Toiset, jotka vielä pitivät omista jumalistansa, huusivat:
"Luonnotar!"
Hän näki taistelon nousevan ja arvasi pian sen syyn; hän näki miten
nuori sotilas varustihe toverinensa puolustamaan saarna-miestä; hän
katseli heidän kovaa otteloansa ja kun hän näki papin kaatuvan, niin ei
hän -- tiennyt, mitä tehdä.
Hänen vaimollinen lempeytensä surkutteli pappia; hänen mielensä
liikunnot pakottivat hänen käymään ales, vaikk'ei hän tiennyt, mitä
hänen siellä oli tekemistä. Kuitenkin kävi hän, ja ilmestyi kenenkään
huomaamatta keskelle tappo-ketoa, jalossa kauneudessaan.
"Neitsy Maria!" -- "luonnotar!" ähisivät miehet paetessaan.
Se yksi sotilas teki syvän kumarruksensa niinkuin jo kerroimme, ja
se toinen, joka tulee olemaan tämän vähäisen jutun pää-uroona, jäi
ihmetellen seisomaan kalpansa nojalle.
Neito ei heitä seisahtanut katselemaan, vaan kumartihe kaatunutta
saarna-miestä kohden, tarkastellen, vieläkö hänessä oli henki.
Havaiten siinä ei olevan näkyväistä haavaa, vaikka se oli tainioksi
lyöty, nousi hän ja kääntyi sotilain puoleen. Hänen silmänsä välkkyivät
ja hänen poskensa punottivat.
"Tässä on vielä henki", lausui hän, katsahtaen nuorta sotilasta, "kunpa
se saataisiin rannalle, niin ehkä se virkoisi."
"Siitäpä vähän estettä", vastasi sotilas, "minä sen kannankin sinne."
Ja hän valmistihe ottamaan hengetöintä miestä kantaaksensa; mutta hänen
toverinsa, joka nyt ymmärsi mistä puhe oli, työnsi hänen pois, ja
puhuen muutamia outoja sanoja, sieppasi hän saarna-miehen käsillensä ja
kantoi hänen keveästi rannalle.
Tyttö ja sotilas seurasivat häntä, keskenänsä mitään puhumatta, mutta
heidän silmänsä kohtasivat toiset toisensa kerran.
Waan semmoinen silmäin kohtaus on monesti sytyttänyt palon sydämiin,
enkä mene takaukseen, jos ei silloinkaan sytyttänyt.
Tultuansa rannalle he rupesivat miehissä virvottelemaan pappia
vedellä, joka myös onnistui. Neito oli siinä työssä taitava.
Saarna-mies toipui ja katseli ympärillensä hämmästyneillä silmillä; hän
tunsi tytön, ja kurotti hänelle kättänsä.
"Sinäkö olit minun pelastava enkelini, Aino?" sanoi hän.
"Nämät sotamiehet taistelivat sinun puolestas, hyvä isä", vastasi
Aino ja hänen silmänsä löysivät taas huomaamatta sotijan silmät, vaan
samassa hän ne käänsi pappiin päin.
"Gloria tibi, Sancta Mater!" huokasi pappi.
"Minne ai'ot mennä hyvä isä?" kysyi neito, "sinun olos näillä seuduilla
on nyt vaarallinen, mutta jos tahdot seurata minua, niin minä vien
sinun isäni taloon."
Kun saarna-mies tähän sanoi myöntyvänsä, katosi tyttö hetkeksi
paju-pensasten ta'a, vaan ilmestyi taas, soutain vähäistä venettänsä,
johon saarna-mieskin astui.
Sotilas oli täll'aikaa ollut ääneti, mutta hänen toverinsa oli sen
siaan pakisnut aika lailla tytölle oudolla kielellänsä; hän oli
kumarrellut ja siirrellyt kantapäitänsä. Waan neito ei hänestä ollut
minään.
Wene joutui kauvemmaksi joutumistaan, ja kun ei sitä enää paljo
näkynyt, kääntyivät nämä molemmat muukalaiset pois rannalta.
Me tapaamme heidän edespäin.
Olemme tässä kahdella päällä, kumpaako seuraamme, venettäkö vai
sotilaita; mutta kun vene jo on ennättänyt näkyvistä, niin jätämme sen
ja pysymme sotilain parissa.
"On tämä kummallinen maa, Mauno, tämä sinun rakastettu kotomaas",
lausui se neitoa kumarteleva sotilas, "en täällä luullut tapaavani
muuta kuin erämaita ja korpia ja ne täynnä petoja ja noitia; tässä
mä kuitenkin seison, niinkuin Wetterin rannalla ja mieleni on täynnä
ihmeitä, niinkuin olisin nähnyt jonkun kuninkaan tyttären Bisingsöstä,
vaikk'ei nykyisellä kuninkaalla ole tytärtä eikä poikaa. -- Mutta mikä
sinun on Mauno? Sinulta näkyy puuttuvan kuulo ja näkö."
Mauno ei vastannut.
"Wieläkö on silmissäs se valko-hame tyttö ja korvissas sen suloiset
sanat?" kysyi toveri ja löi häntä kädellänsä olkapäälle.
"Mitä?"
"Hämäläiset ovat täällä kostamassa miestappoansa."
Maunon käsi tarttui kalpaan.
"Minä sanoin vaan", lisäsi toveri, jonka nimi oli Sigvard, "että jos me
tähän jäämme nukkumaan, niin Hämäläiset kyllä ehtivät tulla, kun he
havaitsevat erehdyksensä ja toipuvat peljästyksestänsä."
"Käydäämpä nyt sitte hevoisiimme", vastasi Mauno hiljaisesti, ja lisäsi
itseksensä; "saarna-mies näkyi tuntevan hänen... Aino..."
Wihdoin hän pudisti ne syvä-mieliset ajatukset päästänsä, ja oli
taas sama miehevä sotilas kuin ennenkin. Molemmat he nyt kävivät
vähän matkaa metsän syrjää sinne, jossa hevosensa olivat lieassa. He
päästivät ne ja astuivat ratsaille.
Mutta meidän on vähä selittäminen näiden sotilain kulkua niillä
Seuduin. Lounainen osa Suomen maata eli Turun maa oli jo noin 90
vuotta ollut Ruotsin vallan alla, taikka oikeimmin sanoen pispain
alla, jotka suurella innolla olivat koettaneet kristinuskoa levittää
maassa. Waan sitä myöden kuin pispat sitä yrittävät, hävitettiin se
melkein taas kääntymättömäin Suomalaisten ja heidän heimolaistensa
setä Novgorodilaisten alinomaisilla karkauksilla. Tuomas, joka
13:sta vuosisadan alku-puolella oli ollut Suomen pispana, oli
nerokkailla keinoilla onnistunut ylöspitämään ja levittämään tämän
maan kristi-kuntaa, ilman erinäistä apua Ruotsista, ja sanotaan hänen
aikomuksensa olleen tehdä Suomesta erityisen pappisvaltakunnan, joka
suorastansa kuuluisi paavin alle, eikä mihinkään muuhun valtakuntaan.
Tätä kehoitti hänen yrittämään ne valtiolliset riidat, jotka hänen
aikanansa raivosivat Ruotsissa, jottei sen maan hallitsijat saaneet
lomaa pitää silmällä Suomen maata. Tuomas olisi kukatiesi onnistunut
tässä yrityksessään, ellei ne äsken mainitut karkaukset sitä olisi
estäneet. Tuomaan täytyi jättää sekä aikomuksensa että virkansa; ja
silloin muuttui myös aika rauhallisemmaksi Ruotsissa. Niin tapahtui
että sieltä päätettiin tehdä suuri valloitus-retki keski-Suomehen
eli Hämeen maahan, joka retki myös saatiin toimeen mainion Birger
Jarlen johdolla. Hän oli päättänyt suorastaan langeta Hämäläisten
päälle, ja oli purjehtinut laivastolla ja sotajoukolla Suomen
eteläiselle rannalle, josta hän heitä vastaan teki valloitus-retkensä.
Mutta Turun puolesta oli myös lähtenyt joukko sotaväkeä, jonka oli
länsi-puolelta tunkea Hämehen, ja yhtyä hänen kanssansa. Nämät kaksi
ratsumiestä kuuluivat siihen joukkoon. He olivat erinneet pää-joukosta
niillä seuduin, jossa Tampere nyt on, ja lähteneet tiedustelemaan ja
tarkastelemaan teitä.
Molemmat he nyt ratsastivat Kangasalan harjua, kunnes he tulivat
sen päähän, ja siinä oli koski. Sitä ei löydy enää paitsi kansan
muistossa; se järvi joka siitä putosi Roinehen, murti itsellensä toisen
tien Pälkäneen veteen, josta runo-muisto sanoo:
Ilkiä Iharin koski
Saatti Sarjan vaivaseksi.
Ihari oli näet sen uuden kosken nimi, johon rakennettiin myllyjä, vaan
sen kuivuneen Sarjan myllyt hävisivät. Kuitenkin ovat nykyiset Iharin
myllytkin jääneet kuiville, sittekuin kruunu tämän vuosisadan
alku-puolella kaivatti uuden tien samalle vedelle taaskin Roinehen. Se
kaivanto käypi, niinkuin jokainen tietää, sen kannaksen läpi, jossa
niiden kahden suuren järven väliä ei ole kuin kivi-heitto. Miten Sarjan
koskella jo silloin oli myllyjä, ei historia eikä kansan muistit kerro,
mutta sen yli kävi kuitenkin silta-rämä, jota jalka-väki pääsi
kulkemaan, ja josta myös karjaa sekä hevosia sopi ylitse viedä.
Matkustajat tulivat nyt siltaan.
"Minä mahdan olla luotu saukoksi, jos minä tämän yli menen
hevosellani", lausui Sigvard, "me olemme jo kyllä mielestäni oppineet
tätä seutua, me olemme sotineet pakanoiden kanssa, josta pyhä isä
Roomassa, taikka oma pispammekin meille saisi antaa ikuisen synnin
päästön; me olemme pelastaneet innokkaan opettajan kuolemasta, joka
on vielä sitäin parempi, ja me olemme -- joka on kaikkein parempi --
nähneet ja puhutelleet tämän kirotun maan noita-kuninkaan omaa tytärtä,
ellei se ollut metsän neiti, taikka..."
"Aino!"
"Niin, Aino, mutta mikä Aino?"
"Se on tavallinen nais-nimi täällä."
"Ja luulet sen Ainon kai olevan jonkun talonpojan töllön?"
"Oli hän mikä oli, mutta sen vaan tiedän, ettei tässä maassa löydy
kuningasta eikä ruhtinasta."
"Noh, olkoon mitä hyvänsä", sanoi Sigvardikin, "mutta ihana se oli,
ja jos ei minulla koto-maassani olisi se, joka minua vesi-silmissä
odottaa, niin minä paikalla jättäisin kaikki muut tiedustelemiset ja
rupeisin häntä tiedustelemaan."
"Se olkoon oma asias, mutta kun et sano hänestä huolivas'..."
"Mitä? Enkö sano huolivani?"
"Kun sanot jonkun odottavan sinua vesi-silmissä", jatkoi Mauno, "niin
tässä nyt on päättäminen, jos palajamme tai käymme edemmäksi. Minun
luulteni emme vielä ole hullua viisaammat tiestä."
"Waan minä en mene tuota siltaa koettamaan hevosellani."
"Kyllä minä menen."
Ja Mauno kannusti hevostansa lähtemään sillalle.
"Wai minä sinun laskisin edelleni!" ärjäsi Sigvardi kiivaasti ja ohjasi
hevosensa Maunon eteen; "minä olen vanhin meistä kahdesta ja siinä,
missä emme mahdu käymään rinnatusten, on minulla oikeus käydä edellä."
"Noh, älkäämme tuosta riidelkö", vastasi Mauno, "tiedän kyllä ettet
sinä ole pelkuri, vaan minun hevoseni on ehko Suomalainen, niinkuin
minä itsekin, ja me tiedämme molemmat, miten tuommoista paikkaa on
kuljettava; anna siis meidän ensiksi koettaa!"
"En mar'; jos Ingrini kotona sen saisi kuulla niin..."
Loput sanoja hän yrisi mennessään, jottei niitä kuultu. Hän ajoi nyt
käyden ja varovasti sitä kehnoa ja lahonnutta siltaa myöden kuohuvan
kosken ylitse ja ennätti sen toiselle puolen. Mauno alkoi ohjata
virkkuaan sillalle, hänkin, vaan samassa hetkessä karasi neljä tahi
viisi miestä metsästä Sigvardiin, joka kyllä vikkelää sai kalpansa
tupesta ja alkoi hosua rajusti, mutta he saivat köyden heitetyksi hänen
suolillensa ja vetivät hänen lautasia myöden hevosen selästä maahan.
Kaksi heistä juoksi kirveinensä siltaan ja löivät häthätää tukeet
niska-puiden alta pois, jotta puoli sillasta hajosi koskeen. Tämä
kaikki tapahtui pikemmin kuin sen tässä ennättää lukea.
