Hupaista on arvata, miten ihmiset ensin alkoivat merta kulkea. Mies

vaelsi vuorimaita, aromaita, metsämaita. Kaikki oli hänelle tuttua,

yhtäläistä. Ei hän mitään peljännyt, sillä hän voi taistella vihamiehen

kanssa ja erämaan petoin kanssa, hän oli opettanut itse jalopeuran

häntä pelkäämään.

Hän vaelsi ja vaelsi, ja etsi uusia, outoja, ennen ei nähtyjä esineitä.

Niin metsä viimein aukeni, ja hänen edessänsä oli taivas -- ei taivas,

vaan meri, ihana, avara meri, sininen kuin taivas.

Miestä vapistutti, ei pelko vaan joku outo tunto.

Hänen edessänsä leveni se lempeä, se kaunis, se liehakoitseva, se

pettävä alku-aine, jonka pinta toisinaan on sileä ja tyven niinkuin

ikuinen rauha, ja taas toisinaan vahtoava ja jyryävä hirmuisessa

vihassa, uhaten niellä sen onnettoman, joka on rohjennut luottaa hänen

kauniisen muotoonsa.

Sen vihaa ja uhkauksia ei mies kuitenkaan ikänä ole peljännyt. Mutta

kun sen kansi on sileä ja kuvastaa taivaan tähdet, silloin se tuottaa

mieleen kaikkein oudommat tunteet.

Waan ihmiset ovat sittekin uskaltaneet ruveta matkustelemaan sen

aaltoilevalla selällä.

He alkoivat kulkunsa purtiloilla ja ruuhilla pitkin rantoja, nyt he

ovat rakentaneet Leviathanin.

Klaus Götrikkinen oli ensi kerran meren kannella. Sen muoto ei nyt

ollut erin vihainen eikä erin lempeä.

Wähäiset laineet kimaltelivat aamu-auringon säteissä, vaan

nuorukaiselle se kuitenkin oli outoa ja ihmeellistä, se aava avaruus.

Ei se kuitenkaan yhdellä erällä ollut hänelle kokonaan avoinna. Matka

kävi salmien läpitse ja luotoin sivutse, joissa tammet, jalavat

ja pihlajat lehotti. Aluksen tie oli vähän sen luontoinen kuin

tavallisella Suomen järvellä. Wasta etäämmällä näky-ala aukeni.

Klaus nojausi laivan partaalle, katsellen laineitten leikkiä. Hänen

omat ajatuksensa lentelivät tuulen kanssa teitä tietämättömiä.

Waan pian hän heräsi unelmistansa, kun aluksen toisella puolen nousi

tora ja kähinä. Siellä oli laivamiehet erään juutalais-raukan kimpussa,

joka kauppalaukkunensa myös oli matkalla Turusta. Niihin aikoin luuli

kuka hyvään saavansa kiduttaa sen onnettoman kansan hajonneita jäseniä,

jotka kaupanteollansa eleskelivät joka maassa; ja joiden kukkaroissa

oli maiden ja valtakuntain rahat silloin, niinkuin ne nytkin ovat.

"Sinä Judas Iskariot", pauhasi yksi merimies, "pidät hirmuisen parran,

eikä sitä ole otettukaan lukuun, silloin kun sinulta makso määrättiin

kulustas tässä laivassa. Maksa nyt senkin edestä."

Ja hän nypisti ukon partaa.

"Jos myrsky nousee tällä matkalla", lausui toinen, "niin aallot sen

täyttävät, ja se painaa meidän jokaisen upposalle."

"Se on siis tervattava", huusi kolmas, "ettei hän läpäse."

Ja mies tarttui tahrimeen, tervataksensa ukon parran.

"Oh Abrahamin Jumala", huokasi ukko tuskissansa, "katso Israelia, hän

asuu pakanain seassa, ja ei löydä lepoa, kaikki hänen vihollisensa

pahasti menevät hänen kanssansa."

"Hän sanoo meitä pakanoiksi, se kirottu roikale", huusivat merimiehet,

"annetaan hänelle kelpo kuritus."

He aikoivat käydä Israelin lapseen, mutta Klaus jouduttihe väliin.

Laivuri oli yön valvottua mennyt kastariin levolle, ja epäiltävä oli

miten hän koko riitaan olis sekaunut.

"Mitä teidän on hänestä?" kysyi Klaus, hiljaisesti, asettuen ukon

eteen; "jättäkää hän rauhaan."

"Oh, Daniel!" huokasi vanha Simeon.

"Kuka se meidän maitosuu käskiämme on?" kysyi häjympi merimiehistä.

"Ei se koske sinua kuka minä olen", sanoi Klaus; "minä käsken ja sinä

tottelet."

Miehet seisahtivat katselemaan näiden kahden riitaa. Heidän ei

mielestänsä sopinut kaikin käydä yhden päälle joka uskalsi puolustaa

itseänsä. Niin eriskummaiset ovat miesten tuumat kunnia-asioissa. Sitä

he kaikin hätyyttivät, joka ei ollenkaan voinut itseänsä puolustaa,

vaan sen päälle, joka uskalsi vastustaa heitä, eivät he yhtäaikaa

kaikin kehdanneet käydä.

"Wai sinä käsket ja minä tottelen", ärjäsi se vihaisin merimiehistä,

ja hän tavoitti nuorukaista suurella nyrkillään, vaan havaitsi itsensä

aivan samassa hetkessä, yhdellä lyömällä, makaavan pitkänänsä laivan

kannella.

"Oh David!" huokasi Israelitaa.

Luultava oli että merimiehen toverit nyt olisivat käyneet kostoon

hänen puolestansa, mutta raakoja kuin he olivat, niin heillä

kuitenkin oli sen verran jaloutta, että he katsoivat sen voitetun

merimiehen yksinään syypääksi ja Klausen syyttömäksi. Heitä pakoitti

myös nuorukaisen urhollisuus pitämään häntä kunniassa, joten he

katsoivat toverinsa kovan onnen ansaituksi. Se taas puolestansa oli

saanut tuntea Klausen käden, eikä häntä enää maittanut sen kovuutta

toistamiseen koetella. Sovinto siis pian tehtiin sotivain välillä, ja

vaikka merimiehet olisivat mielellänsä antaneet vanhan Simeonin maksaa

heille sotakulunkia, niin eivät he enää kehdanneet, eivätkä juuri

uskaltaneetkaan häntä kiusotella.

Rauha oli niinmuodon yleinen laivan kannella.

Ja rauhassa hyppeli itse laivakin myötä-hankatuulella laineitten yli,

ja oli jo vähitellen kääntänyt keula-riukunsa lännestä etelää kohden.

Ilma oli ollut lämmin, ja aurinko oli jo useat viikot näyttänyt

kasvattavan ja elähyttävän voimansa.

Mutta täällä pohjolassa tapahtuu usein, että kun aurinko luulee

pääsneensä parhaalle voitolle, ja aikoo palata maan etelä-puoliskoa

lämmittämään, niin silloinpa tulee Pimentolasta se kylmä, kuolettava

hengen-veto, joka saattaa meren aaltoilemaan ja jähdyttää auringon

säteet ja tekee hallan-panolla nuorista hedelmöitsevistä tähkäpäistä

lopun.

Nytkin tuli päivän seisahduksen aikana se jäinen henkäys pohjaisesta,

ja peitti taivaan ja auringon synkeillä rae-vaaruilla.

Myrsky nousi ja meri rupesi ankarasti kuohumaan.

Sen aallot nousivat nousemistaan ja virtailivat ensinnä vähempinä

valko-päinä haahden perä-keulaa ja laitoja vastaan; mutta pian ne

kohosivat monta vertaa korkeammalle laitoja ja nostivat aluksen

toisinaan ylös harjallensa, ja taas toisinaan he sen paiskasivat syvään

syvyyteen.

Rakeitten sade pimenti koko lakeuden ja peitti näky-alan. Purjeet

oli riistettävät, ettei laiva uppoisi. Tuuli vinkui nuorissa ja

purje-pielissä, jotka notkistuivat ja tärisivät myrskyssä.

Matkasta ei enää ollut lukuakaan, kun vaan päästäisiin raju-ilman

edellä pakoon, ettei hukuttaisi.

Siihen aikaan ei vielä yleisesti käytetty kompassia, vaikka se jo oli

tunnettu, eikä siis laivamies tiennyt minne oli kulkua pitää, jos

niin tapahtui, että sumu eli sade peitti näky-alan, taikka jos oltiin

aavalla merellä, jossa ei muuta näkynyt kuin vesi ja taivas.

Selkeällä säällä otti perämies osviitan yöllä tähdeistä ja päivällä

auringosta; mutta kun ne olivat näkymättömissä, puuttui häneltä kaikki

ohjeet.

Nyt siis oli haahden kulkeminen silmissä-sokein Itämerellä, ilman

tiestä vähääkän tietämättä, ollen joka hetki vaarassa nieltää aalloilta.

Siihen aikaan oli merimies paljoa enemmän kuin nyt ilman ja aaltoin

vallassa; ei silloin vielä käyty valtamerta Indiassa eikä Amerikassa.

Nyt voi purjehtiva jotenkin vastustaa vaaroja täydellisemmästi

rakennetuilla aluksillansa, syvemmällä purjehdus-taidollansa,

meri-kartoilla, aika-mittareilla, näkö-putkilla, kompasseilla,

höyry-voimalla j.n.e.

Tässä mainittuin purjehtijain oli asia laskeuta tuulen vietäväksi,

kunnes se vähän asettuisi. Waan ei se asettunut moneen vuorokauteen,

joten laiva kulki yhä täydellä vauhdilla etelää käsin, päin vastoin

aivottua matkaa, joka olisi ollut Wiipuria kohden. Perämies oli aikonut

välttää Suomen vaarallisia saaristoja, mutta sillä tavoin hän viimein

lähestyi Saksan maan hietaisia rantoja, joilla vaara oli yhtä suuri.

Loppu tästä matkasta tulikin se, että alus joutui haaksirikkoon, ja

että harvat sen päällä kulkevista pääsivät maalle hengissä, vaan niiden

harvain seassa oli kuitenkin Klaus Götrikkinen. Emme huoli kertoa

sen haaksirikon erinäisiä tapauksia; mainitsemme vaan että tämän

jutun pää-asiat tulevat tästedes tapahtumaan Suomesta ulkona, elikkä

Saksanmaalla, jossa ensiksi tapaamme Klaus Götrikkisen haaksirikosta

pelastettuna, vaan kuitenkin aivan neuvotoinna miettivän ikävää

tilaansa. Hän oli erinäisen luonnon kohtauksen tähden joutunut tänne,

eikä hänelle ollut muuta jäänyt jälille kuin miekka sivullensa. Tosin

oli se hyvä vapauden merkki kyllä, ja niihin aikoin paras asian-ajaja;

mutta vaikka hän siihen pani suurimman luottamuksensa, niinkuin

tavallisesti jokainen mies-puoli silloin, niin ei hän kuitenkaan voinut

poistaa tällä hetkellä tyköänsä sitä aatosta, että hän oli varsin

yksinänsä, viskattuna kauvas meren taa kotomaastansa.

Näin alakuloisena ollessansa, tunsi Klaus jonkun laskevan kätensä hänen

olkapäällensä. Käännähtyen sen puoleen, havaitsi Klaus vanhan Simeonin,

jonka hän luuli hukkuneen haaksirikossa, aivan elävänä luonansa.

"Katso sinä nuorukainen", lausui ukko, "sinä teit minulle hyvän työn,

semmoisen, jonka harvat sinun kaltaises tahtoisivat osoittaa meidän

vainotulle suvulle. Nyt minulla on tilaisuus sen sinulle palkita."

"Jos se olis palkinnon tähden tehty", vastasi Klaus, epäillen, "niin

millä sinä sen palkitsisit?"

"Milläs vaan tahdot", sanoi Simeon, "minulla on suuri valta."

Klaus luuli havaitsevansa vanhuksen olevan mielen viassa, johon hän

kaiketi oli tullut äskeisessä henkensä vaarassa.

Klaus ei tiennyt, että semmoinen kerskaus niihin aikoin voi olla

hyvinkin totta. Sentähden hän sanoi puoleksi leikillä, puoleksi todella:

"Jos sinulla on niin suuri valta kuins sanot, niin toimita minä kotiin."

"Sitä valtaa ei minulla ole nyt, vaan ehkä kukaties pian kyllä. Ano

jotain muuta."

"Noh, toimita minulle hyvin ratsastettu hevonen", sanoi Klaus.

"Sen pitää saamasi", vakuutti Simeon, ja kutsui nuorukaista seuraamaan

häntä, jonka Klaus Götrikkinen myös teki, koska ei hänellä muutakaan

ollut työksi ottaa, eikä hän ymmärtänyt kantaa sitä vihaa juutalaisia

kohtaan, jolla kaikki sen aikaiset kohtelivat heitä.

He matkustivat niitä kolkkia ja sumuisia alankomaita Itämeren

eteläisellä rannalla, jossa asujamet taistelevat meren kanssa vallasta

maan yli, vaan jossa samat asujamet yhä ovat leikanneet satoisia

laihoja ja niittäneet voimakasta heinää.

Simeonin rahoilla saatiin hevoset, ja nyt he molemmin riensivät sitä

kaupunkia kohden, joka niinä vuosisatoina hallitsi Itämeren aaltoja, ja

jonka porvarit säätivät lakia Ruotsin ja Wenäjän valtioille.

