Oudot olot synnyttivät outoja mielipiteitä. Toisella puolen valtarajaa
ei asunut vihollisia, niinkuin Kustaa Vaasan aikoina, vaan tuttavia,
ystäviä ja sukulaisia, useinkin saman seurakunnan jäseniä, saman papin
sanankuulijoita. Sama kieli, samat tavat, sama usko, melkeinpä sama
lakikin vallitsi Venäläisessä niinkuin Ruotsalaisessakin alueessa.
Ainoana eroituksena oli eri esivalta, jolle uskollisuutta oli vannottu.
Se tosin vaikutti omiin-tuntoihin, mutta ei paljon tunteisin. Enintä
kumminkin tunnettiin olojen käytännölliset epäkohdat. Eikö olisi
mahdollista saada Savonmaa jälleen eheäksi, saada maakunta jälleen
nostetuksi uupumis-tilastansa?
Tämmöinen ajatus nousi Yrjö Maunu Sprengtportenin nerokkaassa mielessä.
Suomalaisten kansallistunto oli viritettävä, Suomen sivistys ja
viljelys kohotettava, kansan kaikki voimat jännitettävät; olletikkin
oli rajaseutu sekä varallisuudessa että valistuksessa voimistettava ja
sotalaitos pantava mainioon kuntoon. Näin varustettuna Suomi saattaisi
vielä takaisin voittaa kadotetut alansa.
Tuuma semmoinen voitti myöskin nuoren Kustaa III:nnen suosiota; sillä
mitä Suomi voittaisi, sen voittaisi tietysti Ruotsin valtakunta.
Keväällä 1775 Sprengtporten lähetettiin Savoon, uudesta järjestämään
näiden seutujen sotalaitosta. Seuraavana kesänä kuningas itse kävi
Suomenmaassa ja teki silloin joukon uusia sääntöjä, jotka voimakkaasti
vaikuttivat Savonkin edistykseen. Pohjois-Savo ja Pohjois-Karjala
saivat nyt eri maaherransa Kuopiossa. Tuohon muinaiseen Kuopionniemeen,
johon Kustaa Fincke oli rakennuttanut Tavisalmen kirkon keskelle
erämaita, oli nyt kaupunki perustettava kaupan ja vaurastumisen
helpoittamiseksi. Sen ohessa uusi veronlasku säännöllisen ison-jaon
kanssa oli antava Savon uutis-asutukselle uutta voimakasta vauhtia
niinkuin Kustaa Vaasan aikana ennen muinoin. Tämä oli paljon yhtenä
vuonna tehtyä Savonmaan hyväksi. Kun lisäksi muistamme, että samaan
aikaan Sprengtporten järjesti mainion Savon brigadin, perusti
Brahelinnassa sotakoulunsa upseeristoa varten, taivutti Karjalan
asukkaat asettamaan uutta jääkäri-väestöä ja edellä kaiken osasi
kaikkien sydämmiin, sekä ylhäisten että alhaisten, puhaltaa innokasta
isänmaallista henkeä, -- silloin saatamme ymmärtää, mikä uusi elämä oli
alkanut näille rajaseuduille ja niiden asukkaille.
Kesän-aikana oli vilkasta liikettä Brahelinnassa ja sen tienoilla.
Brigadin osastot ko'ottiin, harjoitettiin uusiin sota-liikkeisin,
opetettiin lennättämään tussarin luotia, levittämään jääkäri-linjaa,
rynnäköitä tekemään kallioin ja rämeiden välitse. Nuoret upseerit
oppivat karttojen tekemistä, saivat tutustua rajaseutujen polkuihin ja
portaisin, saivat harjaantua itse sotatieteen kaikkiin haaroihin.
Palkintona oli rakkaan opettajan mielihyvä. Ken parhaiten edistyi, se
joskus talvis-aikana sai seurata Sprengtporten'in kanssa Tukholman
iloiseen hoviin, oppimaan hienompia tapoja, kuin mitä Savossa oli
nähty.
Eikä ollut tämä vilkas elämä satunnaista virkainnon ponnistusta. Uusi
henki oli herännyt, nuoruuden henki, kansallisuuden henki. Suomen
kansan piti kohota Ruotsin kansan rinnalle täyteen tasa-arvoon,
itsenäiseksi jäseneksi vapaassa valtio-yhteydessä. Se oli
Sprengtporten'in ajatus, se oli nuoren Suomen ajatus.
Vaan Kustaa kuningas alkoi epäluulolla katsella tätä outoa innostusta.
"Suomen itsenäisyys" oli jo ennen kuultu sana; se silloin oli merkinnyt
Suomenmaan irroittamista Ruotsista ja liittymistä Venäjään. Saattaisiko
tuo nytkään lopulta muuta merkitä? Ja jos ei innostuksen tarkoitus
olisikkaan semmoinen, saattaisiko Ruotsin valta sittenkään myöntyä
nuoren Suomen pyyteisin? -- Kuningas epäili. -- Vihdoin hän
armollisesti lähetti Sprengtporten'in ulkomaille.