Mauno jäi sillan ehjälle puolelle, näkemään kuinka miehet veivät
köytetyn toverinsa hevosineen päivineen metsään.
* * * * *
Nyt olemme Ainon kodissa. Se oli Wesijärven itäisellä rannalla, vaan ei
siitä ollut pitkä Längelmävedellekään. Sen ympäristöllä oli peltoja ja
niittuja, ehkä ne seudut muuten olivat viljelemättömiä. Emme tässä
kerkiä juttelemaan itse paikkakunnan luonteesta; lukija itse
arvatkoon. -- Mutta huone-rakennus on hiukan tarkasteltava. Se
oli erillainen Hämäläisten entisistä savu-pirteistä, eikä juuri
senkäänlainen, kuin niillä tienoin tähän aikaan nähdään. Siellä
on, näet, tavallisesti kaksi huonetta päätysten ja niiden keskellä
porstuva, jonka perällä on vähän rivistä uloskäypä kamari, missä
tyttäret asuvat; vaan jos ei tyttäriä löydy talossa, pidetään se huone
kylmänä kamarina. Sen siaan oli mainittu kamari tässä yli-kertana.
Mutta huoneissa ei ole nyt ketään; talonväki on kaikki ulkona.
Oli ilta-puoli samana sunnuntaina, josta on kerrottu. Päivä oli
laskemaisillansa järven taa; koko luonnon ja ihmistenkin meno näytti
tyveneltä ja pyhän tapaiselta.
Etäämpää metsästä kuului tano-torven soitanto; ja hetken perästä alkoi
karjan kellot helistä; jokainen tietää, kuinka hupaiselta ne kuuluvat
suvi-illan äänettömyydessä.
Pihalla, huoneen edustalla, johon muutamia koivuja ja pihlajia oli
jätetty kasvamaan, istui kolme henkeä, joista kaksi on tuttua, kolmas
outo. Ne kaksi ovat Olavus, saarna-mies, ja Aino. Se kolmas on Ainon isä
ja hän on näöltänsä jalo ja voimakas, ehkä vanhahko mies.
Molemmat miehet olivat aseutuneet istuin-laudalle pihlajain juurella,
vaan Aino istui ruohosella isänsä jalkain ohessa. Neito oli muuttanut
valkopukunsa toiseen. Hänen hameensa oli tumman raitanen ja sen
miehusta oli edestä kiinnitetty punoksilla, joiden välistä kajosti
valko-aivinainen.
Hänen hiuksensa olivat nytkin irtaimet, vaan niiden kihermöihin oli
kiedottu nauha.
Kaunis hän oli tässä kun hän nojasi isänsä polvelle ja katseli
sinisillä silmillänsä vuorottain saarna-miestä, vuorottain isäänsä,
heidän puhuessa.
"Minä olen kotoisin kaukaa", sanoi Ainon isä, ja hänen puheensa
kuului sen murteen voittoselta, jota luemme Kalevalassa; "minä olen
karjalainen ja kehumatta voin sanoa minulla olleen jotain arvoa
kotomaassani, -- minulla oli, katso, rikkautta, vaan monien kiistain
perästä joutui se minun kotomaani vähitellen muukalaisten Novgorodista
voittomaaksi. Suvantola hävisi, sen Onnettareet katosivat kun
Wäinämöinen itse oli paennut. Meidän entiset jumalamme unohdettiin
ja uusia jumalia tuotiin siaan -- ja niiden kanssa orjuus. Minä olin
taistellut ja moni minun kanssani; mutta voitettuina useat meistä
pakenivat Suvantolasta tänne. Täällä on tosin samat salot, ulapat
aukeat ja niemet terheniset; kansalla on myös läheltä sama kieli,
mutta heidän tietonsa on ihan eksyksissä ja heidän olonsa on peräti
järjestystä vailla. Ne toiset seurastani aseutuivat taemmaksi, vaan
minä matkustin karjani ja väkeni kanssa aina tänne asti, jossa nyt olen
asunut vuosia. Mutta mitä se auttaa, kun toiselta puolen tänne myös
työnnetään vieraita jumalia ja orjuutta."
"Ei orjuutta", vastasi saarna-mies, "se oppi, jota me julistamme on
tekevä kaikki vapaaksi."
"Wai niin; mutta kuitenkin on muukalaisten valta juuritettu jo tämänkin
maakunnan rajoilla ja se on yhä leviämässä. Siitä itse ja tyttäreni
tässä kerrotte sotamiehiä nähneenne."
"Waan ei ne olleet muukalaisia", lausui tytär, ja hänen kasvonsa saivat
korkeamman paineen, "ei kumminkaan toinen heistä ollut muukalainen, hän
puhui meidän omaa kieltä."
"Sin'et sitä käsitä, tyttäreni", vastasi isä, "hänkin on muukalainen,
kun hän auttaa heitä tämän maan valloittamisessa."
"Mutta jos eivät käänny vääristä jumalistansa", sanoi pappi; "eikä
he käänny ilman kukistamatta oikiaan autuaksi tekevään uskoon, vaan
raivovat sodissa keskenänsä ja vainovat Herran pyhiä..."
Tässä jää meiltä miesten puhe kesken kuulemista. Aino nousi ruohostalta
ja kävi katsomaan karjan-tuloa. Siellä tuli hänen vastaansa tuttavia,
poukkoilevia karitsoita ja muita, jotka hänen tunsivat ja hänelle
näyttivät riemuansa.
Talon paimen-koira, Harmio, oli ikään tässä joukossa; hän riensi
tavallansa neitoa tervehtämään. Waan muiden seassa oli myös poika,
talon kasvatti; hän olikin se tano-torven soittaja; hän lähestyi
tuttavuudella neitoa, mutta havaitsi pian Ainon katsannossa jotain
outoa, josta hän hämmästyi ja alkoi ujostella; hänen siniset huulensa
-- poika eli syönyt mustikoita -- kävivät pitkälle.
Se oli soma, vähänen poika, vaikka sen kasvot oli ilmasta ja päivän
helteestä ahvettuneet. Hänen kirkkaihin silmiinsä tunki itku.
"Noh, Launi, terve tuloasi", sanoi neito, "mikä sinulta ilo-naurun vei,
juuri tässä hetkessä?"
"Mi-mi-nulla olis o-llut marjoja", änkkäsi poika, ja koki niellä
itkunsa.
"Waan et tahtonut niitä antaa minulle;" kysyi Aino; "millä minä olen
mieles pahoittanut?"
"En luullut sinun niistä huolivas, luulin halveksivas."
"Ole vai; -- mikä sinun on tullut?" kysyi Aino ja hän silitti pojan
ruskeita hiuksia.
Launi tarkasteli hänen kasvojansa uudestaan terävillä silmillänsä,
vaan ei nauru tullut kuitenkaan; lukiko hän niistä kasvoista jotain
erinomaista muutosta neidon mielessä?
Ainon vuoro oli nyt ujoilla; hänen silmänsä peittyi niiden omilla
hapenilla, hän otti pojan käteen ja vei hänen pihan ruohostalle;
Harmio seurasi heitä hypellen, mutta senkin ilo näytti olevan noin
puolivälistä.
He istuivat nyt kolmisin maahan, ja neito alkoi tarkastella Launin
tänpäiväsiä metsätuotteita. Pojalla oli, paitsi marjoja, jotka Aino
nyt vihdoin sai, myös sievästi tehty joutsi olalla, ja koko joukko
nuolia. Näitä nyt koeteltiin; joutsi jännitettiin miehissä, ja nuoli
lasketettiin seinään, josta Harmio sen kävi noutamassa. Launi jutteli
sitte, miten hän oli tavoittanut oravaa, ja miten se oli pudonnut hänen
ammuttuansa Harmion suuhun. Hänellä oli paljo muutakin kerrottavaa
päivän tapauksista metsässä, ja entinen ystävyys näkyi voittaneen
hänen synkiän mielensä; mutta ehtoolla myöhemmin hän nähtiin nukkuneen
siallensa ja Harmio hänen viereensä; hän piti kädellänsä koiran
kaulasta ja hänen silmä-hapenissansa riippui kaksi kyyneltä.
Ainon isä ja Olavus olivat täll'aikaa jatkaneet puhettansa, vaan
neidolla ei ollut enää lepoa heitä kuullella. Hän käyskeli aatoksissaan
rantaa kohden, kunnes hän seisahti kivelle katselemaan päivän
viimeisten säteiden välkkymistä vedellä.
Waan ei hän tässäkään viipynyt; hän vaelsi edemmäs rantaa myöden, ja
joutui lepistön reunalle, Nyt hän oli jo kaukana kodista, niin kaukana,
ettei koto enää näkynytkään puiden takaa. Lepistöstä kuului kahahdus.
Neito säikähti.
Peregrinus, se sama, jonka alussa näimme Erä-pyhällä, seisoi hänen
edessänsä.
Ainon ensimmäinen ajatus oli paeta, vaan hän rohkeutui ja jäi alallensa.
Peregrinus oli muuttanut entisen nöyrän ja hengellisen muotonsa
ylpeämpään ja sotaisempaan. Hänen alhainen ja kamala katsantonsa oli
muuttunut kopeaksi. Waikka Aino häntä kohtaan kantoi ylenkatsovaa
mieltä, ei hän kuitenkaan voinut kieltää miehen näössä olevan jotain
muhkeaa. He silmäsivät toinen toistansa hetken aikaa; eikä heistä
kumpikaan näyttänyt tahtovan alkaa puhetta. Wihdoin lausui Peregrinus:
"Terve neidolle! Lienenkö hänelle tuttu?"
"Ei tuttu, eikä outo."
"Waan oudostakin saattaa tulla tuttu, tutusta ystävä."
"Ja ystävästä vihollinen."
"Ethän minua vihollisenas pidä, sä kylän kaunihin?"
"Sinä olet yhtä kehno viholliseksi kuin ystäväksi, munkki."
"Etpäs ole kumpaakaan koettanut, ystävyyttäni etkä vihaani."
"En luule kumpasenkaan olevan koetoksen arvoisen."
"Kuule mitä sinulle kuiskaan, jalo neiti, ja päätä siitä minkä arvoiset
kumpikin saattavat olla."
"Jos lupaat olla lyhyt puheessa, niin mä sinua tahdon kuulla, vaan
saarnoihis minä olen kyllästynyt."
"Minä olen niihin itsekin kyllästynyt", sanoi Peregrinus, "minä olen
päättänyt hyljätä oman uskontoni, ja kääntyä sinun jumaliis, taikka
oikeimmin sanoen, itse sinuun, jota ainoaa mä täst'edes aivon kumarten
rukoilla; mutta kuule, kaunoiseni", ja Peregrinus tavoitti neidon
kättä, "minä olen päättänyt nousta korkealle, ja sinä, Aino, nouset
minun kanssani."
"Warjelkoot minua Lemmettäreet nousemasta sinun kanssas", lausui Aino.
"Se korkeus johon sinä kiipeät, on..."
"Noh, mikä?" kysyi Peregrinus kiivaasti.
"Hirsipuu!"
Molemmat hämmästyivät, sillä tämä sana kuului heidän läheltänsä
metsästä. He olivat tuokion ääneti, mutta Peregrinus alkoi taas.
"Sinä tiedät tämän maakunnan olevan hallitsiaa vailla; tiedät myös tätä
ahdistettavan kahdelta puolen, Novgorodin ja Ruotsin puolelta, ja että
asukkaat sentähden ovat kadottaneet kaiken rohkeutensa, sillä heidän on
työlästä molemmilta puolin torjua vihollisia..."
"Ja olet siis sinä vyöttänyt itses sota-pukuun, meitä kaikkia
puolustaakses? Todellakin sinä ansaitset..."
"Noh, mitä?" ennätti taas Peregrinus kysyä.
"Hirsipuun!" kuului jällen lepistöstä.
Tämä rupesi vihdoin Peregrinusta äkööttämään, hän tarttui aseesen
-- ja oli hankkeissa käydä metsään, rankaisemaan sitä pahan-ilkistä
puheen-keskeyttäjää, mutta häntä pöyristytti, eikä hän mennytkään, vaan
alkoi taas puhutella Ainoa, kuitenkin nyt alhaisemmalla äänellä.
"Tiedät mun olleeni kristityn, vaan et tiedä mitkä suuret tiedot
kristityillä kansoilla on, pakanain suhteen; minä tuon näille
pakanoille kaiken taitoni, ja he seuraavat minun johtoani; siten
me epäilemättä saamme voiton vihollisten yli. Minä korotan sinun
hallitsiaksi kanssani."
"Tuhannet kiitokset!"
"Siis on ystävyyteni jostain arvosta?"
"Noh, onhan se niin!"
"Sinä pidät minua pilkkanas, vaan kuuleppas, tyttö, minun vihani on
myös jostain arvosta."
"Lieneekö vaan?"
"Minä olen kehoittanut Hämäläiset tekemään suuren uhrin vielä tänä yönä
jumalillensa. He kokountuvat tuumimaan keinoja, joilla Ruotsalaiset
voidaan karkoittaa, ja minä olen heidän saanut uskomaan että heidän on
ensinnä lepyttäminen Tapiolat ja Ahtolat ja Manalat ja miksi ne kaikki
kutsutaan. Ja minä olen heille jo toimittanut yhden Ruotsin sotilaan
uhriksi."
