Erä-Pyhä.
Klaus Götrikkinen.
Miekan ostaja.
Pyhän Henrikin Juhla
Agnes Lichtenau.
Merellä.
Tappo-kedolla.
Luostari-neito.
Tähtien tutkia.
Yö-matka.
Behmgerichte.
Jumalan tuomio.
Pääte.
Tallitatko kultani kuvan.
(Runeberg.)
Lähtöselle kerran puhui poika:
"Lähde, niitun silmä, ilkivalta!
Sinussa on monta sataa kertaa
Kuvansa jo nähnyt kultaseni.
Mutta tallitatko kuvasensa,
Säilytätkö sen? Et ikänänsä.
Kuva katoo, kun hän pois on mennyt,
Turhaan sitä sitten haen täältä.
Rankaisenko nyt sua häijy lähde,
Ryötän, sekoitanko vetes kirkkaan,
Sotken, tallaanko sun kukka rantas?"
Lähde sinisilmä tähän lausui:
"Mintähden mua rankaisisit,
Minun ryöttäisit ja sekoittaisit,
Kukat sotkisit mun vierilläni.
Enhän ole muu kuin veden tyttö,
Sydäntä ei mulla sykkimässä,
Werta lämmintä ei suonissani,
En voi rakastaa, ei rakkaan' olla.
Toista kun ei oma poves lämmin,
Oman sydämesi lämmin lähde
Säästä kauemmin sun kultas kuvaa,
Kuin hän vieressäsi kukoistaapi."
Lohdutus.
Älä itke, poika, vaikka oma kultas otettiin,
Älä raukka vaikertele, usein, usein käypi niin,
Älä valvo yöt ja päivät, ällös vaikein valita,
Eihän aina ihmisille ilopäivää tarita.
Turhaan kaipaat, älä tyhjään kyyneleitä vuodata,
Ota toinen kulta sulle, ota taivaan Jumala,
Hän ei jätä, hyljää ketään, aina vaan hän rakastaa,
Yksikään ei ikänänsä tätä kultaa sulta saa.
Keväälle.
Kevä jo joudu, jo kahleista päästä
Talven tallaamat, sulata jää.
Älä nyt aurinko säteitä säästä,
Joudu jo, nouse jo lämmittään.
Nukkunut luonto jo herää, jo herää,
Aika on elää.
Kevä nyt joudu jo Suomenkin maahan,
Kauas karkoita täältäkin jää,
Joudu jo pimeys kukistamahan,
Rakkaus rinnoissa sytyttään,
Nukkunut kansa jo herää, jo herää,
Aika on elää.
Kyrönkoskella.
Wieri jalo vesi, vieri,
Kuohu koski julkea,
Walko vahtosena pyöri, --
Kuka voi sun sulkea?
Kovin huuhuu koskes humu,
Yöt ja päivät soittelee,
Suvet talvet virtas sumu
Liki-tienot peittelee.
Olet niinkuin sydämeni
Aina, aina rauhaton,
Aina sekin huokailevi:
Woi kun olet armoton.
Kerjäläinen.
Huuleni jo vaalistuvat
Talven kylmän kynsissä.
Woinko pohjan nuolet kovat
Ryysyissäni kärsiä?
Kuule Luoja rukous,
Kerjäläisen huokaus.
Wilu nääntää, nälkä puree,
Mistä lievitystä saan?
Kuka köyhä parkaa suree,
Kuka nälän sammuttaa?
Kuule Luoja rukous,
Kerjäläisen huokaus.
Woimat loppuu, jäsen jäätyy,
Kauas vielä ihmisiin.
Isä taivaan! veri hyytyy,
Kuinka jätät minun niin.
Kuule, kuule rukous,
Kerjäläisen huokaus.
Jopa kuulet, tuolla, tuolla
Mulle tulee auttaja.
Ei nyt enää täydy kuolla.
Kiitos rakas Jumala!
Kuule aina rukous,
Kerjäläisen huokaus.
Tuolla tulee
Pelastaja.
Ei hän kiellä,
Kun hän näkee
Kyyneleeni
Poskilleni
Jäätyneenä,
Wie hän, vie hän
Minun heikon
Heityväisen
Kerjäläisen
Täältä kylmän
Kourasista,
Täältä kuolon
Kahlehista,
Saattaa ihmisasumiin,
Kuulee rukoukseni,
Kuulee huokaukseni.
Riennä, riennä turvakseni
Jopa kohta saavuttaa --
Auta, kuule kurjan ääni,
Älä, älä jätä vaan.
Kuule, kuule rukous,
Kerjäläisen huokaus.
Woi hän menee, ei hän kuule
Muista tyly vaivaista,
Etpä tulevankaan luule
Koston kerran taivaasta.
Muista silloin rukous,
Kerjäläisen huokaus.
Sydän synkkä oli sulla,
Kova, kylmä, raudasta.
Tilille sun täytyy tulla,
Kerran nousta haudasta.
Muista silloin rukous,
Kerjäläisin huokaus.
Älä tuomiolla kiellä
Kovuuttasi armotoin,
Älä -- mitä näen tiellä!
Kuka tuolla makaa noin --
Muista nyt jo rukous,
Kerjäläisen huokaus.
Pian kosto
Kohtasikin,
Pian murti,
Maahan sorti.
Ei nyt enää
Sydämesi
Synkkä syki,
Ei nyt enää
Kerjäläisen
Walitusta
Korva kuule,
Käsi on jo
Hermotonna,
Silmän säihky
Sammununna,
Kasvot lunta
Waaleammat.
Niin on -- niin on --
Tuolla tuolla
Taivahassa
Kaiken Luoja
Kaikki säätää,
Kaikki hänen
Wallassansa.
Hän on kovan
Lannistaja
Hän on heikon
Pelastaja.
Yksin hän on minunkin
Tuki, turva viimeinen.
Rauta.
Suossa synnyin, suossa kasvoin
Wenyin suossa viatoinna
Äitin armahan povella,
Mannun maammoni sylissä,
Poistoin purpuran punaisna
Ruskeaisna ruostehena.
Ilkeä inehmon lapsi,
Minun suostani sivalsi,
Ryösti rinnoilta emoni,
Otti ikiorjaksensa.
Tunki takkini tulehen,
Tuhkin purpuran tuherti:
"Harmaja on orjan takki,
Kulonkarva käskyläisen!"
Pieksi paljoinsa poloista,
Mua muokkasi vasaroin:
"Notkeaksi orjan niska,
Sujuvaksi orjan selkä!"
Työnti tuimahan tekohon,
Käski työhön kauheahan:
Mene puita puremahan,
Korven hongat kaatamahan,
Heinät taittamaan heleät,
Kukat katkomaan koreat,
Kaikki siivin siukovaiset,
Jaloin neljin juoksevaiset
Terin tuimasti tuhoa;
Myöskin mannun maammosesi
Rinta raatele vakoihin!
Tästä työstä kauheasta,
Näistä pilloista pahoista
Kaikki luodut kammoavi,
Mua vaivaista vihaavi.
Mutta malta, häijy herra,
Waro ilkeä isäntä!
Itse orjoa opetit,
Itse neuvoit ilkeäksi. --
Kun ma raivohon rupean
Yllyn vallan vimmaiseksi.
Oman heimosi hävitän,
Wiilen veljesi paloiksi,
Sisaresi siipaleiksi,
Sinun itsesi katalan
Wirun sydänverissäsi
Kylven keuhkosi kodassa.
Siinä sitten pestyäni,
Pestyäni puhtahaksi,
Kiillän taasen kaunihina,
Paistan purpuran punaisna
Entistäi ehompanani.
Neidon lohdutus.
Muinoin houkka huokaelin,
Wähätietoinen valitin,
Koska kultani erosi,
Armas läksi muille maille.
Nytp' en aiheetta apeudu,
Suotta itkekään eneä,
Keinon keksin tuskalleni,
Mutkan murheelle osasin:
Lähtiess' en luovukana
Erotessakaan eroa!
Eron päivä kun tulevi,
Sulho tielle suoriuvi,
Merenrannalle menevi --
Riennän rannalle minäkin:
Siinä vielä viivyttelen
Kovin kahlehin pitelen.
Kunpa pääsneekin käsistä,
Pursin poies purjehtivi,
Jokos jättää mun jälelle?
Empä jää mä sittenkänä!
Jalka jäänevi jälelle,
Mutta silmät seuroavi
Ulapan siniselille,
Lakkipäille lainehille.
Kunpa kultani kadonnee,
Etten hänt' erotakana,
Silmini selitäkänä,
Joko jättää mun jälelle? --
Empä jää ma silloinkana,
En jää silloin, enkä milloin,
Enkä ilmoisna ikänä!
Josko jääkin silmä-raiska,
Taivon raukeaa rajoille,
Ajatukseni ajelen,
Työnnän mielein miettehiä,
Ajan toivoni tuliset,
Työnnän hehkuvat haluni!
Ne ne parvessa pysyvi,
Sulhoani seuroavi,
Wäsymättä, uupumatta
Hetkekskänä jättämättä,
Waikka kulkis kaiket rannat,
Waikka äärihin maailman!
Kevät.
Kohta lumi maamme heittää,
Kohta ruoho jälleen peittää
Niityt, peltoiset.
Kukkaiset ne myhäellen
Päänsä nostelevat jälleen,
Peittäät ketoiset.