He tulivat Lübeckin mahtavaan kaupunkiin.

Tappo-kedolla.

Muutamme lukian ja itsemme keisarilliseen leiriin. Waan niitä löytyi

silloin kaksi leiriä, niinkuin kaksi keisariakin. Yhdessä hallitsi

Ludovik, Bayerin suvusta, toisessa Fredrik, Itävallan tai Habsburin.

He kävivät keskenänsä sotaa, joka oli hävittänyt suurta Rooman

keisarikuntaa jo kahdeksan vuotta; vaan mailma ei tiennyt kumpi näistä

kahdesta oli keisarina pidettävä. Koko Saksanmaa oli se keisarillinen

leiri, jaettu kahteen osaan. Nyt nämät taisteliat olivat kuitenkin

lähimpänä toinen toistansa miten milloinkaan. Inn-joki ainoastaan oli

heidän välillänsä.

Jos luomme silmäyksen näihin kumpaankin leirin osaan, niin näemme siinä

parhaan kuvan mitä nähdä taitaan sen ajan sivistyksen mitasta ja elämän

laaduista. Tuolla Habsburin leirissä eletään hauskasti ja irstaasti,

jokainen lahko-kunta tapansa jälkeen. Hevois-syöpäläiset Ungarit ja

koiran-syöpäläiset Kumanit leikkelevät nuotio-valkeilla liha-ruokiansa;

toiset koettelevat joutseinsa jäntevyyttä, silmäinsä ja kättensä

tarkkuutta. Tuolla ratsastaa jalo ritarien joukko, rautavaatteissa.

Ensimäinen heistä on kaikkein jaloimpi ulkoa nähden.

Hänen sotisopansa kiilti kullasta ja hänen kypärillänsä välkkyi kotkan

kuva, joka oli valtakunnan vaakuna. Kypärin-silmikko kun oli avoinna,

niin miehen kasvot olivat näkyvissä, sen ajan kauniimman miehen

kasvot. Hänen silmänsä iskivät tulta, niinkuin jostain erinomaisesta

kiivaudesta, ja hän seisahdutti uljaan sota-oriinsa, joka oli

ennättänyt pari askelta niiden kahden ritarin edelle, jotka hänen

rinnallansa ratsastivat.

Sitäkin näytti kyllästyttävän se yleinen hitaisuus ja se kampitteli

ja teijasi rajusti herransa alla, joka sen kuitenkin osasi taitavasti

pidellä. Ritarit seisahtuivat vähäiselle mäelle Inn-jokea lähellä,

josta heillä oli avara näky-ala toiseen leiriin.

"Minä sanon sinulle, veljeni Heinrich, ja sinulle von Pilichdorf",

lausui se kaunis ritari niille kahdelle hänen rinnallansa, joista

toinen oli vanhahko mies ja toinen nuorukainen, "minä sanon teille

molemmille, että meidän on paikalla käyminen tappeluun Ludovikin

kanssa, ilman veljeäni Leopoldia odottamatta; minä pelkään muuten että

tuo kavala Ludovik pakenee ennenkuin Leopoldi tuleekaan."

"Parempi on", vastasi se vanhempi ritari, joka ratsasti hänen oikealla

kädellään, "parempi on, että me hänen likistämme kahden sota-joukon

väliin ja teemme hänestä sillä tavoin lopun, kuin että heittäisimme

nykyjään saadut etumme onnen kaupaksi. -- Jos vaan herttua Leopoldi on

tulossa..."

"Siitäkään emmä ole aivan vakuutettu", sanoi se kaunis ritari, "ja minä

olen tämän keisari-kruunun tähden saattanut jo niin monta leskeksi ja

orpolapseksi ja tehnyt niin paljo vääryyttä kristityille että minulla jo

on syytä toivoa tästä sodasta loppua. Mitä siitä luulet, Heinrich?"

"Minä --", vastasi nuorukainen, "-- minä toivon pääseväni tappeluun

huomenna."

"Tapahtukoon siis huomenna sinulle toivos jälkeen -- ja minulle."

"Joska se huomispäivä jo koittaisi!"

Aurinko oli laskemassa ja heitti viimeiset säteensä leirien ylitse ja

sotaväen ylitse ja lakeuden ylitse.

Huominen aurinko oli tuova myötänsä verisen sodan samalle lakeudelle.

Waan toisessa leirissä ei liikunto ollut vähempi. Siellä oli ikään

monenlaista kansaa, koottuna yli koko Saksanmaan, ja vielä ulkoakin, ne

lahkot, joita Bohemian kuningas Johannes oli tuonut Ludovikin avuksi.

Täälläkin löytyi vasallia ja palkka-väkeä, ritaria ja joutsi-miehiä,

ratsumiehiä ja jalka-väkeä. Ajat olivat muuttuneet entisestä.

Saksanmaa, niinkuin muutkin maat, joissa sotia käytiin, oli täynnä

palkka-väkeä, ja yksin ritaritkin taistelivat palkan edestä, mikä ennen

ei ollut tavallista, silloin kun vasallit seuraavat lääni-herroja

ainoastaan kukin maansa puolesta. Nyt olivat sodat muuttuneet miesten

parhaaksi elatus-keinoksi, kun alati sotia käytiin ruhtinasten välillä

ja ritarien välillä ja kaupunkein välillä. Moni heistä oli kuitenkin

unohtanut omat riitansa näiden kahden tähden ja asettunut toisen taikka

toisen puolelle.

Keisari Ludovik ei ollut hetikään niin pulskea mies kun hänen

vastustajansa Fredrik, eikä hänen käytöksessänsäkkään ollut sama

sotaisa jalous. Hänen muotonsa oli jotenkin tavallinen, ja hänen ikänsä

oli yksi ja kolmekymmentä vuotta. Hänellä oli tummat kiherät hiukset,

vaan niin ohkaiset, että pää oli laelta ja otsalta vähän paljas. Hänen

nenänsä oli jotenkin leveä ja latuskainen, niin ettei sitä sopinut

kehua kauniiksi, mutta hänen silmänsä olivat suuret ja kirkkaat ja

hänen otsansa ilmoitti että sen alla eli ajatuksia, mietteitä ja

keinoja. Hänen mittansa oli tavallisen miehen mitta, hänen hartiansa ja

rintansa tukevat ja voimalliset. Yleensä oli hänen muotonsa semmoisen

miehen, joka tavallisesti onnistuu yrityksissänsä, jota vastaan hänen

vihamiehensä kauneus ilmoitti sitä ylevyyttä ja jaloutta, joka saattaa

omistajansa häviöön.

Ludovikin oli puku alhaisempi kuin Habsburgin herttuan; ainoastaan

sininen haljakka valkosilla ristillä oli hänen yllänsä.

Hän käveli edes-takasin leiri-majassaan, ja puhutteli vanhaa

herras-miestä tavallisessa sotapukumessa.

"Niin, mitäs luulet, Seifrid", kysyi keisari Ludovik, "onko meillä

voiton toivoa, jos käymme otteloon Habsburien kanssa?"

"Woitto on Herran kädessä", vastasi hurskas Seifrid, "mutta, päättäen

minun köyhällä järjelläni, ei olis voitosta epäileminen, ellei meitä

puserreta kahdelta puolen."

"Niin minäkin luulen, kaiketi sentähden että minulla on halu saada

lopun tälle kiistalle; vaan sinun, hyvä Schweppermann, minä annan

johdattaa sotajoukkoni huomenna, jos tästä tappeluun mennään."

"Armollinen herra", vastasi Seifrid Schweppermann, "minä olen

alhaisesta säädystä, ehkä olenkin ritari, mahtanevatko teidän

suuri-sukuiset minua totella?"

"Totella?"

Tässä Ludovikin silmät säkenöivät, vaan ainoasti yhden räpäyksen; pian

ne taas saivat entisen levollisen katsantonsa, ja hän sanoi:

"Minun velvollisuuteni on toimittaa niin että jokainen noudattaa minun

sanani; katso siinä vaan, että sotaväki tulee siihen järjestykseen että

meillä on toivo voitosta."

Tässä heidän keskustelonsa katkaistiin. Ulkona leirissä kuului outo

rähinä ja nauru, joka läheni keisarin sotamajaa. Molemmat kävivät ulos

majasta katsomaan, mikä ilo leirissä oli. Ja syytäpä siellä olikin

nauruun, sillä yksi munkki, joka nähtävästi ei eläissänsä ennen ollut

ratsastustaitoa koetellut, tuli nyt toussuttaen hevosen selässä, jonka

juoksua sotamiehet jouduttivat miten taisivat lyömällä ja ruoskimalla,

kunnes se tottumaton ja horjuva ratsastajaparka vihdoin putosi

hevosesta kentälle, aivan keisarin eteen.

Ällistyneenä ei munkki ensin tiennyt mitä tehdä, vaan kun hän vähän

tointui, niin hän sai kauhtanansa hiasta kirjoituksen, jonka hän

kurotti keisarille.

Munkki, joka sen kirjoituksen kurotti keisarille, oli Fürstenfeldin

luostarista. Weljekset mainitussa luostarissa olivat nimittäin

ryöstäneet airuen, jonka herttua Leopold oli lähettänyt veljellensä

Fredrikille kirjoituksella, joka ilmoitti että hän, Leopoldi,

joukkonensa teki rientämällä tuloa, päästäksensä yhtymään veljensä

kanssa. Luostarilaiset päättivät lähettää tämän sanoman, ei

Fredrikille, jolle se oli aivottu, vaan Ludovikille, ja niin oli tämä

munkki-parka tullut leiriin suureksi iloksi ja huviksi joutilaille

miehille, jotka ihastuksella pitivät huolta siitä että hänen hevosensa

pysyi täydessä juoksussa, kunnes hän viimein päästyänsä tuskalla ja

vaivalla määränsä päähän, horjahti hevosestaan keisarin jalkain juureen.

Ludovik voi tuskin pitää vakaisen katsannon, nähdessään kaapu-miehen

edessänsä pitkänään ja hengästyneenä. Waan hetken silmäiltyänsä

kirjoitusta jonka munkki hänelle oli tarjonnut, muuttui hänen muotonsa

kylläkin vakaiseksi, ja kääntyen Seifridin puoleen lausui hän:

"Arpa on heitetty, Leopold on tulossa; mutta ennenkuin hän ehtii, niin

tällä kentällä on tappo tapahtunut; olkoon sitte sota-joukkoin Jumalan

kädessä kenelle voitto, kenelle häviö. Ja nyt, Seifrid, riennä sinä

järjestämään ja valmistamaan huomista juhlaa!"

Seifrid Schweppermann kumarti keisarille ja kävi täyttämään tärkeätä

käskyä. Ludovik astui majaansa.

Klaus Götrikkinen oli myös äskein ilmestynyt tähän Ludovikin leiriin.

Hän kuului Trierin arkkipispa Balduinin väestöön, jossa löytyi uljas

ritarijoukko pohjais-Saksasta ja Rheini-joen tienoilta. Klaus oli

yhtynyt näiden kanssa palkan edestä, niinkuin kaikki sekä ritarit että

muutkin.

Se oli Syyskuun 28 päivää vastaan yöllä v. 1322.

Klaus mietti ensi kerran yötä tappo-päivän edellä. Tosin hän jo

monesti oli saanut koetella miehuuttansa sekä kotona että muualla.

Hän oli Satakunnan saloilla kaatanut metsän kultasen kuninkaan, ja

matkansa täällä ulkona ei myöskään ollut niin rauhallinen että hän

olis pääsnyt rohkeuttansa koettamatta. Waan kuitenkin oli semmoinen,

kuin huomispäivä lupasi olla, hänelle aivan outo ja tuntematon.

Hänen tapasikin puoli-yö hereellä; ei kuitenkaan miettivänä huomisen

tapauksia, niinkuin olis sopinut luulla, vaan muisteleva nykyisin

elettyjä aikoja.

Niitä olikin hänellä vasta nyt monesta ajasta loma miettiä yön

äänettömyydessä.

Syys-tähdet pilkottivat taivaalla ja kuu vaelsi punaisena sen reunalla,

väliäkuin puuttuisi häneltä voimia nousta korkeammalle katselemaan

niitä lepääviä, joista tuhansia kenties tulevana yönä oli nukkunut

ikuiseen uneen.

Klaus rötkötti tanterella, niinkuin kaikki hänen kumppaninsakin,

täydessä sotapuvussa; hevosensa oli hän liekanut käsivarteensa. Se

söi apettansa pääkontista samoin kuin toisetkin hevoset, ja heidän

hammastensa karskutus kuului pitkin leiriä yön hiljaisuudessa, paitsi

majain tykönä, joissa syömärien ja juomarien rähinä oli ylinnä.

Klaus katseli appavaa hevostansa, jonka hän oli saanut juutalaisen

avulla. Hän muisti kuinka ukko kiitollisuudesta oli tarjonnut hänelle

hevosen hinnan lahjaksi, vaan miten hän jouduttuansa ansiolle oli

maksanut ne rahat takaisin, syystä ettei hän tahtonut ottaa mitään

lahjaksi juutalaiselta.