Tässä säikähti tyttö, vaan ei hän lausunut mitään. Peregrinus jatkoi
puheensa:
"Mutta useampi uhri tarvitaan ja sentähden minä olen itse tullut tänne,
ja minä tiedän että täällä on Olavus, saarna-mies, hänestä tulee toinen
uhri, ja kolmas..."
"Ja kolmas?" matkasi Aino tietämättänsä; hänen ajatuksensa olivat
toisaalla.
"Kolmas... olet -- sinä."
Peregrinus katsoi tarkasti neidon kasvoihin, nähdäksensä niissä jotain
muutosta; hän pidätti puheensa, odottain tytöltä jotain vastausta
ilmoitukseensa, vaan tytön kasvot ei muuttuneet, eikä hän liion mitään
vastannut.
"Kolmas olet sinä", sanoi heittiö-munkki toistamiseen, ja hän jatkoi:
"Waan minä voin sinun pelastaa, jos lupaat täst'edes kohdella minua
vähemmällä ylenkatseella."
"Sinun vaatimukses on luonnotointa", sanoi Mauno, joka astui hänen
eteensä lepistöstä, "luuletkos kenenkään voivan sinua nähdä eli kuulla,
ilman ylenkatsetta?"
"Mikä mies sinä olet?" kysyi Peregrinus ynseästi.
"Minä olen se mies, joka aivon sinun panna näyttämään, kumpiko sinä
olet, susiko lampaan nahassa, vai aasi jalopeuran nahassa. Minä olen
kyllä nähnyt sotaisia veitikoita munkkein puvussa, vaan sinä oletkin
muuttanut muotos, ja pelkään sinulta puuttuvan tarpeellista miehuutta
kalvan kantoon."
Tästä Peregrinus sydäntyi, ja nyt käytiin miekkasille.
Waan munkki ei pidellyt kalpaansa taitavasti; Mauno sivalti sen hänen
kädestänsä, ja hän olis ollut kuoleman oma, ellei Mauno olis hänen
sallinut rauhassa paeta. Ja Peregrinus pakenikin niin sukkelaa kuin
ikänä mies taitaa paeta.
Nämät tapaukset eivät vieneet pitkää aikaa, ja niiden päätettyä kääntyi
Mauno tytön puoleen, joka niitä oli ääneti katsellut.
"Erinomainen onni, mahdan sanoa", lausui Mauno, "saattaa minun toisteen
tänään luoksesi; minä olen eksynyt matkallani ja kiitän lempeää
sattumusta, joka minun tänne johdatti."
"Isäni kodissa löytyy vierastenkin varaa", sanoi Aino.
"Enkä iloisempaa tietäisi kuin isäs kodissa vieraileminen", vastasi
Mauno, "ellei mieleni tällä hetkellä olisi täynnä katkeruutta."
Ja hän kertoi lyhyesti, miten hän oli kadottanut toverinsa ja miten
hän, löytääksensä tietä sen jälille, oli suomaiden ja metsien läpi
joutunut tänne. Ei hän suinkaan itsekään selvästi tiennyt, mikä
mieli hänen tänne veti. Waan kun hän jutteli luulleensa nähneen
tämän Peregrinuksen niiden joukossa, jotka aamulla olivat Olavusta
hätyyttäneet, ja taas niiden, jotka hänen toverinsa olivat köyttäneet,
niin hän ymmärsi tästä, että sillä miehellä mahtoi olla jotain
erinomaista mielessä. Waan nyt kertoi neito, mitä Peregrinus oli
puhunut aivotuista uhristansa, ja tämä sanoma tuotti Maunolle lisää
levottomuutta toverinsa tähden.
"Minä pelkäsin sinun joutuneen heidän käsiinsä", sanoi Aino
teeskelemättä.
"Oliko minun onneni tai onnettomuuteni sinulle mistään arvosta?" kysyi
Mauno iloiten.
"Sinä olit jalo-mielinen ja suomalainen", vastasi neito hiljaa.
"Mutta", lisäsi hän kuuluvammalla äänellä, "sinä kannat miekkaa omia
kansalaisias kohtaan."
"Niin kannan, enkä tiedä mitä tässä sanoa eli mitä muuta tehdä. Minä
olen kasvatettu miekan käyttäjäksi, vaan minun on sääli omaa kansaani;
kaksi voimallisempaa valtiota ahdistaa heitä ja heidän on antauminen
jomman kumman alle. Niin lausuvat vanhat ja viisaat, ja niin minäkin
luulen, vaan pidän myös otollisempana että he joutuivat yhteyteen
sen valtion kanssa, jonka kansa on sivistynyt ja vapaa; minulla on
salainen toivo että Suomi vahvistuu vielä kerran omillakin siivillänsä
lentämään. Ja mitä nyt miekkaani tulee, niin tahdon sitä säästää, niin
paljo kuin mahdollista."
Tyttö naurahti.
"Olet aina sitä tänäänkin säästänyt", sanoi hän, "vaan sen käytös ei
ole moitittava kun se tapahtuu niin hyvässä aikomuksessa."
He istuivat rantakivellä, nämä kaksi nuorta. Päivä oli jo aikaa
laskenut, vaan lännestä oli pilvi nousemassa, joka synkistytti
ilta-ruskon.
He näyttivät hyvin suostuvan toinen toiseensa, niinkuin he jo
aika-päiviä olisivat olleet tuttavat.
Mutta aika oli käydä taloon, ja tätä muistuttikin neito, vaan Mauno
oli jättänyt hevosensa etäämmälle viitaan ja kulkenut pitkin rantaa
etsimässä enempiä asuma-merkkiä, kunnes hän havaitsi Peregrinuksen,
puhutellessa Ainoa. Hän oli niin joutunut lepistöön kuulemaan ja
vastaamaan heittiö-munkin sanoja. Waan nyt hänen oli palaaminen
hevoseensa, jolla välin tyttö riensi edellä kotiin, ehkä luultavasti
olis parempi ollut, etteivät olisi erinneet, sillä ennätettyänsä taloon
näki Mauno siellä ja kuuli kummia.
Sigvard, se ruotsalainen sotija, köytettiin Sarsan sillan päässä.
Köyttäjät veivät hänen pois, ja ehdittyänsä polku-haaraan, siihen josta
nyt tie käy Sahalahteen, poikkesivat hekin sille tielle, kulkeaksensa
Willikan rantoja.
Sigvardi oli kovin äkeissään köyttäjillensä. Hän olis mielellään
katkonut heiltä joka mieheltä pään poikki, vaan pahaksi onneksi oli
hänen kätensä kiinni, ja hänen täytyi kärsivällisyydellä katsella,
miten yksi joukosta astui hänen hevosensa selkään ja ratsasti tiehensä.
Se oli ainoa jonka Sigvardi luuli ymmärtävän hänen kieltänsä.
Hän puhutteli kyllä niitä toisiakin; hän kiroili ja sadatteli heitä,
vaan ei he muuta kuin nauttivat hänen turhalle kiukullensa.
Wihdoin hänen täytyi muistuttaa mieleensä kaikki ne suomalaiset sanat,
jotka hän oli ehtinyt oppia tässä maassa ollessansa. Niitä hän nyt
sekoitteli oman kielensä sanoihin, josta syntyi todellista "matalaa
suomee."
"Minkä se minu takto föra?" tiuskasi hän.
Ei vastattu.
"Minä fråga, minkä se jevel föra!" ärjäsi hän.
Ei nytkään vastausta.
"Eikö se svara minu, se förbannad?" kiljasi hän.
"Kyllä minä sinun vörpannaan", sanoi lähin Hämäläisistä ja antoi
hänelle niskasta hyvän vauhdin käymiseensä.
Sigvardi paran täytyi käydä edellensä; hän piti vielä omaa vihaista
puhettansa, vaan ei sitä kukaan kuullellut, eikä hän enää tohtinut
heille puhua "matalaa suomee."
Heidän tiensä kävi pitkin Sahalahden maita, jotka silloin ei vielä
olleet asuttuja paitsi siellä ja täällä harvalta metsästäjältä,
kalastajalta tai kasken polttajalta.
Ehtoommalla heidän joukkoonsa yhtyi toisiakin miehiä, joita
tuli Iharista päin, ja niiden luku eneni enenemistään. Kaikilla
näytti olevan sama päämäärä, ja heidän katsantonsa oli tavallista
syvä-mielisempi, niinkuin heillä kaikilla olisi ollut erinomaisen
painavat hankkeet.
Päivän laskiessa koko seura ennätti sille niemelle Längelmäveden
rannalla, jonka nimitimme Erä-pyhäksi ja jossa alotimme tämän
kertomuksen.
* * * * *
Yö oli jo tullut, suloinen kesä-yö. Ensimäiset tähdet pilkottivat
taivaalla, mutta lännestä nousi uhkaava pilvi; sen reunat olivat nyrkät
niinkuin vuoren kukkulat, ja sen synkästä peitteestä välähteli jo yksi
ja toinen monimutkainen salama. Kunkin salaman leimahdettua kuului,
ehkä vasta ison hetken perästä, jylinä. Se kävi lännestä itään ja sai
humisevan vastauksen jokaisen kallion laelta. Mutta se ukon käynti oli
vielä niin hiljaista, ikäänkuin hän olis lähetellyt ensi-sanomiansa
leikillään.
Kaikki luonto oli uupunut syvään äänettömyyteen, ei ainoatakaan tuulen
puuskaa kuulunut. Haavan lehdetkin rippuivat hiiskahtamatta oksillansa.
Ilma oli helteinen.
Miehet kokoontuivat siihen, johon Peregrinus oli kiviä sovitellut
raunioksi; he ihmettelivät mikä ne oli koonnut semmoiseen järjestykseen.
Waan heillä ei ollut aikaa ihmetellä, he olivat tähän tulleet
keskustelemaan asioitansa, heidän oli pitää käräjiä.
Wanhat puhuivat ja neuvottelivat, tavallisuuden jälkeen, nuoret
seisoivat joutseinsa nojalla ja kuultelivat nöyryydessä vanhain sanoja.
Heidän puheensa ei ollut lohduttavaa, eikä heidän neuvottelonsa
valmistuneet, sillä he olivat äskein vihollisilta lyödyn ja hajoitetun
kansan jäännöksiä.
Birger Jarl, se mainio Ruotsin sankari, oli paraikaa Hämeessä, hän oli
voittanut Hämäläiset miekalla ja hajoittanut heidän väkensä.
Tässä oli saapuvilla monta niistä, jotka olivat sotineet häntä vastaan
ja joiden oli täytynyt paeta. He olivat nyt uudestansa kokountuneet
neuvottelemaan ja päättämään mitä oli tehtävä asiain näin ollessa.
Joka heidän tässä näki, havaitsi pian että heitä oli kova onni
kohdannut; epäilys kajasti monen silmistä, erittäin vanhain, ehkä
nuorten katsanto vielä oli rohkea.
Selvästi näkyi heillä ei olevan ketään nimen omaan johdattajaa; jos
he olisivatkin suostuneet seuraamaan jotakuta taitavaa ja urhollista
päällikköä, niin heidän väkensä ja miehuutensa olis vieläkin ollut
peljättävä Ruotsalaisille ja itse Birger Jarlelle.
Mutta eripuraisuus vallitsi heidän neuvoissansa, ja eripuraisuus on
aina ollut kansain hävittäjä.
Toiset heistä ehdottelivat sodan pitkittämistä Ruotsalaisia vastaan, ja
niiden puolella oli kaikki nuoret.
Toiset taas katsoivat kaiken vastustuksen turhaksi, heillä kun ei
mitään varustusta, mitään asetta ollut Ruotsalaisten vertaista. Se oli
kyllin havaittu viimeisessä tappelussa, miten Ruotsalaisten voitto
parhaasta päästä oli tullut heidän parempain aseittensa tähden.
Muutamat pitivät otollisempana heittää koko vallan Ruotsalaisten
haltuun, näin ahdingossa kun he olivat; ehkä Ruotsalaiset heitä
puolustaisivat muilta vihollisilta.
Näin oltiin monella päällä, kun aivan uusi mies ilmestyi neuvo-kedolle.
Se oli Peregrinus.
Hän ei ollut tuttu, paitsi muutamille, jotka hän oli saanut liittoonsa,
ja joiden toimella hän oli heidän saanut tähän kokoon. Niillekin,
liittolaisillensa, hän näytti oudolta hohtavassa sotapuvussansa, ja kun
hän röykkeillä askeleilla kävi esille, niin kaikki hänelle antoivat
tilaa.
Peregrinus astui kivelle, josta hän näkyi yli joukon.
Salama, joka silloin tällöin oli leimahdellut, leimahti nyt taas ja
valaisi koko seudun, mutta kansan silmät oli käännetyt Peregrinusta
kohden ja he kaikki näkivät miten ainoastaan hän loisti salaman valossa.
