II

Vaan kauan ei hän saanut nukkua. Jokin hyönteinen pisti häntä niskaan

ja hän heräsi.

Hän kiepsahti kiireesti ylös ja keräsi tavaransa. Saappaat toisessa ja

myttyyn kääritty säkki toisessa kädessä läksi hän edelleen tietä

pitkin. Ruumis oli taas virkeä ja iloinen huolettomuus valtasi mielen.

Ihme olisikin, ellei se valtaisi näin "kesäisessä kiireessä".

Ikäkään kun ei painanut enempää kuin nuo saappaat. Hän heilautti niitä

kädessään. Kuusikymmentä vuotta, mitä se oli? Eihän se ollut mitään.

Hän voi elää tuonne yhdeksäänkymmeneen. Ja jos ei elänyt, ei elänyt.

Hän hymähti, sillä hän ei osannut ajatella kuolemaa eikä sitä kuvitella

näin kirkkaana päivänä. Niinpä nuo sanoivat hänelle aina: "Ei vanhene

tuo Nymanikaan. Yhtä kepeä on aina." "Mitäpä tässä vanhenemaan", sanoo

hän, "kuuluu vaivaa siitä vaan olevan, eikä viisastuvankaan". "Eikö

liene jo neljättäkymmentä vuotta, kun näillä main olette kierrellyt",

sanoo toinen. "Eikö liene", sanoo taas joku, "minun lapsena ollessani

jo kävitte ja samannäköinen olitte. Ja nyt on minulla jo tuota suuria

poikia." Niinhän se taisi olla. Ja niin se oli. Niin ne ajat

muuttuivat.

Vaan talonpoikien luona oli hän kuin kotonansa. Kun sai ryypyn,

puoskaroi lehmiä, puoskaroi eukkoja ja ukkoja, määräsi roppeja,

leikkasi heidän tukkiansa, paikkasi pannujansa, teki pientä askarta,

mitä sattui. Ja jos ei työtä ollut, hetkisen kuitenkin aina talossa

olla sai. Herrastaloja ja pappiloita hän kiersi selvänä ollessaan. Hän

ei tahtonut nähdä sitä elämää, jossa hän aikaisimman lapsuutensa oli

elänyt. Hän ei viitsinyt ruveta ajattelemaan eikä tyhjää kuvittelemaan.

Vanhakin kun jo oli, ja totta puhuen raihnainenhan oli jo ruumiskin,

jota hän kuljetteli talonpoikien taloissa ja lepuutteli heidän tupiensa

lattioilla.

Raihnainen oli ruumiskin ja heikko henki. Sillä jos se heltyi, niinkuin

nousuhumalassa usein, niin eikö jo ikäväksi pakannut. Eikö jo

kodittomalta ruvennut tuntumaan, haikealta, että muka aina kiertää,

kiertää piti, kuin pahimman maantienkulkijan, joka koskaan ei kotiansa,

ei rauhaansa löydä. Ja hän istuutui maantien viereen silloin aina ja

mietti sitä. Mietti, että eikö hänellä ollut oikeutta kärsiäkään edes,

ei huomata mitään, kun arkana ja tylsänä vaeltaa vaan piti. Vaan tylsä

ei hän ollut. Ei kukaan osannut kärsiä niinkuin hän. Kaikesta nytkin

hän kärsi, kehnoudestansa, ihmiskurjuudesta, jonka hän yksin tunsi,

kaikesta. Kärsi, että puun piti maassa tuossa kasvaa, että se ei

liikkumaan kyennyt, ei ymmärtämään enemmän kuin tylsä ihmishenki.

Kärsi siitä, että ruoho oli vihreä ja peitti maata ja sitten lakastui

ja maaksi muuttui. Vaan ennen kaikkea kärsi siitä, että hänen

rintaansa niin halkaisi ja sydäntänsä katkaisi, hänen, yksinäisen

korvenvaeltajan, jota maailman tuskat takaa ajoivat. Mitä pahaa hän oli

tehnyt, että hänen kerjätä piti ja alentua. Kielsikö muu luonto niin

syvästi itsensä kuin vainottu ihmisraukka, jolle vissit elämisen ehdot

annettiin, vaan ei voimaa täyttämään niitä.