Järvet aaltojansa nostaat,
Taivaan kauneutta vastaat
Kuvaellen sen.
Lähde kiirehesti juoksee
Innotellen järven luokse,
Siihen upoten.
Lintuiset ne avaralla
Lentelevät taivahalla
Tänne tullessaan.
Mikäs oiskaan syynä että
Pohjolan te voitte jättää
Armaan, ihanan?
Talvi varmaan etelähän
Saatti teidät menemähän
Kylmill' ilmoillaan.
Luonto uudellensa herää
Ympärillensä hän kerää
Kaiken kauneuden.
On siis Pohjolassa täällä,
Meillä kauniilla keväällä
Elo mieluinen.
Lintunen jos oisin.
Lintunen jos oisin
Ja lenneskellä voisin,
Armaan luoksi lentäisin
Sylihinsä rientäisin.
Lintunen jos oisin
Ja viserrellä voisin
Armaastani laulaisin,
Häntä aina kiittäisin.
Lintunen jos oisin
Ja pesitellä voisin,
Armaalleni tekisin
Pesän hyvän, kaunihin.
Päivän nousu.
Aurinko jo armias
Nostaa kasvojaan,
Ole terve tultuas
Tuttu kaiken maan.
Nytpä kaikki heräävät
Päivän valohon,
Kaikki myöskin siirtyvät
Uuteen armohon.
Suuret, pienet nousevat
Leposijaltaan,
Askariinsa tarttuvat
Uusill' voimillaan.
Lintusetkin alkavat
Laulun lehdossaan,
Luojallensa kantavat
Kilvan kiitostaan.
Ota korviis Taivainen
Kiitos minunkin,
Mielehes suo elänen
Päivän tämänkin.
Koska viimein vaipunen
Haudan povehen,
Auta sieltä herännen
Iloon ijäiseen.
Lasten laulu kesän tulosta.
Kevät tuli, oi jo tuli
Kevät-ilma iloineen,
Tuli toki toivottumme,
Tuli suvi suloineen.
Kevät tuli, läksi talvi,
Läksi tuulet tuiskuineen,
Poijes kulki kokonansa
Kylmä talvi tapoineen.
Kevät tuli, lumi suli,
Lehti puihin puhkeaa,
Kaikki paikat Pohjolamme
Ruohoisiksi rupeaa.
Kevät tuli sekä tuli
Päivä armas paisteineen,
Ilmassamme iloella
Kesäkauden kukkineen.
Kevät tuli, käki tuli
Kuusihimme kukkumaan.
Kuku, kuku, kultarinta,
Yli koko meidän maan!
Murheen lapsi.
(Herderin mutaan.)
Mustasilmä murheen impi istui
Ajatellen itseksensä kerran
Pyöriväisen virran penkerellä,
Kuvan muodosteli miettiessä
Savesta hän silloin sormillansa.
"Mitä teet sä, miettiväinen neito?"
Kysyy Luoja hältä tullessansa.
"Kuvan tein ma savesta, voi anna
Eläväinen henki sille, Luoja!"
"Eläköön vaan olkoon hallussani!"
Kuva kohta liikkuu, hengittävi;
Mutta Murheen impi rukoileepi:
"Heitä, Herra, heitä valtahani
Omain sormieni valmistama!"
"Mun se on, ma hengen sille annoin",
Wakavasti Luoja vastaa hälle.
Näin kun väittelivät keskenänsä.
Tuli siihen myöskin Mannun eukko:
"Mun se ompi, Murheen tyttö multa
Sylistäni otti lapsukaisen."
Silloin lausuu Luoja viisahasti:
"Tulee tuolla vanha Wäinämöinen,
Hänpä olkoon seikan selvittäjä."
Waka, vanha, viisas Wäinämöinen
Taitavasti riidan ratkaiseepi:
"Omaksenne ottakaa se kaikki,
Sillä niin on Onni sallinunna;
Sinä, jonka elämäns' on lahja,
Ota henki siltä kuoltuansa,
Sulle, Maa, sen luut on heitettävät,
Sillä muu ei ole antamasi.
Waltahasi on se, Murheen impi,
Elinajaksensa annettava.
Jolloin vielä maassa hengittääpi,
Et sä koskaan luovu lapsestasi;
Päivä päivält' on se puuhoava,
Kunne viimein vaipuu hautahansa."
Toteentunut onkin Onnen päätös,
Ihminen on lapsi nimeltänsä;
Murheen oma on se eläissänsä,
Mutta kuoltuansa Maan ja -- Luojan.
Lähde.
Wuoren jylhän kainalosta
Selvä lähde kumpuaa;
Salon synkän kukkasia
Ainoasti kostuttaa.
Mutta korvesta se rientää,
Muille maille vierevi,
Paisumalla kasvaa, kohta
Wirtana se kuohuvi.
Ylpeänä silloin juoksee,
Esteet matkaltansa luo,
Pellot, niitut kostuttaapi,
Siunausta niille tuo.
Niinpä joka yleväinen
Ajatuskin syntyvi,
Ihmismieleen kätkettynä
Elämähän syttyvi.
Tuntemattomana viipyy
Suljettuna rintahan,
Kunne murtaa kahlehensa
Rientämähän maailmaan.
Eteenpäin sen pyrkiessä
Yhä voimat vahvistuu,
Pimeyden valhekuvat
Jo sen tieltä kalvastuu.
Totuuden se korottaapi
Kirkkahasti loistamaan
Taikka mielet taivuttaapi
Ihanuutta tuntemaan.
Suomelle!
[Tämän runoelman synnytti puhe, jonka Prov. Lagus piti yliopiston
Juhlasalissa 6 p. Huhtikuuta 1861, jossa puheessa hän koki näyttää ja
todistaa Suomalaisilla kansoilla olleen loistava muinaisuus Persian
maalla, jossa kallioihin hakatut kirjoitukset olisivat Suomalais
kielten heimoa ja alkuperää, niin muodoin todistaen kuinka esi-isämme
muinoin kävivät muitten kansain etunenässä sivistyksen ja historian
teillä. Tämä puhe löytyy "Litteraturblad" nimisessä ruotsalaisessa
kuukauslehdessä. Myöskin Mehiläisessä on Koskisen lähettämä selitys
tästä asiasta.]
Oi Suomen kansa heräjää!
Ei kelpaa nukkua;
Kah! armas päivä sädestää
Jo taivon lakeilta.
Ah, kauan kesti unesi,
Jo joudu armas Suomeni!
Et muinoin armas maannut näin,
Kuin mailla Persian
Sä sivistyksen eteenpäin
Sait viedä armahan,
Sä riensit kansain edellä
Ja olit aina vilpeä.
Siel' oli armas asua
Sun kotimaillasi,
Sull' oli maine, kunnia,
Oil lämmin veresi,
Oil päivän paiste armainen --
Oi koti oli kultainen.
Sä kallioihin kalkutit
Runoja syviä,
Wiel' että toiste tuntisit
Kotoa entistä;
Jos vieraillekin vierisit,
Omille että osaisit.
Sun vieras kansa Intian
Pois sorti mailtasi,
Jo saattoi maille Pohjolan
Pois palmupuiltasi;
Siell' osui tuuli tunturein,
Ja nälkä, kurjuus jäätynein.
Siell' tuuli tunteet jähdytti
Masensi mieliä,
Ja nälkä kurjat näännytti,
Oil kurja elämä;
Niin luopui kansa nukkumaan,
Unohtaakseen vaivojaan.
Niin tuntureilla nukkuupi
Se kansa mainio;
Kyll' aika armas rientävi,
Ja päivä koittaa jo;
Waan kansa nukkuu unensa,
Ei tiedä ajan kulkua.
Jo nouse armas Suomeni,
Enään äl' uinaile!
Herätä kaikki veikotki
Ja edes rientele!
Jo saivat kauas kumppalit,
Sä joudu, ettäs tapaisit.
Herää! Jo vieras löytänyt
On kotomaitasi,
Hän on sun runos keksinyt
Ja oman kielesi;
Isäisi haahmot manaavat
Ja töille sua kutsuvat.
Herää ja muista vanhoa
Isäisi kunniaa!
Iloiten muista muinoista,
Ja toivo tulevaa!
Tää muisto eikö lämmitä?
Tää toivo eikö elätä?
Keuhkotautinen.
Jo olen kihlattu, mun morsian
On kaunis, hyvä, suloinen,
Ja katsanto sen armahan
On lempeä, kuin kukkanen;
Hän on niin kaunis, ihana,
Waikk' onkin muoto vaalea;
Mun morsian on kuolo.
Hän kohta rientelee mun syliini
Ja sulhoansa suutelee,
Hän lepyttää sydäntäni,
Sen aallot hän asettelee;
Ei kuohu veri tultua
Mun armaani, se ainoa;
Mun morsian on kuolo.
On kylmä kultani, sen suutelo
Wie veren poskiltanikin,
Ja kuitenkin hänt' ootan jo
Hän on minulle mieluisin:
Hänen sylissä sammuvat
Sydämen myrskyt, riehuvat;
Mun morsian on kuolo.
Jo olen kihlattu! ja kaunis on
Mun morsian, mun armaani;
Sen poski kyll' on ruusuton
Jo kalveat sen huuletki;
Waan sulo loistaa silmistä,
Ja muoto sen on lempeä;
Mun morsion on kuolo.