Hänen muotonsa oli siinä silmän-räpäyksessä jalomainen, ja kun hän nyt
alkoi heille puhua, niin yleinen äänettömyys tuotti hänen sanoillensa
tarkan kuulon.
"Te epäilette", sanoi hän, "enää voivanne mitään Ruotsalaisia vastaan
ja heidän uutta jumalaansa, mutta minä sanon teille: Ukko ylijumala on
teidän puolellanne ja hän puhuu teille poikki pilvien."
Samassa kuului ukkosen jylinä, sillä aika oli ehtinyt kulua salaman ja
jylinän välillä.
Kaikki pitivät sitä Ukko ylijumalan puheena heille, niinkuin
Peregrinus oli sanonut, vaan ei he tienneet, puhuiko Ukko vihassa vai
mieli-suosiossa.
"Te kuulette hänen vakuutuksensa", huusi Peregrinus, "mutta te olette
kauvan aikaa hänen unhottaneet ja sentähden hän vaatii uhria; muuten
hänen vihansa yltyy."
Tähän nyt muutamat vastasivat myöntämällä; ne olivat hänen
liittolaisensa.
"Mutta", lisäsi Peregrinus, "te olette myös vihoittaneet Tapiolan ja
sentähden teidän joutsenne eivät voi vihollisia vahingoittaa. Tapio on
siis lepytettävä uhrilla, hänkin."
Taas ne muutamat vastasivat suostuvansa; toiset olivat ääneti.
"Minä näen tässä", jatkoi se kansan vietteliä, "aivan uuden
uhri-paikan. Siitä mä havaitsen teillä itsellennekin olleen uhri
hankkeissa, ja minä siis puhun teidän omasta mielestänne."
Waan ei kukaan tiennyt kiviä latoneensa, ja tästä nyt nousi arvelut
monellaiset. Peregrinus kuitenkin tähän mutkan muisti.
"Uskottava on", sanoi hän, "että Tapio itse on tämän uhri-paikan
katsonut ja sen otollisempi lienee siis meidän uhrimme, ja sen enempi
saamme olla vakuutetut voitostamme, jos tahdotte minua seurata."
Tällä aikaa oli pilvet jo nousneet keskelle taivasta, salama leimahteli
taajemmin, ja jyrinä alkoi kuulua melkein taukoamatta.
Nyt tuotiin Sigvardi köytettynä esille; hänellä ei ollut enää mitään
sanomista, ei hän vihotellutkaan, vaan näytti peräti huolettomalta, ja
katseli kylmällä katsannolla väki-joukkoa.
"Tuo on nyt yksi vihollisistamme", huusi Peregrinus, "ja kun me hänen
uhraamme Ukolle, niin se antaa heidät kaikki meidän käsiimme. Waan
meillä on vielä kaksi muutakin, joista yksi on niitä saarna-miehiä,
jotka tänne tahtovat työntää outoja jumalia ja Luonnottareita; hän on
siis aivan sovelias uhrattaa omille jumalillemme."
Ja nyt he toivat esille Olavuksen ja hänen kanssansa -- Ainon.
Mauno, kun tuli Ainon kotiin, kuuli siellä ja näki eriskummaisia
tapahtuneen. Ne ovatkin jo tässä ilmoitetut, kun sanoimme Olavuksen ja
Ainon olleen Erä-pyhällä. Sodissa oli nyt kaikki asiat ylös-alasin.
Ainon isä, joka oli tahtonut puolustaa tytärtänsä, oli pahasti
lyöty, vaikk'ei kuoliaaksi, palkolliset olivat ällistyneinä, ja
Launi, se vähäinen paimen-poika oli seurannut rosvoja rantaan, josta
he vankinensa olivat lähteneet järvelle. Heidän oli työläs päästä
veneille, sillä Harmio tepasti kintuissansa, ja yhden heistä täytyi
aseutua häntä torjumaan, kun toiset veneille astuivat. Harmiopa
Launinkin oli herättänyt.
Mauno, tultuansa taloon, ei ensinnä mitään selkoa saanut koko
tapauksesta, outo kun hän oli peräti, mutta vihdoin selitettiin hänelle
sentään asia, jotta hän tiesi ajaa rantaa kohden eli sinne, josta
penin haukunta kuului. -- Täällä hän nyt kohtasi Launin. Tämä, joka
ei Maunosta mitään tiennyt, luuli hänen olevan yhden rosvoista ensin.
Mauno taas puolestansa ei ollenkaan tiennyt mikä Launi oli. Waan hetken
aikaa keskusteltua he havaitsivat että heidän oli keskenänsä liitto
tehdä, heillä kun molemmilla oli sama määrä edessä. Mauno oli päättänyt
yrittää rosvoin saavutusta, ja Launin oli niin ikään Aino mielessä.
Kysymys oli nyt mistä vene saataisin, vaan tähän Launi neuvot tiesi.
Mutta veneen löydettyä, ei Mauno olis enää suurta lukua pitänytkään
vähäisestä liittolaisestaan, josta hän ei toivonut suurta apua, vaan
Launi kysyi:
"Minne aivotte pitää matkanne, jos on lupa kysyäni?"
"Noh, tiedäthän sen; niitä saavuttamaan, jotka Ainon veivät."
"Wai niin; mutta missä ne ovat?"
Launin kysymyksessä oli kyllä perää, sillä rosvot olivat jo ennen
Maunon tultua ennättäneet niemen taa, eikä hän olis voinut sanoa
kumpaselle kädelle, vasemmalle vai oikealle he olivat poikenneet.
Tästä hän nyt havaitsi täytyvänsä ottaa sekä Launin että Harmion
lietsariksensa, jos he muuten itse tahtoivat häntä seurata.
Kolmesin he siis astuivat veneesen, Harmio kokkamieheksi nenään, Mauno
soutajaksi ja Launi perämieheksi; hevosen oli uida veneen jälissä.
Tultuansa niemen päähän, ei he enää mitään nähneet, hämärä kun jo oli,
eivätkä myös kuulleet. Nyt ei siis ollut mitään tietoa matkasta, paitsi
arviolta.
Harmio oli noussut kokkaa vasten etu-käpälillensä; hän piti kuononsa
pitkällä ja sieramensa leveällä, josta oli toivottava että hänellä
oli viholliset haistimissa. Ja kun ei muuta tietoa ollut, päätettiin
laskea vene sitä kohden, jonne Harmio päätänsä kurotti. Se pitikin sitä
tarkasti yhtäälle päin, jottei ollut suurin epäileminenkään oikeasta
tiestä. Waan hevonen, joka uitossansa piti aina yhtä kulku-määrää, esti
kaiken joutumisen. Wene riensi hitaasti Sahalahden kulmaan päin, vaikka
joka mies veneessä paloi levottomuudesta.
Isäisen pilvet peittivät vähitellen taivaan lakeuden ja pitkäisen
leimaukset valaisivat sen tuon tuostakin. Tuntia kului soutaessa,
pitkiä tuntia; Mauno ei millään ehdolla tahtonut luopua hevosestansa,
senkin tähden että hän sen piti parhaana välikappaleena Ainon
pelastamiseen.
Wiimein, monen hetken perästä he ehtivät rantaan. Harmio oli kohta
valmis hakemaan. Kuono maassa hän karasi täyttä vauhtia metsä-polulle.
Mutta Launi laski kuulumaan kimeän, tunkevan vihellyksen, niinkuin pyyn
laulun, ja Harmio palasi riennolla takasin.
Mauno astui ratsastamaan ja Launi piti vaaria Harmion juoksusta. Kun
se joutui näkymättömiin, niin hän sen taas vihelsi takasin, ja jos
se ennätti niin kauvas, ettei vihellys kuulunut, niin hän hukasi
palo-kärjen äänellä, jonka Harmin kuuli etäämmälle ja jota hän totteli
yhtä paljon kuin vihellystäkin. He seurasivat penin johdatusta sekä
käyden että juoksujalassa, aina miten polku myöden antoi.
Waan meidän on nämät jättäminen metsä-matkallensa ja jällen palaaminen
Erä-pyhälle.
Peregrinus oli kansaa kehoittanut uhraamaan jumalillensa. Tämä
ei juuri ollut soveliasta kansan mielen laadulle; mutta äskeiset
vastahakoisuudet olivat muuttaneet heidän luontoansa. Wiha ja epäilys
vallitsi heitä, niinkuin voitettua kansaa ainakin; eikä Peregrinus
aivan väärin tuumaillut kun hän heissä alkoi yllyttää koston pyyntöä.
Kerran sytytetty, oli se luultavasti heissä vaikuttava uutta rohkeutta,
ja kukaties voiton voimaa. Ja heidän voitostansa, kenellä oli suurempi
hyöty odottaminen kuin sillä joka heissä oli herättänyt rohkeuden ja
heidän johdattanut voitolle?
Peregrinus oli siis tässä oikein tuumaillut. Hän oli ensinnä asettanut
heidän näkyviinsä yhden niistä muukalais-sotamiehistä, jotka nykyjään
oli Hämäläiset tappiolle lyöneet. Sigvard ilmestyi siis aivan hyvällä
ajalla kosto-himon sytykkeeksi kokountuneelle kansalle.
Pian kuului heidän vihansa ääni yli ukon jyrinän.
Sigvardi oli uhrattava.
Tässä kohdassa onnistui siis Peregrinuksen tuumat.
Mutta ei Olavuksen ilmestyminenkään heidän vihaansa lauhduttanut; sillä
hän oli heidän mielestänsä orjuuden saarnaaja, jota vastaan heidän oli
hengellänsä ja verellänsä sotiminen. Heidän velvollisuutensa oli siis
hänellekin kostaa, ja he päättivät hänenkin uhrata niille jumalille,
joita hän oli tullut hävittämään.
Waan Aino?
Ennenkuin jatkamme tätä juttua, on sana virkattava Ainon nimestä. Se
on karjalainen, niinkuin hän itsekin oli neito karjalasta. -- Suloisin
kaikista Kalevalan kuvaelmista on Joukahaisen sisar, se vieno ja
ihana Aino, joka, havaittuansa olevan äitensä tahdon, että hän menisi
vanhalle Wäinämöiselle emännäksi, niinkuin veljensä Joukahainen hänen
oli luvannut, kävi itkein järven rantaan ja upposi uima-tielle. Se on
siis alkuperäinen naisnimi siinä kansassa, joka on Kalevalan runoillut.
Mutta länsi-Suomessa se on joutunut unhotuksiin itse kansassa, vaikka
säätyväki on sitä antanut näinä viimeis vuosina tyttärilleen, ja heissä
se kuuluu "Aina", tämän puolen murteen jälkeen. Emme voi kieltää
"Ainan" kuuluvan somemmalta kuin "Ainon", vaikka meidän on täytynyt
antaa karjalan tytölle oma nimensä. Kuitenkin saapi ken tahtoo lukea
sen "Ainaksi" ehkä me tässä kertomuksessa loppuun asti sanomme "Aino."
Uhripaikalla oltiin nyt täydessä toimessa. Sigvard ja Olavus olivat
ajetetut rauniolle. Rahvaan viha oli yltynyt niin ettei enää pelkkä
miesten murha ollut heille kylliksi. Heitä piti myös kidutettaa ja
tulella kärheettää. Luultavasti oliskin tämä julmuus käynyt päinsä,
ellei ukkosen vaaru olis tuonut myötänsä rajun sateen, joka esti tulen
viriämästä.
Tässä ei ole uskomista, että Peregrinus alun aikoi sallia Ainon murhan.
Luultava on hänen vaan tahtoneen näyttää suurta valtaansa ja sillä
peljättää neitoa. Waan hän oli laskenut irralle rahvaan vimman, ja sen
irti laskija ei aina ole mies sitä hillitsemään.
Hän oli asettanut uhrien lukuun myös Ainon; rahvas katsoi sen hyväksi
ja vaati hänen murhaansa kaikkein ensiksi.
Paras Hämäläisten joutsimiehistä määrättiin häntä ampumaan. Yön
hämärässä ei häntä kukaan säälinyt; ja hän peittikin kasvonsa, vaan
ei yksikään heistä olis ollut mies häntä läheltä murhaamaan, ei edes
jumalainsakaan uhriksi. Sentähden hän oli kaukaa ammuttava.
Se määrätty Hämäläinen jännitti joutsensa, asetti nuolen,
tähtäsi neitoa ja -- hänen joutsensa painui maahan hervottomalta
käsivarreltansa, jossa istui syvään tunkenut nuoli, minkä sulka vielä
värisi. Jokainen oli sen kuullut vingahtavan ilmassa tullessansa,
vaan ei kenkään tiennyt mistä se tuli.
Toinen joutsi-mies astui nyt esille. Se oli nuori Hämäläinen. Hän
oijensi joutsensa; samassa leimahti taas salama ja valaisi tytön kasvot.
"Neitsy Maria!" huusi ampuja ja joutsi painui hänenkin kädestänsä. Hän
oli yksi niistä, jotka aamulla olivat kuulleet Olavusta Kangasalan
harjulla ja nähneet Ainon.
