Siellä olivatkin pihamaalla jo pitkä ja raskasliikkeinen renki
Jahvetti, jonka housut olivat aina niin alhaalla, että näyttivät
putoavan, talon nuori isäntä Taneli, siellä olivat myös kasakat,
roihakkaliikkeinen ja rokonarpinen Miina Mälli ja hänen pieni ja
ketterä miehensä Miinan Mooses, sekä hieroja Liisa Laatikko ja Ohkolan
Otteljaana, joka kaitaa pellonpiennarpolkua näytti jo mennä hippaisevan
mökilleen. Otteljaana ja Liisa Laatikko olivat päivätyöläisinä. Liisan
mies sairasti aina, ja Otteljaanan mies, Roikka-Pietari, oli kotia
pitämässä. Hän oli tunnettu laiskuudestaan ja vetelyydestään. Eihän hän
rikkaa ristiin pannut eikä itseään kuluttanut muuta kuin sen, minkä
tupakkaa hakatessa lienee kulunut. Vaimonsa lähetti hän päivätöihinkin.
Ja Otteljaana, ripeä ja pieni ihminen, aina yhtä miestä työssä vastasi.
Talon parhain työvoima oli kuitenkin Hullu-Kalle, joka oli ollut
talossa eläkkeellä pienestä pitäen eikä eläessään ollut talosta muualla
liikkunut kuin jouluna kirkossa. Joulua odotti hän koko vuoden. Siitä
puhui hän aina. Ja kun jouluna kirkkoon luvattiin, voi hän raataa yötä
päivää syömättäkin. Vaan harvoin häntä työhön kehoittaa tarvitsi.
Tavallisessa menossaan vastasi hän paria vankkaa miestä. Paljon ei hän
ymmärtänyt eikä muistanut. Samaa puhui hän aina ja samaa ajatteli. Ja
neljään asti hän laskea taisi.
Hän kätteli vierasta kuten muutkin ja kysyi:
"Mittä kaukaa vielat on?" Kalle ei osannut ääntää r:ää eikä s:ää eikä
h:ta aina.
"Eikö Kalle tunne?" sanoivat toiset. "Pastorihan se on."
"Ai, pattoli, muittanan minä." Ja sitten jatkoi hän muistellen, mitä
sanoa piti:
"Vaan uppiin meni tämä vuoti."
"Vai huppiin meni."
"Uppiin."
"Mitenkä Kallelle niin kävi?"
"Ei tullut joulua ja milloin tulleekaan."
"Tulee se vielä."
"Vai tulee te vielä", sanoi Kalle ilostuen ja jäi tylsästi tuijottamaan
pappiin. Sitten muuttui ilme tuskallisemmaksi. Hän näytti muistelevan
jotakin, etsivän sanaa ja ajatusta. Pappi tiesi ennestään, mitkä
kysymykset Kallea hyvittivät, ja sanoi:
"Vanhakos Kalle nyt onkaan?"
"Neljännellä." Kallen kasvoille leväsi onnellinen ja tyytyväinen ilme.
"Mitenkäs vanha äitisi on?"
"Toitella vuotella."
Hänen äitinsä oli ollut samanlainen elätti naapuritalossa. Mitenkä hän
pojan sai, ei kukaan tiennyt, ei hän itse eikä muut. Ei hän poikaansa
tuntenut edes. Eikä hän puhua osannut niinkään paljoa kuin Kalle. Kalle
tunsi hänet kuitenkin ja kertoi joskus hänet nähneensä.
"Äitin näin."
"Missä näit?"
Kalle viittasi naapuriin ja nyökäytti päällään.
"Mitä äiti sanoi?"
"Telveitiä tanoi."
"Onkos Kallella nyt mitään näytettävää?"
"On, on Kallella näytettävää." Nyt ilostui hän ja harhailevan
tuskallinen ilme katosi kokonaan. Oli hänellä vieraalle näytettävää
toki.
Hän kaivoi taskustaan likaisen paperikäärön ja avasi sen. Siellä oli
punainer konvehtipaperi, penninraha ja vanha avain.
"Tämä on mutta penni, tämä on papeli ja tämä on taivaan avain."
"Onpa, onpa Kallella tavaraa."
"On." Onnellisena nyökäytti hän päätään.
"Mistä Kalle on nämä saanut?"
