"Jos pastori tulisi tupaan", huusi Loviisa tuvan ovelta.
"Tullaan."
"Jos pastori olisi hyvä."
"Kahviako taas? Ei tullut mitään."
"Pitää nyt vaan ottaa."
Ja muu ei auttanut.
"Näkyvät heinämiehetkin tulevan. Ja päivä on vasta puolissa. Jokohan ne
nyt loppuun saivat, kun on Eveliina jo tuossa."
Eveliina, toinen piika, astua hepotteli ensimmäisenä pihaan.
Päällyshame oli kietaistu ylös vyötäisille ja punaraitainen
alushame kirkkaine helmareunuksineen oli päivettyneiden jalkojen
puolipohkeeseen. Valkea huivi oli silmillä. Hän suojeli kasvojaan
päivettymästä, ne olivatkin valkeat ja punertavat kuin paras mansikka.
Vahvat käsivarret olivat sitävastoin paidanhihan rajoihin kiiltävän
ruskeat. Haravan heitti hän pihalle ja viskasi huivin tupaan tullessaan
ovenpielinaulaan.
"Oh-hoh, kuumapa on", hän kätteli vierasta.
"Joko siellä heinänteko loppui", kysyi talon tytär.
"Jo loppui. Pientareelta tuosta kuuluivat päivän täyttävän."
"Onhan siinä täytteeksi."
"On."
"Jääpäs sinä, Eveliina, alustamaan tuo taikina, kun minä sormeni särin.
Juohan ensin kahvia tuosta."
"Alustetaan vaan. Joko sitä on lisätty?"
"Jo lisäsin. Myöhänlaiseen meni. Jo tässä yksi taikina paistuikin, vaan
en uskaltanut tuota leipää panemattakaan olla, kun on pyhä tulossa.
Rieska on tuossa pienemmässä korvossa. Pitäisi ne yhteen uuniin sopia."
Eveliina joi kupin kahvia, meni, pesi porstuassa kätensä, sitoi huivin
pään ympäri hiusten suojaksi, ettei tukka alustaessa hulmuaisi. Hänellä
oli ruskea, kaunis tukka ja etuhiukset eivät tahtoneet korvan taakse
ylettää. Nytkin alustaessa hipui kaksi suortuvaa jo irti ja alkoi siinä
silmiä kangertaa. Hän hotaisi niitä käsivarsillaan taaksepäin, vaan ne
pyrkivät silmien eteen aina.
Renki Jussikin tuli tupaan ja istuutui tupakoimaan, ennenkuin
pientareelle rupeamaa täyttämään kävi.
"Eläpäs laiskoittele, mies", sanoi Eveliina leikillään. "Laiskuus ei
ole vielä ketään elättänyt." Eveliina itse oli joutuisa ja väsymätön.
"Ei kiirettä kirkkoon."
"Panisit nuo hiukset tuonne huivin alle, kun tuossa silmillä
keikkuvat."
"Mitä annat, jos panen?"
"Saat suuren voileivän."
"Joko olisi antajaksi." Jussi työnsi kuitenkin kömpelöillä sormillaan
hiussuortuvia huivin alle, vaan huivipa irtosikin kokonaan päästä.
"Siitä nähdään. Ei miehestä siksi. Panepas nyt paikoilleen." Eveliina
nauroi, niin että hampaat välkkyivät.
Jussi koetti, vaan ei onnistunut.
"Mene pois, ei sinusta ole." Eveliina töykkäsi taikinakädellään Jussia
poskeen. Jussi hankasi taikinan pois.
"Ha-ha-ha-haa."
"Elä kujeile, kuule. Jos minä kostan!"
Eveliinan nauru sytytti kisanhalun Jussissakin.
"Mitenkäpä kostaisit? Eipä sinussa ole miestä kostajaksi."
"Nähdäänpähän. Vaan syytä silloin itseäsi."
"Oh-hoh-hoo."
"Annapa, kun kysyn sinulta kysymyksen."
"Kysy häntä."
"Onko parempi katsoa vai katua?"
"Mistä te olette kotoisin?"
"Annahan olla, kun näytän, mistä olen", nauroi Jussi.
Sen silmätkin ovat niin somat, kun se nauraa, ajatteli Eveliina ja
katsoi Jussiin. Jos Jussi olisi vapaa, ei hän vastaan panisi, jos se
kostaa tahtoisi. Niin se häntä miellyttämään pyrki. Vahinko vain, että
Annastiina oli raskaana sille. Siinäpä se ainoa vika olikin. Eikä se
nyt enää muista, kun toisen oli. Vaan kunnon mies se oli. Toiset
tuntuivat joutavilta sen rinnalla. Ja työtäkin se teki lupaa kysymättä
ja joutui. Vaan ennen kaikkea miehen näköinen oli. Tuollainen vaalea ja
pitkä se häntä enimmin miellytti.
