Siinä istuivat he kolmikantaan ja juttua pistivät, kun Eveliina tuli ja
ilmoitti, että päivällispalakin se oli puraistava.
Siirtyivät siitä tupaan. Ruoka oli jo kannettu pöytään. Siinä oli
leipää suuret kiukaat, suolakalaa, pari haarikkaa piimää sekä
sianliharokkaa suurissa kivivadeissa, joista kaksi, kolme söi aina
samasta.
Vieraalle oli posliinituopissa maitoa, tuohinen marjoja, suuri
lautasellinen vasta kirnuttua voita, joka oli kirjaeltu päältä
puulusikalla, toinen lautanen piiripintojaan myöten hyvälle tuoksuavaa,
sakeaa rokkaa, jossa suuri kämpäle lihaa ui keskellä. Hänen kohdallaan
pöydän yläpäässä oli myös vanha kahveli ja veitsi sekä hopealusikka.
Toiset käyttivät omia puukkojaan tahi linkkuveitsiään sekä
puulusikoita.
Miehet asettuivat yläpäähän pöytää, vaimoväki alapäähän. Siinä istuivat
yläpäässä pappi, Taneli, Jussi, Jahvetti, Miinan Mooses ja Hullu-Kalle,
alapäässä Loviisa, Eveliina, Liisa Laatikko, Miina Mälli ja Liena, joka
söi omaa kuivaa ruokaansa, keittoa sai vain talosta auttamispalkakseen.
Lienan hameen liepeessä kyyköttivät penkin päässä lapset ja
purivat kuivaa kakkuaan. Filemoni, joka oli omissa töissään, haki
porstuannurkkakaapista oman hengenpitimensä, leipää ja särvintuohisen,
jossa oli pientä särkeä ja ahventa. Hän asettui Hullun-Kallen viereen
ja alkoi aterioida. Kalansuolaveteen kastoi hän aina paksua palastaan
ja puraisi päälle kovaksi kipertynyttä suolakalaa. Jos keittoa rupesi
haluttamaan, ajatteli hän aina, ettei Herramme Jeesus Kristus, Jumalan
ainokainen poikanenkaan, ollut paremmin ravittu, kun hän korvessa
paastosi. Ja eikös syönnin tarkoitus ollut, että olento täyttyisi
jostakin aineesta mistä tahansa, eikä se, mitä ainetta sinne pantiin.
Ja kun piimävettä talosta sai ilmaiseksi ja omasta särpimestä juomaan
pääsi, niin että kun alakerros oli leipää ja särvintä, yläkerros
kostuketta, niin sopipa silloin jo tyytyä tämän maallisen asun ja
pankon viereen hetkeksi penkilleen painautua.
"Parasta kaikista kuitenkin on tämä syönti", sanoi Miinan Mooses,
leikkisä mies ja Miinan kuuliainen toveri, joka oli lisänimensä saanut
siitä, että Miina itse hoiti huoneen hallitusta.
"Eikö tuota liene hyvää muutakin", arveli hiljainen ja harvapuheinen
Taneli.
"Mitäpä olisi, etpä syömätönnä minkäänlaisesta autuudesta välittäisi."
"Kun tuolla päiväsi raadat ja kupusi viljalla täytät", sanoi Filemoni,
"niin kulkeepa se ikäänkuin latujaan tämä elämä, onpa ihmisyys
ikäänkuin täytetty."
"Sillä se on täytetty", sanoi Jussikin. "Jospa se Jussikin siihen
tyytyisi", sanoi Eveliina, "vaan pitää olla vaimot, lapset,
pyhävaatteet, vieläpä kellot taskussa, niin tämä on suurellinen. Vaan
missäs Annastiina nyt viipyy", kysyi hän Loviisalta.
"Ahtolan mökille laitoin asialle, tottapahan tulee, kun joutuu."
"Ei siitä taida enää olla kiireelliseksi kävelijäksi", sanoi Liisa.
"Entäs sinä", jatkoi Jussi Eveliinalle vastatakseen, "oikein on
ruojukengät kesällä, tehtaanhuivi ja silkistä letinhäntä."
"Anna olla, enpä minä sanonutkaan, että syöntiin tyydyn."
"Et syöntiin, et juontiin."
"Mitä juontiin? Se on vaan kahvitippa, minkä minä juon. Entäs sinä?
Olittepa Tanelin kanssa ryyppineet viime markkinoilla. Annastiinana en
sinusta huolisi."