Hän heltyi yhä ajatellessaan sitä, ajatellessaan mennyttä elämäänsä ja

harmaita hapsiansa. Hän heltyi ja hänen täytyi itkeä. Hän itki

yksinänsä kuin lapsi ja nukkui siihen maantien vierelle, jossa

levähtämään sattui. Ja nukkuessaan unohti hän koko kärsimyksensä.

Herättyään ajatteli hän taas, ettei maan päällä olisi sitä olotilaa,

jota hän ei kestäisi, eikä sitä kipua, joka häneen koskisi. Monesta

lapsellisuudesta pääsee, vaan ei viinan tuottamasta. Ymmärsihän sen.

Ettäkö muka hän kärsivä oli? Oliko ihmeellisempää kuultu. Hänkin muka,

vanha varis.

Ja hänen ryppyiset kasvonsa nuortuivat ja hymy välähti hänen

katseessaan. Annahan ajan mennä, toisen tulla, ajatteli hän, kaupunkia

kohti käypi tästä kohta tieni.

Sillä jos rahaa kertyi, ja kertyihän sitä aina hiukan, niin kaupunkia

kohti kävi tie. Siellä hän joi rahapenninsä Ismanin matamin kapakassa

ja makasi yönsä matamin kyökin lattialla.

"Jos ottaisit pysähtyäksesi", sanoi matami hänelle kerran.

"Kaupunkilaiseksiko?"

"Niin, ja ryhtyisit minun töihini."

"Ei maksa vaivaa."

"Ja minä naisin sinut -- hä", matami räpytti toisella kierolla

silmällään, toinen oli jään peitossa.

Hän ei vastannut mitään, kääntyi vain toiselle kyljelleen ja oli

nukkuvinaan. Meni sitten matkoihinsa ja tuli taas kuten ennenkin.

Minnepä muutenkaan meni kuin toisten ihmisten luo. Aina se matami

nukkuessa taskut tarkasteli ja liiat rahat korjasi. Vaan mitäpä hän

niillä liioilla rahoilla tekikään. Aina rahaa sai minkä tarvitsi. Ei

nytkään ollut penniäkään ja onnellinen oli.

Vaan tämä Koppelmäen tie olikin hänestä aina onnentietä, niinkuin

tuttujen ja kotoisten talojen tiet ainakin.

Siinä oli hän jo tullut Koppellahden pohjukkaan, josta korkealta

pengertieltä näkyi oikealla Koivistolan siintävät mäet. Kaksi jylhää

kalliosaarta sulki edessä olevan lahden laajenevilta vesiltä, jotka

kalliosaarten takana lepäsivät siintävinä ja valoisina sinisen taivaan

alla. Kuin toista maailmaa oli Koppellahti, salaperäisenä ja synkkänä

sulkeutui se rantakallioiden ja pengerten väliin, jotka korkeina ja

ylpeinä kohosivat tumman veden sylistä.

Tie lahden pohjasta kaartui vasemmalle alavampaan laaksoon ja kohosi

sitten Koppelmäelle. Jo avautuivat kohta eteen Koppelmäkeläisen laajat

pellot. Nyman kohosi maantieltä pellon piennarpolulle.

Aavana kuin rannaton, hopean vihreä ja kimalteleva meri aaltoilivat

ruispellot hänen edessänsä. Auringon säteet taittuivat heleihin

ruistähkiin ja muodostivat häikäisevän autereen. Peltojen yllä,

kesäkirkkaalla taivaalla heloitti paahtava aurinko loistavimmassa

kullassaan. Se vihervä tähkämeri ja yllä aurinko, muuta ei peltojen

keskitse ojanvartta kulkeva nähnyt. Maan ja kuivuvan viljan huumaava

tuoksu päihdytti aistit ja tukahdutti tunnon omasta olemisesta. Kuin

hyönteinen joku tahi muu maamyyriäinen oli koko ihminen Luojan avarassa

peltotilkkusessa.

Jo tähkämeren takaa näyttäytyi talon katot ja kaivon vintti. Kohta koko

punainen talo hymyili kuin vanha ystävä siellä.