"Yvät immitet ovat antaneet?"
"Onpa, onpa tavaraa."
"On." Hän kääri ne varovasti pois ja vajosi taas tylsään
tuijottamiseensa.
Jos hänelle sanoi pahan sanan, rupesi hän ääneen itkemään ja ulvoi kuin
vainottu eläin.
"Ei Kalle ole paha, Kalle on mielipuoli", piti häntä silloin
kieloitella. Ja sillä oli hän taas hyvitetty. Itku haihtui äkkiä. Ja
tylsän tajuton onni kuvastui hänen kasvoillaan.
Liisa Laatikko, joka oli kielestään kerkeävä, tuli siihen papin kanssa
tarinaa tekemään. Pappi oli istuutunut aitan rappuselle ja Liisa
istuutui vastapäätä pölkylle. Toiset olivat hajaantuneet pihamaalta
mikä minnekin.
"Jokos Kalle on pastorille tavaransa näyttänyt?"
"Jo on."
"Mitäs sitä nykyaikaan kylille kuuluu", kysyi hän papilta.
"Ei erityistä."
"Menes Kalle puita kantamaan Eveliinan avuksi."
Kalle meni.
"Eikö pastori ole sattunut kuulostamaan, montako vuotta se Serahviia
Kaipaisen mies rannukkaisissa nyt istuu? Totta tuo tämän maallisen
ikänsä toki vähintäänkin."
"Enpä ole kuullut. Mikäs juttu se oli?"
"Siinä vasta juttu olikin. Ihan Noakin aikuinen oli. Vai ei pastori ole
siitä kuullut."
"Enpä koko miestä tunne. Mikä Kaipainen se oli?"
"Sen Serahviia Kaipaisen mies. Korpisalolla tuolla elivät aikanansa, ja
paikoillaanhan se on mökkipahanen siellä vielä nytkin. Näin se oli koko
juttu. Antaahan ollakaan. Minä alunperin kun kerron. Vuotta kymmenisen
sitten kuoli se Serahviia, tunsinhan minä sen, kasvinkumppania kun
tavallaan oltiin. Niin oli hyväluontoinen ja hiljainen, kuin ihminen
ikinä olla voi. Ja sentähden se rovastivainaa sen sille Tahvanalle
naitti. Se oli se Tahvana Kaipainen kyydinnyt rovastia kerran ja
piloillaan oli se rovasti puhutellut Tahvanaa niinkuin renkiä
puhutellaan naurain ja leikin takein ja oli kysynyt, että miksi et ole
ottanut ja nainut. Se oli se Tahvana rokonarpinen ja mikä pelätin
lienee ollut. 'Eivätpä taitaisi tulla', oli Tahvana arvellut. Siihen
oli se rovasti naurahtanut ja sanonut, että jos nait, kyllä hän tulevia
löytää. 'Voisihan tuota koettaa tuotakin', oli Tahvana sanonut
sanoneensa. Ja kun siitä olivat tulleet kievariin ja pihalla sattui
siinä rovasti näkemään tämän Serahviian, joka siinä palveli, kutsutti
hän Serahviian luokseen, ja eläpäs muuta kuin alapas toimittaa sen
Tahvanan asiaa. Eihän se Serahviia miten ilennyt kieltää, kun itse
rovasti toimitti ja kuulutuksille pani. Ja niin tuli Tahvanasta ja
Serahviiasta pari. Ja Korpisalolle muuttivat. Ja mikäs siinä. Siellä
mökillään elivät eikä heistä paljon kuultu, hiljaisia ihmisiä kun
olivat ja se Korpisalo kun on niin syrjässä näiltä kulkupaikoilta.