"Huolisit, avosylin ottaisit, vaan en tulisi."
"Kun rukkasia pelkäisit", Eveliina muisti Loviisan sanat ja vaikeni
äkkiä.
"Vaan mikäs tämä rukkanen on", sanoi Jussi ja veti rokkakupista sormen
pituisen poropussin.
"Kas, poropussi, kun siihen jäi, poishan minä olin sen ottavinani",
sanoi Liena. "Nuo vanhat herneet eivät tahdo porotta pehmitä."
"Syö se", nauroi Eveliina.
Jussi viskata roiskautti pussin kiukaalle.
"Ei minun sydämeni, niinkuin tämän Jahvetin, raaka-aineksia vastaan ota
eikä sulattaa taida."
"Mitäs tämä Jahvetti?"
"Tuoreita kaloja tämä siivoamatta nuotalla popsii. Nielaisee vaan niine
hyvineen. Tämä se eläisi vielä metsäläisenä", sanoi Jussi kehuen.
"Ja linnun muniakin tämä juo."
"Jos eteen sattuu", sanoi Jahvetti. "Mikäs, monihan niitä juo. Toista
se oli Antikkalan Kusti, se söi, tuota, kun niikseen tuli, koko rotan
pesän niine hyvineen."
"Söi se. Kuusi kappaa rukiita sai. Seitsemän untuvaista poikaa siinä
pesässä oli."
"Voi pakanaa", kuului naisten puolelta.
"En minä raakaa lihaa enkä kalaa alas saisi", sanoi Liisa Laatikko.
"Mikä lihaa on syödessä", sanoi Mooses. "Ainahan sitä syksyllä
teurastaessa ennen kinkusta viipale lämmintä lihaa vetäistiin, suolassa
kastettiin ja mikäs, hyvää se pakana on."
"Se on tietty", sanoi Filemoni, "tuores tavara."
"Ja samanhan sen luulisi olevan, mistä ravintonsa löytäisi, ja eikös se
ole syönnin tarkoitus, Filemoni?"
"Ka, sitähän ne sen tarkoitukseksi väittävät, mikä sitten lienee."
"Vaan toista se oli ollut, kun Istolan rokassa oli ollut emä käärme
eikä mikään poropussi. Eikä kukaan tiennyt, miten se sinne meni. Pois
olivat viskanneet rokan, kun noidutuksi luulivat."
"Voihan se ollakin", sanoi Liisa. "Vähäkö ne kaikkia konsteja
käyttävät. Ja ukkokin siinä kun oli noita, tai mikä poppamies lienee
ollut. Ja se käärme voi olla sen noituma."
"Ole joutavia."
"Voi se olla", sanoi Miinakin. "Käärmeet, ne ovat ihme-eläviä. Eivät ne
ole, miltä ne näyttävät."
"Vaan näyttävätkin ne jo hirveiltä", sanoi Liisa, "ihan sitä
ruumiillaan tuntee, että pahan palveluksessa ne ovat".
"Ole joutavia."
"Mitenkäs kävi Iita Luirakan, joka tässä palveli. Kun katosi Lienan
sukat ja tämä Iita tarpeettomasti vannoo, ettei hän ole niitä
pimittänyt, vaikka tiedettiin pimittäneen. Niin eikös jo käärme pistä
pohkeeseen, heti kun Iita lehmiin menee. Eikö ollut kostajana siinä
käärme?"
"Mitenkäs kävi jalalle?"
"Mitenkä. Se turposi ja oli tyttö henkensä menettää. Mustaksi jalka
meni ja toista vuotta se sitä poti. Ei ollut sukan pitäjää."
"Olisi arvannut reiän kaivaa siihen pureman kohdalle", sanoi Miinan
Mooses, "ja imettää veren jalasta pois. Niin minä tämän Jussin jalalle
kerran tein."
"Niin tämä Mooses kerran teki. Pisti käärme minua kantapäähän, ihan
niinkuin Raamatussakin sanotaan. Tämä Mooses puukkonsa tempaa,
pyöräyttää reiän pureman kohdalle ja imee verta siitä niin, että tuli
kait."
"Niin se isävainaa aina sanoi, että kun käärme ketä pistää, niin tee,
hyvä tulee. Myrkky tulee varmasti veren mukana pois."
"Vaan jos on hengellinen myrkytys", sanoi Filemoni, "että se käärme
pahan hengen kanssa yhteydessä on."
