Kun Loviisa maito-aittaan mennessään näki Nymanin kujan aidalla
tupakoimassa, pisti hän pytyn aitan pöydälle ja tuli kättelemään
tulijaa, sillä vieras oli hänen mieleisensä. Pappi laskeutui aidalta ja
tuli vastaan.
"Mistä kaukaa nyt tullaan?"
"Koivistolasta päin."
"Mitä pastorille kuuluu?"
"Ei entistä enempää. Mitä vaan tänne?"
"Ei entistä enempää."
"Tuntuipa kuuluvan."
"Kuka siitä jo kieli?"
"Onhan niitä kieliviä. Onneksi olkoon."
"Kiitoksia, miksipä lienee."
"Varakas on talo."
"Sanovathan ne siinä vähä varojakin olevan, mikäpä heidät tiennee. Isä
se on teitä kaivannut kerran jos toisenkin."
"Vai on kaivannut. Eläpäs ukkoa, eh-heh."
"Käydäänpäs tupaan."
Loviisa ei varsin vienyt pappia isä-ukon luokse. Tottapahan näki, kun
sattui, mikä vieras se tuli.
Tuvan lämmin löyhähti ovessa vastaan ja vastaleivotun leivän tuoksu
muistutti nälän mieleen. Hän kävi penkille istumaan. Suuri, aurinkoinen
tupa oli tyhjä. Loviisa näkyi pyörähtävän ruoka-aittaan ja tuli kohta
tuoden leipää ja voita pöytään.
"Tokko sitä on einehdittykään", kysyi hän mennessään ja vastausta
odottamatta oli hän jo poissa ja palasi silakka-astian ja viilipytyn
kanssa.
"Ei tässä ole mitään ruokaakaan, ja kun heinässä ovat, niin -- pastori
on hyvä ja maistaa siitä mitä on."
"Kiitoksia."
Hyvältä maistuikin. Olihan päivää jo hyvä kappale kulunut.
Loviisa pani kahvipannun lieden hiillokseen ja ryhtyi sitten lisäämään
kohoavia leivän ja rieskan juuria.
"Olisi sitä minullakin ollut pastorille vähä asiaa", sanoi hän sitten
vaitiolon jälkeen.
"Minkälaista olisi ollut?"
"Olisi kirje ollut kirjoitettava. Ei ole kynämiestä maille sattunut."
"Kirjoitetaanpa vaan."
"Eihän se näiltä koulunkäymättömiltä synny."
"Kuuselan Pekka se kirjoittaa."
"Näkyyhän tuo yrittelevän."
"Sopiipa opetella, kun sinne joutuu."
"Eihän sitä sitten enää tarvitsekaan. Ja toimeenhan tuota on tultu
tännekin asti, ei sen puolesta. Vaan suotta ajattelin, kun pastorikin
tähän sattui."
"Kirjoitetaan, kirjoitetaanpa vaan. Onko Lienakin heinäniityllä, kun ei
tässä näy?"
"Pihamaalla eikö tuolla liene."
Liena oli loisvaimo, joka asui lapsineen yhdessä tuvan nurkassa.
Toisessa, karsinannurkassa, ikkunan alla asui Filemoni Vehviläinen,
suutari. Filemoni tulla kompurteli juuri sisään, seisahti keskelle
lattiaa ja sylkäisi. Sitten ruopaisi hän korvallistaan ja sääret
lonkallaan meni ja tervehti vierasta.
Jo toistakymmentä vuotta oli hän talossa asunut, siihen sattumalta
tullut ja siihen jäänyt ilman pitempiä välipuheita. Hän paikkasi
kyläläisten kenkiä, tekipä jonkun parin uudenkin, vaikka ei aivan
taitoniekkojen tavalla.
"Eikö Filemoni ollutkaan heinäniityllä?"
"Oltiin, vaan pois tultiin. Olisi nuo Annan kengät tuonne mökille pois
vietävät ja toiset vielä paikattavat -- heh --."
