Loviisan kahvipannu oli jo kiehunut, ja hän tarjosi kahvit papille ja
meni askareilleen. Lienan pannu kiehui liedellä vielä.
Lienan sisar Kaisa, joka myös oli loinen ja asui vähän kauempana, astui
tupaan nyytti kädessä, seisoi hetken ovensuussa ja sitten yhtäkkiä
läksi kulkemaan, tuli ja toppasi jäykkää kättänsä sanoen:
"Terveisiä."
"Terveisiä, mitäpä kuuluu?"
"Rauhaa. Mitä teille?"
"Rauhaa."
Lapsia ei hän kätellyt.
"Menettekö antamaan kättä tädille", sanoi Liena.
"Terveisiä", sanoivat lapset vuorotellen.
"Terveisiä. Mitäpä kuuluu", sanoi Kaisa.
"Rauhaa."
Liena nosti jo pannunsa selviämään.
"Kuuma siellä on", sanoi Kaisa.
"Kuuma on", sanoi Liena.
"Sopii nyt heinää tehdä", sanoi Kaisa.
"Sopii", sanoi Liena.
Sitten otti Liena sokerinhakkausvehkeet kirstunsa pohjalta polvelleen
ja alkoi tuohisessa pienennellä sokeria. Lehmänsääriluu-vasaralla ja
rikkinäisellä veitsellä naputteli hän taitavasti sokeriharkosta palat.
Lapset keräytyivät ympärille, että jos muru lattialle lentäisi.
"Pääsettekö siitä."
Vaan kukaan ei käskyä kuunnellut. Lapsista oli arvokkainta tuo
luuvasara, jolla heidän muistinaikansa oli sokeria särjetty. Se oli
sileä ja kaunis luu, ja lovi oli jo sen päähän kulunut.
"Antakaa, äiti, minä pienennän, minä teen hyvin pieniä enkä säre
muruiksi", pyysi Karoliina.
"Pääsettekö siitä", uhkasi äiti.
Joku pieni muru sirahti lattialle. Lapset ryntäsivät nokkimaan sitä.
Loviisa pistäysi taas tupaan, askarehti lieden luona. Ja kun sai
kätensä vapaiksi, meni hän vieraalle kättä pistämään.
"Terveisiä."
"Kiitoksia. Mitä kuuluu?"
"Rauha. Mitä vaan tänne?"
"Rauha."
Ja vähän ajan päästä sanoi taas Kaisa:
"Kuuma siellä on."
"Kuuma on."
"Sopii nyt heinää tehdä."
"Sopii nyt tehdä."
Sitten taas oli äänetöntä. Pappi kuljeksi tuvassa tupakoiden. Kaisa
istui penkin reunalla ristissä käsin ja pyöritteli peukaloitaan. Liena
tarjosi papille kahvit, jotka hänen välttämättä piti juoda. Sitten oli
Kaisan vuoro. Liena istuutui rahille ja vastakkain Kaisan kanssa
hörppivät he tulista kahviansa. Oikea käsi oli suorana sojossa ja
piteli vajaata kahvikuppia, ettei hameelle kahvi tippuisi, ja vasemman
käden sormien päällä höyrysi ja lainehti tulinen teevati, kun sitä
heilutti ja puhui siihen.
Hyyh-hyyh kuului vain hörpätessä.
Ja tyytyväinen ilme levisi kasvoille. Kyllä oli tuo kahvi poikaa. Se
kiersi ja varisti niin sydänalaa. Ei parempaa rohtoa tarvinnut.
Kun kolme kuppia oli juotu ja paritsat päälle maistimiksi, ojensi Liena
sokerimurut lapsille, jotka mennä teuhasivat heti ulos. Pannu pantiin
hiillokselle lepäämään, ettei jäähtyisi. Kaisa pyyhki hihansuulla
hikisiä kasvojansa.
"Kuuma tuli."
"Kuuma."
"Mitenkä teidän puolellanne jaksetaan", kysyi Loviisa.
"Hyvästi, mikäs siellä on jaksettaessa." Kohta kuitenkin lisäsi hän:
"Meidänkin emäntä se sai pieniä."
"Vai sai."
"Sai. Niin se pyysi, että jos Loviisa tulisi saunoille."