Onkija.
Jo armas päivä kultineen
Idästä koittaa,
Ja voimia yön uupuneen
Jo valo voittaa,
Jo usma nousee järviltä,
Ja peite hajoo vesiltä.
Ma työnnän veelle veneeni
Sinille sysään,
Ja heitän kohta riippani
Selälle syvään;
Nyt lasken vavan valvomaan
Ja ongen heitän ottamaan.
Jo tärppii! ompa kaloja
Kosolta täällä;
Nyt nykkii ahven, ootappa!
Jo oot veen päällä!
Ai, pääsi paha pötkimään
Ja heitti jo hyvästiään.
Wiel' nykkii, näykkii ahkeraan,
Ja ilomielin
Ma veneeseni nostan vaan
Nyt mielin määrin;
Ja koht' on koso saatuna
Kaloja kaikenlaisia.
Waan päivä kun on noussut nyt
Jo paistamahan
Ja kultaani herättänyt
Ihailemahan.
Ma kullan luokse soutelen
Ja hälle kalat kantelen.
Hän vastahani rientelee
Nyt huna huulin,
Ja sulhoansa kättelee
Hän sulo silmin;
Ma tarjoon hälle saaliini,
Hymyillen kauno kiittävi.
Siell' istun hetken suruton
Luon' armaseni,
Ja lähtiissäni suutelon
Saan palkakseni;
Niin rientää päivä rattosaan,
Kun kultaani ma nähdä saan.
Waan kunpa vuosi kuluupi,
En tänne juokse;
Mun kulta silloin muuttavi
Jo minun luokse;
Siell' yhdess' kalat keitetään,
Ja elon aikaa eletään.
Ehtoo-tähti.
Kun iltasella katselen
Tuhansin tähtijä,
Min' ihmetellen aattelen
Ijäisen sääntöjä.
Minulle tähti mieluisa
Ja aina armahin
On ehto tähti riemusa,
Se kaunis kirkkahin.
Se sama tähti vuorostaan
Taas aamu tähtenä
Käy aamun koita ennustaan
Ain' yhtä helevä.
Sit' ihannellen usehin
Sumeesti sydän lyö:
Niin nousee toivon tähtikin,
Kun yltää kuolon yö
Ijäistä uutta eloa
Taas toivo odottaa,
Kosk' aamutähti ihana
Sen aamun alottaa.
Kun nä'en tähden kirkkahan,
Se mieltä miellyttää:
O, veiskö kulku kuolevan
Myös sinne siirrettää.
Kun henki Herran tekoja
Saa maassa miettiä;
Se herättääpi haluja
Ylemmäs ehtiä.
Kas toivon tähti helottaa,
Ett' ijäisyyden tie,
Jok' ahdingosta erottaa
Myös tähti-tarhoin vie.
Ijäinen Isänmaa.
(Suomennos.)
Maa armas autuitten maa
Joss' asuu Jumala!
Siell' ylempänä maailmaa
Ja tähti taivast' avaraa,
Me saamme kyllin iloa;
Siell' asuu Jumala.
Suloinen siell' on ollamme
Ja suotu kaikkea,
Jos kuinka tääll' on osamme,
On taivas kotomaanamme;
Mit' olis maassa onnea
Niin armast' anoa?
Siell' yli pilvein on se maa,
Ei silmiin siinnä se;
Ei löytä nyt sen satamaa,
Pois kauvempana kuolemaa,
Kuss' asuu Wapahtajamme,
Siell' ompi kotomme.
Jos omaisemme maailman
Me täällä saisimme,
Jo maassa kaiken kunnian,
Kuin olle osa kuolevan;
Niin sentään siihen maahamme
Palaisi mielemme.
Kuin kukka vielä kuoressain,
Tuleentuu aikanaan;
Niin Edenikin odottain
Meill' aukeneepi autuain;
Sitt isänmaassa veisataan
Ijäistä veisuaan.
Kuun Tarinoita.
Kuun tarinoita.
Suutuksissa on aurinko ollut Suomi-raukallemme. Koko viime kesään
se tuskin kehtas näyttää kasvojansakaan, ja kun ei sen tarkka silmä
ollut heitä kurin alla pitämässä, eivät ole viljatkaan huolineet tehdä
velvollisuuttansa: mitkä laiskuudesta eivät ole kasvaneet yhtään,
mitkä ilkoisillaan eivät tehneet muuta kuin kelvottomia häränjyviä
vaan. -- Minullepa on kuukin ollut äissään, tiesi häntä mistä syystä;
onhan noilla suurilla herroilla aina syitä, tärkeitä syitä, joita
ei kuitenkin sovi halvoille kuoleman alaisille ilmoittaa. Meidän
velvollisuutemme on tyytyä siihen, että on syitä, tärkeitä syitä.
Sanalla sanoen, kuu ei ole usein ollut sillä armollisella tuulella,
että olisi ruvennut ilmoittamaan minulle maailman salaisuuksia ja eihän
tuhma meikäläinen ole Jumala, että tyhjästä voisi jotain luoda. Mitä
kuu leppeämpinä hetkinä on päästänyt suustansa ulos, sen vähän olen nyt
tähän kerännyt. Lieneekös tässäkin viljassani paljon häränjyviä, sitä
en tohdi sanoakaan; siitä voisi kuu minulle suuttua vielä pahemmaksi.
Maista hyvä lukija itse, ja jos sitten rupeaisi suolias puremaan, niin
älä minua syytä, vaan omaa itseäs; eihän Sinun ollut pakko näihin
ryhtyä!
1.
Kuu jutteli: Sen harjun niskoilla, joka _Taunus_ nimisenä, Reinvirran
rannoilta lähtien seurustelee Mainvirran pohjoisvartta, näkyy
puolihajonneita muureja, huoneitten raunioita, hautakiviä latinaisin
kirjoituksineen j.m.s. Jos kysyt mitä se on ollut, niin kuuluu vastaus:
se on _Roomalaisleiri_. Ikään kuin hautakivi nurmen alla nukkuvan
miehen muistoa säilyttää, niin nämät jäänöksetkin johtavat mieleen sen
ajan jolloin Rooman maailmavalta ulottui tähän saakka.
Minä hyvinkin muistan kuinka tässä oli Augustus keisarin aikoina.
Silloin kävi Roomalaisvallan raja Taunusharjua pitkin, ja tämä leiri
oli rakettu esteeksi Germanian metsikköjen ryöstöretkille. Kaksi
legionaa oli tässä majassa. Wahvat vallit sulkivat sisällensä avaran
neliskulman, joka kartanoineen, katuineen näytti pieneltä kaupungilta.
Sotaväen majat olivat savesta, mutta päälliköt asuivat komeissa
kivikartanoissa.
Isoimmasta ja komeimmasta kuului riemullista helinää. Ma katsahdin
sisään. Siihen astuttua ei olis suinkaan luullut olevansa metsikköjen
maassa, aivan silloisen "maailman" rajoilla. Siinä huikaisi silmiä
roomalaisen sivistyksen koko komeus jo koreus: marmorapielet laen
kannattimena, mosaikkia seinissä ja permannossa, ihanoita veistokuvia
joka nurkassa. Pöytä oli täynnä herkkuja kaikilta maailman ääriltä
jo Salernon viini vaahtoeli taiteella valetuissa amforissa; penkit
pöydän ympärillä peitetyt kalleilla purpurakankaalla. Kullakin
penkillä loikui, pää vasemman käden nojassa, kolme miestä. Korvia
miellytti suloinen soitto ja silmiä ihastutti ihanain impien hempeä
tanssi.
Ylipäälliköllä oli pidot äsken päätetyn onnellisen sotaretken vuoksi.
-- Hän nyt kohosi penkiltään, täytätti maljansa uudestaan ja lausui:
"Kasvakoon ja kukoistakoon Rooma ijästä ikään! Hallitkoon armollinen
Augustomme onnella alamaisiansa, joita on enemmän kuin hiekkaa
rannoilla ja kuin lainehia meressä. Waltansa on jo nytkin ääretön:
tuskin alenee aurinko sen länsi-rajoille, niin jo jälleen alkaa nousta
itä-ääreltä. Herkuleen pielihin saakka, missä maailman rajana Okeanos
virtaa -- Indus-virtaan, josta uljaan Aleksanterinki täytyi kääntyä
jälilleen, -- Aetiopian tulikuumiin hietiköihin saakka -- on pian koko
maailma Rooman käskyjä kuulemassa. Ainoasti tää kurja Germanian korpi
eroittaa meidät Pohjan äärimmäisistä peristä, jossa hyytyvän meren
aallot verkalleen loiskivat Thulen jäisiä taltioita vastaan. Mutta
kerran on Rooma paisuva koko maailman valtiaaksi! Pian on tämä korpikin
kukistettu jalkojemme juureen! Pian saavat sen kesyttömät metsikötkin
maistaa, kuinka Roomalaisen ruoska orjan selkälihaa hyväelee! Nuot
kurjat, jotka eivät miesvoimalla yksinään kykene maatansa varjelemaan,
vaan vievät naisiakin tappeluun! -- Olettekos", lisäsi hän kumppaniensa
puoleen kääntyen, "olettekos veljet nähneet sitä hurjaa naisleijonaa,
mikä muiden joukossa on joutunut vangiksi? Se pitää haettaa tänne,
että saisimme vertaella Pohjan karhuttaren kontastelemista, näiden
gaselli-sääristen Idän keijukaisten tepasteluun."