Niin, sitten minä kuulin noin vuotta kymmenisen sitten, että se
Serahviia oli jättänyt tämän maailman ilot. Tyttö vaan oli tänne
jatkoksi jälkeen jäänyt. Vaan nyt, annas ollakaan, miten lienee tullut
ilmi, olisiko joku siellä mökillä asti käynyt, tahi miten kuten, niin
oli tullut ilmi, että se tyttö oli isälleen jo kaksi lasta tehnyt ja
oli kolmatta tekemässä. No jo surkeutta, mikä piti tulla. Vasta kuuluu
olevan kahdeksantoista vanha. Niin ei se tyttörukka, kun nimismies oli
kysynyt, ymmärsikö hän, miten hän oli rikkonut lakia, ja rovasti
kysynyt, ymmärsikö hän, miten hän oli rikkonut Jumalan pyhiä käskyjä,
niin ei se tyttörukka ollut mitään osannut vastata. Siihen paikkaan oli
typertynyt. Oli itkenyt vaan, kun kiinni oli pantu, oli itkenyt niin,
että sydäntä oli särkenyt. Vaan mistään ei ollut tiennyt. Mitäpä hän,
raukka, Jumalasta tiesi ja Hänen pyhistä käskyistään, kun lukea ei
osannut. Siinä oli ikänsä, siitä asti kuin kynnelle kykeni, yötä päivää
työtä raatanut, peltotöissä ja muissa ollut, siihen lapset hoitanut,
siinä oli käskyjä ollut parahiksi. Ja mitäpä hän ihmisten tavoista ja
erityisistä ajatuskannoista tiesi, kun ei kertaakaan ollut kirkollakaan
käynyt. Tuossa eläin on nyt eläin, sillä ei ole tietoa mistään. Vaan
ettei ihminenkään opettamatta yläpuolelle paljon muuta luontokappaletta
astu, sitä et uskoisi. Vaan niin se on, ja surkeata se on. -- Ja kun
Tahvanalta oli kysytty, tunnustiko hän hyvällä tekonsa, oli se Tahvana
vaan katsoa muljauttanut ja ärähtänyt: 'Niin se on, niinkuin näette.'
Eikä mitään muuta ollut virkkanut. Petopa oli mies ollut. Vaan kun
rovasti oli nuhdellut ja Jumalan tuomiota lukenut, niin vedetpä olivat
pudonneet eukkojen silmistä. Norona olivat vaan juosseet. Itkeneet
olivat muut kaikki, Tahvana vaan ei. Vaan nyt saakin istua siellä ja
tutkistella tekojansa. Eikö pastori, joka kuului lakiakin tuntevan,
osaa arvioida, paljonko sille vuosia tulee?"
"Siinä kahdeksisen vuotta tahi alle kuritushuonetta taitaisi olla."
"Eikö enempää? Ei tuon olisi tarvinnut Luojan vapaata päivää nähdä.
Mitenkäs tytölle on?"
"Vähemmän sitä sille on."
"Se on oikein, ettei enempää. Sillä eikö pidä ihan ajatella, että kun
luonto itse ei opeta luomiansa, kuka sitten. Niin ettei syy ole sen,
joka maailman menoa ei ymmärrä ja rikkoo sitä vastaan, vaan enemmän
sen, joka tietää ja rikkoo. Olisi Tahvanakin uudestaan aikanaan nainut,
niin ei tuota tuhoa tullut."
"Niinpä surkeasti erehtyy ihminen."
"Niinpä erehtyy."
"Muutenpa ei olisikaan ihminen."
"Eipä taitaisi olla. Onkos pastori jo Ohkolan mökillä käynyt? Viime kun
kävitte."
"Eipä ole tullut vielä käydyksi. Otteljaana näkyi tässä äsken olleen."
"Olihan se. Kotitöilleen sanoi jo menevänsä. Ne ovat nyt rikastumaan
päin."
"Vai ovat. Onko Aapeli rahaa lähettänyt, vai tytötkö?"
Ohkolan kaksi tytärtä, Riikka ja Justiina, olivat Pietarissa
palveluksessa. Aapeli oli myös jo kaupungissa. Taavetti vanhemmista oli
vain kotona.
"Vai tytöt. Ei toki tytöt. Häviöksi vaan ovat. Tänne lapsiaan tulevat
vaan laittelemaan. Aapeli, se oli toki kaksikymmentä markkaa jo
lähettänyt."
"On se toki mies se Aapeli", sanoi Miina Mälli, joka siihen tuli ja
istuutui pölkyn toiseen päähän kuulosteltuaan ensin, mistä puhe oli.
"Niin kuuluikin se Aapeli ylevässä palveluspaikassa olevan. Rahtyöri se
oikein olevan kuului. Oli se isänsä siellä talvella katsomassa käynyt.
