Agricola-kustannus-o.y., Helsinki, 1909.
I
Näännyttävästi hellitti aamuaurinko kellokukkien teriä Koiviston tien
varsilla. Siniset kelloterät näyttivät kalpeammilta kuumuudessa.
Vaeltavaan kiertolaiseen, jota pappi Nymaniksi sanottiin ja joka
rikkinäisissä saappaissaan laahusti tietä pitkin, tarttui näännytys.
Hän etsi tien vierestä paikan, johon istuutui lepäämään.
Autio Kangasaho levisi hänen edessään ja laskeutui tasaiseksi
ruohikoksi Koppellahden rannalle, joka tyynenä ja raskaana kuvasteli
rantakoivujansa. Koppelmäen tummat metsät kohosivat lahden toisella
puolen. Ja taampana, jykevällä vaaralla heloitti peltojensa keskellä
Koppelmäkeläisen punaiseksi maalattu talo.
Pappi Nymanin väsynyt katse melkein ilostui. Tuttuapa tämä oli taas
kaikki. Eikö ollut tuo talo kuin hänen kotinsa, hän tunsi ne ihmiset,
oli vieras viikon ja läksi taas sieltä samoin kuin kymmenistä, sadoista
muistakin Savon taloista, joissa hän maata kiertäessään päivänsä oli ja
yönsä nukkui.
Oh hoh, kuuma vaan oli.
Pappi ponnisti saappaat jaloistaan, kellahti nurmelle pitkälleen ja
tähysteli taivasta. Vaan kovin se huikaisikin. Hän kääntyi maahan päin
kyynärpäilleen ja antoi auringon heloittaa selkäänsä. Nurmikolla kihisi
hyönteisiä. Siinä oli jos jonkin näköistä. Ja kiire niillä oli.
Joku satajalkainen tirkisti maareiästä ja piiloutui taas. Joku
kovakuoriainen kapusi korkealle ruohonkorteen, vaan keikahti sieltä
selälleen maahan. "Mitäs menitkin", sanoi Nyman, "kimpuroi nyt ylös."
Vaan hyönteinen ei päässyt. Nyman taittoi heinänkorren ja auttoi sitä.
"Ahaa, joko taas korteen, elä mene, sanon, putoat, käy kuin entisen
ukon, joka kuuhun kiipesi. Et tottele, en käännä sinua enää."
Hyönteinen putosi taas. Vaan suurempi hiekkajyvä sattuikin siihen alle
ja se ponnistihe kuin ponnistihekin itse ylös. Katsos, mietti pappi,
olisin auttanut, vaan omin voimin pääsi. Se on kuin ihminen, joka
putoaa, nousee, putoaa, nousee.
Ylös minunkin tästä pitäisi, mietti pappi, vaan eipä ollut tässä sitä
hiekkasirua, että ponnistaisi, eikä muuten olisi viitsinyt vaivautua.
Aurinko hellitti hellittämällä hänen syntiseen selkärankaansa. Jos
taudinsiemen siinä olit, nyt pakenit.
Vaan eikö tuolta Koppelmäen käänteestä tullut ihminen? Punainen hame
välähti puiden lomitse. Eikö se ollut Koppelmäen piika Annastiina? Oli
kuin olikin. Ruskeat, paljaat jalat teppasivat reippaasti, niin että
lyhyt, punainen hame vain hulmahteli. Päässä oli hänellä valkea huivi,
ja yläruumista suojasi vain karkea, pitkähihainen paita.
Vaan muuttunut oli sitten viime näkemin Annastiinakin. Synnyttävänkin
kohta näytti.
"Annastiinako se olikin?"
"Ka, päivää."
"Päivää, päivää."
"Mistäs pastori?"
"Tuolta Koivistolasta vaan. Minnekäs sinulla on matka?"
"Tuonne Ahtolaan."
"Istu nyt, jutellaan."
"Ei tuota oikein joutaisi."
Kuitenkin istuutui hän tien viereen ja korjasi hamettaan.
"No, joko kihlat on kirstussa?"
"Nyt se taas --."
"Vai lienee naitukin jo?"
"Ei tämän paremmin."
"Jussi se viimen jutteli, että hän markkinoilta ne ostaa. Eipä tainnut
olla mies sanansa kokoinen."
"Mikä ettei. Olisi se ollut. Vaan kun se äiti tässä kevättalvella
kuoli, sanoin, että anna kihlojen olla. Totta se haudattava ensin oli
vainaja edes. Eihän sitä kyennyt siirtelemään, niinkuin näitä
maanpäällisiä kykenee, siirtele, miten siirtelet, oma on asiasi. Sanoin
siinä Jussille, että 'annapahan olla ostelematta, haudataan ensin tuo
äitimuori ikuiseen lepoonsa'. 'Vaan ne rahat siihen kaikki hupenee',
intti Jussi. 'Hupeni, mitä hupeni', sanoin minä, 'pitääkö tässä nyt
niin mielitekojensa vallassa asua, ettei tuonnempanakin tästä ehtisi'.