"Joko ne pian sieltä pois joutuvat", kysyi Loviisa.
"Tuossa paikassa ne tulevat."
"Pitääkin sitten päivällispuuhiin ryhtyä. Ne ovat siellä
Mustallasalolla yömyötyrissä olleet", selitti Loviisa papille
mennessään.
"Heh-heh, on se huoletonta tuon joukottoman olento, ei ole kuka siinä
edes terhentäisi, ole pitkin tahi poikki." Se oli Filemonin tavallista
kehumista. Filemoni oli vanhapoika.
"Ota terhentäjä."
"Heh-heh, vai terhentäjä. Sitä tässä leivällä elättämään. Tuota tuossa
olen usein mietiskellyt", hän raapaisi korvallistaan, "että eikö tuo
liene enemmän nurinkurinen järjestelmä, että otapas vieras ja elätä se.
Ja minkätähden pitää minun se elättää? Heh-heh, jonkin joutavan tähden,
vennonvierasta -- elätä koko ikäsi."
Lois-Liena oli tullut tupaan ja käteltyään vieraan tervetulleeksi
ehätti jo keskeyttämään Filemonia:
"Ei se Vilemooni raskisi."
"Ei se raskisi, eikä se synnillisyyttä sinne asti laskisi. Mitä? On se
niitä miehiä miehikseen."
"Olipas nuorena ollut", härnäsi Lienakin vieraan vuoksi.
"Mitä oli ollut, sanoppas?"
"Vaimopuuhissa vaan."
"He-hee, päässähän se lienee pyörinyt ennen minullakin joku ajatus,
mikä lienee pyörinyt."
"Mikä ajatus", kysyi pappi.
"Mikä. Vaimon ottopa tietenkin, niinkuin muillakin hulluilla. Se
Kärsämäen Anna Sohvi olisi muka saada pitänyt, jo olisi pitänyt --."
"Et saanut?"
"En. Ei tuota tullut kysytyksi, kysymättä kun jäi."
"Mitenkä jäi?"
"Jäi kuin jäi. Se kun oli vaan lihan himo, mitäs se muuta koko puuha.
Se kun nousi nuorena ja pakkasi päähän. Mutta kun se nousi, niin annas,
oli minullakin temppuni, että se alas painui."
"Kyllä noista kuului", sanoi Liena. "Temput oli ollut."
"Minkälaiset, kerrohan", sanoi pappi.
"Minä kun menin metsään, kun halu oli vaimoa ajatella, menin metsään ja
riisuuduin ihka alasti. Ja sanoin: 'Tässä on, Herra, palvelijas.' Ja
sitten keräsin tukon noita vihulaisia ja hakkasin tätä palvelijata
niin, että eikös sen himot hävinneet. Ja kun ruumis synnintuntoon
pääsi, menin vielä muurahaispesään ja annoin luontokappalten hakata
ruumistani ja niidenkin siinä sitä kuritusta ja Herran nuhdetta
harjoitella. Tokkos nytkään erkanet, synti, sanoin. Ja erkanihan se
kuin erkanikin. Eipä se vaimoa mieli sitten enää tehnyt."
"Jos ei isälläsikään vaimoa ollut", sanoi Liena kitisevällä äänellään
ja vilkaisi pappiin, "eipä sinuakaan olisi ollut."
"Voipi olla", sanoi Filemoni. "Vaan miehetön se äitivainaja olla taisi,
koska en minä niitä isänpuolia siinä sen luona nähnyt. Ja siksi
toisekseen, olisiko tuo noin suuri tuo vahinko, jos tuota tulemattomaan
tilaan jäikin, vaikka eipä silti, mikäpä tuota, jos tuota tuolta
tulikin, joutipahan elää ja nähdä tämän nähtävänsä."
"Annapahan sitten tulla muidenkin näkemään", sanoi pappi.