"Ole joutavia", sanoi Jussi. "Kuuluipa se Istolankin ukko mananneen
käärmeen mihin tahtoi."
"En usko."
"Ole uskomatta", sanoi Liisa. "Mitenkäs kävi Liena-Kaisalle, joka oli
varastanut ukon hankavitsat ja pannut oman tuhtonsa alle. Kun ukko
lähtee kalaan, eikä löydä hankavitsojaan, tulistuu se ja sanoo, että
'kuka otti, pankoon paikoilleen'. Vaan Liena-Kaisapa ei ollut
tietävinäänkään, sanoo vaan, että 'sepähän siihen puumerkkinsä piirsi,
joka otti'. 'No', sanoo ukko, 'sitten piirrän minä puumerkkini sen
ottajan rintaan'. 'Piirrä kun piirrät', nauraa Liena-Kaisa. Eikä
ollakaan, kun tuvassa saunan jälkeen istuvat vaatteet väljällä, tulla
suhahtaa käärme uunin takaa, sen näkivät kaikki, ja ennenkuin kukaan
aavistaa, suhahtaa se Liena-Kaisan povelle ja pistää sitä sydänalan
kohdalle ja katoaa, eikä kukaan nähnyt, minne se katosi. Liena-Kaisa
kokoaa vaatteensa, juoksee kamariin, tempaa kamarin seinästä isännän
terävän puukon, jolla viillättää rinnastaan syvän palan lihaa. Ja kun
oli lattialle se pala pudonnut, oli se siinä tanssinut vielä kauan
aikaa. Kaikki olivat sen nähneet, niin oli se ollut pahan hengen
panemaa."
"Tiesipäs, ketä pistää", sanoi Liena.
"Tiesipäs. Ja pois oli Liena-Kaisa silloin hankavitsat vienyt."
"Mitäs oli ukko sanonut?"
"Ei halaistua sanaa. Mitäpäs se enää. Vaan puumerkkinsä pani, niinkuin
lupasi."
"En minä oikein usko", sanoi Jussi.
"Mitäpä niistä", arveli Tanelikin.
"Olkaa uskomatta. Oli se ukko muitakin ihmeitä tehnyt."
"Mitä muka?"
"Kaikki muistavat sen räätäli Ketaraisen", jatkoi Liisa, "ja mitenkä se
sen leski Riitan nai ja muutti sen mökille sitten. Vaan eipä olisi
nainut, eikä siihen muuttanut, ellei pahat voimat liikkeellä olleet.
Kauniisti Pekkalan isäntänä nyt Ketarainen käveleisi. Olihan niillä jo
valmiit kaupat sen Pekkalan tyttären kanssa ja sen päähän jo eletty
niin, että häät näyttivät tarpeen vaatimilta. Ei se Pekkalan ukko
muuten tytärtään räätälille olisi antanutkaan, olisi se saanut re'en
sijoilla seista. Vaan miten ollakaan, niin kerta oli se Ketarainen
Riittaa juovuspäissään narraellut, että hän muka Riitan nai. Ja miten
ollakaan, se leski sitä uskoo. Ja toinen vaan vehtailee sen kanssa ja
yhä lystikseen uskottelee. Mutta kun se leski sitten kuuli, että
Ketaraisella olikin jo morsian, niin oli mennyt Istolan ukon luo ja
puhunut asiastaan. Ja oli se ukko laittanut juoman ja eukko kutsunut
sen räätälin kerran luokseen ja salaa kahvissa juottanut sen juoman.
Oli sanonut räätälikin tunteneensa kahvissa vierasta makua ja
tunteneensa, että siitä lähtien hän oli kuin myrkytetty. Häneen kohosi
sellainen himo, että hän oli kuin raateleva peto, ei eteensä katsonut
eikä mistään oikeasta olisi välittänyt, ei vaikka koko maailma olisi
poroksi palanut. Ja se eukko, joka oli väkkärä ja pieni käperö kuin
mikä kuivanut naurispaistikas, tuli hänen hornanhengekseen ja teki
hänelle mitä tahtoi. Oli Ketarainen sanonutkin, että naimisiin sen
kanssa mennä pitää, vaikka hän tietää, että se hänen loppunsa on. Ja
niinpä olikin. Eipä vuosikaan ollut loppuun kulunut, kun jo kummat
kuului. Ei ollut jaksanut elellä enää. Oma käsipä teki sen, jonka yksin
Luojan käsi tehdä saisi."