Jussi ja pastori puhelivat ilmoista ja heinänteosta, ja Eveliina alusti
taikinaa huomaamatta paljon, mitä hän teki. Niin pyörivät ajatukset
hänen päässään. Miten ne villiytyivätkin joskus. Ja joku ajatus se
viehätti ajatella aina. Vaan toinen löi vasten. Ja vasten löi renki
Jahvettia asettaa sille sijalle, jolle hän olisi asettanut Jussin.
Mielellään hän sitä Jahvettia härnäsi, eipä siltä. Otettavaksi siitä ei
olisi ollut. Vaan niinpä näytti, että se sen hänellä vielä otatti.
Näytti, ettei sitä kiertää voi. Hänen osakseen se Jahvetti vielä
joutui. Se hänen sydäntään pyrki painamaan. Jahvetti kun ei ollut hänen
verilleenkään käypä. Sellainen hiljainen ja hidas. Ja tarkkakin se oli.
Soikeana se penni hänen näpistään läksi. Toistakymmenen vuoden ansiot
oli hänellä säästössä. Nyt oli hän vasta ensimmäiset ostovaatteetkin
raskinut laitattaa. Ja naisten silkin oli ostanut kihloikseen.
Tässä muutamana sunnuntai-iltana oli hän kutsunut Eveliinan
renkien aittaan. Muita ei ollut kotona silloin. "Olisi niinkuin
näyteltävääkin", oli sanonut. Ymmärsihän Eveliina, mitä puhetta se oli,
ja piloillaan sinne pistäysikin.
"Mietteissäni, tuota, tämän silkin ostin."
"Niinpä näkyy."
"Mietteissäni, tuota, ostin. Että jos sopii niinkuin ottaa", sanoi
hän ja levitti huivia käsissään ja katsoi suu auki, että mitä se
Eveliina --.
"Onhan tuo huivi", sanoi Eveliina. Ja olikinhan se tavallinen silkki,
eipä siltä, vaan ei hän vielä Jahvetin kihloihin tahtonut, ainahan
niihin ehti.
"Jos niinkuin sopisi tuumat yhteen ja jos olisi korjuuta tälle
huiville?"
"Joutaapahan olla."
"Joutaapahan olla sitten."
Jahvetti korjasi silkin pois ja penkoi kirstuaan.
"Ja tässä on se pankkikirjan tapainen."
"Näkyy olevan." Sen hän otti käteensä ja katsoi, vaan ei ymmärtänyt
siitä mitään.
"Mietteissäni, tuota, olen liikapennin talteen pistänyt, että jos tuota
joskus niinkuin -- vaan eihän sitä --." Jahvetti katsoi lapikkaan
kärkeen ja jatkoi: "Sitä ovat ne kaikenlaiset ajatukset päätä
vanninreet. Että luonnonmukaisuuden tähden jos --. Ja sitten sitä
paremmin voisi siirtyä mökkiläiseksi ikäänkuin. Niitä on viisisatasen
paikkeille noita rahapenniä kertynyt, niin että jos sopisi --."
Eveliina ei raskinut suoraan kieltääkään.
"Jos toisen kerran sitten. Tässä kun on lypsylle lähtökin."
"No, jos toisen kerran."
Vaan sen koommin ei heillä siitä puhetta ollut. Ei Eveliina tahtonut
sinne eikä tänne. Ainapahan sitä Jahvetin kihloihin ehti, päätteli hän.
Vaan toiset pitivät asiaa päätettynä ja yhä Jahvettia hänelle
vetelivät.
Kun Loviisa askareiltaan pistäysi tupaan, sanoi Eveliina:
"Pistäkääpäs te, Loviisa, tuo huivi päähäni, kun Jussi sen pois
repäisi."
Jussi veteli rauhallisesti savuja papin kanssa ja myhähteli. Loviisa
sitoi huivin.
"Tämä Jussi tässä uhitteliin minulle, kuulkoon nyt Loviisakin, mikä
mies se on miehiään. Minä sanoin sille, että pysyköön uskollisena
entiselleen."
Loviisan kasvot pysyivät kylminä niinkuin ainakin.
"Vai niin sinä sanoit", sanoi Jussi. "Ja minkähän tapauksen varalle
sinä niitä neuvojasi latelit?"
"Ha-ha-haa, minkäkö tapauksen? Joka tapauksen."
"Kysynkö minä sinulta vielä, onko parempi katsoa vai katua?"
"Minkä tapauksen varalta? Ja minkä asian suhteen?"
"Jahvetin suhteen."
"Paras on katsoa, ha-ha-haa, myöhä katua." Hän pudisti vallattomasti
päätään, niin että kiharat huiskahtivat vain.