Hänen johtui mieleensä käynti Lübeckissä ja miten Hansa-kauppiaat

siellä olivat häntä suositelleet. Hän oli kohdannut Rathsmannin, joka

niin ikään tuulen ja veden ajamana oli tullut sinne, ja hän katsahti

taivasta kohden -- siellä pilkottivat tähdet kirkkaammin hänen

mielestänsä ja iskivät hänelle silmää -- hän muisti Hansa-kauppiasten

pidot, heidän verkavaatteiset huoneensa, heidän silkillä ja

sametilla katetut istuimensa, heidän kultaiset maljansa ja hopeiset

pöytäastiansa. Waan hänen oikea valveilla pitävä muisteensa oli neidon

kuva, sen Agnes Lichtenau'n jonka hän taas oli tavannut Lübeckissä

ja jolta hän oli saanut muisto-merkin, niinkuin silloin tapa oli

nuorukaisten ja neitoin välillä, niiden jotka olivat luvanneet

uskollisuuden toinen toisellensa.

Hänen mieleensä johtui sitte, kuinka hän taas oli erinnyt neidosta, ja

miten sen oli ollut suru silmissä ja sydämessä, niinkuin hänenkin.

Ja nyt hän kulki aatoksissaan pitkin Rheini-jokea, ja hänen silmäinsä

ohitse käyskeli viina-mäet ja hedelmäpihat, linnat ja kaupungit, sekä

asutut että hävinneet. Monta juttua ja satua, niistä linnoista, joita

hän oli kuullut kerrottavan, juoksi taas hänen muistonsa läpi.

Sitte hän otti uudestaan ollaksensa leikki-sodassa, torneri-kedolla,

jossa ritarit ja vapasukuiset olivat pirstoneet keihäitänsä, ja

syöksennelleet toisiansa hevosesta, ja jossa toverit olivat rikkoneet

toverinsa raajoja.

Hän muisti niiden taisteliain joukossa yhden julman ritarin, jota hän

kuuli nimitettävän Eberkopf.

Hän olis mielellään syösnyt sen miehen hevosesta ja vaikka halkaisnut

siltä pään; mutta pahaksi onneksi häneltä vielä puuttui täysi ritarin

arvo, jottei hän pääsnyt sen kanssa miekkasille. Tosin oli hänelle jo

miehuutensa tähden tarjottu kultaisia kannuksia; vaan hän oli päättänyt

odottaa kunnes hän ne ansaitsisi oikialla sota-kedolla, jotta hän niitä

julkiaisi näyttää kotomaassansakin, johon hän usein tunsi kovan ikävän.

Ei hän kuitenkaan voinut jättää Eberkopfia vähän muistuttamatta, vaan

lennähytti hevosessaan hänen rinnallensa ja näyttäin kädellänsä

punaista nauha-ruusua, joka oli kiedottuna hänen kypärinsä sulkain

tyveen, lausui hän; "Agnes Lichtenau!"

"Agnes Lichtenau", sanoi Eberkopf, ja nähden nauha-ruusun, ymmärsi hän

kohta mikä nuorukaisen mielessä oli. Hän sieppasi heti miekkansa.

"Teidän on odottaminen", sanoi Klaus, "ellette tahdo näiden kanssa

kilvan ratsastaa."

Hän näytti kannuksiansa, jotka hohtivat paljon enemmän hopialta kuin

kullalta.

"Liemen-parta!" ärisi ritari ja heitti sota-sormikkaansa nuorukaiselle

vihan-merkiksi.

Klaus teki samoin ja huusi:

"Me kohtaamme piakkoon toinen toisemme!"

"Tapahtukoon niin", vastasi ritari, "mutta se on sinun viimeinen

päiväs."

Kaikki tämä muistui nyt hänen mieleensä yön hämärässä; hän koetti

kädellänsä poveensa, ja otti sieltä sen sota-sormikkaan, jonka hän oli

saanut vihan merkiksi; vaan hänen täytyi sen uudestaan kätkeä entiseen

talteensa, kun hänen kannuksensa ei vieläkään olleet kullasta.

Sitte hänen aatoksensa viivähteli monessa muussa tapauksessa, vaan ne

kaikki olivat hänen mielestänsä vähemmän arvoisia.

Tähtein valo kävi aina himmeämmäksi, kunnes ne viimein tykkänään

sammuivat; uni oli, näet, painanut hänen silmänsä kiini. Hevosen

karskutus kuului vielä hetken aikaa hänen korvissansa, mutta sekin

taukosi, ja pian ilmoitti tasainen hengen-veto, että nuorukainen oli

unien hienoissa helmoissa unhottanut sekä eiliset että huomiset päivät.

Joka ajallansa on ollut eri tapansa sodan käynnissäkin. Tosin on sodan

päätarkoituksena aina ollut tappaa miehiä jota enemmän sitä parempi;

vaan tappamisen keinot ja välikappaleet ovat olleet vaihettelevaiset.

Nyt annetaan kanuunain ja kiväärien lakaista etäältä lakeus puhtaaksi;

14:a vuosisadalla täytyi miehen kajota mieheensä. Silloin vaadittiin

jokaiselta erityiseltä voimaa ja miehuutta; nyt voi heikkokin ja

pelkuri tehdä työnsä, jos hän osaa virittää ja laukaista tuli-putkensa.

Mutta silloin löytyi kuitenkin pelkuria yhtä hyvin kuin nyt saattaa

löytyä urhollisia sotamiehiä. Waan täydellistä urhollisuuden puutetta

ei milloinkaan nähdä kansain historiassa paitsi silloin kun he ovat

riutumassa ja häviämässä, niinkuin muinainen Rooma viimeis ajoillansa.

Syyskuun 28 päivä koitti idässä. Sumu peitti lakeuden, jossa monet

tuhannet olivat viettäneet yötä, odottain riidan ratkaistusta, kunniaa

tai kuolemaa tänä päivänä.

Aurinko ei ollut vielä täydellisesti ylhäällä kun mies-tappo jo raivosi

pitkin laveata Ampfingin ketoa, Inn-joen varrella.

Keisari Ludovik, pelvostako vai muusta syystä, ei käynyt itse otteloon.

Hän pysyi sivummalla yhdentoista ritarin kanssa, ja oli antanut

valtio-lipun sotaherra Schweppermannille. Seifrid Schweppermann oli

määrännyt missä järjestyksessä kunkin joukon oli sotia.

Fredrikin puolella oli yhtä varhain päästy liikkeelle. Sieltä tuli nyt

rautaan ja teräkseen puettua ritaria ja 30 tuhatta miestä, neljässä

joukossa. Fredrik itse johdatti valta-lippua, hänen veljensä Heinrich

ja sotaherra Pilichdorf Itävallan väestön, ja Walseen veljekset

Ungarien ja Kumanien sekä Salzburgin pispan joukot.

Itse tappelu alkoi siten että se sotaisa Bohemian kuningas, väkensä

etu-miehenä, täydellä vauhdilla karkasi Salzburgilaisiin, joista satoja

miehiä ensi-hyökkäyksessä keihästettiin taikka syöstiin ratsuilta ja

tallattiin hevoisten jaloissa. Loput hajosivat ja pakenivat oikealle ja

vasemmalle puolelle.

Bohemian kuningas riensi nyt voiton kiivaudessa edelleen ja lähestyi

Unkarilaista, jotka hiiskahtamatta häntä odottivat tiveässä rivissä.

Hän valmistihe jo keihäällänsä syöksemään miestänsä; samoin jokainen

hänen seuraajistansa. Heittokeihään mitta olikin enää hänen etu-rivinsä

ja vihollisten välillä; muutama karku-askel vielä... ja yhdessä

silmän-räpäyksessä synkistyi koko ilma heidän edessänsä, rauta-paidat

kalahtivat ja viisi-sataa miestä Bohemian joukosta makasi hevosineen

päivineen sotakentällä.

Ungarit olivat varronneet heidän tuloansa jännitetyillä joutsilla.

Koko Europassa ei siihen aikaan löytynyt parempia joutsi-miehiä kuin

Unkarissa ja Englannissa ja ehkä Suomessa.

He tähtäsivät miehiä rautapaidan katkoksiin ja hevosta. Rayta-pukuinen

mies kaatuneella hevosella oli vihollisen oma, jos hän pudottuansa oli

henkiin jäänytkin.

Tässä nyt kaatui elävänä ja kuolleena viisi sataa miestä ja niiden

seassa, kuitenkin elävänä, itse Bohemian kuningas.

Hän olis joutunut vankiluteen, niinkuin kaikki muutkin, ellei Ungarit

olisi tässä käyttäneet vanhaa omituista sotatapaansa. Ammuttuansa

nuolensa ja vasamansa he aina kohta käänsivät hevosensa pakoon päin,

antamatta Hillensä aikaa katsoa joutseinsa vaikutusta. Niin he nytkin

ratsastivat muutaman kymmenen askelen pois päin, ja kääntyivät sitte

vasta takaisin tekemään vankia.

Ne, jotka olivat tulleet Bohemian kuninkaan jälissä, olivat joutuneet

epäjärjestykseen, nähdessään semmoisen joukon miehiä kaatuvan

edessänsä; heidän oli pakeneminen.

Yksi ainoa eturivin miehistä oli jäänyt hevosenaan pystyyn; hänen

verinen keihäänsä näytti hänen ensimäisessä hyökkäyksessä uskollisesti

täyttäneen miekkansa työtä, ja nyt hän näki sankarikuninkaan, jonka

rinnalla hän oli taistellut, olevan auttamattomasti vihollisten käsiin

joutumassa. Palaava Ungarin liuma ei vielä ollut paikalla. Hän astui

hevosestansa, autti kuninkaan heti jaloilleen ja hevosen selkään.

"Kuka sinä olet?" kysyi kuningas, joka ei nähnyt hänen kasvojansa

silmikon läpi.

"Minä olen Suomalainen; mutta paetkaa nyt, hyvä herra."

"Suomalainen! ilmankos siinä olet lumonnut hevoses ja itses. Lumo nyt

itses Unkarilaisiltakin, minun apuni ei auta."

Näin lausuen astui Johannes tarjotulle ratsulle ja lennättihe pakoon.

Unkarilaiset tulivat, ja ne viisi sataa miestä jäivät heidän omiksensa

ja niiden joukossa se Suomalainen, -- Klaus Götrikkinen.

Sota-kedon toisella sivulla oltiin yhtä tuimassa työssä.

Kuninkaallisessa puvussa, loistavalla miehuudella taisteli siellä

sankari Fredrik; hän etsi orpanaansa Ludovikiä; vaan se oli karttanut

vihollisten joutsi-miehiä, ja ratsastanut koko sotatanterelta pois

Zangbergin linnaan.

Kauvan kesti tappelu, kauvan oli voitto epätiedossa.

Fredrik mursi kaikki-voittavalla urhollisuudellansa Bayerin pää-joukon;

hän sai heidän lippunsa voiton merkiksi. Jalka-väki pakeni hänen

edellänsä, vaan mäellä oli vielä voittamaton hevosväki, ja siihen

oli yhtynyt Bohemian kuninkaan miehet, jotka Ungarilaisten taposta

olivat paenneet, sekä itse kuningas Johannes. Sepä joukko nyt pysäytti

pakenevan jalkaväen; he järjestyivät uudestaan, ja voimakkaammin kuin

milloinkaan tunkeusivat he kaikin edelleen. Miestä kaatui taas vahvasti

molemmin puolin, ja samassa lähestyi uutta hevosväkeä Itävallan

lipuilla Fredrikin puoluetta kohden, sivulta. Luultiin Leopoldin

tulevan, ja ilo-ääni nousi Fredrikin väessä. Mutta he petettiin

kauheasti.

Seifrid Schweppermann, se Ludovikin sodan-päämies, oli lähettänyt

erilleen, sala-paikkaan, Nürnbergin linna-kreivin, neljällä sadalla

miehellä ja käskenyt hänen otollisella ajalla rientämään tappo-kedolle

ja lyömään joukkoon.

Näimme Klaus Götrikkisen olleen aamu-puolella tämän päivän työssä. Hän

oli toivonut voittavansa ritari-miekan ja oli alkanut päivä-työnsä

hyvällä mielellä.

Mutta, niinkuin jo tiedämme, oli hänen, pelastaaksensa kuninkaan, jonka

rivissä hän taisteli, täytynyt antaa hevosensa hänelle ja jäädä itse

vankiuteen. Se oli tiettyä että olo hänelle nyt tuntui tukalalta, eikä

aikaakaan ennenkuin hän löysi tilaisuuden tässä yleisessä sodan jyryssä

saattaa itsensä vapauteen ja ryöstää itsellensä ratsun.

Siis oli hän taas valmis keihästämään miehiä samassa kuin Nürnbergin

linna-kreivi tuli petingollansa levittämään kauhistusta Habsburgien

joukkoon.

Mies-tappo yltyi nyt hirmuiseksi.

Siinä oli kiini toinen toisessaan Saksalaiset Rheini-joelta, Bayerista,

Salzburgista, Kärnthenistä; siinä Bohemian miehet, siinä Ungarit ja

Kumanit.

Klaus Götrikkinen lennättihe yhtä ritaria vastaan. Se koetti suojella

itseänsä kilvellä, mutta Klausen keihäs murti kilven ja sen kärki

sieppasi mieheltä kypärin päästä. Hihnat katkesivat ja ritari lensi

ratsusta kentälle -- se oli Eberkopf.

"Makaa siinä toistaseksi!" huusi Klaus.