"Pitääpä tulla. Poikako on vai tyttö?"
"Tyttö."
"Tyhjä vaivapa oli sitten jonkun mielestä", sanoi Liena.
"Jos ei olisi vaimoja, eipä olisi miehiäkään", sanoi pappi. "Ja jos ei
olisi miehiä, jäisipä tupakka tekemättä."
"Niin se on", sanoi Kaisa.
Liena kaatoi vielä Kaisalle kupin kahvia.
"Ota", sanoi.
Kaisa hörppi sen.
"Mitenkä se Tahvo siellä jaksaa", kysyi Liena.
"Niin, mikä Tahvo?"
"Se veljesi Tahvo?"
"Niinkö se veli Tahvo? Huonosti se Tahvo jaksaa. Eikö tuo kuolema
tuolle tulle, kun tohtori kuului kieltäneen potaatin syönnin."
"Oh hoh, vai on Tahvorukan asiat niin huonosti", huokasi Liena.
Kaisa kohosi yhtäkkiä ylös, meni ja tökkäsi jokaiselle kättä ja katosi.
"Jos Liena käväiseisi kodassa, siellä on rokkapata tulella. Jätän sen
Lienan toimitukseksi", sanoi Loviisa.
"Jättäkää vaan."
Tuvan painavassa kuumuudessa ja äänettömyydessä kuului vain sirkan
iloinen sirinä uunin takaa ja kohoavien taikinakorvojen pihinä
penkiltä.
V
Nyman vetäytyi pihamaalle pitkälleen. Siinä oli hyvä olla.
Tuolla näkyivät vedet ja metsät. Täällä ihmisten asunto viljapeltojensa
keskellä, jotka olivat kuin suojaava muuri sen ympärillä. Tuolla oli
taivas, täällä maa. Aurinko valoi tuhlaamalla siunaavia säteitään,
polttaa hellitti ja kypsytti. Ja raskaana painui tuoksuista täyteläinen
ilma pitkin kaareilevaa maanpovea.
Siinä oli hänenkin hyvä ajatella ja hyvä ajattelematta olla. Lepäsi
vain kuten lapsi äitinsä rinnoilla ja antoi ajan mennä.
Ja sitten uneksi hän kevyesti, kuten lapsena uneksitaan. Uneksi
kaikesta maan ja taivaan välillä. Hän oli näkevinään, kuinka Isä Jumala
istui tuolla omassa taivaassansa mahtavana ja rikkaana kuten
suurtilallinen ainakin ja katseli omiansa ja toisten hallitsijoiden
käsialoja, taivaankappaleita, joissa elämä, ihmeellinen ja rikas,
kumpusi täyteläisenä elottomuuden sylistä, joissa sielullinen toiminta
ja luomistyö jatkui yhä ainetta hioen ja ihmeellisiin muotoihin sitä
kirkastaen. Mitä oli maassa siihen nähden? Niinkuin kivi, jota vedet
huuhtovat ja kuluttavat kuultavaksi, niin ihminenkin, kun maan surut,
murheet ja köyhyys ahdisti, kului ja alkoi kuultaa. "Sielullinen
olento, tietävä ja tunteva", ajatteli Jumala, "maata ei se enää ole".
Vaan toisten taivaankappalten hallitsijat pudistivat päätänsä ja
hymyilivät.
Lienan lapset, jotka pihalla leikkivät, lähestyivät ujostellen pappia.
He olivat vanhoja ystäviä. Kuitenkin lapsia aina alussa ujostutti ja
vähän pelottikin papin synkkä ja musta ulkomuoto.
"Tulehan tännemmäksi, Iida, katso minulla on sokeriakin."
Hän kaivoi taskustansa kaksi sokeripalaa ja jakoi ne lapsille.
"Onko kaupungissa paljo sokeria", kysyi Kalle, keskimmäinen lapsista.
"On."
"Onko kaupungissa aina päivä?"
"Ei, miten niin?"
"Kun Karoliina niin sanoo."
"Kun minä niin luulin", sanoi Karoliina.
"Kaupungissa on yö ja päivä kuten täälläkin."
"Vaan Kallepa sanoi, että kaupungissa asuu enkeliä."
"Enkelit asuvat taivaassa."