"Vaan Pekkalan tytärpä meni rengilleen."
"Meni. Mitäpä noista tuollaisista menoista sanomista."
"Eikö muka renki ole ihminen kuten muutkin", sanoi Eveliina.
"Mikä ettei. Vaan eihän renki ole talollisen eikä juuri minkään
arvoinen vielä."
"Eihän räätälikään ollut."
"Olipa mestari ja kaupunkilainen."
"Vaan kelpasipa tuo renkikin, ja ihminen on ollut Pekkalan nuori isäntä
sen viran täyttöön."
"Mikä sitä on täyttäessäkään, valmiille kun pääsee."
"Vaan siitä Istolan ukosta puhuakseni", sanoi Miinakin, "niin ihmeitä
se oli tehnyt. Liitossa tuo lienee ollutkin itse paholaisen kanssa.
Nehän sitä hakivat taikojaan tekemään ympäri pitäjän kuin parasta
pappia ja kierrättivät maita mantereita. Vaan anna olla, kehen se
suuttui, heti kosti. Mitenkä kävi Anna Kattaiselle, joka ukon
sianruokakassan löysi ja omalla siallaan sen syötti. Lapsen jalkoihin
tuli siankarvoja ja se röhki kuin sika. Oli ukko Annalle vaan niinikään
sanonut, että kyllä sen muistat."
"Ja mitenkäs kävi Reetalle", jatkoi Liisa, "joka ukon temppuja pilkkasi
eikä uskonut taikoja. Kun hän pyhänä kirkkoon meni ja keskelle kirkkoa
menikin ja istuutui penkin päähän, niin näkee hän yhtäkkiä, että kirkon
lattia lainehtii vettä. Vesi kohoaa ja kohoaa. Reetta nousee penkille,
nostaa hameitaan ylös, vaan vesi nousee yhä ylemmä. Silloin paiskautuu
Reetta uimaan. Vaan eihän siinä mitä vettä ollut, se oli tietty. Olin
minäkin kirkossa silloin, ja kuiva oli pyhän temppelin lattia kuin
poutainen maantie. Vaan se Reetan silmiin vettä kuvasti. Ranteensa se
Reetta hypätessään siinä taittoi, puhumattakaan siitä häpeästä
kirkkoväen nähden ja ennen kaikkea siitä ajallisesta vahingosta, mikä
sen kautta tuli, että Aaro jätti hänet, kun luuli pahan ruvenneen
pieksämään häntä. Vaan ei se ruvennut. Ei se sen koommin ole rietas
henki Reetassa käynyt."
"Juttuja ne ovat", sanoi Jussi.
"Juttuja", sanoi pappi.
"Vaan olipa Reetta nähnyt unenkin ennen, että riesa se niihin hänen
asioihinsa tulee."
"Mitäpä unista", sanoi Eveliina ja katsahti Jussiin päin.
"Mitäpä niistä", sanoi Jussi.
"Ette usko, vaan on niistä taikaa", sanoi Liena leikatessaan leipää
lapsille. "Taika niistä on. Jokaisen asian edellä kulkee enne. Sillä
jokaisella ihmisellä on suojelushenki, joka käy levottomaksi tulevan
tapauksen ennakolta nähdessään, uskon minä sen."
"Joutavia."
"Vaikka joutavia. Kyllä näin unta monta ja ennettä monta, ennenkuin
miesvainaja täältä läksi. 'Nyt tapahtuu jotakin', sanoin minä."
"Ainahan sitä jotakin tapahtuu."
"Ja aina Lienalle kuitenkin."
"On niistä taikaa", sanoi Filemoni suu täynnä leipää ja piimää. "Ei
tämä Liena nyt tyhjää. Kertoopahan nyt niistä, niin näkevät."
"Kuljin tuota Kurkikorven tietä karjan hakuun, niin sakeimmassa
korvikossa karjapolkua kulkiessa kuuluu kankaan helskyntä korviini.