"Tulkoot, ehee, vaikka poissa pysyvät minun puolestani. En minä heitä
ilmoille auttamaan rupea, ehee. Sitä tuota henkipidintä kunhan jaksaisi
itsellensäkin, on sitä siinäkin tekemistä. Ja kun ei Sanassa eikä
muussakaan laissa ole veroitettu siihen ulostekoon, että elätä vaimo
vierelläsi ja jälkeläiset jäljessäsi, niin että kun sitä ei rikkeeksi
katsoa voine, niin jouti olla. Etenkin kun tällä kylällä vähänlaiseen
on suutarin työtä, niin naipas siihen sitten, siinä sanot ihmeillä
olevasi."
Hän ruopaisi korvallistaan, sylkäisi ja pienet tihrusilmänsä katsoivat
miettivästi, kun hän sääret lonkallaan siinä seisoi ja jäi ajattelemaan
näiden maallisten asioiden menoa.
"Jotta niin vähällä kuin mahdollista tämän matkasi taivaltaisit,
eiköhän se lyöne enemmän niinkuin Sanankin kanssa yhteen."
"On se niinkin", sanoi Liena. Vaan on se niinkin, että:
"Kristus sen kuitenkin vahvisti,
Lahjall' ja ihmeell' kaunisti,
Niinkuin Johannes sanoo."
"Sanoi mitä sanoi", mörähteli Filemoni tuvan ovessa mennessään.
"Niin, niin", huokaisi Liena.
"Mitenkäs se Liena on jaksanut", kysyi pappi.
"Terveenä, Jumalan kiitos, on oltu. Ja terveys sehän on paras Jumalan
lahja."
Liena pani kahvipannunsa Loviisan pannun viereen. Piti pastorin
hänenkin vieraanaan olla. Paljosta oli hän pastorille kiitollinen. Eipä
hän ilman pastoria siinä terveenä seisonut.
Lienakin oli pitkä ja laiha kuten Loviisakin, mutta hän seisoi aina
eteenpäin kumarruksissa ja kurotti päällään. Suuret kädet riippuivat
raskaina sivuilla. Huivia piti hän yötä päivää päässä, ja se oli
vedetty korvien taakse vähän kuulon takia. Puhuessaan puristi hän
suupieliä lujasti ja ääni tulla kitisi hampaiden lomitse, ja
kulmakarvat kohosivat puoliväliin matalaa otsaa.
Hän oli hurskas ja Jumalan sanalle taipuvainen. Ja hän huokaeli aina.
Kuitenkaan ei hän ollut riitaisa eikä toraisa kuten hurskaat vaimot
usein. Kun häntä vain ohjattiin, taipui hän ymmärtämään. Hän oli
miettinyt paljon itseksensä etenkin juuri tätä Pyhän Sanan puolta. Ja
kaikki asiat otti hän tunnolleen vakavasti ja koetti mielessänsä elää
niinkuin viisaiden ja siviäin tulee, ja niinkuin viimeinen päivä jo
huomenna olisi. Sillä kuka tietää, kauanko armonaikaa itsekullakin on.
Ja kuka tietää, mikä raskautus mitäkin milloinkin odotti. Oli häntäkin
jo koeteltu, että hän tiesi Herran ankaran vihan ja koetuksen kuin
murskaavan nyrkin iskevän ja typertävän luomakuntaa. Niin että kun
hänkin vuosia muutamia sitten, miehen ensin menetettyään, tukahdutti
makaamalla kastamattoman lapsensa, oli koetus käydä hänelle
ylivoimaiseksi. Hänen sydäntään repi ajatellessa, pääsikö lapsi
taivaaseen, vai joutuiko se helvetin tulen tuhottavaksi. Hän etsi
Sanasta selvitystä. Vaan Sana oli ankara. Ja yhä sekavammiksi ja
ristiriitaisemmiksi muuttuivat ajatukset. Hän riensi joka sunnuntai
kirkkoon, paalusti jalan pakkasessa pitkät talvitaipaleet, eikä rauhaa
saanut. Hän söi vain paljasta leipää ja joi vettä, paastosi ja kidutti
itseänsä. Vaan selvyyttä ei tullut. Sitten säästi hän rahoja, osti
postillan, joka olikin lempeämpi kuin Pyhä Raamattu. Kuin kaste
nääntynyttä nurmikkoa, kuin sade kuivunutta viljaa, virkistivät ne
sanat hänen sieluansa. Jumala olikin lempeä Isä lapsillensa,
anteeksiantava ja sovittava, eikä kostava tuomari, niinkuin Raamattu
enemmän opetti. Ei hän viattomia suoraan kadotukseen heittänyt, vaan
tiedottomaan välitilaan armossaan asetti, siksi kunnes omakseen otti.