Samassa taputtikin hän käsiä orjalle merkiksi ja käski hänen noutaa
sen vangitun neidon. -- Pian talutettiinkin sisään jalon- vaan
huimannäköinen neito: hiukset valuivat hajallaan olkapäälle, vaatteet
riippuivat repaleina rinnoilta, kädet olivat selän taa sidottuna;
silmiä vaivutti enemmiten häpy maahan, mutta välistä kohosivat salamana
välkähytellen ympäri seuraa. Siinä leimauksessa paloi epätoivoa, paloi
vihaa ja kesytöntä huimuutta.
"No hempukkani, Brunhilda, Gunilda tai mikä nimesi lieneekin",
sanoi ylipäällikkö, "etkös minun ja noiden korkeasukuisten herrain
ihastukseksi tahtoisi meille näyttää kuinko karhuttarenne polvia
notkuttelevat?"
Wanki ei ymmärtänyt puoliakaan sanoja, vaan suun irvistys kyllä
ilmoitti hänelle, että se oli häväistystä. Koko ruumiinsa sävähti ja
entisiä huimempi silmän isku säihkysi ripsien alta. Arvaamattomalla
voimain jännityksellä katkaisi hän siteensä ja seisoi vapaana, Furian
elävänä kuvana, säikähtynein, miekkojansa tapailevien Roomalaisten
edessä. Mutta hän ei karannut kenenkään päälle; hän vaan nosti kädet
ja silmät taivaasen päin ja lausui haltioissaan:
-- "Silmäni sumun puhkaisevi, joka peittää tulevat ajat! Kah maailma
kääntyy mullin mallin!
"Tuho mahtavan tulevi,
Kurjan koittaa kostopäivä!
"Ma näen -- -- ma näen -- -- Rooman muurit murtuu -- -- hurja
vihollinen vyöryy sisään -- komeat kartanot ovat ilmitulessa -- aarteet
ryöstetään, riistetään -- miehet vaipuvat veriinsä -- vaimot ja lapset
viedään orjuuteen! -- Kadonnut on Rooman komeus ja valtansa vyöryy kuni
nietos vuorelta vyöryy laaksoon sulamaan! -- Ja Germania riemuitsee
vapaana, se loistaa Rooman voittajana!"
Sen sanottua neito ikään kuin heräsi unen horroksista ja lausui:
"Germanian vapaata tytärtä ei saa häväistä kuni halpaa orjaa. Kun ei
muu auta, niin auttaa rauta!" -- Samassa tempasi hän, ennenkuin
kenkään kerkes estämään, tikarin lähimmän miehen vyöltä ja pisti sen
syvälle rintaansa.
Hämmästyksissään seisoivat Roomalaiset kaatuneen ympärillä. Riemu
oli paennut sydämistä ja synkkä aavistus painoi mieltä. Germanian
naiset olivat mainiot ennustustaidoltaan. Mitä jos tämä tulevan ajan
salaisuudet oli ilmoittanut? Mitä jos Rooman tuhohetki todellakin oli
lähenemässä?
2.
"Oletkos", sanoi kuu, "käynyt muutamassa noita ikivanhoja kaupunkeja
Saksanmaalla. Uusi kaupunki levein katuineen ja komein kartanoineen
loistaa Sinulle, ensin sisään tullessas, joka haaralta vastaan; mutta
menepäs kerran kaupungin sydänpaikkoihin, niin luulet itses muutetuksi
muutamia vuosisatoja taammaksi. Uusi kaupunki vaan ympäröipi ja peittää
vanhan niinkuin pulieraus vanhoja huonekaluja. Kummastuksella katselet
noita kapeita katuja, noita sopeita solia monimutkaisin koukeroineen,
noita kartanoita, joiden joka ylikerros aina kurkistelee vähän
ulommaksi kadulle päin kuin alempansa, niin että paikoittain melkein
kaartuvat katoksi kadun yli, ja asujat milt'eivät aamusella voi
tervehtiä naapuria käsiä pudistamalla.
"Mutta on monessa näitä kaupunkeja eräs osa, jossa tämä vanhanaikuinen
luonne on vielä näkyvämpi, -- se on Juutalaisten korttieri. Siinä
ovat kadut vielä kapeemmat, solat vielä supeemmat, ylikerrokset
ovat kurottuneet niin likelle toisiansa, että melkein kokonaan
estävät päivän paistamasta. Näillä likaisilla kaduilla tuskin pääset
liikkumaan, niin täynnä ovat kaluja ja romua, niin täynnä tunkevia,
rähiseviä kaupittelevia ihmisiä.
"Tämmöiseen Juutalaiskorttieriin Frankfurtin kaupungissa uskalsin
kuitenkin pistäytä vuonna 1196. Muualta kaupungissa kuului vielä
kansan hälinää ja rähinää, mutta Juutalaiskorttierissa oli hiljaa kuin
haudassa. Tuskin näkyikään ketään liikkuvan kaduilla, joiden suut
vahvoilla rautakahleilla olivat suljetut. Sulkiessaan erästä huoneriviä
myöten, seisahtui silmäni kurjannäköisen kivihuoneen eteen, joka
vanhuuttansa jo oli aivan kallellaan. Ikkunaluukut olivat tiiviisti
kiinni pantuna, niin että tavallisen silmän olis ollut vaikea edes
huomata valoa niiden sisältä; mutta mistä raosta ei säteeni suikahda!
-- Sisällä oli aivan toisenlainen näkö kuin ulkona. Jos huone ulkoa
oli kurja, niin sisältä oli mitä komein. Lattialla pehmoisia mattoja,
yltympäri seinien kalliilla kankaalla verhotut sohvat, laesta riippui
kultavitjoissa lamppu, jonka hyvänhajuinen öljy valaisi koko kammarin.
Perhe oli ruoalla. Paraalla istuimella istui vanha mies mustassa
samettikauhtanassa, kaulassa raskaat kultavitjat; molemmin puolin
istuivat lapset pitkässä sarjassa; vereviä nuorukaisia ja kauniita
naisia, hekin kaikki koreissa puvuissa. Kultavadeista ja ruukuista
syötiin ja juotiin herkullisesti.
"Wanhuksen mustat silmät loistivat; hän lausui ylpeästi: 'Anna noiden
Nazarilaisten haukkua ja halveksia meitä; me olemme kuitenkin
Jumalan oma kansa, jota hän yli muiden rakastaa, jota hän kaitsee ja
ravitsee. Josko isällinen kätensä meitä välin rankaiseekin ja antaa
vihollisten kouriin, niin on hän meidät kuitenkin viimein johdattava
voitolle ja kukistava viholliset astinlaudaksemme. Jerusalem, oi pyhä
kaupunki! Sinä kyllä olet hävitettynä, ettei kiveä ole jäänyt kiven
päälle ja kansas ompi hajalla vainolaisten maissa. Mutta samatenkuin
Jumala salli että Juosep myötiin orjaks Egyptiin, siks että siellä
tulis Pharaonin sijaiseksi, niin piti koko kansammekin hävityksen
kautta tulla hajotetuksi ympäri maailman äärten, juuri sen vuoksi
että kohoaisi kaikkein muiden herraksi ja haltiaksi. -- Mitäs noista
Nazarilaisista, noista ylpeistä papeista, noista uhkeista ritareista,
noista maan matelijoista, heidän talonpojistaan -- kaikkihan ne jo
nytkin ovat meidän käskyläisiä, meidän orjiamme! Rahattamme ei ne
pääsis liikahtamaan mihinkään. Ja siitä täytyy heidän pantiksi antaa
viljavat vainiot ja viinamäkensä, antaa komeat linnat, jopa halvat
ruumiit ja sielunsakin. Kaikki, kaikki on meidän omamme, ja Israeli
orjuudessa kurjuudessaan polkee maan mahtavien päätä!' Wanhuksen
silmät, hänen niin puhuessa, paloivat tuimalla tulella ja tulta
säihkyivät kuulijoidenkin silmät. Ukko jatkoi: 'Nyt juuri suoriuvat he
menemään Mahometin uskolaisia vastaan, joiden saastuttavissa käsissä on
lupauksen maa. Anna niiden mennä, anna koirain veren vuotaa virtana!
Sitten kun orjat työn ovat tehneet, tulee herra hyödyn perimään. -- Ja
kerran kun ikävöity Messiaamme joutuu taivaallisin sotajoukkoineen,
silloin Israelin kansa heittää päältään tämän halvan puvun, jolla se
kuninkuuttansa peittelee, -- silloin koittaa koston päivä!' -- -- --
"Wanhuksen viime sanat näkyivät koston peikot herättäneen unestaan.
-- Kadulta kuului meteliä, tuhansin äänin karjuttiin: Kuolemaa
Juutalaisille! Kuolemaa Wapahtajan murhaajille! Murhaa kristityn hien
imijöille! Murhaa niille, jotka lapsiamme varastavat ja teurastavat
pääsiäislampaiksi! Tappakaa, polttakaa! Älkää armahtako lastakaan
äitinsä kohdussa!