Hän olis voinut lopettaa vihamiehensä paikalla, mutta hän häpesi

sitä tehdä, kun Eberkopf oli saamatoin ja heidän kahdenkeskinen

riitansa ei kuulunut tämän päivän asiaan. Hän ei edes huolinut tehdä

Eberkopfia vangiksi, vaan jätti senkin kunnian toisille ja riensi

edemmäksi sotaan. Tuolla johdatti nuori Heinrich Itävallan lippua ja

toi joukkoansa ankarampaan tappeluun. Klaus ratsasti sitä vastaan; hän

päätti anastaa sen lipun, vaan monta ritaria asettui sen eteen. Hän

murtihe niiden läpitse ja -- voitti lipun. Se osasto hajosi, sillä

Klausea seurasi monta Bayerin ritaria, jotka yhtä suurella innolla

halusivat samaa lippua. Itse nuori Heinrich ja sodan päämies Pilichdorf

joutuivat vankiuteen. Tuolla pakeni yksi lauma Inn-jokea kohden ja

hukkui virtaan.

Mutta vielä taisteli jalo Fredrik. Hänen ympärillänsä oli koolta

kaatuneita; vaan pistettynä keihäällä kaatui hänen hevosensa ja

Fredrikin täytyi antaa miekkansa. Woitto oli Ludovikin.

"Ilo mielellä sanon sinulle; terve tultuas, orpana", lausui Ludovik

vangitulle Fredrikille; mutta historia ei kerro Fredrikin siihen

tervehdykseen mitään vastanneen.

Herrat ja ruhtinaat kokountuivat sitte keisarin ympärille toivottamaan

hänelle onnea; ja nyt oli keisarin vuoro kiitellä ja palkita uskollisia

sotilaitansa.

Niiden seassa oli Klaus Götrikkinen, joka kaikkien todistuksesta oli

ansainnut tänä päivänä suuren kunnian urhollisuudestansa.

"Teidän luvallanne, armollinen herra", lausui nyt Bohemian kuningas,

kumartain keisarille, "minun on sana sanottava tuolle nuorukaiselle."

Hän paljasti miekkansa.

"Lain ja tavan jälkeen", sanoi hän, "olis minun kysyä sinulta, oletkos

vapaa syntyisin, ja tiedätkös ritarin velvollisuudet? mutta sinun

käytökses tänä päivänä todistavat siitä kaikkea. Laskeu polvilles!"

Klaus Götrikkinen lankesi polvillensa.

"Keisarin nähden ja kaikkein näiden jaloin herrain ja ruhtinain

nähden", jatkoi kuningas, "ja tämän voitollisen sota-joukon nähden,

teen minä sinun ritariksi."

Ja hän löi lappealla miekalla kolme kertaa nuorukaista olkapäälle,

lukein tavalliset sanat.

Klaus Götrikkinen oli nyt ritari.

Luostari-neito.

Jääköön nyt meiltä Klaus Götrikkinen vähäksi aikoja ihastelemaan uutta

arvoansa.

Joku aika ennen näitä viimeksi kerrotuita tapauksia kulki muutamia

matkustajia pitkin sitä maantietä, joka Saksanmaalla silloin vei

Brehmin äveriäästä hansakaupungista Rheini-jokea kohden.

Mainittu joki oli siihen aikaan, niinkuin se nytkin on, niiden

maakuntien paras tie, joiden läpi se kulki, ja sen reunoille päättyi

maanteitä joka haaralta.

Mutta Rheini-joki oli yhtä vähän luotettava, kuin maantietkään, joilla

alinomainen rauhattomuus tähän aikaan vallitsi. Mainitun joen rannalla

näkee matkustaja vielä nytkin hävinneitä linnoja, joissa niihin aikoin

oleskeli kopeita asujamia, jotka eivät tosin ryövänneet kulkevaista,

vaan salleivat niiden maksaa hyvät rahat siitä verrattomasta kunniasta,

että saivat matkustaa heidän kuuluisain kotoinsa ohitse. Erittäin

oli kauppamiehillä tämä armoisa etu, ja jos eivät tahtoneet hyvällä

maksaa, niin heiltä pian otettiin väkisin, ja he lisäksi pääsivät koko

tavarastansa.

Waan siitäpä nousi se viha kuolemaan asti kauppamiesten ja linnan

asujanten välillä, joka ei sammunut ennenkuin moni linnoista oli

autiona; sillä raha kukistaa kalliotkin.

Ne matkustajat joista alussa lausuimme olivat kauppamiehiä; heitä

oli iso joukko, ja he olivat itse aseilla varustetut, ehkä heidän

seurassansa matkusti sotilaitakin.

Heidän joukossansa ratsasti myös yksi vaimo.

Kulkeissansa Westfalin metsän sivua, nousi yht'äkkiä riita

kauppamiesten ja sotilain kanssa. Tässä häiriössä tarttui yksi

sotamiehistä siihen hevoseen, jolla neito ratsasti; toinen mies asettui

sen toiselle puolelle ja nyt he ratsastivat tiehensä; se tapahtui niin

äkkiä ja huomaamatta että ryövärit jo olivat pois näkyvistä metsässä,

ennenkuin heitä ehdittiin takaa ajamaan.

Neito joka ryövättiin oli Agnes Lichtenau.

Hänen isänsä taikka se, joka isänsä nimeä kantoi, oli aikonut

matkustaa koto-kaupunkiinsa Kölniin, josta hänellä oli paras

turva kasvate-tyttärelleen odotettava arkkipispalta, joka nyt eli

kauppa-liittoin kanssa hyvässä sovussa, sittekuin hän oli tullut

sovintoon keisari Ludovikin kanssa.

Niinpä Heinrich Rathsmann oli lähtenyt ensinnä Lübeckistä ja poikennut

joidenkuiden asiainsa tähden Brehmin kaupunkiin. Sieltä lähdettyä

toisten kauppiasten parissa, oli heidän seuraan yhtynyt kaksi

sotamiestä, rauhallisella käytöksellä; vähänpäästä taas yksi, joka

näille kahdelle näytti tuntemattomalta; sitte kaksi, ja niin edespäin,

kunnes heitä jo oli useampia.

Kun nyt oli tultu metsän kohdalle, niin tapahtui se, minkä jo kerroimme.

* * * * *

Siihen aikaan oli Lippe-joen varrella nais-luostari. Semmoisia

kyllä löytyi joka paikasta, mutta tämä oli erinomattain merkittävä

rauhallisuutensa suhteen. Tosin elivät luostari-sisarukset

jokapaikassakin kaukana mailman viekotuksista ja riettaudesta; mutta

täällä he näyttivät olevansa niin syvässä erinäisyydessä, ettei mailman

menoista edes pienintäkään mainetta olis luullut joutuvan saastuttamaan

sisarten pyhiä korvia.

Waan jos olikin sisarten laita semmoinen, niin ei kuitenkaan

valtias-eukkoa eli abbedissaa ollut takaaminen.

Vesper-kello soi luostarissa; metsä kaikui sen ääntä vastaan. Ilta oli

tulemassa, ja yrttimaasta riensi nyt kauniita ja rumia luostari-neitoa

ehtoo-rukoukselle ja sitte yksinäisille lepo-sioilleen.

He luulivat kumminkin täytyvänsä mennä kammioihinsa, vaikka moni

heistä olis mielellään jäänyt unelmoimaan ihanan elokuun valossa, ja

katselemaan Lippe-joen pieniä laineita, miten ne ääneti johdattavat

toinen toistansa virtaa allespäin; taikka kuultelemaan sata-kielisen

viehättäviä sävellöksiä illan hämärässä; eli tuntemaan omain sydämensä

tuimaa lyöntiä; sillä moni näistä tyttö raukoista ei vielä ollut

saattanunna hautaan niitä tunteita, jotka tekevät tämän maallisen

elämän vaikeaksi tai autuaaksi. Moni heistä oli tosin sorretulla

sydämellä erinnyt mailmasta ja sinne jättänyt ijäksi kaikki himot;

vaan monen oli myös väkisin täytynyt jättää sinne kaikki ilot, ja elää

täällä elinkautisessa vankeudessa toisten julmuuden uhrina. Monen

nuori veri ilmoittihe vielä punottavilla poskilla ja säkenöitsevillä

silmillä, ehkä monen kalvea katsanto julisti sen omistajan jättäneen

hyvästi kaikki maailman menot.

He kokountuivat rukous-saliin, josta helevä moniääninen messu alkoi.

Abbedissa luki sitte ne tavalliset rukoukset, joihin Ave Maria ja pater

noster kudottiin monin kerroin.

Nyt jakoi abbedissa laumansa kahteen osaan, rusottavain ja kalveitten.

Edelliset lähetettiin tavallisilla siunauksilla ja manauksilla kukin

kammioihinsa; ne toiset taas, joiden himot olivat erinneet mailman

menoista, käskettiin viivähtämään.

Yleinen äänettömyys vallitsi tässä pyhässä joukossa. Ne hurskaat neidot

odottivat mitä oli tuleva.

Nyt tuotiin esille tyttö, jonka silmät olivat peitetyt linnikolla.

Häntä puhutteli abbedissa:

"Tyttäreni, sinä olet unhoittanut pyhän äidin, kirkon, ja sinä olisit

ansainnut rangaistuksen, mutta kirkko on laupias ja hän tahtoo sinulle

suoda anteeksi, jos katuvaisella mielellä lähestyt häntä."

Hän jota puhuteltiin, ei siihen mitään vastannut.

Abbedissa jatkoi;

"Waikka tämä meidän kotomme on pyhä ja saastuttamatoin, niin emme

kuitenkaan tahdo kieltää suojaamme erehtyneiltä mailman lapsilta. Pyhän

kirkon tulee sinun nuoruuttas surkein."

Neito paljasti kasvonsa. Se oli yksi niitä, joiden nuoruus kajosti

silmissä. Se oli Agnes Lichtenau.

"Miksi minua vainotaan?" kysyi hän; "mitä minä olen pahoin tehnyt?"

"Sinä olet paennut niiden tyköä, joiden hoidon alla sinun olis pitänyt

elää. Sinä olet matkustellut pakanallisiin maihin, ja olet nähty yhden

nuorukaisen seurassa, joka ei vielä ole oikea kristittykään."

Agnes peitti kasvonsa.

"Korkean arkkipispan käskystä, joka on pyhän isän siainen", abbedissa

teki ristin merkin, "olet sinä pidettävä täällä minun ja näiden

hurskasten sisarten parissa, kunnes opit lannistamaan mieles. Ja

ellet vuoden perästä tahdo mennä täältä ulos, määrättyyn naimisees,

niin sinun on tänne jääminen ijäkses; sittekin saat kiittää onneas ja

korkean arkkipispan ja kirkon laupeutta, ettei sinua ole laskettu pyhän

tuomion alle."

Tähän päätti se valtainen akka puheensa. Kaikki ne mailman turhuudesta

erinneet neidot myöntyivät nöyryydellä hänen mieli-alaansa. Hän

lähetti nyt heidän jokaisen hurskaalla siunauksella tyköänsä ja

antoi palvelus-sisarille käskyn viedä Agnesen määrättyyn huoneesen,

alottamaan uutta pyhää elämää luostarisääntöin jälkeen.

Mutta ulkona luostari-puistossa lauloi sata-kielinen taas

ilo-virttänsä; kuu vaelsi loistavassa muodossaan syys-taivaalla; joki

juoksutti virtaansa ja nuorten luostari sisarten unissa leikitteli

heidän lapsuutensa ilot ja nuoruutensa ystävät ja monet oudot lemmen

tunteet, joiden ei ollut lupa ilmestyä ajatuksiin heidän valveilla

ollessansa.

Tähtien tutkia.

Keisari Ludovik oli saanut täydellisen voiton. Waan ei hän kuitenkaan

viipynyt kolmea päivää Mühldorfin eli Ampfingin kedolla, niinkuin

voittajan tapa oli.

Hänen ei tehnyt mieli uuteen sotaan Leopoldin kanssa, joka tietysti

teki tuloa veljeänsä auttamaan, ja jonka yli voitto oli epäiltävää. --

Leopoldi oli tunnettu rajummaksi vaikk'ei urhollisemmaksi kuin veljensä

Fredrik.

Ludovik siis meni matkaansa, vaan Leopold ei myöskään tullut, kun hän

sai kuulla veljensä olevan voitettuna.

Keisarilla ei ollut varoja pitää joukkojansa koossa ja hänen oli

lähettäminen apu-väestöt kotiinsa kunkin. Klaus Götrikkisen olis hän

mielellään pitänyt omassa seurassansa, vaan sillä oli monet syyt palata

Rheini-joen tienoille, uuden arvonsa nojalla hakemaan oikeutta ja

taistelemaan sen puolesta, jolle hän oli uskollisuuden valan tehnyt --

Agnes Lichtenaun.

Hän toivoi ettei kukaan uskaltaisi halveksia hänen miekkaansa nyt enää,

kun se oli ritarin miekka; ja siihen aikaan oli ritarin-miekka vielä

melkein kaikkien laki-solmuin ratkaisia.

Hän oli tavannut Eberkopfin taistellesssansa Ampfingin kedolla, ja

hän oli sen työntänyt keihäällänsä hevosesta. Waan sinne hän sen oli

jättänyt, eikä sitä enää löytty kuolleitten eikä vankien joukosta.

Klaus Götrikkisen oli syytä peljätä siltä vihamieheltä kaikkea pahaa,

ja hän päätti rientää Kölnin kaupunkia kohden, johon hän toivoi

Heinrich Rathsmannin pääsneen kasvate tyttärensä kanssa.