Sillä kaiken, jonka Hän luonut oli ja joka avuttomana Hänen luokseen
palasi, otti Hän syliinsä rakastaakseen sitä iankaikkisesta
iankaikkiseen. Kuka oli avuttomampi kuin lapsi? Kuka otollisempi Hänen
sylissään rakkauden sijan saamaan? Kiitetty, kiitetty, Sinä Isä,
ikuisesta viisaudestasi. Ja niinpä ei hänenkään syntinsä, kun hän
lapsensa Isän syliin saattoi, ollut niin toivottoman raskas, ettei sitä
anteeksi saisi. Hän alkoi jo rauhoittua, kun hän kerran lukiessaan
tuskalla tajusi, että postilla puhuikin iäisyysopissa ristiin Pyhän
Raamatun kanssa. Entinen tuska kohosi moninkertaisena ja epätoivo ei
antanut yön lepoa, päivän rauhaa. Mitä hänen oli tekeminen, mihin
uskominen, kun pyhät sanatkin olivat sekavat? Ja kun hän Loviisalle
tuskiansa voihki, särki se Loviisankin sydäntä ja hän mietti, mitä
olisi tehtävä. Silloin keksi hän, että Lienan olisi mentävä pappilaan
rovastilta itseltään kysymään. Kukas ne asiat paremmin kuin rovasti
tunsi.
Liena meni kirkolle, kantoi postillaa nenäliinanyytissä, näytti sitä
papille ja kertoi tuskistansa.
"Onhan sinulla Pyhä Raamattu", sanoi pappi, "mene ja tutki sitä, muu on
perkeleestä."
Muuta ei tarvittu. Kun Liena muisteli muutamia Raamatun paikkoja, jotka
polttivat hänen mieltänsä ennenkin, kasvoi hätä niin suureksi, että hän
sekaantui kokonaan järjiltään. Hän syytti itseänsä sillä, ettei hän
edes arvannut lastansa hätäkasteeseen panna, ennenkuin tuho oli
tulleilleen, ettei se silloin, niinkuin nyt, olisi kastamattomana ja
saastaisena tuomioon vikapää ollut. Jopa hän joskus pyrki mielessään
syyttämään itse Herraa siitä, ettei Hän lasta vaaralta suojellut,
niinkuin Hänen suojata tulisi. Eikö Hänen olisi pitänyt olla lastensa
turva ja hoiva? Eikä se kivi, johon kompastui. Eikä se kosto, joka
ikuista kirousta kylvi.
Liena menetti unensa ja puhe kävi sekavaksi. Yöt voihki hän ääneen ja
höpisi itseksensä armosta ja Pyhästä Sanasta. "Voi, voi, mikä piti
tulla", huokaili hän väliin. Sitä oli kestänyt jo neljättä kuukautta.