Höyli oli Aapeli vielä ollut, vaikka herra jo oli. Ja oli ollut se
paikka kuin taivas syntisen mielestä. Kultaa oli kiiltänyt puolelta jos
toiseltakin. Ja herrat siellä häntänutuissa olivat juoksennelleet,
paikasta toiseen lennelleet kuin parhaat pääskyset höyryävien vatien ja
muun rahtamentin kimpussa. Oli se Pietari katsellut niiden meininkejä,
yhdestäkin reiästä oli saliin nähnyt. Kun ne herrat olivat syödä
sipostelleet, pistäneet yhtä, pistäneet toista, eikä mikään ruoka
kelvannut. Kanna pois, tuo uutta. Kanna pois. Yhdessäkin nurkassa oli
lankkaus ollut ja siinä höyretyinen nainen istunut. Ei kelvannut sille
ruoka, vaikka mitä tarjolle panit. Vähä hypistellään, vie pois.
Silloinpa se herra, joka sitä omenataan siinä syötti, suullaan sen
kättä sivaisi, että tokkos tämäkään kelpaa. Atuu, sekös kelpasi. Ai
ihmettä, siitä ruoat unohtui. Iskeneet toisiinsa kiinni olivat. No jo
oli ollut. Ja se kuului sitä hienointa ja hipleintä olevan, että
rakastella."
"Kuuluipa hääseuruekin siellä olleen", sanoi Liisa Laatikko.
"Niin kuului hääseuruekin samassa rahtyörissä silloin olleen. Niin
olivat päähän kohoavia herkkuja syöneet ja juoneet, että morsian oli
pitänyt välillä nukkumaan taluttaa. Nuori oli ollut se morsian ja
kaunis kuin enkeli, ja oli Aapeli isälleen sanonut, että se oli
kaupungin kaunein. 'Olisit sinä sen kopannut', oli Pietari sanonut,
vaan Aapeli oli vaan nauranut. Oli se niitä ruokia Roikka-Pietarille
maistaa antanut. Vaan suupa oli auki jäänyt ja vedet silmistä
pudonneet, kun muutamatakin mustaa lusikallisen suuhunsa oli pistänyt.
Vaan toiselta kuului siellä luomakunta näyttävän. Kullalla ja kukilla
kuuluvat ihmiset itsensä kirjaelevan ja vartensa silkillä verhoelevan.
Ja siellä mitä kalliimpi kalu, sen parempi, se ostaa pitää. Mitä
kummempaa vaan ihmismieli keksisi, sen parempi. Kuuluivat pienistä
kivistäkin satoja markkoja maksavan."
"Maksakoot", sanoi Liisa Laatikko vähä närkästyneesti, kun Miina
sananvuoron piti. "Maksakoot, maanrakoon ne vaan pannaan ja sinne
joutuvat kuten muukin syntinen kansa."
"Sinnepä sinne. Vaan senkin kun kullalla vuorauttavat ja kalliita kiviä
päälle asettavat."
"Niinkuin tuota ei oikealla uskoisi. Pysyy siellä sitten kivittäkin",
sanoi Liisa äkäisesti. Liisan ja Miinan välillä oli aina kilpailu
tiedoista ja taidoista. Miina oli puolestansa mahtava, eikä Liisakaan
perään antanut.
"Vaan että Aapelista tuli herra, ei olisi uskonut", jatkoi Miina. "Se
olikin minun kummipoikani, uskookos pastori?"
"Vaan tokkos pastori tietää", ehätti Liisa Laatikko, "että se taas
lapsen tekaisi?"
"Kuka, Aapeliko?"
"Ei, Otteljaana, äitinsä."
"Ja monesko se nyt olikaan?"
"Olihan se yhdeksäs. Kolmet saunat siinä tänä talvena olivat tuossa
mökissä", sanoi Liisa.
"Tyttö tuli Pietarista", jatkoi Miina, "ja teki tytön, pojan toveri
teki pojan ja äiti teki tytön. On siinä siunaus suhahdellut, että kyllä
ihan hävettää."
"Mikä sinua siinä jo hävettää", sanoi Liisa Laatikko.
"No, kun kihisee kuin mikä ampiaispesä. Kourankokoinen on koko
tupakin."
"Vaan hyvää väkeä ne ovat", puolusti pappi, "Tulevat lapset aina kuin
kotiinsa."
"Niin, sen puolesta. Siinä olivat syksyllä yhteisesti syöneet ne kaksi
säkkiä jauhoja, jotka kesäansioista talveksi jäivät. Sitten syötiin
ainoa lehmä, sitten miehen vaatteet, lienevätkö kevätpuoleen syöneet
ollenkaan."