"Waalistunein kasvoin kavahtivat kaikki istuimiltaan; lapset ja vaimot
parkumaan, nuoret miehet aseisin; mutta ukko lausui: 'Israelin Jumala
kansaansa vielä kerran koettelee; aikamme ei vielä ole tullut;
paetkaamme pakanoita!'
"Niin sanoen tempasi hän seinän komerosta lippaan kalleimpine
aarteineen ja sitten riennettiin salaportaita alas Mainjoen rautaan,
missä heillä oli vene. -- Mutta autioksi jääneesen kammariin tunkeusi
väkijoukko, kaikki raastettiin ja riistettiin, haaskattiin ja
hakattiin. -- Ja kun aamupuolella jätin Juutalais-kortteerille
jäähyväiset, ei siinä näkynyt muuta kuin tuhkaa ja raunioita ja verta.
Se oli niinkuin prohveeta Esaias sanoi: Maanne on kylmillä, kaupunkinne
tulin poltettu; muukalaiset syövät peltonne omain silmänne edessä ja ne
ovat autiona kuin vihollisten hävittämät. Mutta mitä vielä on jälellä
Zion-tyttärestä, on niinkuin maja viinamäessä, kuni vartian majanen
pellolla."
3.
"Ma tulen Delawarejoen rannalta", sanoi kuu. "Siellä seisoo tuuhean
vaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä
myöten kasvaa murattiköynnöksiä niin tiheään, että niiden peitosta
ikkunat vaan pilkistelevät niinkuin silmät naamuksesta. Talon ympärillä
on kukkaislavoja ja etempänä kauniit pellot ja niityt pensasaitoineen.
-- Kas semmoista on Amerikkalainen _farm_. Se on toista kuin Teidän
maan hirsihökkelöt jo seiväs-aidat.
"Wähän matkaa asumahuoneista seisoo vanha aitta. Se on pölkyistä
kyhätty ja turtaunut, mustunut muotonsa osoittaa selvästi sen olevan
perintöä niiltä ajoilta, kun ensimäiset uudis-asukkaat tänne
asettausivat. Sen ylisille on talon väki korjannut vanhaa romua pois
jaloista. Minä sitä rupesin tarkastelemaan ja mitä virkat, jos sanon
että muun seassa keksin vanhan, mustuneen kanteleen, missä kuitenkin
vielä näkyi pari katkennutta vaskikieltä. -- Kanteleenko! huutanet
naurussa suin, kaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin
näkevinänsä! kuinka olis Suomen kantele joutunut Amerikkalaiseen
taloon? -- Olipa kuitenkin, ja siitä vaan näkyy, että maassa,
maailmassa on paljon Teihin koskevia asioita, joista ei Teidän Suomalaisten
filosofia vielä ole saanut vihiä.
"Minä, näet, olen tässä samassa paikassa käynyt 200 vuotta takaperin.
Silloin oli nykyinen vanha aitta korkeammassa virassa, se oli
uutis-asukasten asumahuoneena. Siihen aikaan peitti korpi vielä
suurimman osan nykyistä viljavaa laaksoa. Yhdessä kohdin oli
kuitenkin jo metsä kaadettu. Siinä näkyi sakeassa savussa liikkuvia
olentoja. Mustuneena, hiestyneenä viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä
maata myöten. Ja kummastuksella katselivat sitä outoa menoa heidän
Hollantilaiset naapurinsa.
"Talon vanhaa ukkoa näissä töissä et olisi nähnyt; hän niihin ei enää
kyennyt. Päivät pitkät istuskeli vanhus ruuhessaan järven tyynöisellä
lahdella; hän oli onkivinansa, mutta saalista ei sattunut paljon.
Ukko kökötti syvissä mietteissänsä eikä huomannutkaan, kuinka kalat
nykielivät syöttöä. Miettehensä oli kaukana, aivan toisella puolella
avaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän oli
syntynyt ja toivonut saavansa levätä viimeistä lepoa. Koska Kristina
kuningattaren kehoituksesta hänen lapsensa muuttivat tänne, oli hänkin
heitä seurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa honkaa ei
käy siirtäminen niinkuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta katkeaa, ja se
uudessa paikassa kituu kitumistaan kunne kuivuu.
"Pyhä-iltoina tässä talossa oli iloista melua. Likeisistä
ruotsalaisista ja hollantilaisista taloista kävi usein nuorisoa vanhan
'Finnin' farmilla, missä aina oli vieraan varaa. Talon sinisilmät
eivät suotta olleet Suomen sukuperää; ne olivat suloudellaan
kokonaan lumonneet nuorten miesten sydämet. -- Siinä soitettiin,
siinä tanssittiin, siinä riemasteltiin kaikella tavalla. Mutta ukkoa
ei nähty yhteisissä iloissa sen enempää kuin töissäkään. Hänestä oli
kaikki outoa siinä menossa: vieras mieli, vieras kieli. Hän vaan istui
yksinänsä saunakodassa ja lauleli itseksensä noita kansansa ikirunoja,
joita oli kuullut kotimaassa:
"Piimäsuuna pikkaraisna
Maitopartana pahaisna.
"Kolmas vuosisata jo vieree vanhuksen haudan ylitse; hänen lapsensa
muukalaisten joukossa unhottivat kotikielensä; lasten lapset
sitä tuskin olivat tunteneetkaan. He muuttuivat Ruotsalaisiksi,
sitten Hollantilaisiksi, viimein Englantilaisiksi, ja nykyinen polvi
ei muistakaan enää mistä alkuperästä ovat lähteneet. Mutta ukon kannel
säilyy vielä unhotettuna, tuntematonna muun romun seassa vanhan aitan
pölyisessä nurkassa."
4.
Kuu yhtenä iltana oli syvissä mieliliikutuksissa; minä luulen kyynel
kiilteli sen silmässä; se lausui:
Nuorien rakkaudesta ovat Teidän runoniekkojen laulut täynnä; sitä
ylistellään, sitä ihaellaan, sitä kuvataan kaikkein ihanimmilla
vertauksilla. Silloin muka veri suonissa kuohuu väkevästi kuin
keväinen puro, silloin sydän on lauluja ja kukkija täynnä niinkuin
keväinen lehto. -- Mutta vanhojen rakkaudesta eivät ne tiedä laulaa
sanaakaan, taikka jos sen tekevät, niin se on pilkkaamalla. Minä usein
olen arvellut mitä siihen lienee syynä. Nyt sen luulen käsittäneeni!
Runoilijat ottavat vertauskuvansa luonnosta, ne pukevat ajatuksensa
ja tunteensa mitä suloisimpaan maalliseen muotoon. Mutta vanhan
avioparin rakkaus ei ole enää "tästä maailmasta", siinä jo on alku sitä
perin puhdasta, hiljaista lempeä, jolla autuaat taivaassa toisiansa
kohtelevat. Ja sentähden ei sille runoniekka löydäkään sopivaa
vertauskuvaa luonnosta. Wanhuuden lumiset hiukset ja lakastuneet posket
kuuluvat syksyyn, mutta hiljainen ja kuitenkin väkevä lemmen liekki
niiden rinnassa, sitä ei luonto taidakaan kuvata.
Kuule nyt mitä juttelen: Pappilassa, oli ollut suuri melu ja hälinä.
Oli vietetty vanhan kirkkoherran jo hänen rouvansa kultahäitä. Lapset
ja lastenlapset olivat tietysti tässä juhlassa kaikki olleet ko'olla,
ja niitä oli, tiedät, jommoinenkin joukko; sen lisäksi oli likeltä ja
kaukaa ystäviä tullut vanhan oiva kirkkoherran kunniaksi, ja piha oli
ollut täpötäynnä seurakuntalaisia, jotka rakkaalle sielunpaimenelle
tahtoivat onnea toivottaa. Nyt, puoli-yön aikana oli hälinä hälvennyt
ja vieraat eronneet, varoen ettei kovin pitkällä valvottamisella vanhaa
parikuntaa väsytettäisi. Nyt istuivat vanhukset kammarissaan kahden
kesken, ja silmistä loisti hiljainen autuus.
"Wiisikymmentä vuotta!" lausui hiljaisella äänellä kirkkoherra,
"viisikymmentä vuotta! Pitkältä se aika näyttää matkaan lähtiessä,
mutta perille pääsneestä on se niinkuin yksi hetki. Wiisikymmentä
vuotta on nyt kulunut siitä päivästä, koska Herralta rukoilimme
siunausta liittoomme, -- ja siunaustansa Hän on runsaasti vuodattanut
päällemme. -- Wälin suoden pilveä, välin päivän paistetta, on hän
meitä armon kädellä taluttanut näille päivin asti. -- Muistatkos
vielä, armas toveri, kuinka vaivoja ja puutetta pelkäämättä, tulit
köyhän kappalaisen matalahan majahan?" -- "Eipäs siinä matalassa
majassa tuntunutkaan puutetta", vastas rouva miehensä kättä
puristellen, "kun lempeillä sanankuulijoilla kirkolle tullessaan
aina oli pikku tuomisia rakkaalle sielunpaimenelleen." -- "Ja
muistatkos kuinka sitten Jumala liittomme siunasi ja millä ilolla
otimme esikoisemme vastaan?" -- "Ja sitten kuinka noiden armaitten
pienten leipähiirein karttuessa leipä toisinaan kuitenkin kovin
hupeni korista, ja kuin monta yötä valvoimme neuvoa pitäen, kuinka
ne kaikki saisi koulutetuksi ja kasvatetuksi" -- "Mutta kuinka",
kerkesi kirkkoherra kesken puheen, "hädän juuri pahimmallaan ollessa,
kappelimme lohkaistiin eripitäjäksi ja minä pääsin sen ensimäiseksi
kirkko-herraksi." -- "Ja siitä seurakunnasta et sitten ole tahtonut
luopua, vaikka Sinua on tahdottu paljon runsaimmille leipäpaloille."