Silloin syyskesästä sattui Nyman tulemaan Koppelmäelle ja kuuli
asiasta. Liena hoki hänelle vain että: "Kastamatta jäi, kastamatta
jäi", ja mielettömän avuton katse silmissä tuijotti hän ympärilleen. Ja
silloin keksi Nyman sen ja sanoikin sen Lienalle varmasti ja
vakuuttavasti, että Herra oli unessa ilmaantunut hänelle ja sanonut:
"Käy ja kasta hautausmaalla sen Lienan ristimättömän pojan hautakumpu,
että hän rauhan saisi." Ja sitä varten oli hän nyt matkalle lähtenyt ja
ensi yönä taivaltaisi hän kirkkomaalle, niin oli unessa käsketty. "Sinä
Herran valittu." Liena syleili pappia ja uskoi. Ensi yön seutuun ei
Nyman näyttäytynyt. Liena valvoi ja odotti. Aamusilla tuli Nyman ja
sanoi: "Mene rauhaan, Liena, ja nuku, sinä Herran palvelija, sillä
täytetty on se, joka täytettämän pitää. Eläkä murehdi niistä, jotka
minun murheitani ovat, sanoo Herra. Maailman olen minä luonut, enkö
minä sitä hoivata taida. Avaruuteen olen minä maailmat siroittanut, ja
minun käsialoistani puhuvat avaruuden ääret. Mikä olet sinä ihminen,
että sinä minun viisauttani ja oikeuttani epäillä uskallat? Sinun
syntisi ovat suuret, vaan minun armoni on suurempi ja sylini avarampi
kuin mitä sinun ajatuksesi käsittää taitaa. Minun helmani on unohdus ja
minun sylini anteeksiantamus ja sovitus. Sillä kaikki on minusta ja
hukkuu minuun, eikä mitään muuta ole paitsi minä. Elä pelkää siis
lähestyä sinun alkujuurtasi, ihminen. Sillä mitään ei pidä hukkuman,
vaan iankaikkisen sovituksen saaman. Mene siis rauhaan, sanoo Herra
sinulle minun kauttani. Mene ja nuku huolistasi, sinä Herran pieni
palvelija, ja hoida sitä leiviskääsi, joka sinulle annettu on."
Nyman pani kylmän kääreen Lienan päähän, ja Liena nukkui rauhallisesti
koko sen päivän ja seuraavan yön ja heräsi selvänä unestaan. Kun hän
oli siksi voimistunut, istutti Nyman häntä suolahauteissa. Ja niin
parani hän kokonaan. "Elä sinä sotkeudu Hänen asioihinsa", vakuutti hän
Lienaa, "pidä sinä huoli vaan omistasi".
"Järjellä käsittämättömät ovatkin Hänen käsialansa. Niin, niin. Niin se
on", ja Liena huokasi pitkään. Alituinen huokaileminen jäi jäljelle
sairaudesta.
Nyman oli lopettanut aterian ja kiitettyään vetäytyi penkille. Lienan
kolme lasta tulivat marjasta ja antoivat Loviisalle tuomisensa.
"Tervehtikääpä nyt pastoria kauniisti", sanoi äiti.
Lapset tervehtivät ja kävivät istumaan ovensuupenkille. Loviisa laittoi
heille kullekin pitkät voileivät.
Vanhin tytär Karoliina oli hinteräjäseninen, heikko ja aivan vaalea.
Suuret siniset silmät olivat ihmettelevät. Hän oli äitinsä silmäterä,
ja Liinaharjaksi kutsui äiti häntä. Lasten isä, se Turus-vainaa, oli
turha kehuskelija. Ennenkuin Karoliina syntyi, odotti isänsä poikaa
siitä, mikä ajatus hänellä siinä lienee ollut, että poika sen muka olla
piti. Se kehua äyskäröi vain, vaikka Lienaa niin hävetti, kun lapsikin
syntyi liian aikaiseen, "tottumattomia kun oltiin niihin hommiin."
"No, poikako se nyt on", kysyi isä lapsen synnyttyä.