'Kukas siellä korvessa kangasta kutoo', ajattelin. 'Jos väärin kuulen',
ajattelin. Kuulostan. Yhä se vaan helskää, helskää särkyvällä äänellä,
niinkuin kangas jo loppumaisillaan olisi. 'Ei tämä taida olla
tavallisen kankurin kudontaa', joksahtaa mieleeni. 'Näkymättömät
taitavat tässä kutojat olla. Kenenkähän kankaan loimet tässä nyt
loppuaan tekevät', ajattelen itsekseni, ja korven äänettömyys puristaa
niin sydäntäni, että siihen paikkaan nääntyä olen. Koetan astua
eteenpäin. Vaan niinkuin jokin näkymätön käsi olisi minua pidättänyt,
en askeltakaan enää eteenpäin pääse. 'Kotoas se kudonta nyt kuuluikin',
tuntuu kuin joku olisi sen vierelläni sanonut. Jalkani jähmettyvät, en
liikkumaan pääse. 'Miehesi elämänloimet ne loppuaan lähenevät', sanoo
sama ääni. Ja minä ponnistin ja ponnistin, että irti paikaltani
pääsisin, käännyin ja juoksujalassa hengästyneenä kotiin tulen. Ja
mitäs. Mies makaa täällä jo paareilla. Terve oli, kun läksin, ja nyt jo
laudalla. Hirsi oli niskaan tuolla riihirakennuksella pudonnut. Vaan
katua oli ehtinyt ja kauniisti eronnut. Jäipä sinä iltana karja minulta
hakematta."
"Niin se jäi", sanoi Filemoni. "Jäi se sinä iltana. Kuin hullu tämä
metsätieltä juoksi. Niin, niin se oli, kyllä muistan."
"Niin että eikös ole vaan ihmisen elämänkin langoilla omat
helskyttäjänsä, jotka paremmin asiat näkevät kuin ihminen kuolevaisen
sammuvilla silmillä. Ja eikös ole vaan niin, että se syvemmin kuin
ihminen asiat tuntea voipi. Niinpä se särkyvällä äänellä silloin kutoa
riskutteli. Totta tuo oli pahoillaan itsekin, kun tässä näin käydä
piti, että leski turvattomaksi jättää ja lapset hoivattomiksi. Vaan
mikä on ylempänä säädetty, ennenkaikkea hänenkin täyttää pitää, eikä
katsoa sitä, mikä meistä ihmisistä oikeammalta näyttää."
"Ja olihan se nähnyt", sanoi Filemoni, "Turulan Annakin unta, kun
lapset hukkuivat tuonoissa vuonna. Otapas, Liena, ja kerro, tuota,
siitä, sinä kun paremmin muistat."
"Sattuuhan sitä ennettä", sanoi Jussi, "jos enteeksi sen ottaa. Voihan
se olla tikan nakutus tai muu, joka Lienan korviin korvessa kankaan
helskynnäksi kuvittelihe."
"Voihan se olla. Vaan tunteehan sen tikan toki."
"Otapas, Liena, ja kerro se Annan uni", sanoi Filemoni uudelleen ja
viittasi puukkonsa päällä Lienalle.
"Edellisenä yönä, ennenkuin ne lapsensa hukkuivat, oli Anna nähnyt
unta. Oli ollut olevinaan outo, kuulas järvi, jota sanoi soutaa
lirkutelleensa. Ja kun oli katsonut pohjaan, niin siellä näki kaksi
lasta leikkimässä. 'Kas, Anna ja Paavali', sanoi unissa sanoneensa, kun
tunsi lapset omikseen. Vaan nämä viittasivat kädellään hänelle, että
pysyä hiljaa. Samassa kolahti vene kivelle, ja hän oli herännyt.
Päivällä unohti hän unen, vaan muisti sen, kun lapset hankkiutuivat
ongelle. 'Elkää nyt menkö', sanoi hän sanoneensa. 'Mitä varten', olivat
kysyneet. 'Jos tulee myrsky', oli sanonut. Lapset olivat nauraneet,
päivä kun oli ollut kirkas ja tyyni. 'Hulluhan minä olen', sanoi Anna
ajatelleensa, vaan kuitenkin oli vellonut niin sydänalassa ja pakannut
vaan mieleen, että jospa ne nyt viimeisen kerran näen. Oli antanut
vielä lähtiessä suuret voileivät ja maitoa. Lattialla olivat syödessään
istuneet ja nauraneet, että äiti pitää nyt heitä hyvänä, voita kun
kakulle oikein pani, 'luulipa varmaan viimeistä palaa antavansa'. Ja
eikös antanutkin. Sinne ne lapset jäivät. Myrsky kohosi ja hukutti ne.