Meidän on hänen nyt kuitenkin jättäminen ja edellä rientäminen Kölnin

kaupunkiin. Se oli, niinkuin se vielä nytkin on, uljaasti rakennettu

Rheinin rannalle. Waan sen kauppa ja keinot ja uutteruus eivät enää

kestä vertausta niiden aikain kanssa. Sen entinen vireä elämänjuoksu on

seisahtunut tai hyytynyt, ja paras kuva siitä hyytymisestä on sen jalo

kirkko, joka silloin yleni ylenemistään taivasta kohden, vaan nyt on

lakannut uousemasta, vaikka se ylhäältä on jäänyt puoli-valmiiksi. Tän

aikaiset linnun-kotolaisvehkeet eivät sitä liion voi valmiiksi saada.

Ainoastaan silloin, kun usko oli ylevä, voitiin aatella semmoisen

rakennuksen mahdollisuutta.

Se oli pyhäin-miesten yö; maa oli pimeä, vaan taivaalla pilkotti tähtiä.

Kaupunki oli sikeän unen vallassa, ja ainoastaan alukset virralla,

jotka yöksi olivat kiinnitetyt rantavalkamoihin, näyttivät yhden

joukostansa olevan valveilla, tahi oikeimmin sanottu, yhdellä aluksella

näkyi joku matkan tekiä valvovan; sillä me näemme hänen lähtevän

aluksestaan valkamalle, ja ottavan tiensä kaupunkia kohden.

Mies oli vaatetettu pitkään kaapuun, jotta hänen olis luullut munkiksi.

Hän alkoi käydä sitä kohden, jossa äskein mainittu kirkko pimitti

pimeätä taivasta; sillä muiden huoneitten suhteen se rakennus oli

niinkuin jättiläinen kääpiöin rinnalla, ja näkyi kauvas yölläkin.

Kaapu-mies astui varovasti, katsahtain väliin ympärillensä, niinkuin

se joka pelkää näkyviä ja näkymättömiä viha-miehiä. Hänellä oli paha

omatunto.

Hän kävi kirkon ohitse, niin kaukaa ettei sen koron mitta olis hänehen

ulottunut, jos sen olis tullut mieleen kaatua hänen päällensä. Hän

johdatti askeleensa pientä valkiata kohden, joka vähän matkan päässä

näkyi pilkottavan eräästä ikkunasta.

Waan se ikkuna oli ylimmäisessä kerrassa ja sinne oli kiivettävä monen

mutkaisia astimia myöden. Wiimein hän kuitenkin pääsi perille ja nyt

hän kolkutti ovea, ensin ilman järjestystä, odottain väliin avaamista

elikkä vastausta sisältä. Mutta kun ei sieltä mitään kuulunut,

napahutti hän kolme kertaa järjestänsä hiljaa keskusormen rystöllä,

sitte kaksi kertaa etusormen ja vielä vähänpäästä kerran.

"Kuka siellä?" kuului nyt ääni sisältä.

"Seulanen ja kointähti", vastasi kolkuttaja.

Ovi aukeni, ja vieras astui vähäiseen kammioon, jossa vanhahko mies

askaroitsi keittimillä, valin-kauhoilla ja sulin-maljoilla, lietensä

ohessa.

"Täällä ollaan kullan teossa", lausui vieras ja heitti kaapun yltänsä;

Hän oli Eberkopf.

"Sinä vanha taikuri", jatkoi hän, "jätä sinä kullan keittäminen

ja leikkele sitä miekalla, niinkuin miehet tekevät. Sinun työs on

kumminkin turhaa ja sinun veres hyytyy tulen edessä."

"Kumpi meistä on enemmän miekkaa käyttänyt, sinä vai minä?" vastasi

alkymisti, "ja kumpi on enemmän kultaakin leikellyt? Waan minä

olen havainnut juuri miekan käytännön olevankin turhaa. Nyt olen

päättänyt lopun ikääni tutkia luonnon salaisuuksia. Waan minun täytyy

tunnustaa vielä olevani aivan opin alussa. Tämä alkymia vaatii paljon

viisautta..."

"Jättäkäämme nyt nämät turhat jaaritukset", sanoi Eberkopf, "ja vastaa

minulle, sinä rikkiviisas, missä meidän pakolaisemme tällä haavaa ovat."

"Molemmatko?"

"Sano edes toisen olo-paikka!"

"Kumpasen?"

"Mene h--n pitkillä kysymyksilläs! Minä kysyn missä Agnes Lichtenau on?"

"Jaa, Agnes -- sitä on tähdistä katsottava."

"Luuletkos minun tässä ijäti kärsivän sinun pilkkaas?" sanoi Eberkopf,

ja tarttui tähtien tutkian kaulaan.

"Sano paikalla missä hän on, Agnes Lichtenau."

"Hiljaa, hiljaa", sanoi taikuri, "et sinä sen enempää tietoa saa, missä

neito on, jos mun kuristatkin, enkä minä sitä sano ilman ehtoja."

"Noh, tänne ne ehtos!" ärähti Eberkopf.

"Sinä tiedät", jutteli se tietäjä, "minun ottaneeni Agnes Lichtenaun

ja hänen omaisuutensa hoitaakseni. Ja vaikka sinä tapasit minun kullan

teossa, niin minä olen kuluttanut puolet hänen omaisuudestansa, eikä

haittaisi vaikka olisin kuluttanut kaikkikin, jos ei muut tietäisi sen

määrästä kuin minä; mutta nyt on noilla palanoilla, nimittäin Kölnin

kauppamiehillä, jotka ensituleva pyrstötähti käväisköön maan päältä!

kirjallinen luettelo siitä omaisuudesta -- enkä tässä huoli ilmoittaa

mitenkä se luettelo heidän käsiinsä tuli, vaan heillä se on."

"Noh, mitä sitte?"

"Mitäs muuta kuin sitä, etten minä tahtoisi neitoa kenellekään muulle

kuin sille, joka tytyy hänen nykyjään jälellä olevaan perintöönsä."

"Josta kenties ei enää ole mitään jälellä."

"On mar, hyväkin osa; ja kyllä minä tiedän sen, joka hänen ottaa

omaksensa perintönensä päivinensä."

"Kuka?"

"Armas kirkkomme, jolle minä olen neidon jo puoleksi lahjoittanutkin."

"Sinä petturien petturi!"

"Älä nyt kiivastu; minä olen kirkollekin pannut sen ehdon että neito on

pidettävä alkavain joukossa tavallisen vuoden; jos ei hän sillä välin

suostu sinuun, niin hän jää luostariin -- ja hänen omaisuutensa."

"Mihin luostariin?"

"Siihen, jossa hän tällä aikaa on katumassa sitä syntiänsä, että hän

pakeni minun hoidostani. Minä olen katsellut ja tutkinut hänen onnensa

tähtiä ja sinun, miten niillä olis taipumusta sopia yhteen, vaan siinä

on joku kolmas, jolla näyttää olevan voitto."

"Hoo! mitäs sanot, kolmas?"

"Niin, kolmas tähti, joka ei ainakaan merkitse kirkkoa."

"Kuules mitä mä tahdon kertoa sinulle, sinä viisasten taluttaja; kolmas

onkin, niinkuin sanot, tässä joukossa, ja se on kahdesti ollut minun

tielläni."

"Mutta kolmannella kertaa", lisäsi tietäjä pilkaten, "sinä katkaset

hänen elämänsä langan."

"Jospa niin olis", vastasi Eberkopf, uupuneena syviin aatoksiin; "mutta

se mies ollee peikon poika jostain kylmästä maasta."

"Sinä olet hänen nähnyt?" kysyi tietäjä.

"Nähnyt ja kuullut jo tuntenut."

"Olipa se hyväkin, nythän sopii uudestaan tutkia ja tarkastella sitä

kolmatta tähteä, kun mä tiedän sen merkitsevän jotain elävää henkeä."

Ja se entinen miekan käyttäjä alkoi järjestellä ja asettaa

tntkima-koneitansa ja näkö-putkiansa.

Eberkopf oli ääneti aatoksissaan; häntä miellytti kukaties nämät

taika-vehkeet, häntä oli itseä taika-usko kohdannut.

Tähdet säkenöitsivät taivaalla. Se vanha tietäjä ojensi niitä kohden

näkö-putkensa. Hetken aikaa tarkasteltua hän lausui:

"Otava on kääntynyt pohjan-tähteä kohden; se on hyvän merkki. Linnun

radasta on teidän elämänne vaiheet katsottavat."

"Noh, mitäs havaitset?" kysyi Eberkopf.

"Minä näen", jutteli tähtien tutkia, "valoisan pilkun -- tähden

mukaisen, -- eriävän linnun radasta pohjaseen päin... Minun oppini

sanoo sen merkitsevän Agnesta... Häntä seuraa vähän matkan päässä

toinen tähden pilkku, joka ei ole hetkiin niin valoisa."

"Ketä se merkitsee?"

"Sinua! -- Se seuraa kiirehtien sitä valoisaa tähteä ja on lähellä sen

saavuttaa, vaan..."

"Waan?"

"Waan kolmas kirkas tähti, sama kolmas, jonka minä jo ennen olen nähnyt

sinun tielläs, käypi nytkin viistäen heidän välillensä."

"Eikös muuta?"

"Näkyy mar' vielä vähän muutakin."

"Mitä?" -- Eberkopf tarttui tähtien tutkian käsivarteen.

"Älä hätäile", sanoi viisas, "muuten jääpi kaikki tietämättömyyteen."

Eberkopf lannisti luontonsa.

"Nyt he lähenevät toinen toistansa", jatkoi tähtien tutkia vähän

päästä, "nimittäin se kolmas outo tähti ja sinun tähtes... Se raukee

sumuun."

"Mikä?"

"Sinun tähtes."

"Sinä valhettelet!"

"Jos tähdet valhettelevat, niin minä valhettelen."

Molemmat olivat hetken aikaa ääneti ja tähtien tutkia herkesi

työstänsä. Wihdoin lausui Eberkopf:

"Taidatkos sanoa, sinä kaikkitietävä mies, mistä hän on löydettävä, se

minun vihamieheni?"

"Jokos nyt tahdot etsiä loppuas? Muuten sinun itse pitäisi tietämän

hänen olopaikkansa, koskas hänen itse olet tavannutkin; minä en häntä

ole ikänä nähnyt."

"Mutta sen luostarin sinä kumminkin tietänet, johon olet aikonut

uhrata neidon ja hänen omaisuutensa. Minä en pelkää mitään vihamiestä

niin paljo kuin sitä luostaria ja minun luulleni on neito sieltä pois

otettava hyvällä tai pahalla."

"Koeta hän ottaa, vaan katso ettes lyö päätäs luostarimuuriin."

Wielä vähän aikaa he keskustelivat, ja sitte he erisivät niinkuin kaksi

vihamiestä, jotka ainoastaan sentähden voivat kärsiä toinen toistansa

että he toinen toistansa tietävät tarvitsevansa.

Uskallamme luoda silmäyksen luostari-kammiohin, siihen jossa Agnes

oleskeli nöyryyttä opettelemassa abbedissan käskyille. Neidon oli suru

mielessä, ja syytä hänen olikin murehtia; ylen paksut muurit telkesivät

hänen kauniista mailmasta.

Oliko hänen ijäkseen jääminen niiden kolkkoin muurien taa? Hänen

mieleensä johtui se julma Eberkopf -- ja tuhannen kertaa ennen hän

olisi sallinut itsensä haudattaa luostarin yksinäisyyteen, kuin päästä

vapaaksi ja joutua sen miehen tielle. Mutta nuorukainen, se jalo,

voimakas nuorukainen, jonka hän oli tavannut kaukana kylmässä maassa,

siellä jossa puut olivat täynnä kalliita kiviä ja helmiä tammikuun

päivä-paisteessa; siellä jossa järvien reunat viheriöitsivät kesäkuussa

yhtä ihanalla muodolla kuin ikänä Rheini-joen rannat; siellä jossa

tosin satakielisen ääni harvoin kuullaan, vaan jossa laulu-rastas voipi

jutuillansa elähyttää kesäisen yön; missähän oli se nuorukainen, johon

hän oli luottanut, jonka hän muisti _Dominico_-veljesten yrttimaasta

Turussa, ja Kokemäen joen jäältä? Woineeko se häntä pelastaa näistä

kieteistä, ja miten? Tulleekko hän joukolla ja kukistaa nämät muurit?

Se ajatus peljästytti neitoa. Sotija voi kaataa linnat ja lyödä

sota-joukot, sitä ei pidetty syntinä. Hänen oli lupa murhata niin

monta vihamiestä kuin hänen mielensä teki, eikä sitä pidetty minään

pahuutena. Mutta koskea kovalla kädellä kirkkoa, tai mitä kirkon omaa

oli, se pidettiin anteeksi antamattomana rikoksena. Ja hyödyllistäpä

lienee ollutkin se yleinen usko, että niiden aikoin tapojen raakuutta

olis tuskin mikään hillinnyt, ellei kansoissa olisi pidetty elävänä

tämmöinen nöyryys kirkkoa ja kirkon käskyjä kohtaan.

Neito peljästyi tätä ajatusta; hän olis monta kertaa enemmin sallinut

ikänsä pidettää luostarissa, kuin pelastettaa sieltä luvattomalla

tavalla, ja vetää pelastajansa hengen yli tuomion.

Mutta hänen oli työläs nähdä muuta keinoa pelastamiseensa; erittäin

jos se olisi tapahtunut Klaus Götrikkisen toimesta, hänen, jonka ainoa

välikappale oli miekka. Agnes ei hetkeäkään epäillyt nuorukaisen olevan

paraillaan häntä etsimässä, ja vapauttamisen toimissa, sentähden

että hän toivoi sitä vapauttamista nuorukaisen kautta; ja se toivo

olis hänelle tuottanut onnen mieleensä, ellei se samassa olisi häntä

peljästyttänyt.