"Poika on, poika", sanoi auttajavaimo piloillaan. Ja mikä lienee
Lienaakin riivannut, ettei tullut sanoneeksi. Isä piti lasta vain
poikana, kunnes ristiäisissä tuli salaisuus ilmi. Vaan siitä lähtien ei
se Turunen lasta isän silmillä katsonut. Niin suuttui. Viatonhan lapsi
oli. Vaan mikä hullu lienee koko mies ollut. Vieläpä kerran
ryypyspäissään väitti, ettei tyttö muka ollut hänen. Vaan auta Jeesus,
sen Liena voi vaikka Jumalan edessä puhtaalla sydämellä vannoa, ettei
hän ikinä muiden kuin yhden miehen kanssa ole yhteydessä ollut. Ja se
mies oli hänen oma miehensä Jumalan ja ihmisten edessä. Sen miehen
suhteen täytti hän sen, mitä kristillinen kirkko, laki ja lähimmäisen
rakkaus vaatii. Ja joskin tyttö ennen avioa oli hankittu, niin Turusen
se oli. Ja jos ne sanat olivat valhetta, kuivukoon kieli suussa,
kummitelkoon haamu haudasta hänen edessään yötä päivää, ja jäykentykööt
jäsenet kuten spitalitautisen, niin että mitä tuli tuohon Turusen
puheeseen, niin puheita se oli, sapekkaita sanoja, ei muuta. Ja ettei
Liena niille sanoille arvoa antanut, sen näki jokainen. Mitä hän
humalaisen miehen sanoista. Ja nyt, kun mies oli muuttanut autuaitten
asunnoille, sillä kauniisti se Turunen täältä läksi, vaikka äkkikuolema
tapasi, niin ei Liena mistään kaunaa kantanut. Päinvastoin, hän oli
velallinen ja Turunen velkoja. Ja ikäänkuin Turuseen vedoten pyysi hän
anteeksi syntinsä aina. Niinkuin Turunen siellä olisi kelvollinen
välittäjäksi.
"Autuas Turunen", sanoi hän sydämessään, "anna minulle ne syntini
anteeksi, joita sinä antaa voit. Loppuja olisi minun sitten Itseltään
helpompi saada."
"Oletkos sinä tehnyt syntiä", kysyy miehen ääni hänen sydämessään.
"Olen, näethän sinä läpi sydänten. Vaan mitä tulee niihin rukiisiin,
joita käteni luvattomasti halasi, ja joita otin, olivat ne vaan
tähteitä, vaan kapanmaksu-tähteitä, niin ettei niillä hinkalorukiin
arvoa ollut. Ja niistä maksoin, kun tunto rupesi soimaamaan, vaan
maksoin liian vähän. Ja mitä tulee niihin villoihin, joita Autiovaaran
emännälle kehräsin, ei niitä ollutkaan puolta viidettä naulaa, oli alun
kolmatta, vaan kun niillä ei ollut puntaria ja se emäntä on höperö ja
tiukka oli talvi."
"Nämä synnit ovat kepiät kantaa, ne annan minä sinulle anteeksi, sinä
hurskas ja toimelias vaimo, joka kuormasi kärsivällisesti kannat."
Ja näissä ajatuksissa vettyivät aina Lienan silmät ja itku pyrki
kurkkuun ajatellessa, ettei hänen vaelluksensa kuitenkaan niin syntistä
ollut kuin monien muiden. Tuossa oli isättömiä lapsia ihmisiksi
saatettava, niitä ruokittava, niitä verhottava. Ja ehtihän hän Sanaakin
harjoittamaan. Ja sanaa muistaessaan otti hän kesken askareenkin aina
pärevakastaan vanhan virsikirjan ja veisata kiekautti jonkun virren ja
luki ääneen toista. Useita osasi hän ulkoakin. Ja luettua oli sydämessä
sama tunto, kuin jos olisi kirkossa käynyt. Niin kuivasi suuta, että
ajattelemaan pani, että eiköhän olisi kiehauttaa vähä kahvia. Ja hän
pani kirjan pois ja kiepsahti vikkelänä pannunsankaan ja puhdistetuin
sydämin jatkoi päivän askareita taas. Siten menivät päivät.