Eikös oma kohtalonsa heitäkin voimakkaammin vetänyt, kun äidin kielto
ei auttanut. Ja eikös kohtalon kutoja levoton ollut, kun unenkin
äidille näytti."
"Se olikin silloin rajumyrsky", sanoi Loviisa.
"Äkkiä se puhalsi."
"Ja sinä vuonna oli kaikin puolin oudot olot. Kesäkuussa lunta vielä,
ja myöhä talvi, niin että joulun alla veneellä soudettiin."
"Maailman loppuahan ne silloin odottivat", sanoi Jussi.
"Ei olisi ihme ollutkaan", sanoi Liena, "jos se olisi tullut. Vaikka
niinhän sitä sanotaan virsikirjassa sen ajan tuntomerkeistä, että:
"Pasuunat silloin pauhaavat
Maan lavian kaikiss' ääriss'."
"Ja tähdet taivaalla tanssivat", sanoi Jussi.
"Elä ivaa", varoitti Liena.
"Oliko se virnistystä ja ivaa", sanoi Filemonikin, "jos ne siihen
luokkaan sanasi laskeutuvat, varo, poika. Nolosti se sinulle silloin
käypi, tuota, sinä päivänä, jolloin -- sanopas sinä Liena, mitenkä se
virren värssy kuuluu."
"Eikös että:
"Hyvilt' sitten hyljätään,
Pariin pahain teljetään,
Sielu parka paiskataan,
Helvetin järveen heitetään",
lausui Liena kitisevällä äänellään. Ja huokaistuaan jatkoi hän,
niinkuin itsekseen muistellen:
"Koska sitt' pirut näkeepi,
Kuin hänt' piinat käkeepi,
Suruuns raukka raukenee,
Kivuss', vaivass' vaikenee."
"Vaan kuuluupa olevan noitakin", sanoi Filemoni, "jotka eivät kuulu
uskovan koko noita tarinoita. Kuuluvat pääperustajankin viralta
panneen. Ei muka perustajaa, joka perustuksen tälle perustukselle
laski. Johan sen sanoo järkikin, että on sitä perustuksella
perustajansa ollut."
"On niitä", sanoi pappi. "Paljonpa niitä onkin."
"No kauankoon tuo antaa noiden teuskaroida, ihankoon rankaisematta tuo
noiden käyskennellä antaa ja hyppiä nenänsä edessä."
"Se pitkämielisyydessään jos ensin katsastaa niiden menoa ja sitten
vihansa ruoskalla lyö", arveli Liena.
"Vaan, tuota", jatkoi Filemom, "mikähän se nostatti heissä sen
kapinanhengen, että, tuota väitäpäs, ettet muka usko olevan sitä, jonka
selvästi näet ja tiedät olevan. Kielläpäs, elä enempää eläkä vähempää
kuin oma, tuota, oma Luojasikin."
"Se ihmisen ajatuksen korska", sanoi Liisa Laatikko.
"Ja totta se tuo pimeyden ruhtinas kylvää kylvettäviään."
"Ja tämä aika on sille otollinen."
"Kun tässä ylönsyömisessä ja muussa hekumassa eletään", sanoi Filemoni
ja puraisi parin tuuman paksuista kuivaa palastaan. "Vaan ei ihminen
ole kuin ihminen, vaikka ikänsä voita söisi", jatkoi hän. "Ja jos et
sitä ennen huomaa, niin huomaathan sen sitten, kun pääsi on paareilla."
"Sitä minäkin", sanoi Jussi. "Sillä, olen minä sen verran nähnyt, että
voipi sitä näin ylevästi syödä, vaan syömättäkin toimeen tulee."
"Niin se on. Ja olen minäkin sen verran nähnyt, että voipi sitä näin
elää, vaan elämättäkin toimeen tulee."
"Elä virnistele, Jussi, totta sinä tuon nyt havaitsit, jotta minä tuota
syönnin komeutta ja sanalla sanoen tuota särpimen liiallista puolta
ivalla käsittelin."
Loviisa nousi pois pöydästä. Kohta nousi naisia muitakin. Miehet ja
Miina jäivät vain lopettelemaan syöntiään.