"Eikö kelvatakseen? Parempi se on kuin sinä." Ja papille sanoi hän:
"Tällä olisi sulhasia tällä Eveliinalla, tuo Jahvetti."
"Mikä, hyvä mieshän se on Jahvetti."
"Liian hyvä minulle."
"Eläpäs leikilläsi. Se niinkuin puhemiehekseen minua pyyteli.
Maksaisikoon tuo vaivan näistä sinulle puhellakaan", arveli Jussi.
"Ei maksa."
"Vaan totta puhuen, hulluko sinä olet?"
"Hullu. Eipä ole kiirettä kirkkoon."
"Ja kun minulla on kaksimarkkanen ja silkki kihloiksi sinulle
tulemassa."
"Ha-ha-haa."
"Ihan totta. Lähde katsomaan. Sanoi, että pistä ne siinä pyhän seudussa
Eveliinalle."
"Anna olla pistämättä. En ota."
"Otat sinä kerran kuitenkin. Mihinkä pääset. Ei se siitänsä somene."
"Ei se siitänsä somene", sanoi pappikin. "Eikä olekaan eilisen teiren
poikia."
"Ha-ha-haa, eipä taida olla", nauroi Eveliina ja katsoa solautti
iloisesti Jussin sinisiin silmiin ja Jussi hymähti vastaan.
Vaan kun Eveliina meni porstuaan pesemään taikinaisia käsiään, sanoi
Loviisa siitä sivu kulkiessaan:
"Eveliina."
"No?"
"Pitäisi sanoa sinulle joku sana."
"Antaa kuulua."
"Elä sinä kujeile noiden miesten kanssa, siitä ei hyvä seuraa. Sanovat
vielä, että tämän talon naiset ovat menosillaan kuin kissat --."
"Enhän minä --."
"Vai et. Jussinkin edessä palavat sinun silmäsi kuin hehkuva hiillos.
Hillitse nyt toki itseäsi, ihanhan tuota saa hävetä."
Silloin Eveliina kiivastui.
"Minkä minä taidan silmilleni. Luojanhan ne lienevät luomat niinkuin
muidenkin. Jos palavat, tottahan sammuvatkin kerran."
"Vaan hävettää minua."
"Minkä minä taidan, jos hävettää. Ja pääsettehän minusta, lieneehän
sitä sijaa muuallakin."
"Ole joutavia. Tyhjää närkästelet. Enhän minä pahalla. Minä vaan
ihmisyyden nimessä tuota sanoin. Jos häviöön vielä itsesi saatat, kun
lapsellinen olet."
"Jos häviöönkin, mitä se muihin kuuluu. Yks' hävinneen kaikki! Kyllä
minä häviöni vastaan."
"Enhän minä pahalla. Ei Eveliinan tarvitse pahoitella. Minäkin tulen
kiivastelleeksi."
Eveliinan silmiin kierähtivät vedet.
Ja Loviisa ajatteli, että tyhjää hän sanoi. Mitä toisen silmäykset
häneen kuuluivat. Jos kaikki olisivat niinkuin hän, olisi ihmisten
elämä hyvin ilotonta.
"Meneekö Eveliina puita kantamaan?"
"Mennään."
Eveliina puolestaan oli jo lauhtunut ja ajatteli mennessään, että
oikeassa se Loviisa oli. Mitä hänen tarvitsikaan Jussia ajatuksissaan
pitää. Ihmekö, jos se päällekin näkyi. Ja ihmekö, jos se niin tasaista
kuin Loviisaa suututti. Ei hän ollut niinkuin siveät ovat. Piti koettaa
olla. Vaan se yksi ajatus tarttui aina ja iskeytyi, niin että
järjiltään oli. Minkä hän sille taisi. Ja joskus tuntui kuin hän olisi
voinut olla vaikka kaikkien vaimo yhtaikaa. Ja siitä näki, ettei hän
virheetön ollut. Kaiketi Loviisa sen huomasi ja sitä tarkoitti.
Vaan Loviisa ei sitä tarkoittanut. Ellei se olisi ollut Jussi, tuskin
hän olisi mitään Eveliinalle virkkanut. Nyt jäljestäpäin huomasi hän
sen. Hän ei sallinut, eikä vieläkään voinut nähdä, että Jussin kanssa
vehtailtiin. Joka kerta teki se hänelle pahaa, vaikka hän ei sitä
ymmärtänyt eikä ajatellut.
Oli aika, jolloin hän itse mielellään Jussia ajatteli. Useinpa alussa,
noin nelisen vuotta sitten, kun Jussi taloon tuli, istuskeli Loviisa
tuvan penkillä tarinoiden joukkojen kanssa. Hänen vakavat, synkänlaiset
silmänsä välähtivät lämpimästi, kun hän Jussin kanssa leikkiä laski ja
unohtui salasilmäyksin hänen nuorta ja rotevaa varttaan ihastelemaan.