Hänen raukan mielensä oli arka, sitä oli säälimättä hätyytetty.

Toivo jäädä vapauttamatta näkyi siis hänelle melkein paremmalta tällä

hetkellä, kuin mikään muu toivo.

Mutta se oli katkera toivo, ja hän itki.

Pyhän neitseen kuva oli hänen kammiossansa. Hän ei enää sen tapauksen

perästä siellä Turun luostari-kirkossa ollut uskaltanunna lähestyä

niitä Marian kuvia, joita kirkossa löytyi; vaan rukoillessansa hänellä

oli pyhän ristin merkki, jonka hän aina kantoi tykönänsä.

Nyt hän kuitenkin vuodatti kyyneleitä neitseen kuvan edessä, hänen

kammiossansa.

Käytävässä kuului vähän jymyä; kammion ovi aukeni, ja Agnes näki

himmeän lampun valossa rautaan puetun sotilaan.

Hän arvasi sen olevan Klaus Götrikkisen.

"Mitäs teit, onnetoin", sanoi hän, "kuns otit tunkeakses tänne..."

Se rautamies ei vastannut hänen puheesensa, vaan sanaakaan ääntämättä

hän astui esille, sieppasi neidon ja vei hänen mennessään.

Wasta vähän hetken perästä alkoi jyry nousta. Luostarilaiset heräsivät,

ja koko heidän hurskas valtakuntansa joutui epä-järjestykseen. Nyt

tutkittiin ja katseltiin ja tuumailtiin, jonka perästä hurskas

abbedissa luuli voivansa lausua sen päätöksen että sisar portin-vartia

oli pettänyt koko luostarin, ja nähtävästi karannut mieltä-mielin.

Sisar Agneta, joksi Agnesta täällä kutsuttiin, oli niinikään kadonnut,

vaan jos hän oli viety väkisin tai itse hankkinut pakonsa, ei

luostarllaiset tietäneet varmaan sanoa; me tiedämme kuitenkin hänen

viedyn väkisin; mutta kuka hänen vei saamme vast'edes nähdä.

Yö-matka.

Klaus Götrikkinen teki matkansa Kölnin kaupunkiin ja vasta siellä hän

sai havaita mitä oli tapahtunut ja miten Agnes Lichtenau oli viety

teille tuntemattomille. Ei kukaan tietänyt antaa hänelle vähääkään

neuvoa eli osviittaa minne neito oli joutunut. Heinrich Rathsmann oli

kyllä koettanut seurata tytön jälkiä, vaan kaikki hänen etsimisensä

olivat olleet turhaa eikä hän enää muuta luullut kuin ijäksi

kadottaneensa neidon.

Klaus Götrikkisellä ei siis ollut mitään tehtävää siellä, hän kun ei

tietänyt mistä löytää sen näkymättömän vihollisen, joka oli Agnesta

uhannut jo Turun luostarissa, ja joka epäilemättä oli tämänkin työn

tehnyt.

Hän siis vaelsi matkoihinsa, -- oikia kulku-ritari -- ja kulku-ritarien

tavalla hän teki lupauksen ei heretä ennen, kuin hän oli saavuttanut

tämän pahan työn ja rangaisnut pahan tekiät.

Hän oli päättänyt uudestansa käydä etsimään niille teille, jossa Agnes

oli kadonnut seuraajainsa joukosta, ehkä hänelle onnistuisi löytäminen

paremmin kuin muille, ja mitäs hänellä muuta oli tehtävää. Hänen

etsintänsä johdatti hänen vähitellen sitä luostaria kohden, jossa Agnes

oli, ja kuulustelemisillansa oli hän saanut tietää niin paljo että hän

melkein oli vakuutettu neidon olevan siinä luostarissa.

Samana yönä, josta äskein kerrottiin ja jona Agnes vietiin luostarista,

kulki vene, usean miehen soutamana Lippe-jokea allespäin. Se yö oli

pimeä, niinkuin tavallinen syys-yö, vaan kuitenkin tuuletoin ja

sateetoin; ainoastaan harvasta kohden loisti enää valkeita asuntoin

ikkunoista. Wähitellen nekin sammuivat, ja nyt oli kaikki nukkuneena,

ihmiset ja luonto.

Wene joudutti matkaansa, ja sen soutajilla näkyi olevan erinäinen

salainen tarkoitus, sillä heidän aironsa eivät pitäneet vähääkän

läiskettä liikutettaissa.

Työläs sitä oli nähdäkkin, koko venettä, yön pimeydessä rannalta,

keskellä jokea, kun se kulki.

Se meni niinkuin musta aave, kiirehtien kylmää virran pintaa myöden.

Waan nytpä pistihe ranta-varjosta toinen, yhden miehen soutama vene,

joelle.

Se oli seurannut tätä isompaa venettä hyvät aikoja ilman sen näkemättä,

äänettömällä airoin liikunnolla sekin, vaan nyt se työnsihe keskelle

jokea ja lähestyi viistämällä tätä isoa venettä.

Pian se oli asettaunut hanka hankaan sen toisen kanssa, jonka soutajat

seisahtivat työssänsä, sillä pelko ja vapistus kohtaisi heitä,

nähdessänsä millä erinomaisella rohkeudella se vähäinen alus tarttui

heidän alukseensa kiini.

"Noh?" kuului isomman veneen perästä.

"Huhuu!" vastasi joku vähän matkaa maalta.

Se oli huhkaja, joka tapansa jälkeen huijaili valitusvirttä yksinänsä

metsässä.

"Noh?" kysyi uudestansa miehen ääni veneen perästä, vaan ei se ääni

ollut yhtä jämeä kuin ensikerralla.

"Eberkopf!" kuului nyt lausunta vähästä veneestä. -- "Eberkopf, sinä

olet tehnyt itses vikapääksi rikokseen, joka on Westfalin salaisen

tuomio-istuimen rangaistava..."

"Huhuu!" sanoi taas huhkajan ääni metsästä.

"Minä haastan sinun", jatkoi puhuja, "tästä yöstä kahden viikon ta'a

juuri tuonne metsään, jossa huhkajan ääni kuuluu, vastaamaan niihin

kanteisin, joita sinun päälles tehdään. Sin'et uskalla jäädä tulematta,

sillä jos sinä sen teet, niin sinun pitää kuoleman."

Taas kuului valitus-ääni metsästä.

Ja niinkuin näkymättömillä käsillä talutettu, erkani se vähäinen vene

isommasta, ja riensi rantaa kohden. Mutta se isompi alus piti entistä

matkaansa jokea allespäin, ehkä paljoa epätasaisemmalla soudulla.

Ne "Westfalin salaiset tuomio-istuimet", joihin Eberkopf haastettiin,

olivat jotain omituista niihin aikoin. Kaikki lain käynti, erittäin

Saksamaalla, oli peräti mitätöintä. Hallituksella ei ollut voimaa pitää

lakia arvossa. Jokainen eli omin päinsä ja ratkaisi muiden ja omat

riitansa miekan terällä.

Kaikki valtiolliset siteet olivat kehinneet, niinkuin ei ne koko

keskuaikana olleet aivan vahvat milloinkaan. Kirkko ja ritaristo oli

kuitenkin alun voinut puolustaa siveyttä ja säädyllisyyttä; vaan

molemmat nämätkin laitokset olivat nyt parhaillaan häviämässä, ja

yleinen rauhattomuus ja epäjärjestys vallitsi maassa. Senpätähden

täytyikin yksityisten ottaa asiain järjestämisen huoleensa, kun ei

valtiota löytynyt ja hallitus oli voimatoin.

Sentähden näemme esim. että kun kaupalla ei ollut mitään turvaa

laissa eikä valtakunnassa, niin kaupungit tekivät liittoja keskensä,

suojellaksensa yhteistä liikettä.

Samoin näemme tieteitten ja taiteitten yhtyvän liittokuntiin, ja kun

lailla ei ollut turvaa maan hallituksesta, niin sekin päätti itsensä

yllä pitää joinkin neuvoin, ja niin ilmestyi vähitellen ne laitokset

joita kutsutaan salaisiksi tuomio-istuimiksi, "Behmgerichte." Ne

alkovat siinä Westfalin maakunnassa, jossa nämät viimeksi kerrotut

asiat ovat tapahtuneet, ja niitä lienee jo löytynyt aikasin samassa

maakunnassa, vaikka ne sittemmin levenivät yli koko Saksanmaan ja

muuttuivat vähitellen luonnossaan.

Tietty on että "Behmgerichte" keskuajan loppupuolella oli ainoa

tuomio-istuin, jota kaikki pelkäsivät. Se uskalsi haastauttaa eteensä

lain-rikkojan mistä arvosta ja säädystä hyvänsä, ja sen tuomiot olivat

pitäviä, eikä niiden täyttämisestä ollut epäiltävä, sillä, täyttäjäin

luku sanotaan olleen sata tuhatta yli koko maan, ja heillä oli salaiset

tunnus-merkit.

Se isompi vene kulki tietänsä joella. Nyt taisi olla puoli yön aika.

Siinä veneessä oli, paitsi Eberkopf, kaksi eli kolme souto-miestä, ja

se luostarista ryövätty Agnes Lichtenau.

Uhkaus ja haasto, jonka Eberkopf oli kuullut teki hänen alakuloiseksi.

Hän tiesi varmaan, ettei Behmgerichten tuomiosta päässyt yksikään

syyn-alainen, ja hän tunsi itsensä syyn-alaiseksi.

Hän ei pitänyt tarkkuudella perää ja laski veneen lähemmälle rantaa

kuin aikomus olikaan. Se kulki ranta-puiden synkeässä varjossa. Nyt sen

keula yht'äkkiä kääntyi maata kohden. Eberkopf sen havaitessa ponnisti

kyllä vastaan, mutta ei se enää auttanut; sitä vedettiin maalta

heitetyllä koukulla joki-äyrästä kohden, ja pian se oli äyräässä kiini.

Agnes oli koko ajan istunut ääneti; hän tiesi joutuneensa vihamiehen

valtaan, eikä hänellä ollut suurta toivoa. Häntä ei suuresti

liikuttanut mikään tapaus, ja hän oli melkein toissa-mielin kuulellut

niitä uhkauksia, joita Behmgerichten jäsen oli lausunut. Ei hän

nytkään pitänyt suurta lukua siitä että vene kääntyi rannalle vastoin

perämiehen tahtoa.

Mutta hän kuuli jonkun äänen rannalta lausuvan hänen nimensä, ja se

ääni oli hänelle tuttu ja se tuotti uuden lyönnin hänen sydämeensä ja

uuden kirkkauden hänen silmiinsä.

Behmgerichte.

Klaus Götrikkinen oli etsiessänsä neitoa, tullut luostarin tienoille,

aivan silloin kun neito sieltä oli kadonnut. Hän joutui jälille ja

seurasi veneen kulkua jokea allespäin, kunnes hän pääsi sen perille,

niinkuin tässä jo on mainittu. Eberkopf oli niinkuin halvattu,

kuultuansa Behmgerichten haaston, ja niin oli myös hänen soutajansa.

Senpätähden ei kenkään nousnut vastusta tekemään, kun Klaus Götrikkinen

ilmestyi veneesen, sieppasi neidon ja vei hänen mennessään.

Oli sumuinen syys-päivä. Kaukana yön kerrottuin tapausten paikalta,

näemme talonpoikaisen huoneen, semmoisen kuin siihen aikaan oli

tavallinen. Se oli jaettu moneen eri kammiohon. Yhdessä niistä on

tyttö nukkuneena, istuen vuoteen ääressä. Wäsymys pitkän matkan,

monien kyyneleitten ja suruin perästä, oli hänen saavuttanut. Hän oli

suloinen näköönsä, siinä kun hän unessa nojausi vuoteesen. Hänen tummat

hius-kihermänsä peittivät osaksi hänen kasvonsa, joiden kukoistus

viimeisten tapausten huolista oli valjennut, ei kuitenkaan niin,

ettei se olisi voinut uudestansa viritä. Sen se näkyi hänen unessansa

tekevänkin, sillä jokainen hengen veto näytti tuovan hänen poskillensa

uutta eloisuutta. Sepä ihastutti nuorukaista, joka hiiskahtamatta

katseli neidon lepoa. Hän oli tullut huoneesen aikomuksessa puhutella

tyttöä, vaan nähtyänsä sen nukkuneena, oli hän seisahtanut sitä

katselemaan lumotuilla silmillä.

Hymy kävi makaavan neidon huulille; kasvot saivat hetkeksi korkeamman

paineen. Joku soma uni elähytti ainakin häntä. Waan samassa aukenivat

hänen silmänsä ja loivat kirkkaan katsantonsa nuorukaiseen.

Nuorukainen pyysi anteeksi, kun hän oli tullut hävittämään neidon

lepoa, vaan heitä käski välttämätöin sallimus pakenemaan edemmäksi,

kunnes he ennättäisivät rauhallisempiin paikka-kuntiin. Hän oli suonut

neidolle ainoastaan tämän hetken levätä. Heidän oli rientäminen sinne,

missä hän luuli tietävänsä soveliaan suojeluspaikan, siksi kuin kirkko

oli suostutettu, jonka he molemmat olivat havainneet voimallisimmaksi

kaikista, ja jota siis oli vaarallinen pitää vihamiehenä.