"Ja kun ihminen kuolee, tulee se enkeliksi", sanoi Karoliina jo
rohkeammin. "Kaikki ihmiset, jotka ovat hyviä, tulevat enkeleiksi."
"Niin", sanoi Kallekin ja nyökäytti totisena päätään.
"Syövätkö taivaassa sokeria", kysyi nuorin Iida.
"Syövät", sanoi Kalle.
"Mistä sinä tiedät", kysyi pappi.
"Minä näin", vakuutti Kalle. "Näin, kun Jumala astui kivikkoahoa, eikä
tukistanut minua. Vaan enkelilläpä oli suuri sokeriastia kädessä ja kun
se söi, tukisti Jumala."
Kalle väänsi kasvojansa, niinkuin häntä olisi tukistettu.
"Eipäs", sanoi Karoliina.
"Tukisti, se on vihainen."
"Kalle on nähnyt unta", sanoi pappi.
"Vaan se on vihainen."
"Se on hyvä", sanoi Karoliina.
"Enkelitpä ovat vielä parempia", väitti Kalle, "ne ruokkivat pieniä
lintuja talvella."
"Elä sano, Kalle, että parempia, Jumala heittää suuren kiven päällesi,
jos kuulee."
"Eihän heitä minun päälleni", kysyi Iida peloissaan ja tarttui pappiin.
"Ei heitä lapsen päälle."
"Eikä vie taivaaseen?"
"Ei vie."
"Minut saa viedä", sanoi Karoliina vanhemman itsetietoisuudella.
"Siellä on hyvä olla. Kaikilla Jumalan lapsilla on hyvä olla."
"Ja minut saa viedä", sanoi Kalle, "minä rupean siellä Jumalan
renkipojaksi."
"Vaan ei taivaassa ole peltoja", sanoi Karoliina. "Siellä kasvaa vaan
kukkia."
"Minä kastelen kukkia."
"Ja minä poimin marjoja", viehättyi Karoliinakin ajattelemaan.
"Ovatko kaikki ihmiset Jumalan lapsia", kysyi taas Kalle.
"Ovat."
"Vanhat miehetkinkö ovat Jumalan lapsia?"
"Ovat kaikki."
"Hi-hi-hii", se Kallea nauratti. Että vanha isäntäkin on vain Jumalan
lapsi ja Jumala saa piiskata häntä mielin määrin, jos tahtoo.
"Ei saa nauraa, kun Jumalasta puhutaan", sanoi Karoliina ankarasti.
"Jos se näkee."
Kalle kävi totiseksi.
"Jos se näkee", uhkasi Karoliina, "niin tuliseen järveen heitetään ja
kattilassa keitetään".
Iida tarttui papin kaulaan.
"Eihän minua heitetä?"
"Ei heitetä."
"Eikä Kalleakaan?"
"Ei ketään."
Kallekin katsoi kauhuissaan silmät selällään. Häntä pöyristytti aina se
tulinen järvi käärmeineen, josta äiti virsikirjasta aina luki. Sinne
jos joutui.
Vaan yhtäkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa, kun hän taivaalle katsoi.
Pois haihtui pelko kuin tuulen puhaltamana.
"Katsokaa, pääskynen, miten ylös se lentää, nyt ei sitä enää näy."
"Ei näy."
"Ei näy. Jos se lensi taivaaseen."
"Ilmaan se katosi", sanoi Karoliina.
"Vaan tuon sinisen takana on taivas", väitti Kalle.
"On. Ja sen kannessa on talvella reikiä. Ja ne ovat tähtiä tahi Jumalan
silmiä."
"Eipään. Mitä ne ovat?" kysyi Kalle papilta.
"Mitäkö ovat? Ne ovat toisia maailmoita."
"Toisiako maailmoita?"
Sitä eivät lapset käsittäneet.
"Ja onko siellä ihmisiä?"
"On ehkä jonkunlaisia."
"Vaanpa kun ne ovat pieniä kuin tähtikukkia", sanoi Karoliina.