"Vaan kun kuului", sanoi Miina, "kuului jossakin maakunnassa olevan
sellainenkin tapa, että eletään kuin viimeistä päivää hekumassa ja
muussa synnissä, ei rehellistä aviokauppaa käydä, sitä rakkautta vaan
harjoitetaan ja se perustaksi pannaan. Ja ettei Herran kosto tässä
ajallisessa eikä ikuisessa elämässä heitä kohtaisi, kuuluvat jollakulla
mortviinillä itsensä ikuiseen uneen nukuttavan. Ja sitten kuuluvat
toiset hyväkkäät ruumiin polttavan, sitomus kuului se olevan. Ja tuhka
kuuluttiin kaiken maailman tuuliin hajoitettavan, ettet vaan tuosta
sinä suurena käräjäpäivänä teoistasi vastaamaan nousisi."
"Ei ne itseään nukuta", sanoi pappi, "ruumis poltetaan hautaamisen
sijasta".
"Vaan mitenkäs, tuota, käypi sitten sillä viimeisellä tuomiolla", kysyi
Filemoni.
"Totta tuota Luoja neuvonsa pitänee", sanoi Liena.
"Totta tuo. Niin että jos tuuliin itsensä hajoittavat ja maahan
jaottavat, niin on sitä konstinsa taas sillä kokoojalla, joka heidät
tuhkasta ja tomusta kokosi kerran. Vaan suuri puuha siitä Herralle
annaikse, se on tietty. Ihan koituupi toinen luomistyö. En minä Luojana
tuota puuhaa suotta noiden tähden näkisi. Vaan nähtävähän se on, se on
tietty, että sitten tietää 'pahat panna piinahan, hyvät ilo-siahan'."
"Vieläkö te syötte", sanoi Eveliina miehille. "Siunatkaa nyt jo itsenne
toki."
"Elähän manaa palaa suusta", sanoi Miinan Mooses. "Hyväpä tuo tuli
vuosi."
"Tarvitseekin", sanoi Eveliina.
"Minkä puolesta erittäin", kysyi Jussi.
"Tyttäretkin kun lähtevät talosta."
"Ne tyttäret ne kalliiksi tulevat."
"Ihmekö, kun ilmaiseksi talon hoitoa ikänsä pitävät, jos lähtiessä vähä
saavat."
"Entäs pojat", sanoi Jussi, "eivät saa palkkaa penniäkään, niinkuin tuo
Tanelikin, ensimmäisenä aina kuitenkin menee."
"Talot ja perut saavat. Oma on maapala aina jalkainsa alla. Vaan
naisilla ei milloinkaan. Vieraaseen sukuun siirry aina."
"Vaan mielelläänpä lähtevät."
"Kun pakko on. Kun on mentävä, on mentävä."
"Kuka käski."
"Sitä minäkin", sanoi Filemoni.
"Totta tuolla lienee käskijänsä", sanoi Liisa. "Totta tuo lienee
luomakunta neuvojansa tuolla tavalla pitänyt pitempiä olemisiaan ja
lisääntymisiään varten, kun menohalun kerran ihmiseen istutti. Tuosta
näen omasta kohdastani. Kudoin ennen kangasta ja hieroin nuorra
ollessani. Elin niinkuin paraassa pappilassa. Vaan eläs, kun huilasi.
Ei muuta kuin lähde miehen matkaan äläkä perustele sen pitemmältä, elä
edes sitä, onko mies terve vai eikö. Kohta oli köyhyys kintereillä."
Hän sattui katsastamaan Loviisaan ja muisti, että Loviisa oli morsian,
niin jatkoi; "Vaan mikäs, siinäpähän on mennyt! Mennä sitä pitää, kun
on aika. Mitä sitä itsensä säästelemisestäkään lähtee."
"Sitä minäkin", sanoi Eveliina.
"Mennä vaan, kun on meno työnä", sanoi Jussi.
"Mennä vaan ilomielin", sanoi Miinan Mooses ja nousi ylös pöydästä.
"Minäkin kun tämän Miinan otin, jo oli hyvillään." Hän katsoi Miinaansa
nähdäkseen, oliko se sillä päällä, että leikinlaskua suvaitsi. Miina,
joka istui vielä Hullun-Kallen kanssa pöydässä ja imeksi luita, ei
ollut kuulevinaankaan.
"Jo oli hyvillään, kun minä sen otin."
"Kukahan tuo otti", sanoi Miina.
"En minä olisi muuten ottanutkaan", jatkoi Mooses, "vaan kun kaloja
sain sinä kesänä niin paljon, etten itse siivoamaan kerinnyt. Ja sitten
oli tämä Miina sievoinen ihminen siihen aikaan." Miina väänti suutaan.