Mauno ja Launi olivat ehtineet paikalle. Harmio olis juosnut kansan
joukkoon ja neidon luokse, vaan Launi pidätti hänen. He seisahtivat
kaikin kolmin puiden varjoon, josta he näkemättä saivat itse nähdä
mitä tapahtui. Samassa juuri se ensimäinen ampuja tähtäsi joutsellansa
tyttöä. Launi laski nuolen joutsestansa hänen käsivarteensa ja
vihelti takaisin Harmion, joka totuttuun tapaansa olis karannut sinne,
mihin ammuttiin.
Mauno näki miten asiat olivat; hänen ei ollut muuta päättämistä kuin
pelastaa Ainon tai hukkua hänen kanssansa.
Sen tähden hän ei myöskään viivytellyt, vaan ratsasti ylös kansan
keskelle.
Peregrinus, etsiessään vankia uhriksi, oli kahdesti jättänyt Maunon
rauhaan. Tässä näemme syyn. Hän oli viisas kyllä käsittämään että
muutama sana jalolta Suomen sotilaalla voi kaikki hänen puheensa tehdä
mitättömiksi. Hän pelkäsi siis näyttää itsensä Maunon rinnalla, ja olis
kyllä sallinut hänen murhattaa jos olis tilaisuutta ollut; nähtyänsä
hänen miehuutensa Kangasalan kannaksella, ei hän uskaltanut häntä
koskettaa Sarsan sillalla; vaan estätti hänen joutumasta toverinsa
apuun.
Maunon paikalle tultua, vaikeni rahvaan meteli.
"Te miehet Suomalaiset", sanoi hän kuuluvalla äänellä, "te olette
petetyt, ja tämä on petturi."
Hän näytti Peregrinusta.
"Teidän jumalanne", jatkoi hän, "eivät vaadi teiltä ihmisuhria, eikä
viattoman verta; jos tahdotte murhata, niin murhatkaa niitä, jotka ovat
kuoleman ansainneet."
Peregrinus alkoi puhua, vaan Mauno ratsasti häntä lähemmäksi ja nosti
miekkansa kärjellä kypärin hänen päästänsä.
"Katsokaat, hänellä on petturin-merkki pään laella."
Waan nyt Peregrinuksen liittolaiset aseutuivat johdattajansa ympärille.
Mauno läheni Sigvardia ja katkasi miekallansa hänen köytensä. Tämä
ei ennen tuntenut olevansa vapaa, kun hän lähimmäiseltä Hämäläiseltä
temmasi aseen ja oli taas valmis sitä käyttämään.
Se aseetoin Hämäläinen riensi Peregrinuksen puoleen, sai sieltä joutsen
ja jännitti sen Maunoa kohden, vaan näkymätöin kaari lennätti taas
vingahtavan nuolen, joka väristen seisahti hänen kaulaansa.
Nyt nousi ottelo. Peregrinuksen kumppanit tunkivat näitä kahta kohden;
vaan taaskin vaikutti Maunon jalo käytös, ja hänen suora suomalainen
puheensa, että yksi Hämäläinen toisensa perästä kävi hänen puolellensa.
Miehiä kaatui kummaltakin puolen. Sigvardi oli haavoitettu ja hänestä
vuosi veri. Mauno oli hevosensa selässä vähemmässä vaarassa, mutta ei
häneltä käynyt siinä niin vikkelään sotiminen, joten hän hyppäsi maahan
ja asettui Sigvardin rinnalle. Tässä hän kaatoi miehen toisensa perään,
ja voitto näkyi kallistuvan heidän puolellensa, kun eräs vihollinen
tavoitti häntä väkevällä sivalluksella päähän. Miekallansa hän sen
esti koskemasta päätänsä, vaan se sattui vasempaan olka-päähän ja teki
syvän haavan. Mutta samassa taukosi tappelu. Peregrinuksen liittokunta
hajosi. Hän itse oli kadonnut.
Peregrinus, nähdessänsä joukkonsa voitettavan, luikahti pois, vaan
sieppasi Ainon mennessään, jota ei kukaan voinut estää, kun kaikkein
kuulo ja näkö oli miesten taistelossa. Yksi oli kuitenkin estämässä,
nimittäin Harmio, jonka Launi, nähdessänsä mitä oli tapahtuva, lähetti
hätiin, johon hän itsekin riensi, mutta Peregrinuksella oli Sigvardin
hevonen, jonka päälle hän astui, ja nyt hän lennäytti matkaansa, neito
sylissä.
Lukia kenties on pitkäksynyt, kun häntä on isot aikoja pidetty sateessa
ja ukkosen ilmassa. Tähän saamme muistuttaa, ettei meillä olekkaan
tällä erää kerrottavaa herrain hovista ja ylimysten salista -- ehkä
kyllä luulemme ajan mittaan saavamme niistäkin jutella -- vaan Suomen
muinaisista erämaista, joissa olija sai luvan kestää kaikkia säitä ja
tytyä tuuhevain puiden suojaan. Sen ohessa tapahtuvat tässä kerrotut
pää-kohtaukset yhden puoli-yön kuluessa ja muutamassa hetkessä, ehkä
niiden jutteleminen ja lukeminen on vetänyt isonkin ajan. Tässä on syy
miksi vielä annamme muutaman hetken kestää samaa ilmaa.
Peregrinus oli paennut Erä-pyhältä ja vienyt Ainon mennessään. Mauno
ei sitä kiivaudessaan heti paikalla havainnut, hän kun oli täydessä
taistelossa.
Waan hän oli päättänyt raivata miekalla itsellensä tien ja saavuttaa
Peregrinuksen, jota hän ei nyt enää aikonut säästää, kun hän sen vaan
saisi teränsä eteen.
Hän siis taistellessaan loi usein silmänsä sinne, missä Peregrinus oli,
mutta viimein hän ei sitä enää nähnyt, Hän katsahti ympärinsä, eikä
havainnut Ainoakaan. Nyt hän herkesi tappelusta ja riensi hevoseensa.
Hän ei suinkaan olis tiennyt minkä päin ratsastaa, mutta Launi oli
häntä läsnä ja viittasi päin itään, ja sinne hän laski; vaan mitä siitä
hyvää, kun tiheä metsä oli vastassa. Hän olisi mielellään lentänyt,
vaan ei päässyt paikastaan, ehkä joka silmänräpäys oli kallis.
Mutta hänen hevosensa astui kuitenkin edelleen, ja eipä tiedä, miltei
se vaan osaisi käydä toverinsa jälkiä. -- Peregrinus oli ratsastanut
Sigvardin hevosella...
Maunon täytyi antaa hevosensa etsiä polkua; itse hänellä oli sill'aikaa
hyvä loma ajatella:
"Mitä, jos Aino suostuikin menemään Peregrinuksen kanssa, ilman
pakkoa", mietti Mauno, "mikä oikeus sinulla on heitä vainota? Ei,
ei, Ainon kädet olivat sidotut, hän oli uhrina... vaan ken menee
takaukseen", jatkoi Mauno itseksensä, "että neito huolii sinun
avustas..." Waan samassa muistui hänen mieleensä, mitä he olivat
keskenänsä puhuneet Ainon kodissa, ja hän päätti poistaa kaikki
epäilykset ja uskoa apunsa olevan neidolle toivotun. Hän koetti
riennyttää hevosensa kulkua puiden välitse. Waan nytpä aukenikin metsä
vähän -- hevonen oli polulla ja alkoi kohta juoksun, ja tunnettuansa
kannukset kyljissänsä, hän pian laski täydelle karulle.
Taas oli synkkä ukkosen vaaru keskellä taivaan lakea; sadetta tuli
kaatamalla, joten yö-hämäräinen ilma oli ihan sinisenä. Waan ehtimiseen
välähteli kirkas salama hämärän ja sateen lävitse ja isänen jyrisi
kovasti.
Siitä ei Mauno kuitenkaan totellut, eikä hänen hevosensa; sekin riensi,
mitä hänellä henkeä oli, niinkuin hän olis käsittänyt ratsastajansa
tarkoituksen, ja pianpa saatiin Peregrinus näkyviin. Nytkös vasta
ratsastus alkoi. Hevosten kengät iskivät tulta taivaan kilvassa.
Peregrinus, kun havaitsi vainojan jälissänsä, alkoi vaatia hevoselta
viimeiset voimat; hän kannusti sen sivut verisiksi ja se kyllä riensi
lentäin tietänsä; mutta vainoja läheni lähenemistään. Peregrinus kuuli
sen hevosen huokuvan takanansa, ja pian sen kuuma henki lisäsi hänen
omaa kuumuuttansa.
Aino oli hänen edessänsä ratsulla, ja Peregrinus piti käsivarrellansa
neidon vyöteestä. Sen kädet olivat vielä sidotut.
"Meidän on nyt molempain kuolla", sanoi Peregrinus jäisellä äänellä.
Neito ylensi silmänsä taivasta kohden, mutta ei hän vastannut.
Salama leimahti.
Maunon hevonen oli jo melkein Peregrinuksen rinnalla.
"Laske neito", huusi Mauno, "ja minä päästän sinun vielä kerran."
Peregrinus kannusti hevostansa, ja vaikka väsynyt ja nääntymäisillänsä,
se vielä tunsi niiden hirmuisen leikkauksen kyljissänsä ja karasi
eteenpäin, jotta Mauno vähän jäi.
"Päästä neito!"
Peregrinus ylensi kättänsä; siinä välkkyi miekkainen, neitoa vasten.
Waan nyt leimahti taas salama, niin kirkas ja häikäsevä, ettei Mauno
enää nähnyt mitään ja samassa tärähti ukkonen, semmoinen että olis
luullut maan halkeavan. Hänen hevosensa kompastui, vaan ei langennut;
mutta se pysähtyi kuitenkin ja Mauno oli lähellä viskautua sen päitse
maahan. Nyt hänen silmänsä näki.
Polulla makasi pitkänään Peregrinus -- ja hevonen.
Salama oli kohdannut miekkaisen kärkeä, tunkenut läpi ja tappanut
Peregrinuksen ja hevosen. Ainokin oli mennyt hengettömäksi, vaan hän
oli ukkoselta koskematta.
* * * * *
Yön hirmut olivat kadonneet, sade ja ukkonen oli tauonnut, taivas oli
selkeä ja aurinko nousi. Koko luonto hengitti uutta, raikasta ilmaa,
johon valmukukkain ja mänty-ruohon suloinen löyhky sekauntui.
Erä-pyhälläkään ei enää ollut jätteitä yön tapauksista, paitsi
uhri-paikka. Kansanjoukko oli hajonnut, ja ainoastaan Olavus nähtiin
vielä; hän kantoi kiitos-uhria taivaan Luojalle siinä, missä pakanat
olivat hänen aikoneet uhrata epä-jumalillensa. Olavus on siis ainoa,
joka siinä on pitänyt jumalan palvelusta, paitsi linnut, jotka silloin
hänen kilvallansa ja nytkin vielä joka auringon noustessa julistavat
puiden latvoista Luojan kunniaa.
* * * * *
Muutamia viikkoja sen jälkeen oltiin taas Ainon kodissa. Siellä
nähtiin sama väki kuin ennenkin. Isä, joka oli parantunut vammoistaan
ja Aino, joka pohjan neidin tavalla:
"Pukehissa puhtaissa,
Walkeissa vaatteissa
Kultakangasta kutovi,
Hopeista huolittavi
Kultaisesta sukkulasta
Pirralla hopeisella."
Waan hän oli ikävillänsä, neiti, ja hänen muistoonsa tunki runon sanat:
"Jos mun tuttuni tulisi."
Launi oli metsässä, ja Harmio. Molemmat he olisivat antaneet henkensä
neidon edestä, jos olis vaadittu, mutta Launi paran oli kipu sydämessä,
kun neidolla oli tuttava, joka hänen ainakin pian oli tuleva perimään.
Ehtoolla taas kaikki kokountuivat puiden juurelle, Olavuskin, joka
näillä paikkakunnilla nyt sai rauhassa julistaa ristin-oppia.
Ainon mieli oli nähtävästi toisaalla, vaikka hän suositellen kohteli
kotolaisia.
Waan pian hänen tarkasti kuultelevat korvansa havaitsivat jonkun tulon.
Se olikin tunnettua hevosen juoksua. Mauno ratsasti kartanolle.
Ei Kalevala eikä Suomen muinaiset sadut ilmoita, millä tavoin
nuorukainen silloin tervehti armastansa, syleilemällä vai suutelemalla,
vai molemmillako. Lukia itse kuvailkoon, miten Mauno tultuansa tervehti
Ainoa.
He erisivät toisista ja Mauno sanoi:
"Etpä usko, keneltäkä tuon sinulle terveiset, -- itse Birger Jarlelta.
Se jalo sankari on täydessä työssä vahvistaa valloituksensa. Hän
rakentaa par'aikaa Hämeenlinnaa. Hän oli ensin vähän vihoissaan
minulle, kun ma niin huonosti olin häntä auttanut tän maan
voittoretkessä. Mutta kerrottuani hänelle, kuinka vähän sinä hyväksyit
miekkani töitä, hän antoi minulle kaiken huolimattomuuteni anteeksi."