"Naimisiin oli se Riikka muka ollut vähällä Pietarissa päästä, tuntui
Otteljaana kehuvan. Oli karvalitehtaalainen oikein se mies ollut.
Palveluspaikkansa oli se Riikka heittänyt. Vaan kun yritti lasta
toiselle tehtaalaiselle tekemään, siitäkös oli mies syömistynyt. Ja
Riikka oli sanonut, että kun noin tyhjästä suutut, suutu. Oli tavaransa
pistänyt kokoon ja tänne tullut ja täällä sen tytön teki. Otteljaana se
itse kertoi ja sanoi sanoneensa: 'Vähätpähän muusta, vaan kun vakaisen
paikkasi jätit.' Vaan oli Riikka sanonut, että ensi vuonna kun hän
Pietariin menee, pitää se rahan tulo olla. Hieno se oli Riikka nytkin.
Hattukin sillä oli kultaisista helmistä kokonaan ja koko kylä kävi sitä
Riikan hattua katsomassa, ja siinä riippui nauhoja ja kukkia jos kuinka
monta tukkua."
"Vaan tokkos pastori on kuullut jo siitä, kun Otteljaana oli hirressä
ollut?"
"Elä nyt."
"Oli pakana ollut", sanoi Miinakin. "Hirressä oli tänä talvena käynyt.
Se oli syyspuoleen, ennenkuin se Riikka Pietarista tuli."
"Onhan se yleisesti tunnettu asia", sanoi Liisa, "että Roikka-Pietari
ennen sen Konttilan Jutta-Kaisan kanssa yhteyttä piti."
"Sen Konttilan Jutta-Kaisan, joka siinä tienvierusmökissä sitä pahaa
elämäänsä pitää", sanoi Miina. "Ja aina nytkin, kun Otteljaana kirkolle
menee, niin Roikka-Pietari tienvierusmökkiin, tahi Jutta Ohkolaan. Sitä
peliään ovat jo vuosikymmeniä pitäneet. Niinpä oli Otteljaana tässä
talvella ollut kirkolle lähtevinään. Silloinkos Jutta taas mökille
kapristiin. Litran oli viinaa tuonut ja markan edestä vehnäsiä. Mutta
Otteljaanapa oli kääntynyt takaisin tieltä ja kun tupaan tulee, olivat
lapset istuneet rivissä pöydällä suuret vehnäharkot käsissä. Jo oli
ukko ollut aika tuitterossa ja Jutta sen kaulassa riippui. 'Se iski
kuin puukolla', sanoi Otteljaana, 'kun lasten nähden tuota elämätään
pitivät'. 'Eipä taideta minua tarvita', sanoi sanoneensa. Ja sitten oli
temmannut nuoranpalan porstuasta ja mennyt saunaan. Sieltä olivat
lapset löytäneet hänet sitten henkitoreissa ja mustana ja alkaneet
hieroa. 'No nyt sinä keinosi keksit', oli Roikka-Pietari sanonut, kun
Otteljaanan siinä tilassa näki. 'Pääset kait minusta', oli Otteljaana
sanonut. 'Mitä sinä tyhjää, ikäihminen. Milloinka minä sinusta olen
päästä tahtonut. Jutta, laitapas kahvia nyt tälle Otteljaanalle', oli
sanonut. Jutta juoksi pihaan kahvin laittoon ja Roikka-Pietari istuutui
saunan kynnykselle ja katsoi, kun lapset hieroivat äitiä. Jutta juoksi
pihasta ja toi kupilla viinaa. 'Ryyppääpäs tuo, niin kyllä veret
kiertävät.' Otteljaana sanoi ryypänneensä ja kyllä oli hyvää tehnyt.
'Tyhjää sinä, Otteljaana, minun tähteni tuollaista melua pidät,
pääsenhän minä tästä', oli Jutta sanonut. 'Enhän minä niin sinun
tähtesi, vaan kun lasten nähden tuota harjoitatte, niin se pisti kuin
puukolla sydämeen.' 'Voipihan tuota olla lasten nähden harjoittamatta',
oli Pietari sanonut, 'ei sinun tarvitse vasta sen tähden hirteen
mennä'. 'Enhän minä vasta menekään', oli Otteljaana sanonut. Vaan pois
oli Jutta silloin mökiltä korjautunut, kun kahvit olivat vaan yhdessä
juoneet. Eikä kuulu sitten käyneen kuin lapsisaunoissa talvella.