Ikänsä oli hän ollut sama, rokonarpinen ja litteä kuin lauta.
"Ja tukka tällä oli paksu, paksu kuin tuo miehen käsivarsi. Vaan sen
tämä möi laukkuryssälle viidestä markasta, pakana. Vaan sanoipa
laukkuryssäkin, ettei sellaista tukkaa ollut koko Suomessa ennen
nähnyt. Vaan ei tästä ollut sen pitäjäksi, poishan tämä sen möi."
"Sanopas samalla, mitä varten möi."
"Sanotaan, sanotaan, kun keritään. Tämä häähousut siitä minulle
lahjoitti."
"Ja miksi, sanopas miksi. Kun ei ollut sulhasmiehessä itsessään housun
hankkijaa. Eihän tuota housuttoman kanssa olisi ilennyt vihillä
seisoa."
"Niin, mammaseni, seisoipa housuissa tahi housuitta, kun on näin sortti
poika vietävänä", Mooses kohotti housujaan siinä Miinan edessä.
"Otettava se semmoinen poika on. Pane sinäkin se mieleesi, Eveliina."
"Pannaan."
"Ja minulla oli Muona-Pekan uusi vilttihattu käsissä, ja sitä
pyörittelin, kun sakastissa vihillä seisottiin, ja lumpeenkukka oli
rinnassa. Ja mammalla oli emäntävainaan sormukset ja silkki lainassa,
muistatko, mamma?"
"Olehan vöhnimättä."
"Ja korppukahvit oikein tämä vihiltä tultua minulla juotatti. Ja korput
olivat suuria kuin tuo leivän puolikas. Vaan eipä ole niitä korppuja
sen koommin enää näkynyt."
"Totta tuota et liene enää ansainnut."
Miina nousi ylös, keräsi pöydältä likaiset astiat ja meni kotaan
pesemään niitä. Liisa korjasi ruoanjätteitä ja Eveliina pyyhki pöydän.
"Vaan taitaa tuo Mooses olla tosiaankin tyytyväinen", sanoi Eveliina.
"Mitä varten tyytymätön? Jos minä olen työssä topakka", hän oli heikko
ja siksi saamaton, "niin on mamma sitäkin topakampi. Jos mamma ymmärtää
asiat hyvin, minä sitäkin paremmin", hän naurahti itsekin omille
myönnyttelemisilleen. "Ja näin on niin hyvä olla. Miksi toraella? Mitä
se velvoittaa? Se sokaisee silmät, korvat."
"Hyvä on sanakin aikanansa", ilvehti Eveliina.
"Ilmaan sanakin sopii", sanoi Mooses. "Ja annanpa uhallakin, kun tässä
rupesin viisauttani latelemaan, annanpa lihallakin sinulle sen neuvon,
Jahvetti, että leikkauta sinä aikanaan tuo tukkahapsikkosi lyhemmäksi.
Minulta tämä temppu unehtui."
"Ha-ha-haa, vai unehtui", nauroi Eveliina.
"Taisitpa saada sen tuta."
X
Oli jo väki vähitellen vetäytynyt tuvasta pihamaalle ja miesväki
heittäytynyt ruokalevoilleen pihapientareelle. Siinä auringon
hellittävässä lämmössä kellottelivat he rentoina, ruumis valtoinaan
maata pitkin. Hattu oli useilla suojana niskassa. Aurinko lämmitti
raatanutta selkää, jossa liivin selustan alta näkyi paksua
pellavapaitaa. Liinahousunlahkeet sukelsivat paksuihin ja savisiin
pohjapieksuihin. Pian turrutti auringon lämpö, ja untapa vetivät he
pitkissä kuorsauksissa.
Kun pappi katseli ympärillään laajenevaa maisemaa, näytti kuin maassa
makaavat miehet niinkuin työmuurahaisia tahi mitä pieniä kasvannaisia
vain olivat siinä maan rehevällä povella. Sepä maanpovi se olikin
heille kaikki kaikessa, sitä kyntö, siihen kylvö, siitä kasvu
kaikenlainen. Irti siitä sitä ei ihminen ollut. Ryntäitään myöten sitä
siinä kiinni oli. Niin olivat olleet heidän isänsä ja isiensä isät,
niin olivat he ja heidän jälkeläisensä. Ja missä oli ihminen irti
siitä?
Pihassa oli käynyt kaikki hiljaiseksi. Joku askarteli tuvassa, joku
aitassa ja kodassa.