"Se jalo mies!"
"Niin, jalo mies, kyllä mahdat sanoa. Tiedätkös mitä hän teki?"
"Noh, mitä?"
"Hän sanoi minulle: Waikka sinä olet kuljeskellut omin päis, etkä
minun matkoistani ole vähääkän huolta pitänyt, niin on minun kuitenkin
sinun entisiä ansioitas muistaminen. Sinä olet ollut minun oma kilpeni
kantaja."
"Ja mitäs siihen vastasit?" kysyi Aino.
"Niin olenkin, vaan täällä minä olen ollut Suomalainen."
"Ja sitä en minä paheksu", sanoi Birger Jarle, "minä teen sinusta
Suomen ritarin."
Mauno näytti, miten hänen teräs-kannuksensa olivat muuttuneet
kultaisiksi.
"Ja sen ohessa", jatkoi se jalo herttua, "annan minä sinun johtaakses
osan tämän maakunnan vartioväestöstä. Sinun velvollisuutes on
vähitellen muuntaa sen väestön ruotsalaisesta suomalaiseksi, kun sinun
Hämäläises oppivat käyttämään meidän aseita. Ja nyt Herran huomaan!
Tervehdä sitä Suomen neitoa, joka sinun silmissäs on voittanut kaikki
Ruotsin hymyhuulet."
Tähän jätämme nyt Ainon huulet hymyelemään. Aika on lopettaa tämän
kertomuksen. Olavus, joka ahkerasti kasti Hämäläisiä, sai myös kastaa
Ainon -- ja vihkiä hänen Maunon puolisoksi.
Sigvardi palasi Ruotsin maalle ja löysi siellä Ingrinsä, emmekä häntä
sen erän perästä näe emmekä kuule.
Launista tuli mainio sota-sankari ja ritari. Emme tiedä vaikka vielä
hänen kohtaisimme.
Harmio kuoli kotovartiana Ainon kodissa, josta tuli suuri kartano,
vaikkei niillä seuduin nyt enää löydy muita paitsi talonpojan taloja;
mutta ken voi luetella kaikki sodat, jotka sittemmin ovat raivonneet
Suomessa ja hävittäneet talot ja kartanot.
Klaus Götrikkinen.
Miekan ostaja.
Suuri kansan-paljous liikkui Kokemäen joki-reunalla. Se oli helmikuussa
v. 1322. Pakkanen oli erinomaisen kova, mutta kylmään oli joka mies
tottunut Suomenmaassa.
Syy mainittuun kansan paljouteen oli se, että nykyisin oli pidetty
juhlaa Ulvilan uudessa kirkossa, johon väkeä likiseuduilta oli
kokountunut ei ainoastaan synteinsä tähden ja juhlan vietäntöön, vaan
myös kaupan tähden.
Oli näet tavallista, että kun rahvas tuli kirkolle eli kaupunkeihin,
jonkun "pyhän" muistoa viettämään ja saamaan synnin päästöä, niin
pidettiin myös samassa markkinoita. Ne ovatkin saaneet alku-nimensä
niistä "messuista", joita papit pitivät pyhäin ylistykseksi.
Sentähden ovatkin "markkinat" niin juurtuneet kansan mieleen
muinaisista ajoista, ettei niitä, nyky-aikana tarpeettomia väen
kokouksia, saada häviämään.
Ulvilan kirkossa oli vietetty Marian kirkonkäymisen juhlaa, jona
kynttilät ylennettiin alttarilla, jonka tähden se juhla myös on
nimitetty kynttilän-päiväksi.
Waan messuin välillä oli kauppiasten juhla.
Niitä oli tänne ilmaantunut Turusta, joka silloin oli milt'ei ainoa
kaupunki Suomessa.
He myivät maakunnan väelle suolaa ja -- koreilus-tavaraa, jonka
perään naisilla siihen aikaan oli yhtä suuri ahku kuin nytkin, ehkä
itse tavara lienee ollut nykyisestä erilainen. Waan löytyi silloinkin
kaupaksi monenmoisia renkaita, sormuksia, priskiä, solkia ja helmiä.
Waate-aineita ei suurin ostettu, kun käytiin kotona kudotuissa
pukumissa. Kuitenkin osasivat naiset jo silloin koreilla ulkomaan
hopeissa ja liinasissa.
Kauppiaat puoleltansa ostivat melkein ainoastaan metsännahkoja,
joista tässä maassa oli suuri rikkaus, vaan jotka menivät kauppiaille
mitättömiin hintoihin, ehkä niistä ulkomailla maksettiin suuret rahat.
Tässä oli nyt myytävänä saukon ja tuhkurin, näädän ja kärpän, oravan ja
ketun nahkoja, myytiinpä suden ja karhun ja ilveksen nahkojakin.
Kuormia tuli ja kuormia meni Turun ja Kokemäen välillä.
Kertoisimme väärin jos sanoisimme kaikkien kauppiasten olleen
Turkulaisia. Kokemäellä oli jo aikaa ollut vireä kaupan-liike, ja
puhutaanpa jonkimoinen kaupunkikin siellä olleen. Warmaan sopii
päättää siellä olleen kauppiaitakin asumassa, jotka omilla aluksilla
kuljettivat tavaroita Kokemäen jokea myöden merelle, Ruotsiin ja ehkä
aina Saksan maalle.
Mutta näin talvella ja kelin aikana tuli Turkulaisia heidän kilvallansa
kauppaa tekemään ja tulipa niiden muassa joku Saksalainenkin, niinkuin
useammat Turun kauppamiehistäkin lienevät olleet Saksalaisia.
He majailivat näin matkoillansa talonpoikain kodissa, vaan itse
kauppansa he tekivät ulkona, laudoista kokoon lyödyissä vara-majoissa,
niinkuin nykyisillä markkinoillakin tapa on.
Eräässä tuvassa, lähellä sitä paikkaa, johon kauppiaat olivat
asettaneet vara-majansa, asui niinikään Saksalainen. Hän oli nyt itse
kauppansa rehkinässä, vaan hänen vuoroama huoneensa ei kuitenkaan ollut
asujamesta tyhjä; siinä oleskeli nuori vaimonen henki. Ellei suuri
valkia olisi palanut liedellä, olisi huone ollut aivan pimeä; siihen
aikaan nimittäin ei löytynyt klasi-akkunoita, vaan puu-ikkunat, joita
avattiin valoa tarvittaessa.
Se tuvassa olia avasi yhden ikkunoista, mutta pakkanen ulkona ja lämmin
sisällä loi semmoisen höyryn kulkemaan edes ja takaisin, ettei mitään
sopinut nähdä. Hän siis puettihe talvi-vaatteihinsa, ja näemme hänen
pian ulkona.
Se oli nuori, aivan nuori neito. Hänen yllänsä oli kallis flanderin
verkainen haljakka, saukon nahkaisella sisustalla ja reunoilla; se
oli tiveästi suljettu hänen ympärillensä kiiltävillä soljilla. Hänen
kasvoissansa oli ihana nuoruuden ja terveyden muoto, ja ne saivat vielä
helevämmän verevyyden ilmasta.
Neito astui keveillä askelilla kauppa-majoja kohden ja läheni yhtä
niistä, jossa vanhahko saksalainen oli täydessä kaupan tohinassa
miesten ja naisten kanssa, jotka hänen majaansa piirittivät.
Hän osteli metsän nahkoja rahalla taikka vaihetteli niitä sota- ja
metsä-aseihin, joita hänellä oli kaikenmoisia, niinkuin joutsia,
miekkoja, vasamoja y.m. Hänellä oli liion nais-koristuksia, joita pojat
ostelivat tytöilleen.
Nyt hän paraikaa oli kaupassa yhden nuorukaisen kanssa, joka tarkasteli
miekkoja, ja löydettyänsä niistä yhden mielestänsä kelvollisen, maksoi
paikalla rahat ilman tinkailematta. Se vähän ihmestyttt kauppiasta,
joka hinnan määrätessä oli pannut tinkaus-varaa.
Nuorukaisen muodosta näkyi ettei hän ollut juuri pelkkä talonpoika,
ehkä hänen pukunsa oli tavallisen metsästäjän.
Nuorukainen vyöttihe mieli-hymissä uuteen miekkaan ja meni matkaansa.
Saksalainen havaitsi nyt neidon lähellänsä ja sanoi:
"Miksis lähdit, tyttäreni, kylmään ilmaan ja näiden kesyttömäin
joukkoon?"
"Oliko se viimeinenkin kaupan tekiä kesytöin?" kysyi tytär lapsekkaasti.
"Tyhmä hän kuitenkin oli, vaikk'enmä häntä moiti tyhmyydestänsä; se oli
minun hyödykseni. Miekka oli tosin hyvä, mutta kyllä maksoikin. Näistä
matkoista tänne villien joukkoon on sentään hyötynsä, ja kuka tänne
muuten tuliskaan petoin ja pakkaisen kitaan?"
"Minun mielestäni", sanoi tytär, "se oli jalouden merkki, että hän
maksoi ilman tinkimättä."
"Ja minun mielestäni", vastasi isä, "se oli tyhmyyden merkki, vaikka
myöntää täytyy ettei hänen käytöksensä muuten ollut typerämäistä. Ken
hän lienee ollut?"
Heidän puheensa keskeytyi, kun taas tuli kaupan tekijöitä.
Hetken perästä nähtiin tyttö ajavan vähässä reessä pulskealla
hevosella. Hän laski Kokemäen joen liukkaalle jäälle, vaan sitä
kohden, jota ei milloinkaan ajettu, ja jossa virtapaikat tekivät jään
petolliseksi. Mutta samassa ilmaantui toinenkin reki ja hevonen samalle
tielle. Sitä ajoi se äskeinen miekan ostaja, ja sen kulku oli tulinen,
niin että se vähänpäästä alkoi saavuttaa edellisen. Waan sen edellisen
kulku näytti siitä yltyvän, ja nyt nousi kova kilvan-ajo. Tyttö
innostui ja yllytti hevostansa, ja he riensivät kaikkein nähden virtaa
kohden, jonka nyt pakkaisella heiko jää peitti. Nuorukainen huusi ja
viittasi, vaan se hurja kilvan-ajaja luuli hänen omaa hevoistansa
kiihoittavan. Kuitenkin oli miekan ostajan hevonen vilkkaampi; se
joutui toisen rinnalle ja sivutse, jossa nuorukainen tarttui suitsiin
ja näyttäin kädellänsä vaarapaikkaa, ohjasi hän sen takasi samalle
tielle, josta he tulleet olivat. Siinä hän sanoi neidolle jäähyväiset
ja ajoi matkaansa.
Pyhän Henrikin Juhla.
Muutamme hetkeksi Turkuun, joka silloin oli alkanut virkansa,
nimittäin olla Suomen historian ja sivistyksen keskustana. Turun linna
oli jo puolitoista sataa vuotta seisonut Aurajoen suulla ja kuvastellut
kopeata muotoansa Linnalahden mataliin laineihin, ja sen turvilla
oli vähitellen asuntoja ilmaantunut pitkin Aurajokea Räntämäelle
saakka, jossa Marian kirkko oli sata vuotta ollut Suomen kristikunnan
pääkirkkona. Waan sillä ajalla oli useita kymmeniä vuosia Suomen
kristittyin avulla ja kenties koko paavikunnan antamilla rakennettu
Unikankarille Turun uljasta tuomiokirkkoa. Se oli valmistunut, ja
siinä oli Suomen pispat jo pari kymmentä vuotta pitäneet juhlallisia
kirkon-menoja, kunnes v. 1318 Wenäläiset tulivat ja polttivat kaupungin
ja tuomio-kirkon, nimittäin sen ulko- ja sisä-kaunistukset; itse seinät
ja sen ympäristöllä olevat varustukset jäivät luultavasti seisomaan
-- "autioina ja tyhjinä."
Neljä vuotta oli kulunut, ja vireä liikunta oli taas Aurajoella ja
sen reunoilla. Airiston selällä lennätti vieno länsi-tuuli isompia
ja vähempiä aluksia, valkosilla purjeilla. Ne riensivät kaikki linnaa
kohden ja sen sivutse jokea ylöspäin tuomio-kirkon lähelle. Samassa
näkyi myös maakunnasta kokountuvan suuri kansan-paljous Turkuun. Se oli
kaunis aamu, kesäkuun 18 p.
Huomen-kello soi saarnaaja-munkkein kirkossa luostarimäellä.
Tuomio-kirkko oli vielä kelloa vailla sitte viimeisen palon, ja
messut väli-juhlina olivat pidetyt mainitussa luostari-kirkossa.
Mutta nyt oli suurempi juhla vietettävä ja se kansan-joukko, joka sitä
kokountui viettämään, ei olisi mahtunut S:t Olavin luostariin messua
kuulemaan.
Se messu oli siis pidettävä tuomio-kirkossa, joka tämän syyn tähden oli
kaunistettu miten varat myöden antoivat.
Mainittua juhlaa vietettiin pyhän Henrikin ylösnousemisen muistoksi,
niinkuin hänen kuolemansa muistoa vietettiin talvella, 19 päivänä
Tammikuussa, jona päivänä legendat sanovat hänen murhatun
Köyliö-järven jäällä.