-- "Olihan minulla tässäkin tarpeeksi, ja olisko lisätty palkka voinut
minulle palkita sen rakkauden, jolla vanhuudesta tutut seurakuntalaiset
minua ovat kohdelleet?" -- "No sitten vähitellen läksivät peipposemme
kodostaan lentoon ja nyt heillä on omat pesänsä. Minä kyllä olisin
suonut että esikoisemme pappina olis Jumalan varsinaisena palvelijana,
mutta saarnaahan hän luonnontutkijanakin Jumalasta, kun luoduissa
selittää Luojan kaikkivaltaa ja lempeä." -- "Niin, niin. Runsas on
Herran armo ollut meille ja elämämme on ollut rauhallinen ja suloinen
kuin sunnuntai-aamu. Mutta niinkuin lapsi pehmoisestakin kätkyestä
pyrkii hellän äitinsä helmaan, niin sielumme jo tästä halavoipi
Luojansa luoksi, ikävöitsee Isän kotihin." --
Wanhukset sitten laskivat levolle jo minä läksin edelleen. --
Seuraavana iltana kuljin taas pappilan sivutse. Ikkunat olivat
valkeilla hursteilla peitetyt. Ma tirkistin sisään. Vuoteella makasi
vanha parikunta liikkumatonna, kalpeissa kasvoissaan Jumalassa
nukkuneen rauhallinen näkö. Oi autuas elämä, autuas kuolo!
5.
Eileen oli Dresdenin teateri ollut täpötäynnään, kaikki istuma-sijat
olivat edeltäkäsin olleet tilatut ja kenen ei semmoista ollut
onnistunut saada, oli edes pyrkinyt seinävieressä seisomaan. Sillä
se mainio Pohjan satakielinen, Jenny Lind, oli taas kerran luvannut
laulaa. Kun hän sitten oli tullut laulamaan, olivat kaikki pidättäneet
henkeänsäkin, ettei haihtuisi pienintäkään säveltä, ja laulun perästä
oli käsiä niin taputeltu ja bravoa huudettiin, että seinät tärisivät.
Jennyn huulilta sinä iltana kuitenkin ei kuulunutkaan noita koulussa
opittuja rallatuksia ja monimutkaisia liverryksiä, jotka muulloin aina
teateri-yleisöä ihastuttavat. Hänen laulunsa oli ollut yksinkertainen
kehtolaulu, jommoisia joka talonpojankin vaimo osaa laulaa lapselleen.
Waan kuitenkin ei ollut Jennyn laululla koskaan ennen ollut sitä
lumousvoimaa. Kaikki nuot koreat ryökynät jo pöyhkeät rouvat, nuot
pönäkät upsierit ja läpiviisaat oppineet tunsivat sydämessään niin
ihmeellisen tunteen, jota eivät ymmärtäneetkään mitä se oli. Ryökynät
unhottivat ihanat poskensa, rouvat naapuriensa vaatteet, upsierit
lornjettinsa ja oppineet suuren viisautensa. Kaikista tuntui sinä
hetkenä ikään kuin eivät olisikaan sitä perin sivistynyttä, sitä
"viiniä", korkeasukuista herrasväkeä, mitä olivat, vaan ainoastaan
ihmisiä eikä mitään muuta, semmoisia säädyttömiä, arvottomia
ihmissieluja, kuin äitin polvilla olivat olleet. Tarkemmin tutkien
olisi kenties havainnut että monelta oli kokonaan unhottunut olevansa
luonnon herra, olevansa kaikki punnitsevalla ja tutkivalla järjellä
varustettu ihminen, vaan että sydämessä tuntui ikään kuin olisi vaan
ollut pikku lintunen lehdossa, joka ei osaa muuta kuin nöyrästi nauttia
Luojansa lahjoja ja niistä kiitosvirsiä viserrellä.
Laulu loppui, esirippu lankes, kuulijat vähitellen tulivat jälleen
koreiksi ryökynöiksi, pöyhkeiksi rouviksi, pönäkiksi upsiereiksi ja
läpiviisaiksi oppineiksi. He läksivät kotiin, ihmetellen mielessään,
mitä siinä laulussa heidät niin oli voinut lumota.
Mutta minä sen tiesin. Usein olin ennenkin kuullut tätä samaa laulua
Jenny Lindin huulilta. Minä olin nähnyt ennen lastansa liekuttavan, ma
olin nähnyt kuinka se pikku suurin silmin katseli äitiänsä ja sille
ojenteli käsiänsä; ma olin nähnyt ilon loistavan äitin silmistä jo
äitin rinnan kohoelevan puhtaimmasta tunteesta. -- Eileen teaterissa
hän oli muistanut pienen poikansa, sille oli hän laulanut, sille
ruikutellut, ja se ihmeellinen lumousvoima, minkä kuulijat olivat
tunteneet, vaan jota eivät ymmärtäneet, -- oli ollut äitin rakkaus,
kaikesta maallisesta rakkaudesta ylin ja pyhin.
Wuosien sadoista.
Pyhä-erä.
Tämä nimitys johdattaa mieleen syvät muinaisuudet, ne hämäräiset ajat,
joina kristinoppi taisteli pakanallisuuden kanssa ja valkeus pimeyden
kanssa saloillamme.
Esi-isämme väärät jumalat syöstiin viraltansa, ja mailman sivistyttävä
uskonto sai alaa ruveta heissäkin työtänsä tekemään.
Mutta Suomi kadotti valtikkansa ja joutui toisen käskettäväksi; hän
kadotti kaikki, mitä hänessä olisi ollut voimallista saattamaan
asukkaansa kansain lukuun.
Waan ei niin kuitenkaan; Suomi vielä elää, ja sen kansa. Se on
taistellut puolestansa ja sillä on vielä taistelemista; mutta sen
voimat ovat terveet.
Jos tahdot muistaa Erä-pyhää sinäkin ja kuvata mielees niitä tapauksia
jotka vähitellen muuttivat Suomen kansan vapaista pakanoista
kristityiksi alamaisiksi, niin käy kanssani.
Melkein keskellä Hämeen-maata on järvi -- semmoisia löytyy Suomessa
tosin monta -- vaan kaikilla niillä on jotain omituista, ja niin on
tälläkin. Se on pitkähkö ja mutkainen; sen rannat lainehtivat usiamman
pitäjän reunoilla.
Yhdeltä kohden se on lähellä Sahalahden kirkkoa ja toiselta se
viruttelee Kangasalan sivu-kyliä. Orihveden alla se leviää suureksi
seläksi ja kätkeyy sitte maantiellä kulkijan silmistä, kunnes se taas
Längelmäellä ilmaantuu niminensä ja luotoinensa kauniimpana kuin
milloinkaan.
Se on Längelmäki.
Niinä aikoina, jolloin tässä kerrottavat kohtaukset tapahtuivat, oli
sen rannat viljelemättömät; ne niemet ja luodot jotka nyt kantavat
lehtipuita, olivat silloin korpi-metsinä, ja ne ranta-maat, joilla nyt
pellot viheriöitsevät, olivat kirveeltä koskematta.
Ainoastaan muutamassa paikkaa oli metsä kaadettu kaskeksi, ja saipa
lahdessa jossakussa nähdä kalastajankin, joka todisti että asumisen
alkua löytyi ja ettei nämäkään seudut olleet enää ihan petoin ja poroin
potkittavina. Joka tyystin etsiskeli ja polut tiesi, sai nähdä
asun-huoneenkin ja karjaa metsän aukeessa, ehkä toki vaan nimeksi.
Joka nyt veneellä matkustaa sitä selkää, joka on Kangasalan ja
Orihveden välillä etelästä pohjaseen päin, saa vasemmalla kädellään
ihannella kauniita maita laaksoineen ja mäkineen, lahtineen ja
niemineen, kylineen ja peltoineen, viitoineen ja niittuineen.
Waan oikialla kädellään ei hän paljon muuta näe kuin synkkää metsää.
Lähes puolen penikulmaa Orihveden pappilasta päin kaakkoa pistäyy
niemi selälle; se on korpi-metsän omana vielä nytkin, oli kumminkin
kymmenkunta vuotta sitten.
Se on Erä-pyhä.
Wähän matkaa nenästä metsässä on kivi-raunio, joka näyttä olevan käsin
tehty, eikä luonnon luoma. Sen seudun asukkaat tietävät siinä olleen
uhri-paikan ja sen kammo on pidättänyt ihmisiä koommalta aseutumasta
koko sille puolelle, josta suuri osa vielä on takamaana.
Se oli 13:sta vuosi-sadan alku-puolella, heinäkuussa, yöllä. Ilma
oli lämmin ja tyven, niinkuin on tavallista sillä vuoden ajalla.