Ja useinpa tapahtui, että hän iltahämärässä yksin ajatuksiinsa
vaipuneena tuvassa istui ja sukkaa neuloi, kun miehet liinavaatteissaan
saunatieltä kohosivat. Komeimpana ja ryhdikkäimpänä astui Jussi. Ja kun
se mieshaamu korkeana ja notkeana tuvan hämärässä pimeässä liikkui,
läikähti Loviisan sydänalassa. Hän olisi voinut siitä kamariinsa käydä.
Vaan eipä tullut käydyksi. Hän olisi voinut jättää sen katselemisen,
vaan eipä tullut ajatelleeksi sitä. Kaikki kävi itsestään. Eikä kukaan
olisi voinut aavistaakaan, että hän Jussin tähden siinä istui. Ja
useinpa silloin istuutui Jussi pöydän eduspenkin päähän ja veisteli.
Äkäisesti sinkoilivat lastut. Loviisa istui takana ja näki, kuinka
notkea selkä kaartui paidan alla. Auki olevan paidankauluksen alta
kohosi päivettynyt, kaunis niska, jota vasten valkea tukka näytti
herttaiselta, kuin Jussi lapsi tahi pieni poikanen vain olisi. Ja se
valkea mieshaamu selvine piirteineen tuvan hämärtävässä pimeässä
iskeytyi haihtumattomaksi kuvaksi Loviisan muistiin ja näiversi mieltä.
Kerran satutti Jussi sormeensa.
"No, mikäs Jussille nyt tuli?" kysyi hän.
"Taisi sormeen sattua. Kaikkiakin kun tuo veri juoksee lattialle."
"Minä haen sidettä. Piteleppäs tuolla tavalla asettasi."
Loviisa sitoi haavan itse. Ja Jussi kiitti. Tuntui hyvältä saada se
sitoa ja ajatella, ettei Jussilla muitakaan sitojoita ollut. Sinä
iltana tuli Loviisa ajatelleeksi, että mitähän jos Jussi huomaisi hänen
taipuisuutensa ja kysyisi häntä. Vaan ei hän silloin toden teolla,
vaikkapa niinkin kävisi, ettei hän muista ikinä välittäisi, voisi
siihen suostua. Ei käynyt se ikinä päinsä, että he yhteenmenoa
ajattelemaan johtuisivat. Niin sokaistu ei hän vielä ollut, että
mahdottomuuksiin meni, joskin hän nykyään ajattelemattomuudessaan oli
järjettömän mieliteon valtaan antautua.
Ja kun hän huomasi sen, rupesi hän olemaan ankarampi itseään kohtaan.
Mikä lapsi hän enää olikaan? Eikö ollut aika ottaa jo asioita
vakavasti. Kosijoita oli käynyt häntä kysymässä. Hän ei ollut niistä
välittänyt. Vuodet olivat vain tyhjässä menneet. Nyt kuitenkin oli aika
jo hänen naittaa itsensä. Tanelikin kun tuli täyteen ikään. Hän päätti
sen tehdä, kun sopiva kosija sattui. Ja Jussikin löysi sitten jo
omansa, kun Annastiina heille palvelijaksi tuli.
Niin haipuivat pois ne turhat ajatukset, jotka salaa olivat
lämmittäneet Loviisan mieltä. Pois haipui se kaikki, ilman katkeruutta
katosi. Jonkinlainen iloton ymmärtämys ja elämän iltahämäryys valtasi
hänen sydämensä tunnot. Sillä tiesihän hän, että vieras kaikelle tälle
kevään lämpimälle sitä oli ihminen kuitenkin. Vierasta oli kaikki,
niinkuin suku ja koti, vierasta kaikki, jota elämäksi kutsutaan. Ei
ollut ihmisyyden teitä kulkiessa muuta edessä kuin ankara täytymys ja
itsensä kieltäminen. Sen hän aina oli hämärästi tuntenut ja tuskitta
nytkin tunsi. Sen opin oli iloton koti ja yksinäinen nuoruus hänen
mieleensä istuttaneet.
Niin että tyhjää hän äsken Eveliinaa loukkasi. Pitäköön jokainen
kohdastansa huolen. Ja lapsi eikö tuo Eveliina vielä liene niissä
asioissa.
Ja sitä miettiessään ajatteli hän, että oli ehkä parasta hänenkin nyt
ne kirjeet pastorilla kirjoituttaa, ennenkuin se isäukon tapasi ja
ryyppysille ryhtyi. Oli siitäkin sitten vapaa. Ja tuvan ovelta sanoi
Loviisa tasaisella äänellään:
"Olisiko pastori nyt hyvä ja tulisi tänne."