Jos sanoisimme Turun silloin olleen järjestetyn kaupungin, niin
olisimme ainakin väärässä.
Asuin-huoneet olivat lyötynä sikin sokin tavara-aittain sekaan, pitkin
joki-vartta, sen kummallakin puolen. Soukat raitit juoksivat monessa
mutkassa huoneitten välitse. Waan kirkon seudulla oli laveampi aukea,
paikan pyhyyden tähden.
Nyt oli raitit ja aukeat kaunistetut rimoilla ja kukkasilla. Juhla oli
alkanut. Kansaa aaltoili kirkon ympäristöllä, ja linnasta tuli juhlalle
sen varustusväki, linnan päällysmies heidän johdattajanansa. Myös
kokountui kirkon seuduille kaikki Turun saksat eli kauppamiehet,
jotka täällä, muiden maiden esimerkkiä seuraten, olivat yhtyneet
niinkutsuttuun ammattiin eli yhtiöön, jonka suojelus-henki oli S:t
Nikolaus.
Kauppamiehet olivat jalkasi, ja niin linnaväki myös, paitsi heidän
päällikkönsä, joka ratsasti uljaalla hevosella ja joka itse oli
täydessä ritari-puvussa.
Hänen rinnallansa ratsasti, yhtä uljaalla hevosella, nuorukainen,
sotavaatteissa hänkin, ehkei juuri ritari-asussa. Hän oli se miekan
ostaja, ja sama miekka riippui nyt hänen vyöltänsä. He seisahtivat
vähäksi matkaa tuomiokirkosta ja heitä vastatusten seisahti saksain
yhtiö, joita seurasi heidän vaimonsa ja lapsensa.
Kellon soitanto kuului taas Dominico-veljesten luostarista,
tuomio-kirkon ovet avattiin, ja kirkosta tuli joukko pappeja ja
munkkia juhlakäynnille. Joukon etupäässä kävi kaksi kaniikkia eli
tuomio-kirkon pappia, kantain lipasta eli arkkua, jossa pyhän Henrikin
luut säilytettiin. Se lipas oli silattu kullalla ja hopialla.
Heidän jälkeensä tuli Benedictus, sen ajan röykkiä ja ylö-mielinen
pispa, joka uskalsi riidellä itse kuninkaan kanssa ja joka kutsui
Suomen asukkaita alamaisiksensa. Hän oli täydessä pyhä-puvussansa,
hiippa hänen päässänsä, kulta- ja hopiakankainen kaapu hänen yllänsä
ja valtikka hänen kädessänsä. Hän siunaili kansaa molemmin puolin,
tehden kädellänsä ristinmerkkiä.
Hänen peräänsä tuli munkkia, jotka suitsuttivat pyhää savua, ja toisia,
jotka messusivat pyhän Henrikin kunniaa seuraavilla sanoilla:
Cætus noster lætus esto
Pro Henrici sacro festo:
Est lætandi causa præsto
Præsulis celebritas.
Quem eligit, quem dilexit,
In sublime quem erexit
Divina benignitas, etc.
[Meidän joukkom' iloitkoon,
Henrikkimme juhla on,
Syytä ompi ilohon
Kaikell' kristikunnall'.
Jumal' häntä rakasti,
Sankariksens' valitsi,
Nosti taivaan iloon, j.n.e.]
Kaikki kansa kumarteli hartaudella näille pyhille käviöille. Yleensä
vallitsi syvä äänettömyys, paitsi munkkein veisu, joka tällä tavoin
kuului sen somemmalta.
Nuorukainen, josta tässä olemme puhuneet ja jonka nimi oli Klaus
Götrikkinen, loi huomaamatta silmänsä ammattilaisten nais-väen puoleen
ja yhtäkkiä hänen lapsemaiset kasvonsa punehtuivat. Siellä oli se
neito, jonka kanssa hän oli kilpaa ajanut Kokemäen joella. Neito
havaitsi myös hänen, mutta peitti samassa kasvonsa, ja ne pyhät
miehet olivat jo käyneet käymisensä ja palasivat kirkkoon, jossa
vasta oikia juhla-meno pidettiin. Heitä seurasi sinne linna-herra ja
hänen kumppaninsa, jotka jättivät hevosensa siksi aikaa palvelijain
pidettäviksi. Sitte meni ammattilaiset vaimoneen ja lapsineen sekä
muu kansa kirkkoon.
Se oli valaistu tuhansilla vaha-kynttilöillä, niinkuin silloin tapa
oli keskellä suvista päivääkin; akkunat oli nimittäin siitä laadusta,
ettei ne laskeneet suurta päivän valoa, ja itse juhla-päivän pyhyys
vaati suuren kynttiläin paljouden.
Koetamme historian avulla tässä kertoa semmoisen kirkonmenon.
Tämän juhlan tähden oli keskelle kirkkoa tehty neljän kyynärän korkea
ja kolmenkymmenen kyynärän pitkä lehteri, jonka päälle oli rakennettu
alttari. Sata lamppua paloi lehterillä ja niin paljo kynttilöitä kuin
vaan mahtui. Laattialla, jokaisen pylvään juurella, suitsi pyhää savua
ja mirrhamia.
Pispa ja papit nousivat lehterille ja laskevat pyhän luu-arkun
alttarille. Pispa veisasi latinan kielellä: "Tule pyhä henki Luoja!"
jonka jälkeen litania veisattiin. Sitte piti pispa latinaisen messun,
johon laulajisto usein vastasi: "te rogamus, audi nos." [Sinua
rukoilemme, kuule meitä.]
Arkku kannettiin tämän jälkeen laattialle, jossa kansa pääsi sitä
kumartaen rukoilemaan, ja sen eteen _uhraamaan_ antimia, jotka
käytettiin kirkon hyväksi. Kaiken tämän päätettyä tapahtui ihme-töitä,
joita papit salaisesti tekivät, kiihoittaaksensa kansan hartautta. --
Tulen-soittoja leimahteli halmeissa edes-takasin. Eläviä kyyhkysiä,
öyletin kappaleita, eläviä varpusia, pyitä ja peiposia lenteli sinne
tänne tulen loistossa.
Kirkonmeno oli päätetty. Kansa oli hajonnut sinne tänne, kaupoillensa
ja askareillensa. Muutamat kaupungin lähellä asuvista palasivat
kotiinsakin, ja Aurajoella kiikkui taas useat veneet levitetyillä
purjeilla.
Klaus Götrikkinen oli palannut linnaan hänkin, kumppaninsa,
linnanvoudin kanssa, ja katseli nyt alakuloisena ihmisten iloa, niiden
jotka soutaen ja pauhaten kulkivat vedellä.
Hänen teki mielensä vielä uudestansa käydä kaupungissa. Hän oli
tavannut saksalaisen neidin kirkon lähellä ja sepä kohtaus oli hänehen
tuottanut uusia ja outoja tunteita, jotka tekivät hänen levottomaksi
nyt kun kaikki juhlan kuohu oli vaiennut. Kansan tunko oli hänen
estänyt enempää näkemästä ja kohtaamasta sitä outoa ja kuitenkin
tunnettua neiti-ilmestystä. Toissa-mielin hän oli ratsastanut takasin
linnaan, seuranensa.
Waan nyt hän katui että hän niin aikasin oli palannut kaupungista,
erittäin kun hänen siellä olisi ollut tärkeitä asioita ajettavina,
joiden tähden hän oli tullutkin.
Turun linna oli silloin toisellainen tarkoituksessaan, ja
muodossaankin kuin se nyt on. Se oli rakennettu koko maakunnan
varustukseksi ja suojelukseksi, ja sinne otti kaikki seudun asujamet
pakonsa vihollisten hätyyttäessä.
Eikä ne vihollisten hätyytykset tapahtuneetkaan harvoin; niitä oli,
siitä asti kuin linna oli seisonut, tämän takaa tullut Hämeestä,
Karjalasta ja Wenäjältä.
Häme ja Karjala olivat tosin kukistetut, mutta Wenäjän karkauksia kesti
yhä monet vuosi-sadat, joina Turun linna monesti hävitettiin ja taas
rakennettiin.
Hänen, joka ottaa kertoakseen sen linnan historian, on samassa
kertominen koko Suomen historia, joka ei suinkaan tässä ole meidän
aikomuksemme. Waan tulee kuitenkin sanoaksemme, että se linna oli
toista kuin näinä aikoina, silloinkin kuin Gustaavi Waasan poika,
Johannes-herttua, sittemmin kuningas Juhana III siinä piti hoviansa.
On moni muukin mahtava herra siinä aikanansa asunut. Pidettiinpä saman
Gustavin vanhin poika kuningas Erik XIV siellä vankeudessakin.
Waan nyt se linna on Turun läänin "vesi-koppi".
Klaus Götrikkinen katui palaamistansa kaupungista. Hän päätti siis
ratsastaa sinne uudestansa ja olikin pian valmis täyttämään päätöksensä
ilman kenellekkään asiasta virkkaamatta, paitsi hevois-palvelialle,
joka viivyttelemättä satuloitsi hänen hyvän hevosensa.
Tässä on asia vähä jutella siitä nuorukaisesta, jonka olemme tulleet
tuntemaan nimellä Klaus Götrikkinen.
Hän ei ollut mikään muu kuin talonpoika, vaan Suomen talonpoika oli
silloin arvoisampi kuin nyt.
Silloin ei löytynyt vielä eroitusta neljän säädyn välillä.
Sopinee sanoa talonpojan säädyssä löytyneen kaikki säädyt yhdistettyinä.
Erinäistä aatelistoa ei kumminkaan löytynyt; talonpoika oli
vapasukuinen ja hänellä oli oikeus vapauttaa maansa kaikista veroista,
jos hän teki sotapalvelusta hevosella ja miehellä. Hänestäpä siis
vapasukuiset ovat saaneetkin alkunsa, sillä ensimäiset aateliset olivat
ne maamiehet, joiden talot mainitulla sota-palveluksella tulivat
veroista vapaiksi.
Tosin on talonpoika nytkin yhtä vapaa, ehkei hänen talonsa
vapauttaminen kaikista veroista enää käy päinsä sota-palveluksella.
Mutta hänen rinnallensa ja ylä-puolellensa oli ajan mittaan noussut
kolme muuta säätyä.
Klaus Götrikkinen oli vapaa talonpoika. Hän oli vanhin veljeksistä
ja oli ehtinyt siihen ikään, että hän lain jälkeen sai mennä talonsa
edestä kuninkaan palvelukseen.
Se oli syy hänen Turkuun tulemiseensa, ja syy miten hän oli asuntonsa
ottanut linnassa, oli se, että hän oli sukua linna-herran kanssa.
S:t Nikolaus-veljekset s.o. saksan kauppamiehet pitivät kestiä
keskenänsä, saman päivän iltana, josta nyt on puhe ollut.
He olivat kokoontuneet Heinrich Rathsmannin majataloon, sen kauppiaan,
jonka näimme Kokemäellä kaupanteossa.
Hänen ei ollut Turussa asuntonsa, vaan Saksanmaalla, Kölnin
kaupungissa, joka kuului siihen mahtavaan kauppa-liittoon, jota
Hansa-seuraksi kutsuttiin.
Nyt hän oli tullut Suomeen, liittolaistensa asioille, vaikka hän
samassa ajoi omia asioitansakin, nimittäin kaupan-tekoa.
Hänen seurassansa oli nuori neiti, se Klaus Götrikkisen tuttava.
Heinrich Rathsmannin huone oli yltäkylläisesti varustettu
kaikkinaisella ravinnolla, jota S:t Nikolaus-veljekset nauttivat
syöden ja juoden.
Waan jos luulemme heidän keskustelleen paljaista kaupan-asioista, niin
erehdymme suuresti; he puhuivat enemmän valtio-asioista, nimittäin
niistä, jotka koskivat Hansa-seuran hyötyä, ja heillä näkyi
olevan yhtä elävä "kansallisuuden tunto" kuin ikänä nykyisen ajan
valtio-sankareilla. He tiesivät nimittäin mikä heidän seurallensa
kaupallensa oli tuova suurimmat edut.
He tiesivät miten se pitkällinen sota Ruotsin ja Wenäjän välillä oli
heidän kaupallensa suureksi häiriöksi, niinkuin myös senaikainen
kahden keisarin sota Saksanmaalla oli heidän seurallensa vahingollinen.
Näistä kahdesta asiasta he puhuivat keskenänsä.
Päivä oli jo alentumassa linna-lahden taka, kun Klaus ratsasti
kaupunkiin. Ehtoo-kello soi luostarissa. Hän ajoi sinne päin, vaan
päätti seisahtaa vartiovuoren juurelle, johon hän jätti hevosensa, ja
astui itse kukkulalle.
Joka nykyisiin aikoin tahtoo nähdä täyden kuvan Turun ulko-muodosta,
astukoon samalle kukkulalle. Sieltä se näkyy kokonansa molemmin puolin
Aura-jokea, vaan olkoon kunkin vallassa sanoa sen kauniiksi tai ei.