"Jospa ne ovatkin tähtikukkia. Ajatellaanpas, että kasvoikin kerran
lehdossa pieniä metsätähtiä, valkeita tähtikukkia. Niillä oli hyvä
siellä olla. Niiden sydän oli iloinen ja kevyt ja silmä viaton,
niinkuin tähtikukan on. Vaan ne kaipasivat pois maasta. Ja kun kesäilta
hämärtyi, kuului metsästä huokaus. Luoja kuuli sen ja lähetti enkelinsä
kysymään, mitä he vielä toivoivat, eikö heillä ollut hyvä olla, eikö
maassa ollut ravintoa kyllin. Oli ravintoa maassa, vaan he tahtoivat
nähdä itse Jumalan, auringon ja taivaan avaruuden. Samassa tuli
tuulenpyörre, taittoi kukat varsistaan ja vei ne ylös avaruuksiin. Vaan
auringon näkeminen häikäisi heidän silmänsä, eivätkä he mitään muuta
nähneet. Ja sokeina harhailivat he taivaan kannella ja hajaantuivat
erilleen. Aurinko kultasi heidät ikuisella kirkkaudella. Vaan mitä se
oli? Pois kaipasivat he sieltä. Tänne katsovat nyt kultaiset tähdet
sokeilla silmillään, mitään eivät näe, vaan ääntä kuulevat ja
ikävöivät. Ja kun yö pimenee, tuikahtelee surullisesti heidän sokea
silmänsä, kun he yhä muistelevat tätä maata, jonka lapsia hekin kerran
olivat."
"Ei olisi niiden pitänyt kaivata pois maasta", sanoi Karoliina.
"Ei", sanoi pappi. "Eihän täällä olekaan niin paha olla."
"Ei", sanoi Kalle, "en minä milloinkaan kaipaa. Siitä tulee sokeaksi."
"Ja siitä, kun tahtoo nähdä Jumalan", sanoi Karoliina.
"Niinkuin eräs poikakin", sanoi pappi.
"Kertokaa."
"Oli kerran pieni poika ja hän tahtoi nähdä Jumalan. Kun hän kasvoi
suuremmaksi, ajatteli hän, että Jumala on etsittävä Hänen teoistansa.
Hän katseli kaikkea, ja kaikki oli kaunista. Hän kiintyi maailmaan.
Vaan se ei ollut Luojalle otollista. Luoja lähetti yöllä enkelinsä,
joka voiteli pojan silmäluomet epäilyksen nesteellä. Kun poika heräsi,
havaitsi hän, ettei maailma ollutkaan se, joksi hän sitä luuli. Mitään
kaunista ei siinä ollut. Kaikki oli pientä ja vierasta. Ja hän ikävöi.
Ja kun hän oli yksin ja ikävöi, kohosi hänen omasta rinnastansa
ihmeelliset sävelet. Hän kuunteli ja kuunteli. Niissä olikin se, jota
hän oli kaivannut, niissä oli se maailma, jota hän rakasti. Ja hänelle
aukeni omien ajatustensa ihmemaailma, joka oli ihmeellisempi kuin
Luojan luomat ihmeet, rikkaampi kuin rannattomat avaruudet. Mutta se ei
ollut otollista Luojalle, ja Hän päätti hukuttaa hänet hänen
ajatustensa ylpeyden tähden. Vaan enkeleitä säälitti pojan kohtalo. Ja
eräs enkeli, harmaa tuskien kehrääjätär, lensi yöllä maahan ja kaatoi
katkeraa yrttinestettä pojan silmäkulmiin. Kun poika heräsi, tunsi hän
rinnassaan kirvelevää kipua, tunsi tyhjyyttä ja elämän autiutta. Hän
oli yksin ja hyljätty. Hän oli pieni ja mitätön. Vaan Luojan maailma
oli nyt kirkkaampi hänestä, se oli pieni ja kirkas kuin hänen entinen
kotipihansa. Kotipihansa? Missä oli nyt se? Hän läksi etsimään. Vaan
oikeata tietä ei hän löytänyt. Hän etsii, etsii vieläkin kotiansa ja
rauhaansa ja kiertää yhä. Sillä se, joka tahtoo nähdä Jumalan, eikä ole
luotu sitä näkemään, saa kärsiä siitä rangaistuksen. Vaan
rangaistuksessa on siunaus."
"Niin että Jumala leppyy sitten", sanoi Karoliina.
"Niin se leppyy."
"Ja antaa sen pojan tulla taivaaseen. Ja siellähän on ihmisen oikea
koti."
"Siellä."