Yö oli jo niin pimeä että kuu, joka hiljakseen metsästä nousi, sai
valonsa kuvastamaan sileällä järven selällä. Syvä äänettömyys vallitsi
koko luonnossa; kevä-linnut olivat jo aikaa lakanneet laulamasta;
ainoastaan rastas koetteli vielä ääntänsä rantalepistössä ja piti sitä
omanlaatuista puhetta, joka ihmiselle kuuluu niin viehättävältä.
Niemen nenälle ilmestyi -- nimittäin sille, jonka Erä-pyhäksi nimitimme
-- mies. Hänen muotonsa ei näkynyt, sillä hän seisoi puiden varjossa,
ja hän näytti olevankin varova ettei kukaan häntä siinä havaitsisi. Hän
oli ainakin tullut siihen maitse, sillä venettä ei missään näkynyt.
Hän katsahti ensin tarkasti veden- pintaa joka taholle ja samassa hän
kuulteli.
Waan vesi oli tyhjää niin pitkälle kun silmä kuuvalossa kannatti ja
kaikki oli ääneti; rastaskin oli vaiennut.
Miestä säikähdytti tämmöinen yksinäisyys ja äänettömyys, vaan pian
hän rohjentui.
"Tämähän on se paikka", lausui hän, "johon Hämäläiset ovat päättäneet
kokountua keskustelemaan. Niitä on jollain uskotteleminen, niitä
möllipäitä. Saa nähdä enkö minä heihin jollain keinoin voi puhaltaa
miehuutta."
Rastas alkoi taas laulunsa.
"S:t Henrikki -- ha, ha, eikö se kirottu nimi lähde mielestäni, aina se
tulee suuhuni. Minusta itsestäni olisi voinut tulla yhtä pyhä marttyri,
jos ma olisin tahtonut pyhässä innossani antaa jonkun Hämäläisen
kolahuttaa päähäni -- S:t Peregrinus! ha, ha, kuinka somasti se nimi
olisi kuulunut munkkein messutessa:
"Sancte Peregrine,
Ora pro nobis!"
[Pyhä Peregrinus
Rukoile edestämme!]
"Waan minusta ei tule munkkein marttyri, vaikka he ovat minun pääni
tehneet paljaaksi."
Tässä hän astui rannemmalle, täyteen kuuvaloon, ja munkki hän olikin
puvusta katsoen. Hän otti lakin päästänsä, se oli keskeltä paljas,
niinkuin munkkein säännöt määräävät heidän päänsä täytyvän olla. Nyt hän
veti leveästä kauhtanansa hiasta pata-lakin ja painoi sen päähänsä,
sitte hän riisti yltänsä kauhtanan -- hänellä oli talonpoikainen puku
alla -- ja kietoi sen lakkineen suuren kiven ympäri, jonka hän nakkasi
järveen.
"Nyt minä tahdon tehdä Hämäläisille uusia jumalia taikka olla itse
heidän jumalanansa. Ne ovat niin kehnoja ja rauhallisia heidän
epäjumalansa, heidän Ahtinsa ja Tapionsa ja muut, ei niille edes kelpaa
ihmis-uhrit."
"Ihmis-uhrit! ihmis-uhrit!" lauloi rastas.
"Heidän täytyy uhrata ihmisiä, muuten ei heissä saa heräämään mitään
sodan intoakaan. -- Minä asetan heidän Ruotsalaisia vastaan ja saapa
sitte nähdä kuinka kauvas munkkein valta leviää."
"Walta leviää! valta leviää!" huusi taas rastas.
"Minä olen itse muukalainen", jatkoi hän vähän-päästä, "minä olen tehty
munkiksi, vaan ei minulle kelpaa se olo. -- Jospa se Aino ei olis minua
ylen-katsonut; vaan nyt minä hänen itseeni suostutan väkisen, muuten
katsokoon eteensä. Ensin minun on kuitenkin Hämäläiset suostuttaminen."
Hän alkoi koota kiviä ja asetella niitä raunioksi metsään.
"Heitä on ainakin keveä uskotella", pakisi hän, kantaen kiviä, "että
joku heidän jumalistansa vaatii uhria, ja on itse tähän sitä varten
latonut uhri-paikan."
"Uhri-paikan, uhri-paikan", matkasi rastas.
Ja nyt jätämme hänen tähän yön päälle latomaan kiviä uhripaikaksi.
Oli sunnuntaiaamu ja yhtä ihana kuin se kesäaikana on usein
nytkin, vaan se oli kuitenkin erilainen. Kirkonkellot eivät silloin
herättäneet ihmisissä hartauden tunteita, eikä koonneet kansaa
Jumalan-palvelukseen. Ei silloin nähty sitä ääretöintä väen liikuntoa
maanteillä -- niitäpä ei vielä löytynytkään -- sitä tasaista
kirkko-veneitten soutoa järvillä, joka nyt tekee pyhäaamun niin
pyhäksi ja niin eläväksi, elähyttäväksi. Tosin oli risti jo istutettu
yhdessä vähässä osassa maatamme, ja löytyi joku kirkkokin, mutta suurin
osa eli vielä täydessä tietämättömyydessä siitä mitä kristin-oppi oli.
Historia kertoo tämän opin tuodun meille Ruotsista sodalla, ja että
meidän ensimäiset kristityt olivat semmoisia, jotka miekalla olivat
voitetut ja miekan terällä pakotetut kasteesen.
Nyt oli tosin aljettu saarnalla ja opetuksella kehoittaa kansaa
hölläämään entiset jumalansa, ja opettajat puhuivat jo kansan omaa
kieltä, sillä usiammat heistä olivatkin kasvatetut itse Suomalaisista,
ja he tekivät työtänsä innolla ja hartaudella; mutta kun se uusi oppi
uhkasi kansan kalliimpaa omaisuutta, hänen vapauttansa, ja koetti
taivuttaa häntä toisen kansan vallan alle, niin se herätti vihaa ja
vainoa vastaansa.
Kristin-opin saarnaajat saivat siis usein palkita hartautensa omalla
hengellänsä, vaan ei se hartaus siitäkään vähentynyt. He tunkiivat aina
syvempään sisämaihin.
Se hurskas Olavus oli matkustellut Hämeen rajoilla; hän oli opettanut
Suomalaisia heidän kodissansa, ja nyt hän oli heitä kutsunut kokoon,
kuulemaan hänen sanaansa pyhäaamuna. Hän oli katsonut saarna-pihakseen
-- Saarna-huonetta hänellä ei ollut -- semmoisen paikan, johon kansan
sopi tulla veneillä monesta kohden. Ja sopivampaa hän tuskin olisi
voinut löytää kuin se kannas on, jolle Kangasalan kirkko sittemmin on
rakettu. Se sama kirkko, jonka yhdestä seinä-kivestä veren-näköistä
märkyyttä hikoapi.
Satoja vuosia jälkeen tässä kerrottuin tapausten, kun mainittua kirkkoa
rakennettiin, oli siitä käytetty ohitse hengeltä tuomittu vanki. Hän
pyysi levähtää kivellä, jota oli seinälle pantava. Tällä nyt istuessaan
hän lausui: "Niin totta kuin minä olen viatoin, pitää tämän kiven
verta vuotaman." Kivi asetettiin seinään, -- ja se hikosi verta. Tämä
satu elää vielä kansan suussa, ja kivestä ei saada punasia pilkkuja
lähtemään, vaikka sitä on usein valkeaksi maalattu; eikä sitä myöskään
sovi riistää seinästä oppineiden tutkittavaksi, niinkauvan kuin kirkko
seisoo.
Tänä sunnuntaiaamuna, josta nyt puhe on, kokountui tähän kansaa
usealta taholta. Järvellä oli veneitä tulemasta, niin Willikalla ja
Roineellakin, aivan niinkuin nykyisinä aikoina näkee pyhä-aamuina se,
joka silloin sattuu olemaan seisomassa Kangasalan harjulla.
He pysähtyivät kaikki vähitellen kannakselle, jossa saarna-mies kokosi
kuulijain joukon ympärillensä. Hän seisoi kivellä, tämä köyhä apostoli,
ja puhui siitä valtakunnasta, joka ei ole tästä mailmasta.
Hänen saarna-huoneensa oli luonnon soma avaruus, ja sen kaari-kattona
oli puhdas, sininen taivas.
Hänen saarnas-tuolinansa oli kivi; mutta Luoja itse oli sen siihen
asettanut.
Urkuja ei ollut, mutta tuuli idästä soitti puiden latvoissa. Ja
saarnaaja julisti sitä ihmeellistä ristin, rakkauden ja rauhan oppia
Suomen omalla kielellä; se kuului tosin oudolta, mutta viehättävältä,
ja kansa kuulteli ihmetellen hänen syvää ääntänsä.
Siinä oli suuri joukko koossa, miehiä, vaimoja ja lapsia, niiden
seutuin asukkaita; ne olivat tähän tulleet paki-parastaan opin tähden;
mutta oli yks joukko pelkästään mies-väkeäkin, he eivät olleet näiltä
tienoilta, vaan sisemmältä Hämeestä; hekin kuultelivat, vaan heidän
ajatuksiaan ei voinut ulko-näöltä tutkia.
Olipa vielä kaksi aivan outoa miestäkin, Ruotsin sotilain puvussa;
he olivat varustetut kypäriin ja miekkoihin, ja kannukset heidän
kantapäissään näyttivät heidän olevan ratsumiehiä.