Viisimarkkasen oli Otteljaanan kouraan pistänyt lähtiessään."
"Kannattikin", sanoi Liisa. "Eikö tuo liene se Roikka-Pietari niitä
Jutan viinoja viime talvena tuossa mökillä myönyt. Siltä se suhke
tuntui."
"Vai niin ovat asiat", naurahti pappi. "Mikäs siihen Pietariin nyt
meni?"
"Mikä, vihollinen tietenkin."
"Kunnon mieshän se on aina ollut."
"No, on siinä Otteljaanallakin omansa esimies ja käskijä, se piti
sanoa", sanoi Miina.
"Toimeenpahan ovat tulleet", sanoi pappi.
"Eipä tuo Otteljaana näkyisi tuota pois antavan, tottapa tuo mieleinen
silloin lienee. Eikä Pietarikaan Otteljaanaa."
"Niinhän se Ohkonen ennen sanoi", sanoi Liisa, "kun kesärenkinä tässä
oli ja Otteljaana tähän tuli, sanoi että: 'tuosta eukko otetaan, kun
eukko tarvitaan, maksoi vaikka sata markkaa'. Niin oli sukkela ihminen
tämä Otteljaana."
"Lieneekö noita satoja tarvinnut pudottaa, kun Otteljaanan sai", arveli
Miina.
"Olipa sillä rahaa Otteljaanalla", sanoi Liisa. "Tyhjä se ei ollut.
Kankaan kutomisella oli kerännyt kolmatta sataa. Ja jos ei niitä rahoja
ollut, Jutan se Roikka-Pietari nai kun naikin, kyllä minä sen tiedän."
"Vaan ettei Otteljaanakaan niin puhdasmaineinen ole, on sillä tuo yksi
poikakin sen näköinen musta turilas, että toisaalta ne ovat sen
sukujuuret etsittävät, ei näiltä main."
"Hyvä sitä on maalla sanoa, kun merellä vahinko sattuu", sanoi Liisa
Laatikko, joka oli paremmissa väleissä Otteljaanan kanssa. "Kulkee
tuossa maantiellä yksi, kulkee toinen ja jälkensä jättää. Ja niinkuin
siemen, jota tuuli kuljettaa, ja joka ei tiedä, mistä puusta alkujaan
läksi, niin joskus ihmisenkin sukujuuri maailman tuulten takana on.
Kulki tässä vuotta viitisen sitten joku rättiläinen, kyllä sen pastori
on kuullutkin ehkä. Tuohon tien käänteeseen oli sen reki lähtiessä
kaatunut ja tavaroitakin siihen jäänyt. Lienee siinä ollut kukan
siemeniäkin ja lienee joku maahan huiskahtanut, koska tuohon
tienviereen nuo keltakukkaiset pensaat hänen jäljiltään jäivät. Mistä
kaukaa nekin pensaat ovat, kuka sen tietää. Vaan tekosensa oli mökissä
tehnyt, kun niin kiire lähtö tuli. Väkivallan kättä oli käyttänyt. Eikä
se Otteljaanan syy ollut. Mistä hänkään tiesi, minkälainen se vieras
oli, joka yöllä mökkiin pyrki ja yösijaa pyysi. Niin oli sanonut
Roikka-Pietarikin, ettei se ollut Otteljaanan syy ollenkaan.
Kasvattihan maakin siemenen, kun se siihen joutui, niinkuin tuo
Ohkolankin pellon piennar sen ruojaimen kukan. Niin, mitäs
Otteljaanakaan taisi, poika syntyi."
"Ja sen on näköinenkin, turjain, tuo Ohkolan Iisakki", sanoi Miina.
"Näkee sen, että se sitä rättiläisjuurta on."
"Sitä se on", sanoi Liisa.
"Vierooko Roikka-Pietari sitä", kysyi pappi.
"Ei tuo tuota viero tuon kummemmin. Pojalle sanoo aina leikillään, että
pappasi se sinulle peruja kerää, muistapas silloin minuakin ja köyhää
kotiasi. Se on sellainen leikintunteva mies se Roikka-Pietari."