Neito puolestansa osoitti kiitollisuutta nuorukaiselle, joka hänen oli

temmannut niin suuresta vaarasta, ja sanoi olevansa tytyväinen siihen

mitä se asiassa päätti. He riensivät matkaansa.

Käymme nyt Westfalin metsään, sinne, jossa nykyisten Saksalaisten

esi-isät muinoin taistelivat vapautensa puolesta ja saivat kuuluisan

voiton Roomalaisten yli, jolla voitolla he kaikille ajoille ja kaikille

kansoille ovat näyttäneet ikuisen jalon esikuvan, miten väkivalta on

poistettava.

Nyt oli pimeä aika vuorokaudesta. Se paikka, josta Drusus kerran

kokoili kolmen legion luut, oli valaistu tuli-soitoilla.

Metsässä oli vähäinen aukea; siinä istui piirissä miehiä salakasvoilla

tuli-soittoin valossa.

Heidän edessänsä seisoi mies, jonka käytös näytti kanteen alaiselta,

niinkuin jokainen myös olisi voinut sanoa ne piirissä istujat

tuomareiksi.

Se näistä tuomareista, jonka vuoro oli olla päällekantajana, luki

kaikki kanteet ja syyt kirjoitetusta pergamentin kappaleesta.

Hän alkoi lukemisensa tämän oikeus-istuimen ylistämällä ja päätti sen

sillä, että hän vaatei tuomiota, kovaa, armahtamatointa tuomiota sen

ylitse, joka oli uskaltanut rikkoa maan lait, ja käynyt sortamassa

kirkkoin ja luostarien vapauksia.

Wiimeinen kanne oli se että tämä rikos-alainen oli käynyt pyhän Ursulan

luostarissa ja sieltä viekotellut eli väkisin vienyt nuoren ja hurskaan

luostari-neidon.

"Mitäs tiedät sanoa puolustuksekses?" kysyi päätuomari.

Eberkopf -- hän oli se kanteen alainen -- tiesi kyllä ettei tässä

auttanut ne mutkat, joita tavallisesti sopii käyttää oikeuden

edessä, ja joilla syyn-alainenkin usein saattaa pelastaa itsensä.

Tässä ei kysytty vieraita miehiä, eikä pidetty suurta lukua oikeuden

ulkomuodosta. Asia oli ennen tuomittu ja tutkittu; ainoastaan tavan

vuoksi otettiin se näin päätettää, jotta rikoksen-alainen saisi koettaa

vastata puolestansa.

"Tiedän kyllä", alkoi Eberkopf, "tämän oikeus-istuimen, jonka edessä

mä seison, tuomitsevan ja tutkivan kaikki, ilman kenenkään puolta

pitämättä, vaan ennenkuin minä käyn vastaamaan siihen kanteesen että

minä olisin ryövännyt neidon luostarista, tulee minun kysyä, mitä

korkia oikeus ajattelee mainitun neidon luostariin telkeemisestä?"

"Se mies", vastasi tuomari, "joka sen toimitti väärillä kanteillansa,

on tällä haavaa korkeimman tuomarin edessä; hän kuoli höyryyn,

keittäissänsä kultaa."

Tämä sanoma näytti hämmästyttävän syynalaista.

"Jos neidon luostariin sulkemus oli väärin?" alkoi hän kysyä.

"Niin oli yhtä suuri vääryys hänen sieltä ryövätä!" vastattiin.

"Waan minä voin näyttää toteen, etten olekkaan ryövännyt neitoa

luostarista", uskalsi Eberkopf nyt jyrkästi lausua; "yksi

muukalais-nuorukainen, joka usein on kohdannut minua tielläni, on sen

tehnyt, ja minä vaadin tässä sitä oikeutta, että saan miekkaillen hänen

kanssansa näyttää viattomuuteni!"

Hän tiesi kyllä olevansa syypää ja ettei häntä enää mikään auttanut,

jouduttuansa Behmgerichten käsiin, vaan että hänen olis itseänsä

piakkoon hakeminen jostain puun latvasta, johon hän oli kaulasta

ripustettu. Mutta se anomus, jonka hän nyt teki, voi hänen pelastaa

kumminkin ajaksi ja kenties kokonaan, jos hän miekkasilla joutuisi

voitolle. Semmoista asian-ratkaistusta pidettiin Jumalan tuomiona, ja

itse Behmgerichte ei uskaltanut päättää eikä tehdä semmoista tuomiota

vastaan.

Eberkopf ei siis tarvinnut peljätä joutuvansa rippumaan jonkun puun

latvaan.

Jumalan tuomio.

Muutamia peninkulmia Kölnistä länteen on Aachen niminen kaupunki,

merkittävä Saksan historiassa sen tähden että Kaarle suuri, sen

valtakunnan alkuperustaja, asuskeli mielellään siinä kaupungissa,

erittäin niiden lämminten lähteitten tähden, joita sen ympäristöllä

löytyy kallioissa.

Hänen oli tapansa uiskennella niiden lähteitten vesissä, niinkuin

ihmiset nytkin käyvät terveydeksensä sitä vettä juomassa ja siinä

uimassa.

Sama Kaarle on myös haudattu mainitun kaupungin komian kirkon alle,

jonka hän itse oli rakentanut. Sittemmin sitä kaupunkia pidettiin

suuressa arvossa koko keskuaikana, ja keisarit kruunattiin siellä

tavallisesti Saksanmaan kuninkaiksi, eikä sitä keisaria pidetty juuri

hyvänä, joka ei sieltä ollut täyynnä tuomassa kruunuansa.

Keisari Ludovik, joka äskein oli saanut voiton riitaveljensä yli, oli

tullut Aachenin kaupunkiin vieraisille. Hänen kunniaksensa vietettiin

siellä nyt suuria juhla-pitoja. Mutta harva juhla siihen aikaan

meni ilman tornerikilvoituksia tahi leikki-sotaa. Niinpä nytkin oli

aivottu pitää semmoisia kilvoituksia, ja ne oikein suuria. Sentähden

tänne oli kokountunut, paitsi keisarin seura, melkein lukemattomat

joukot kaikista säädyistä, näiltä seuduilta, katselemaan iloa ja itse

olemaan ilossa. Sillä jos ylhäisempäin kävi itsiänsä huvitteleminen

keisarin parissa, niin pidettiinpä alhainenkin väki hyvissä mielin

suunavauksella, jota itse pää-päivänä heille oli tarjona ilman maksotta.

Emme tässä ota jutellaksemme kaikkia näiden pitoin vaiheita, kun eivät

koske tämän kertomuksen juoksua: ainoastaan pää-päivän tapaukset, jona

torneri-leikkiä pidettiin, ovat tässä kysymyksenä.

Niinkuin mainittiin, oli kaupunkiin kokountunut suuri joukko ritaria ja

muita jalo-sukuisia vaimoineen ja tyttärineen.

Leikki-sotaa varten oli tehty piiri, jonka yhdellä sivulla oli lehterit

suuri-sukuisille katselioille: toisilla sivuilla oli aitaus, jottei

asiaan kuulumatoin rahvas pääsisi työntäymään taistelo-asemalle.

Päivä oli lyhyt, ja torneri-leikki oli aljettava varhain, jotta

ehdittäisiin se päättää ennen päivän loppua.

Rahvas kokountui siis paikalle jo aamu-hämärässä, ja sen pauhina,

nauru, ja pilkka-puheet y.m. olivat valmiina jo ennen täydellistä

päivän valkenemista.

Julistajat ratsastelivat aitauksen sisä-puolella, tekemässä

tarpeellisia järjestystöitä torneri-lakien jälkeen.

Noin kello 9 ja 10 välillä alkoi lehterit täytyä katselioilla sekä

miehen että vaimon puolisilla. Onneksi sattui päivä olemaan kirkas

ja taivas selkeä, jotta ritarien ja naisten puvut, jotka loistivat

kullalta, hopialta ja teräkseltä, päästivät hyvään näköön.

Siellä saatiin nyt nähdä kaikki Rheini-seudun kukoistus, nuoressa

jalo-sukuisessa väessä, miehissä ja vaimoissa.

Niiden luvussa oli useita nuorukaisia, jotka tänään aikoivat koetella

voimaansa ja miehuuttansa armastensa nähden, joilta he toivoivat

rakkauden silmäystä kehoitukseksi taistelossansa.

Siellä oli moni vapasukuinen neito, joka oli lahjaksi antanut sydämensä

urhoolliselle ritarille, jolle hän nyt toivoi voittoa.

Olipa näissä moni semmoinenkin kukka-suu, jonka sydän vielä oli vapaa,

ehkä se löi kahta vikkelämmin nähdessänsä jonkun nuorukaisen palavat

silmät, joiden puhe oli kyllä selkeää, vaikk'ei suu ollut sanaakaan

virkkanut.

Nyt tuli keisari Ludovik, ratsastaen uljaalla hevosella, ja seurattuna

jalolta ritari-joukolta. Hänen pukunsa oli paljoa loistavampi kuin

Mühldorfin tappelussa, ja itse hänen muotonsakin oli ylevämpi kuin

silloin; hän oli pitkällisen kiistan perästä pääsnyt voitolle.

Keisari astui hevosesta ja nousi astimia myöden häntä varten

valmistetulle lehterille, johon edellä oli tullut hänen omaisiansa ja

lähempiä ystäviänsä. Hän kumarsi tervehdystä yhdelle korkia-sukuiselle

neidolle ihanalla muodolla. Se oli Hollandin kreivi Wilhelmin tytär,

Margaretha, jonka kasvot nyt punehtuivat keisarin tervehtäissä. Hän

istui isänsä, kreivi Wilhelmin rinnalla, ja hänen toisella puolellansa

oli kaksi lasta, nimittäin keisarin kahdeksan vuotias poika, Ludovik,

ja sen muutamia vuosia vanhempi sisar Mechtild, jonka viimeksi mainitun

toisella sivulla taas istui Thüringin mark-kreivi Fredrik, jolle

keisari oli luvannut tyttärensä puolisoksi. Fredrik koetti huvitella

kihlattua morsiantansa kaikenlaisilla leikkipuheille, joita Mechtild

kuulteli lapsekkaalla ujoudella, ja joihin se joskus naurahtain

vastaeli.

Pikku Ludovikin kirkkaat silmät lentelivät rahvaan yli ja katselivat

väliin torneri-ketoa, miten siinä kaikki jo olis valmiina

leikki-sotaan. Hänellä oli käsissä pideltävänä vähäinen miekka.

Keisari seisahti puhuttelemaan Margarethaa, vaan nyt kuului julistajain

ääni aitaukselta, ilmoittavan kaikki olevan kiistaan valmiina, ja

lukevan ne säännöt, joihin koko mailman ritaristo oli suostunut,

tämmöisissä kiistoissa vaarin otettaviksi. Muun ohessa julistettiin,

että ritarien oli taistella tylsillä elikkä terättömillä puukeihäillä,

eikä kenenkään ollut lupa pitkittää kiistaansa, sittekuin toinen elikkä

toinen kahdesta taisteliasta oli saanut keihäänsä pirstotuksi tahi

tullut syöstyksi ratsulta.

Woittajain oli odottaa palkkansa kauniista käsistä: Margarethan ja

Mechtildin; ja nyt kuului sanoma että torneri-leikki sai alkaa.

Kedolle, aitauksen sisäpuolelle, ratsasti rinnatusten kaksi ritaria. He

ajoivat siihen päähän aitausta missä lehteri oli, ja tervehtivät siellä

olevia naisia ja keisaria.

He saivat kumpikin terättömän keihään, ja nyt he ratsastivat erilleen

toinen toisestansa kumpaankin päähän aitausta. Merkin saatua

julistajilta he sitte karkasivat toinen toistansa vastaan oijastuilla

keihäillä, ja terähyttivät yhteen, jotta tomu maasta tuoksahti.

Molemmat he pysyivät ratsussa, mutta toisen keihäs katkesi. Se otti

uuden seipään ja he ratsastivat erilleen vielä toisen kerran ja taas

yhteen niin tuimasti, ettei kumpikaan sen tärähdyksen perästä voinut

pysyä hevosessa, vaan putoilivat molemmat ketoon. Heidän taistelonsa

oli siis loppunut, ilman kumpasenkaan voittoa. Heidän ei ollut edes

pakko avata kypärinsä silmikkoa ja siten ilmoittaa kutka he olivat.

Toisia tuli siaan, ja nyt taisteli usiampia yht'aikaa samoin kuin ne

kaksi ensimäistä, kuitenkin sillä eroituksella että näistä muutamat

jäivät hevoseen kun toiset luiskahtivat kentälle.

Se oli hupaista katsella sekä rahvaalle että ylhäisille, ja molemmista

kuului mielen lausunnoita; rahvaan lausunnot olivat paksuja ja

törkeitä, niinkuin niiden tapa on; herrasväen puheet taas olivat

siistimpiä. Eikä itse leikistä tullut sen suurempaa vahinkoa, kuin

että muutamilta lähti marraskesi kupeesta, toisilta nilkahtui sääri,

muutamilta katkesi kylkiluu, toisilta meni niskat nurin.

Woittajat ratsastivat nyt lehterin puolelle, tervehtäin keisaria,

ja sieltä nousi se kreivinna Margaretha, jota pidettiin keisarin

morsiamena: keisarin puoliso Beatrix oli vuoden ajan ollut kuollunna.