Mikä heidän oli tähän tuonut, saamme kukaties vastedes kuulla, mutta
hekin kuultelivat vakaisesti saarnaajaa, kun se puhui Kaikkivaltiaasta
ja luomisesta, synnistä ja pelastuksesta. Waan pian hän alkoi
kietauntua siihen ihanaan, ehkä liikanaiseen oppiin, johon paavin
aikainen kristikunta eksyi, suostuttaaksensa niitä uusia kansoja, jotka
hänehen kääntyivät.
Hän puhui neitsy Mariasta, jota pidettiin kaikkein arvollisempana
ihmisten esi-rukoilijana taivaassa, ja voittaaksensa heidän
luonnolliset mielensä, koetti hän selittää sen taivaallista kauneutta,
senkin tähden, että he saisivat asettaa sellaisen kuvan omain
pakanallisten mieli-kuvainsa rinnalle, ja nähdä mitä ero oli.
"Hän katselee teitä kaikkia", sanoi hän, "juuri tälläkin hetkellä. Hän
suree teidän sydämenne synkeyttä ja iloitsee jos sanoma hänestä pääsee
teitä valistamaan; hänen silmänsä ovat kirkkaat, niinkuin tähtein
kirkkaus; hänen vaatteensa ovat lumi-valkeat; hänen äänensä on suloinen
kuin kesä-iltainen tuuli; hänen kätensä ovat hienommat kuin kukkaisen
lehdet."
Ylhäällä mäellä, sillä jota sääty-väki tähän aikaan kutsui "Hertan
kedoksi", näkyi vaimo, valkeissa vaatteissa; sen vyöteyksellä oli
punainen vyö, ja sen vaalealta loistavat hiukset olivat kootut
pään ympäri käyvällä kullan hohtavalla nauhalla.
Miehet, jotka nyt olivat selin sitä kohden, eivät tätä ilmestystä
havainneet, eikä pappikaan. Mutta vaimot näkivät sen ja peljästyivät.
"Neitsyt Maria!" huusi muutama.
"Luonnotar!" huusivat toiset.
"Jättäkää rumat Luonnottarenne", jatkoi saarna-mies, "ja kääntykää
taivaallisen neitsyen puoleen; Luonnottareita ei löydy muuta kuin
teidän väärässä uskossanne, mutta pyhä neitsyt katselee teitä ylhäältä."
"Hän häpäisee meidän jumaliamme", kiljasi muutama Hämäläinen,
"lyökämme se petturi Tuonelan uhriksi!"
"Lyökämme, lyökämme!" karjasi koko Hämäläisten joukko, ja nyt he
paljastivat aseensa, jotka heillä oli kätkettyinä, ja hyökkäsivät
saarna-miestä kohden. Waan nuorempi niistä kahdesta sotilaasta veti
kalpansa ja huusi kirkkaalla äänellä niille, jotka näkyivät olevan
tältä paikkakunnalta ja jotka olivat tulleet pappia kuulemaan ilman
vihamielistä aikomusta:
"Te miehet, jos teillä on vähäkin urhollisuutta, niin puolustakaa tätä
viatointa!"
Se oli selvää suomenkieltä, yhtä selvää kuin he itsekin puhuivat, ja
sepä vaikutti muukalaisen suusta, mitä ei se olis vaikuttanut oman
miehen.
He aseutuivat puolustamaan saarna-miestä, ja kova ottelo nousi.
"Lyökää pois se 'ristin ryttäri!'" huusivat takimmaiset viholliset,
ja etummaiset karkasivat sotilaan päälle, mutta hän piteli kalpaansa
miehevästi, ja yksi ja toinen ja kolmas hänen vihamiehistänsä kaatui.
Hänen toverinsa oli uskollisesti hänen apunansa, ja ärisi väliste
hampaissansa: "_Må fan ta' er era troll_!" ja hänenkin lyömällänsä
kaatui yksi ja toinen.
Tappelu levisi nyt yleiseksi, eikä voi sanoa, kenen puolelle voitto oli
lankeeva; saarna-miehen puolustajat seisoivat hänen ympärillänsä, mutta
vihdoin osasi eräs Hämäläinen häntä päähän, jotta hän kaatui.
Waan samassa he pakenivat kaikki, sekä vihamiehet että puolustajat,
ikäänkuin joku näkymätön olento heidän olis karkoittanut.
Naiset olivat jo silloin paenneet kun tämä ottelo alkoi; he olivat
huutaneet: "Neitsyt Maria!" ja toiset "luonnotar!"
Nyt kuului miehiltäkin vähä samanlaisia nimiä, heidän paetessaan.
Sotilasta kummastutti tämä; hän ei vielä ennättänyt kääntyä päin
kaatunutta saarna-miestä, kun hän näki toverin tekevän syvän
kumarruksen, semmoisen, joka tavallisesti tehtiin ritarien hoveissa,
kun jotain ylhäistä henkilöä, vaimoista eli miehistä tervehdittiin.
Hän kääntyi nyt sitä kohden ja se ihme, joka hänen tässä hetkessä
saavutti, esti hänen sekä kumartamasta että tervehtimästä.
Selittämisen tähden meidän on palaaminen muutaman hetken takaperin.
Se sama pyhä-aamu, josta äsken kerroimme, oli jo voittanut, mutta
aurinko ei vielä ollut ylhäällä.
Tuulen lapset nukkuivat vetten päällä, harjun kukkuloilla ja puitten
latvoissa.
He odottivat lupaa Ruskottarelta, ennen kuin he uskalsivat ylentää
päätänsä; he näkivät unissansa, miten he taas päivän noustessa olivat
lentelevinään kilpaa auringon säteitten kanssa, pitkin vesiä ja ketoja,
pitkin puita ja kukkasia.
Wesijärvellä näkyi pieni vene. Se kulki hiljaisella soudulla harjua
kohden. Se laski rantaan ja sen airoilta nousi neito, joka yksinään
olikin veneväkenä.
Joka hänen siinä näki, aamuruskon kumottaessa, puetettuna kun hän oli
valkeaan hameesen ja punaiseen vyöhön vyötettynä, olisi ainakin luullut
hänen ilman kauniiksi tyttäreksi, joka pilvistä oli astunut hetkeksi
maata ihastuttamaan ja sitte taas katoamaan.
Hän kävi kannasta ylöspäin; hän kumartihe maahan poimimaan -- ei
kukkaista, sillä kukat ei vielä olleet avanneena lehtiänsä laskeakseen
päivän säteitä poveensa -- vaan varjoja. Hän löysi punottavan
marjan, jota hän tarkasteli ihannellen, ja saattoi lähemmäksi omia
hymy-huuliansa, jotka olivat yhtä kauniit. Ainakin oli tämä ihana
olento joku vaimosta syntynyt, eikä ilman tytär. Hänen silmissänsä oli
täydellinen kuva kaikista niistä mielen liikunnoista, jotka saattavat
meidän elomme niin onnelliseksi ja niin onnettomaksi.
Niiden kirkkailla terillä istui keveikäs lempi.
Neito astui ylös "Hertan kedolle"; sieltä hänellä oli lavea näky-ala
itään, länteen ja etelään. Yksi järvi näkyi toisensa perään, sinne
asti, missä taivaan kannen reuna esti edemmäs näkemästä.
Lähellä neitoa puhutteli kyyhkynen puolisoansa lepän oksalla ja puoliso
vastasi vähällä kuherroksella pesästänsä, jossa hän suojeli poikiansa.
Nyt alkoi lakeus enemmän hohtaa idässä, Vesijärven takana; näky-ala
leveni, vetten kannet valkenivat, tuulen lapset heräsivät ja alkoivat
kuiskutella tuulen oksilla; ne hyppelivät alles ja leikittelivät neidon
hiuksissa.
Walkeus leveni yli taivaan, järvellä hiiskui pieniä laineita, nekin
olivat punertavia, ja nyt nousi täydessä jaloudessaan aurinko saarten
takaa, ja ken voipi hänen muotoansa kuvata?
Neidon kasvot kävivät verevämmiksi, hänen silmänsä säkenöitsivät, ja
hän hengitti täydellä vedolla sitä ilmaa, josta aurinko oli poistanut
yön sumut.
Hän oli luonnonlapsi, eikä tuntenut Luojaa kristin-opin kautta, mutta
kun hän tästä katseli kaikkea, mitä luonto hänellä näytti, niin hän
kyllä tunsi Luojan mielessänsä.
Waan hänessä oli syttynyt halu sitä oikein tuntemaan; hän oli kohdannut
saarna-miehen sen oppimatkoilla; se oli häntä jo vähä neuvonutkin,
ja nyt oli hän päättänyt tulla tänne, hänkin, sen oppia kuulemaan. Hän
istui siis "Hertan kedon" reunalle saarna-miestä odottamaan.
Mutta kun se tuli, niin hän peljästyi ja ujosteli sitä suurta kansan
paljoutta, joka saarna-miestä kokoon tuli kuulemaan, eikä mennytkään
ales väki-joukkoon, vaan seisahti mäelle. Tässä hänen havaitsivat ne
vaimot ja lapset, ja kun pappi puhui heille neitsyt Mariasta, niin he
luulivat sen näkevänsä, nähdessänsä hänen.