Kujan aitaa kiivetessä muistui papille tupakka mieleen. Hän kaivoi

taskustansa piipun ja pisti tupakaksi.

Mäen toisella puolen aleni maa saarekkaaseen järveen, jonka takana

Ilkamoisten vuoret kohottivat metsäisiä ja jyrkkiä harjojaan. Soukat

saaret sukelsivat samansuuntaisina, ja vesi jokseenkin kapeina, vaan

syvinä salmina pakkautui niiden väliin. Vaarojen ja saarien ääriviivat

olivat jylhät ja rauhalliset. Ja syvien vesien ja synkkien metsien

tummemmat värit muistuttivat mäen toisella puolen olevaa Koppellahtea.

Koppelmäki olikin vain korkea, vaarainen niemi, vaikka niemen päähän

talosta oli matkaa. Aivan talon eteen pistihe Ilkamoistenlahdesta

Käärmetsaari, jonka pää talon kohdalla katkesi jykevänä kalliorykelmänä

järveen. Rykelmän kiviseinät olivat mustuneet monista juhannuskokoista.

Ei sitä kesää, ettei siinä kokkoa poltettu. "Miehet kokon tekoon",

ärähti ukko aaton edellisenä päivänä. Ei hän itse kokolle tullut,

ikkunastaan vain katseli saarelle päin, jossa tuli loimotti ja nuoret

kisaansa pitivät. Siinä istui vain ja katseli. Miettinyt olisiko tuo

jotakin itseksensä vanha, äkäinen ukonkarilas.

Itse Koppelmäen piha oli avara nurmikkoneliö, jossa asuinrakennus ja

navettarakennus olivat vastakkaisina sivuina ja naisten ja miesten

aittojen rivit toisina vastakkaisina sivuina. Kaidat polut risteilivät

vihreällä pihapeitteellä. Kas, sielläpä tuo näkyi menevän Loviisa, Mäen

ainoa tytär, maitopytty käsissä pihan poikki. Vakavana astui hän ja

päällään oli hänellä vaaleanpunainen pumpulihame ja lyhyt, suora, musta

kasimirnuttu, joka antoi hänelle erikoisen arvokkuuden. Hän oli laiha

ja kuivannäköinen ihminen, vartalo oli hiukan etukenossa, niinkuin

pitkillä naishenkilöillä usein on. Kasvonpiirteet olivat rauhalliset,

melkein tylyt, suu oli puristuksessa ja sileä, keltainen tukka oli aina

kiiltävä jakauksen molemmin puolin ja pingoitettu pienelle, lujalle

nutturalle niskaan. Hän oli jo yli viidenkolmatta. Luuli, että hän oli

kokenut jotakin elämässä. Vaan ei. Elämä oli ollut aina sitä samaa

täällä kotona, mitään erityistä kokemusta ei se ollut tarjonnut. Jo

alle kymmenen vuoden oli hän ollut se sama vakava, kotoinen suuren

talon tytär. Kotiaskareissa olivat vuodet huomaamatta kuluneet ja

yksinäisyydessä ajatus yhä tasaisemmaksi käynyt. Ei hänestä olisi ollut

palvelusväen kanssa elämöimään, ja hän pysyikin erillään. Olisipa hän

ollut tylykin, ellei hän olisi ollut ajatteleva ja ymmärtäväinen.

Niin olivat vuodet hänen kohdaltaan kuluneet, kunnes vihdoinkaan ei

voinut välttää sitä kysymystä, mihin taloon siirtyä emännäksi olemaan

ja kuolemaan. Kauemmin kuin paikkakunnan toiset tyttäret oli hän

kotokenkiä kuluttanut. Eipä köyhempänä olisi siten kannattanut. Eipä

ottajaakaan olisi sitten ollut. Vaan hänen myötäjäisillään ja hänen

kotitalostansa naitettiin toki yksi tytär vanhempanakin talolliselle

kenelle tahansa. Eikä tarvinnut huonoa huoliakaan, oli parasta, mitä

katsella. Ja kun veli tuli tänä kesänä täyteen ikään, oli ollut puhe,

että silloin päätös viimeistäänkin oli tehtävä. Ja hän teki. Hän

valitsi Kuuselan nuoren Pekka-isännän.