'Vaan jos hullusti käy sinulle, eikä kihlojakaan vielä ole', sanoi
Jussi. 'Oma on asiani, kyllä siitä vastaan, minkä tehnytkin olen. Ja
onpahan tämä nyt koko asia. Niinkuin tämä ei olisi luontoon menevä
seikkakaan, että kun on ne puuhat.' -- Ja jokainenhan sitä tietää, että
Jussin kanssa on ne puuhat olleet käymässä ja että yhtä on pidetty ja
pidetään vastakin, koska se nyt niikseen on antautunut, niin minkä
sille taitaa."
"Minkäpä sille."
"Vaan toisissa maanpaikoissa kuuluvat toisin asioitansa järjestelevän.
Ja ei kuulu olevan luvallista olla tietävinäänkään niistä puuhista,
ennenkuin on viety, häpeä kuuluu olevan, sanovat."
"Mitä, onhan niitä monia tapoja ja ajatuksia asioista."
"On, on, eipä siltä."
"Mitenkä teillä siellä vanhat isännät jaksavat?"
"Mikä sillä, siellähän tuo näkyy kamarissaan kököttävän."
"Liekö kolotusta vielä?"
"Tuntuivat sanovan, että ne pastorin hauteet olivat syksyllä auttaneet,
vaan nyt kuuluu valittavan, että jalkoja painostaa, kuuluu veri niihin
laskeutuvan. Vaan ei kuppuuttaa antanut, vaikka se Liisa Laatikko
sanoi, että joka viikko olisi verta laskettava, että ei sitä verta
kannata pitää enää niin vanhoissa jaloissa, se kuului painavan kuin
lyijy. Vaan ei antanut kupata. Pastoria sanoi odottavansa niitä
korjaelemaan."
"Elä, vai sanoi?"
"Mitenkäs se on pastorin kolotus? Vieläkö selkää luimii?"
"Vielä se joskus."
"Antakaapas, kun minä tuossa vähä painelen."
"Ethän sinä jaksa."
"No nyt. -- Ruvetkaa vaan tuohon maantien reunaan, niin minä täältä
vähän alempaa käsin käsittelen."
"Jokohan minä sinun narriksesi."
"Pötkähtäkää pois."
Nyman oikaisihe pitkällensä siihen maantien nurmiselle reunalle.
Auringon helle siinä lisääntyi vain. Nurmen raskas tuoksu ja
hyönteisten surina olisi unta tartuttanut. Vaan Annastiinapa otti
miehen käsitelläkseen.
"Ai, ai, kun sinä kovasti sitä olkapäätä."
"Siinä se on oikea tunnelmien pesäpaikka, semmoinen kyhmy kuin mikä
potaatti."
"Ah hah, elä niin kovasti."
"Ei vähemmästä apua. Siihen on veri seisattunut ja kerännyt kipeät
aineet. Kun minä sitä vähän vetelen ja ajan sen alemmaksi paremmille
liikepaikoille."
"Elä, elä veikkonen."
"Jotta se hellittää ja laskee verta päähän asti -- noin --."
"Ai ai, anna olla, henki tässä irtoaa syyttä suotta."
"Tuntuuko tässä alempana?"
"Ei tunnu, ei tunnu, armoa --."
"Ei armoa. Pitäisi tervalla saunan löylyssä noin vanhaa ruumista jo
vedellä. Tervaa sisään, tervaa päälle. Tervasi tässä vanha isäntäkin
itsensä ja sanomilla vuorasi, ettei vaatteet ryvety. Nyt on sanomissa
ukko kuljeksinut, kun ei ole saunassa raskinut pois vielä liotella. On
se ukko sisälliseltä puolen varmaan näkemys."
"Ehe-hee --."
"Vaan lähteä jo pitää. Onko tämä laitaa, että minä täällä vaan
huvitteleime --."
"Elä tuolla kyytiä, liiku varovammin."
"Mitä te --."
"Milloinka on häät?"
"Kun muilta töiltään joutaa", nauroi Annastiina.
"Jokos Mäen Loviisa on laitettu?"
"On ne varustukset jo vuosia valmiina olleet. Vaan on sillä nyt
Kuuselan Pekka-isännän kihlat kirstussa."
Annastiina mennä humppasi jo tiellä ja katosi siitä erkanevalle
polulle. Nyman jäi siihen ja ajatteli, että nousta pitäisi hänenkin,
kun viitsisi. Nälkäkin tuo jo oli. Hän mietti sitä siinä hetken ja
nukahti siihen maantien nurmireunalle.