Margaretha jakaili nyt kulta-käädyjä ja ranne-renkaita y.m. voittajille

palkinnoksi.

Waan sill'aikaa oli mark-kreivi Fredrik jättänyt asemensa prinsessa

Mechtildin rinnalta, jossa hän uskolla oli istunut koko ajan. Nyt hän

nähtiin ajavan kiiltävässä teräs-puvussa komialla hevosella aitauksen

sisä-puolelle, kehoittain sillä jokaista, kuka vaan tahtoi, käymään

hänen kanssansa kiistalle. Hänen ei ollutkaan syytä hävetä muotoansa

siinä kun hän lennätteli irstasta unkarilaista hevostansa; ja hän

voitti samanlaisessa leikissä viisi ritaria peräksyten.

Sitte hän meni Mechtildin eteen, joka astui ales lehteriltä tuomaan

omalle sankarillensa palkkaa. Mark-kreivi laskihe polvillensa, ja se

ihana lapsi istutti hänen kypäriinsä soman koristuksen struthio-linnun

sulista, joihin oli palmikoittu helmiä ja kalliita kiviä.

Waan nyt muuttui leikki-sodan muoto. Kedolle ratsasti outo julistaja,

ja häntä seurasi outo ritari, silmikko ummessa. Se kantoi terävää

keihästä ja oli muutenkin täydessä sota-asussa.

"Mitä nyt?" kysyi keisari kummastellen, ja torneri-julistajat

piirittivät tämän uuden virka-veljensä, sill'aikaa kuin se outo ritari

laski hevosensa karailemaan ympäri ketoa. Waan julistajan lausuttua

sana niille toisille, he nöyryydellä vetäysivät hänestä.

"Pyhän Behmgerichten nimessä", huusi se outo julistaja, jonka kasvot

niinikään olivat peitetyt, "ilmoitan minä, että korkian Rooman keisarin

ja valtakunnan ruhtinain sekä kaiken tämän jalon yleisön edessä kaksi

ritaria tulee taistelemalla näyttämään, kummanko heistä Jumala pitää

viattomana. Ja pyydän minä, saman istuimen nimessä, koko tätä jaloa

katsoja-kuntaa tarkalla vaarilla pitämään, että heidän taistelonsa

käypi ritari-sääntöin jälkeen."

Tämän huudettua hän siirtyi sivulle ja muutaman hetken perästä ratsasti

toinen outo ritari, ikään varustettuna täyteen hengen kauppaan,

torneri-kedolle.

Molemmat ritarit olivat yhtäläisessä teräs-vaatteessa ainoastaan sillä

eroituksella, että viimeksi tulleella oli nauharuusu kypärin sulassa.

Hänen hevosensa oli pulska, rautio, bohemilainen; ensin tulleen

hevonen oli musta. He lähestyivät toinen toistansa tervehtäin keihään

kärjen painamalla. Waan pian heidän aikomuksensa tuli näkyviin, kun

se ruusu-ritari heitti toiselle ritarille sota-kintaan ja sai siltä

toisen vastaan, ja nyt oli molemmilla yhtäläinen kinnas oikeassa kuin

vasemmassakin kädessä.

"Agnes Lichtenau!" lausui ruusu-ritari, kuitenkin niin alhaisella

äänellä ettei se kuulunut katselioille.

"Agnes Lichtenau!" vastasi toinen ritari samoin. He erisivät toinen

toisestansa, ja nyt vallitsi yleinen äänettömyys katselioissa; itse

rahvaskin piti suunsa kiini.

Ritarit olivat kummassakin päässä aitausta ja odottivat julistajan

merkkiä; se annettiin, ja nyt he laskettivat täyttä karkua toinen

toiseensa.

Se oli hirmuinen tömähdys; hevoset lensivät kintuilleen; keihäät

katkesivat, kilvet halkesivat, mutta harniskat pitivät, ja molemmat

miehet istuivat yhtä jämeästi satuloissansa.

Uusi koetos samanlainen ei tullut kysymykseenkään; he tarttuivat

kumpikin sotakirveesensä.

Se ensin tullut ritari tavoitti julman tähtäyksen ruusu-ritarin päätä

vasten, mutta se havaitsi vaaransa ja sai oman kirveensä eteen; hänen

vihamiehensä kirves meni pirstaksi, ja nyt olisi ruusu-ritarin ollut

aika maksaa vihamiehensä kirves-lyönnin samanlaisella, vaan hän

paiskasi kirveensä ketoon ja sieppasi miekkansa.

Nyt ei taistelo kestänyt enää kauvan. Ruusu-ritari työnsi miekkansa

läpi vihamiehensä kaulan; mies kaatui kuoliaana kedolle.

"Jumala on tuominnut", huusi julistaja; ja se sanoma kaikui yli

katseliain joukon.

Keisari Ludovik ja hänen seuransa olivat suurella tarkkuudella

silmänneet tätä taisteloa. Woittaja ajoi nyt lehteriä kohden, aukasi

silmikkonsa ja kumartihe keisarille.

"Ah, Klaus Götrikkinen!" sanoi keisari ystävällisellä äänellä, "sinäkö

se olitkin? terve tultuas ja onnea voitolles."

Pääte.

Pyhäjärveen laskeuu Tampere, Pyhäjärvestä laskeuu Nokia. Se on vähäinen

soma järvi, se Pyhäjärvi, noin viittä, kuutta virstaa pitkä, päästä

päähän soutain. Joka sitä ottaa silmäilläkseen esim. Pyynikin vuorelta,

lähellä Tamperetta, oppii sen someutta pian ihailemaan. Sen rannat ovat

melkein ylisten ympäri vihantelevina peltomaina, mutta vähän etäämmällä

näkyy hakometsiä ja lehtoja, kukkuloita ja laaksoja taivaan reunaa

vastaan. Siellä ja täällä on peltoin sivuilla kyliä ja useita somasti

rakennettuja kartanoita molemmin puolin järveä; Hatanpää ja Sankila,

Wiiki ja Maatiala, Rahola ja Walkila y.m.

Koko sen näkyalan luonto on niin eriomaisen kodokasta, että siihen

kuka katselia hyvänsä, tylsä-tuntoinenkin, pian mieltyy. Järvelle

on viskelty useita viheriöitseviä luotoja, joiden lehtipuut

päivän-laskussa heittävät lavean varjonsa veteen. Suurin ja vihantavin

kaikista on Wiikin saari, jossa kaupunkilaiset Tamperetta pyhäiltasina

käyvät lystäilemässä. Muinoin he sinne kulkivat kaksihankasissa

veneissä, -- isompaa kun ei ollut -- vaan nyt käy Pyhäjärveä

edestakasin vähäinen höyry-vene, jolla pyhäpäivinä on tapa kanniskella

käsi-työläisiä ja tehdasten työntekiöitä huvimatkoilla, ja hävittää

luonnon hiljaisuuden pyöräinsä kohinalla, ja henkiä pistävää savuansa

ihanalta tuntuvaan kasvi-löyhkyyn. Waan niinpä on ihmisenkin tapa,

jonka rehkinästä siinä nähdään kuvaus. Hän tulee aina touhullansa ja

kohinallansa sekoittamaan ja muuttamaan luonnon työ-alaa.

Joku vuosi tässä kerrottuin tapausten jälkeen, nähtiin kesä-iltana vene

kulkevan Pyhäjärvellä. Siinä veneessä oli kaksi nuorta henkeä, mies ja

vaimo. Molemmat olivat puvusta ja muodosta katsoin ylhäisempää säätyä,

kuin näillä tienoilla muuten silloin asui. Waimon vaatteet olivat sitä

kallista vaaleata kangasta, jota siihen aikaan kudottiin Brabantissa.

Mies taas oli ritarien tavallisessa koto- eli rauhapuvussa. Hän souti

venettä, ehk'ei heidän matkallansa näkynyt olevan mitään erinomaista

tarkoitusta. He olivat kukaties katselemassa seudun kauneutta, joka

silloin vielä oli jotenkin luonnon vallassa, paitsi että järven

läntisessä päässä, Nokian puolella, oli uusi huone kehällä. Se oli

tavallisia huoneita isompi ja tehty aivan outoon rakennus-parteen.

Ne kaksi siinä veneessä näkyivät nyt ottavan silmäilläksensä tätä

huonetta, millinen sen muoto olisi sinne kauvas järvelle. Molempain

katsannossa kuvasti tytyväisyys, -- ja erittäin sen nuoren naisen.

"Ah, ah, Klaus", sanoi hän, "minkä ihanan asunnon sinä rakennat meille!"

"Ei se kuitenkaan ole verrattava kotomaas uljaisiin hoviin",

vastasi Klaus Götrikkinen, "mutta -- ne hovit eivätpä aina sisällä

onnellisuutta, eivätkä myös voi jakaa sitä ympärillensä, sen olet sinä,

Agnes armahani, saanut kyllä havaita, jos minäkin. Ei mikään olis

minua estänyt varustamasta tuota huonetta linnan tavalla, sillä tämä

seutu on minun, vaan en minä tahdo sitä tehdä jälkeisilleni, ett'eivät

nousisi kansan sortajiksi, sen jalon kansan, joka ei milloinkaan ole

ansainnut orjuutta. Tuon huoneen he saavat polttaa tuhaksi, kun joku

sen asujamista tulee röykkiäksi. Waan jos vihamies sitä piirittää, niin

he kaikki, tämän kunnan miehet, tulevat sen apuin."

"Tämä maa kun on niin kaunis, miten eikö sen kansa olisi jaloa", sanoi

Agnes, joka täll'aikaa oli jättänyt istuimensa perä-tuhdolla ja tullut

Klausen rinnalle, "ja olethan sinä itsekkin samasta kansasta", lisäsi

hän, ja lymytti kasvonsa ritaria vasten.

Juttelimme miten Klaus Götrikkinen oli voittanut Eberkopfin Aachenin

torneri-kiistassa, ja sitte lähestynyt keisari Ludovikiä, joka häntä

ilomielin tervehti, ja jolle hän asiat kertoi alusta loppuun. Tässä

ei lienee tarve pitkillä puheilla enää lauseskella miten seikat

selvenivät, kun niihin ryhtyi sekä keisari että arkkipispat. Agnes

Lichtenau pääsi nyt kerrankin vainojistansa, sekä maallisista että

kirkollisista, ehkä suuri osa hänen perinnöstänsä oli mennyt hukkaan.

Hän suostui jättämään kotonsa ja kotomaansa ja seuraamaan Klausea

Suomehen, jossa hän oli ennen käynyt, ja jonka kylmyyttä hän ei

peljännyt.

Heinrich Rathsmann jäi Kölniin, kauppaansa käyttämään, vaan hän lupasi

vielä joskus käydä Turussa ja sillä tiellä poiketa Klausea ja Agnesta

tervehtämässä. Historia ei puhu miten hän täytti tämän lupauksensa.

Simeon, se vanha Juutalainen, oli saattanut Eberkopfin Behmgerichten

käsiin, siten että hän oli ilmoittanut kaikki Eberkopfin ja "tähtien

tutkian" vehkeet yhdelle, jonka hän tiesi mainitun sota-oikeuden

jäseneksi. Asiat tutkittiin, "tähtien tutkia" haastettiin oikeuden

eteen, mutta hän vältti tuomionsa myrkkyä nielemällä vaikka hänen

luultiin häkään kuolleen. Eberkopfia, joka pidettiin syyn-alaisena,

seurattiin joka askel, hänen tietämättänsä, erinomaisella tarkkuudella;

siitä se tuli, että hän haastettiin oikeuden eteen juuri neidon

luostarista ryövättyänsä.

Tiedämme jo miten hänen asiansa päättyi. Hän toivoi saavansa kuolla

ritarin tavalla, eikä hirressä, jonka tähden hän pyysi Jumalan

tuomiota. Siinä hän kuolisi ilman häpeää -- taikka kukaties voittaisi

ja pääsisi kaikesta kanteesta. Sentähden hän taistelikin oikein

mielensä perään, vaan tiedämme jo että Klaus Götrikkinen hänen voitti.

Niin oli kulunut vuotta kaksi. Suomenmaa oli tullut täydellisesti

Ruotsin valtaan, sillä Novgorodilaiset olivat äskein tehdyssä

Pähkinälinnan rauhassa suostuneet jättämään heille puolen Karjalasta.

Ja olemme nyt saattaneet nämä kaksi nuorta kaikista vastahakoisuuksista

siihen hetkeen, jona Agnes lymytti suloiset kasvonsa Klausea vasten.

Eikä nyt enää ollut kukaan heidän onneansa häiritsemässä.

Päivä oli laskeumallansa; ei ainoatakaan tuulen värähdystä näkynyt

vedessä, eikä kuulunut luotoin lehdissä. Se oli siihen aikaan vuodesta,

jolloin pihlajat kukoistavat, ja jolloin laulu-rastas säveltää kaikkein

pidemmät nuottinsa. Ilma oli kukka-löyhkyä ja linnun-laulua täynnä.

Maassa oli rauha -- ja luonnossa -- ja ihmisissä. Niitä löytyy hetkiä

toisinaan semmoisia, jona kaikki pitävät juhlaa, kansat ja erityiset

ja luonto. Ne hetket ovat kuitenkin harvoja, sillä ihmisten arkipäivät

ovat useimpia kuin juhlat, ja taisteloin ajat kansoissa pidemmät kuin

rauha. Ei Suomen kansankaan rauha-juhlat ole olleet pitkällisiä.