Silloin se myös näkyi sinne, vaan itse kaupunki ei miltään näyttänyt.
Sitä vastaan kultasi laskeva aurinko linnan tornit ja huiput
kiiltävillä paineilla.
Kansan-liike pitkin joki rantaa kuului ikäänkuin kaukaisten
meren-aaltoin humina, vaan toisaalta kuului silloin tällöin
luostari-kellon kumahdukset.
Ehtoo näytti Klauselle pyhimmältä, kuin päivän juhla oli ollutkaan. Hän
oli aikonut ajaa asioita kaupungissa, vaan hän oli jo ratsastanut sen
läpitse eikä hänen enää tehnytkään sinne mielensä. Erinomaiset pyhyyden
tunteet, semmoiset jotka meissä ihmis-lapsissa eivät peräti sammu
mailman turhissa menoissakaan, johdatti hänen askeleitansa sinne käsin,
josta kello kuului. Klaus olikin vielä nuoruuden, melkein viattomuuden
ijässä, ja hän oli äskein sanonut jäähyväiset kodollensa. Ei siis ihme
ollutkaan jos hänen sydäntänsä paisutti.
Luostari-rakennukseen kuului myös vähäinen kappeli eli kirkko, johon
kuka hyvänsä sai mennä rukoustansa tekemään. Se seisoi aina avoinna.
Klaus astui sisälle. Useita vaha-kynttilöitä paloi täälläkin alttarilla
juhlan tähden; ne valaisivat kaunista neitsy Marian kuvaa, joka oli
tauluun maalattuna alttarin ylä-puolella. Tännekin oli suitsutettu
pyhää savua, ehkä kirkko ensi-katsannossa näytti ihan tyhjältä, ja
tyhjä se olikin, paitsi että alttarin edessä nojausi polvillansa
vaimonen henki.
Agnes Lichtenau.
Klaus seisahti ovelle, havaitessansa rukoilian alttarin juurella. Hänen
ei sopinut nähdä sen kasvoja, ne kun olivat käännetyt neitseen kuvaa
kohden, vaan kaikki aavistukset sanoivat hänelle, että se oli sama
ilmestys, jonka hän kahdesti eläessänsä oli kohdannut ja joka hänen
mieleensä oli tuonut niin erinomaisia liikunnoita.
Hänen ensimäinen päätöksensä oli käydä neidon luokse ja yhtyä hänen
kanssansa anomaan pyhän äidin suosiota heille molemmille. Waan jalompi
ajatus käski hänen jättämään rukoilevan neidon häiritsemättä. Ja sen
hän olis tehnytkin ellei jotakin outoa olisi tapahtunut kirkossa, joka
pakotti hänen seisahtamaan.
Hänen mielestänsä näkyi alttari-kuva peittyvän; kynttilät sen edessä
sammuivat yksi toisensa perään; ainoastansa etäämmälle jäi niistä
muutama vielä palamaan, ja niiden valo, yhdistyneenä sen vähän päivän
valon kanssa, joka tunki maalattuin klasien läpitse voipi tuskin
himmeästi näyttää mitä kirkossa tapahtui.
Neito näkyi peljästyvän, mutta ei hän kuitenkaan nousnut
rukous-asemiltansa, vaan painoi kasvonsa alttaria vasten, joten hänen
irtaimet hius-kihermänsä jättivät hänen kaulansa paljaaksi.
Se oli valkea, niinkuin -- valkeus.
"O carissima filia", lausui syvä ääni, "sinä olet unhoittanut pyhän
Marian; hän ei tahdo sinua kuulla."
Neito vavahti.
"Sinä olet paennut kotoas", jatkoi sama ääni, "ja, antaessas itses
matkalle outoon maahan, olet sinä menettänyt omaisuutes ja vapasukuiset
oikeutes."
Neiti nousi rukoilevalta asemaltansa.
"Pyhä Maria on lukenut sen sinulle synniksi", lisäsi se salassa oleva
puhuja.
"Minä olen paennut väkivaltaa", sanoi tyttö, "minä olen orpo, vaan
Heinrich Rathsmann on isäni ystävä, ja kun eivät ne minua suojelleet,
joiden velvollisuutena se oli, niin minun täytyi paeta hänen kanssansa,
varjellakseni vapauteni, jos kohta omaisuuteni sillä menetinkin."
"Mutta sinä olet vihoittanut sen mahtavan ritari Eberkopfin, joka on
meidän pyhän kristi-kirkon paras ystävä, ja hän on saanut toimeen
sen, että sinua pidetään väärä-uskoisena ja oikian kirkon helmasta
langenneena."
Kun muistamme että tätä puhetta pidettiin _Domenico_-veljesten
luostari-kappelissa, heidän, jotka niinä vuosi-satoina olivat rajumpia
väärä-uskoisten hätyyttäjiä kaikissa Europan maissa, jotka kuuluivat
paavin alle, ja joiden vallassa ne hirmuiset tutkimo-oikeudet olivat,
niin tämmöinen julistus kuului varalliselta sille, jota se koski.
"Pyhä Maria kantaa samaa mieltä sinua kohtaan, kuin hänen
kirkkonsakin", sanoi se outo puhuja; "hän sammuttaa valonsa sinulta."
Ja ikäänkuin tuntumatoin tuuli olisi lennähtänyt kirkon läpitse, niin
kaikki kynttilät sammui, ja syvä hämärä jäi siaan.
Mutta neidon silmissä muuttui kaikki synkeäksi; hän oli isätöin ja
äiditöin, ja vainottuna pahain ihmisten ahneudelta ja himoilta, oli
hänen täytynyt jättää suloisen kotonsa ja matkustaa kolkkiin maihin,
joissa hän kuitenkin oli toivonut saavansa elää rauhassa, vaan häntä
seurasi sama vaino, minne hän ikänä joutui, ja kun itse pyhä neitsykin
hänen kielsi, niin hän tunsi olevansa oikein hyljätty. Hänen silmänsä
pimenivät ja hän olis vaipunut siihen paikkaan, ellei joku outo,
voimallinen käsivarsi olis häntä pidellyt ja vienyt hänen pois...
Hän tunsi lempeän ilta-tuulen virvoittavan kasvojansa; kukkasten
löyhky tuli häntä vastaan. Hän avasi silmänsä, ja kirkkaasti laskeuva
kesä-aurinko häikäsi niitä. Hänen edessänsä oli avara laakso, jonka
pohjassa joki juoksi; pitkin laaksoa oli huoneita, se oli Turku.
Hän istui kukkas-saran reunalla, _Dominico_-luostarin yrtti-maassa,
Wartio-vuorella. Sama voimallinen käsi oli vielä hänen tukenansa;
hän ei uskaltanut katsoa kenen. Mutta sen omistaja kuiskasi hänelle
lohduttavia sanoja ja vannoi lupauksia ja uhkasi olla hänen kostajansa,
ja se ääni oli hänelle tuttu; eikä hän voinut sulkea korviansa sen
ääneltä, eikä riistää itseänsä sen kädestä.
Ne kaksi nuorta tekivät lupauksia toinen toisellensa, niinkuin usein
tapahtuu. Jos semmoiset lupaukset aina täyttyisivät, niin eipä mitään
puuttuisi ihmisten onnellisuudesta mailmassa, vaan niitä löytyy
kohtauksia ja tapauksia ja kovaa onnea ja rikoksia. Niinpä muuttuupi
usein ne ihanimmat tulevaisuuden kuvat, joita nuoruudessa maalataan,
kärsimisen ja onnettomuuden tauluiksi eli raukeavat sumuun, ilmaan.
Neiti josta tässä on juteltu, oli Agnes Lichtenau. Hänen isänsä oli
ollut vapasukuinen ritari ja oli kuollessansa jättänyt tavaransa ja
ainoan tyttärensä erään ritarin huoleen, joka tahtoi yhdistää Agnesen,
vastoin sen omaa tahtoa erään toisen ritarin kanssa, nimeltä Eberkopf.
Agnes, jolla ei ollut ketään huolen-pitäjää, olis tietysti väkisin
vaadittu myöntymään, vaan hän otti pakonsa Hansa-kauppiaan, Heinrich
Rathsmannin tykö, joka muinaan hänen isänsä eläissä oli siltä saanut
suojelusta, ja joka kiitollisuuden tunnosta taas otti vuorostansa
suojellakseen hyväntekiänsä tytärtä, sillä tavoin että Agnes seurasi
tyttären nimellä häntä matkoillansa.
Niihin aikoin pidettiin ahkerasti tutkinnoita niiden kanssa, joita
luultiin vääräuskoisiksi, ja siinä oli jo kyllä syytä tuomioon, että
joku tuli kanteen alaiseksi; ei häntä enää juuri mikään auttanut.
_Dominico_-veljekset olivat paavilta saaneet kaiken tuomio-vallan
näissä asioissa ja moni ihminen pääsi hengestänsä, vaan kirkko
rikastui, sillä tuomittuin omaisuus tuli kirkon omaksi.
Merellä.
Klaus Götrikkinen oli aikomuksessa tarjota itsensä kuninkaan
sota-palvelukseen, ja oli sentähden jättänyt kotonsa. Sotaa käytiinkin
Itä-suomessa Novgorodia vastaan ja oli käyty jo monia kymmeniä vuosia.
Hänen oli nyt valita josko hän tahtoi lähteä Karjalaan tai jäädä
Turun varustus-väkeen. Mutta hän kamoksui sitä urostöiden puutetta,
joka häntä kukaties kohtaisi Turussa, jota viholliset harvoin tulivat
hätyyttämään. Hän toivoi saada ansaita kunniaa ja kuuluisaa nimeä, jota
kaikki nuorukaiset toivovat, erinomattain sotaisina aikoina. Sentähden
hänen teki mielensä Karjalaan, jossa hänen oli tilaisuus sotia ritarien
tavalla ulkona, tappo-kedolla, eikä tarvinnut kätkeytyä muurien
taka, niinkuin olis asia ollut Turussa. Hänen mieli-tekoonsa sinne
oli vielä toinenkin syy. Nykyistä sotaa Karjalassa pidettiin oikeana
pyhä-retkenä; Ruotsalaisissa oli herännyt into kääntämään Rooman uskoon
ei ainoastaan Karjalaisia, vaan itse Wenäläisiäkin, jotka tunnustivat
greikan oppia. Sepä into lähettikin pari kolme kymmentä vuotta sen
jälkeen kuningas Maunon Neva-joelle, menettämään laivoja ja ihmisiä.
Klaus oli tehnyt päätöksensä jo ennen Turkuun tultuansa, ja hänen oli
täällä ainoastaan toimittaminen itsellensä pääsy Karjalaan niillä
aluksilla, joita usein lähetettiin Itä-suomeen, viemään väkeä ja
sotatarpeita.
Ei sen päätöksen syy ollut siis se tieto, että Heinrich Rathsmann
myös aikoi purjehtia itään käsin, jonka tiedon Klaus sai Agnesta
puhutellessansa.
Päivää jälkeen tässä ennen juteltua tapausta kävi Klaus Götrikkinen S:t
Nikolaus-veljesten taloon, jossa Saksan kauppiaat ja Heinrich Rathsmann
pitivät majaansa. Hän aikoi puhutella viime-mainittua ja sopia hänen
kanssansa matkasta samalla kauppalaivalla, koska ei kuninkaan aluksia
löytynyt, itäänpäin kohdakkoon purjehtivia.
Mutta tultuansa majataloon, sai hän kuulla sen ikävän ja kumman
sanoman, että Heinrich Rathsmann tyttäreneen oli tiessänsä.
Dominicoveljesten uhkaukset, joita Heinrich Rathsmannikin oli
saanut kuulla, oli hänehen tuottanut sen aatoksen, että heidän oli
Turusta joutumiseen purjehtiminen pois. Waan minne? Sitä ei kukaan
Saksalaisista ilmoittanut hänelle, jota eivät tunteneet. Mutta heillä
oli toinen alus valmiina piakkoon lähtemään Wiipuria kohden, ja he
tarjosivat hänelle siinä tilaa, josta Klaus myöskin paikalla sopi
heidän kanssansa.
Palattuansa linnaan, näki Klaus sen tornista laivan purjehtivan kaukana
luotoin takana.
Se oli se, jossa Agnes ja hänen suojeliansa pakenivat Turusta.
Se joutui yhä etäämmälle ja etäämmälle, kunnes se viimein katosi
näkyvistä.
Kolmen päivän perästä teki Klaus itse aluksella matkaa pois Turusta.
Se oli aamulla varhain siihen aikaan vuodesta, jolloin päivä on pisin
ja yö lyhin.
Aurinko oli äskein noussut ja sen kanssa hento itätuuli, joka täytti
purjeet ja saatti laivan vähitellen linnan sivutse ja Ruissalon sivutse
ja niiden muiden luotoin, jotka ovat sioitettuina molemmin puolin Turun
kulku-vettä.
Meren luonnossa on jotain viettelevää, ja suloista, sillekkin joka sitä
alati kulkee, saati sille, jota sen aallot ensi kerran hyväilevät.