Kymmenen vuotta myöhemmin on jo näkö-ala synkistynyt. Kirkkaan
kevät-päivän sijaan on tullut helteinen, aureinen, myrskyä ennustava
kesä-päivä. Kuninkaan ja Sprengtporten'in väli on auttamattomasti
rikkunut. Jälkimäinen on mennyt keisarinnan palvelukseen. Mitä Kustaa
varosi, on käynyt toteen: "Suomen itsenäisyys" tarkoittaa maan
irroittamista Ruotsin valtakunnasta. Vaan kuningaskin puolestaan tahtoo
toteuttaa 1775 vuoden tuumat. Hän aikoo takaisin-valloittaa kadotetut
osat, korjata rajan epä-mukaisuudet, antaa Suomalaisille, jos ei
itsenäisyyttä, kumminkin turvallisuutta.
Näin syttyy sota v. 1788. Sodan ohessa kaikki eripuraiset mielipiteet
viriävät. Valtaraja oli halkaissut Savonmaan; nytpä riitaiset
mielipiteet vetävät rajaa monen miehen sydämmenkin halki.
Heinäk. 1 p. 1788 Savon sotaväki Hastfer'in komennon alla ilmaantuu
Savonlinnan edustalla. Tässä siis sota alkaa. Mutta alku ei tällä kertaa
suinkaan työtä kaunista. Rynnäkkö-tikapuut ovat unohtuneet; johtava
henki, Sprengtporten'in nero, puuttuu. Piirityskin, johon täytyy ryhtyä
rynnäkön sijasta, käy kehnosti; viimein tulee Anjalan miesten
yllytykset, jotka turmelevat koko yrityksen. Elok. 20 p. Hastfer
peräytyy Rantasalmelle. Sinne tulee De Geer. Syviä valtio-tuumia, sopii
yhtä hyvin sanoa: ennen kuulumattomia kavaltamis-juonia, sommitellaan
kokoon. Suomen säätyjen pitäisi muka kokoontuman Mikkeliin ja sieltä
anoman keisarinnan apua Suomen itsenäisyyden toteuttamiseen. Syyskuussa
Sprengtporten tulee Ruokolahdelle, Hastfer'in puheille; mutta muuta ei
synny kuin tuumia ja ehdotuksia. Jägerhorn, itsenäisyys-aatteen
pääministeri, oleskelee koko Marraskuun Brahelinnassa, kirjoittamassa
ehdotustansa Pohjoismaiden uudesta valtioliitosta; vaan sitten hän
pakenee Puumalan kautta rajan yli. Valloitus-puuha nyt oli tyhjään
mennyt, salaliitto-tuuma oli myöskin rauennut. Tuo kiiltävä kajastus
Savon eheydestä oli kerrassaan haihtunut.
Seuraavana kesänä Sprengtporten yrittää tunkeumaan Savoon
Venäläis-armeijan kanssa. Nuo Mikkelissä pidettävät valtiopäivät ovat
yhä hänellä mielessä. Vaan otollinen aika on mennyt; mielet ovat
samenneet; Savossa ei ole enää itsenäisyys-tuuman kannattajia,
ainoastaan uljaita miehiä, jotka tekevät velvollisuutensa hamaan
kuolemaan asti. Kuula Savolaisen jääkärin tussarista kaataa
Porrassalmen sillan törmälle sen miehen, joka on Savon sotalaitoksen
isä ja uudistaja. Haavoitettu viedään tuttavaan Brahelinnaan, missä hän
ennen oli asunut rakastettuna isäntänä; nyt hän siinä makaa maan
vihollisena verissänsä. "Omat koirat purivat!" mainitaan hänen
katkerasti lausuneen. Sprengtporten'in kaikki tuumat ovat kukistuneet
ja hänen mahtava muotonsa siirtyy pois näkyviltä. Tosin Venäläiset
sitten etenevät Rantasalmelle saakka. Mutta heitä kohtaa luja
yksimielinen vastarinta, joka Parkunmäellä heidät musertaa.
Kustaa kuninkaan oli syytä ylpeillä. Syksyllä 1789 hän tuli Savoon,
voittoansa ihailemaan. Lokak. 18 p. klo 3 j.p.p. kuningas saapui
Mikkeliin ja kävi vielä samana iltana Porrassalmea katselemassa. Yötä
oltiin Paukkolan rusthollissa ja seuraavana päivänä matka jatkettiin
Rantasalmelle. Tämä oli neljän päivän matkustus edes takaisin; 22 p.
myöhään illalla Kustaa tuli takaisin Mikkeliin ja lähti seuraavana
aamuna Heinolaan päin. Tappeluja hän ei ollut tällä retkellä voittanut,
se on totta; -- mutta hän voitti Savolaisten sydämmet. Eikä ihmettä;
sillä siinä oli Kustaa III:nnen väkevin puoli ja kenties Savolaisten
heikoin. Muutamat suomeksi lausutut sanat: "Suuri kiitos pojat!" --
ainoat jotka kuningas osasi -- saattoivat jo nostaa alamaisen
ihastuksen kukkuroilleen.
V. 1790 vielä taisteltiin kunnialla Savonkin rajoilla. Mutta kun rauha
solmittiin, ei mitään muutosta rajan suhteen tapahtunut. Epäkohdat siis
enimmältään pysyivät. Vaan yhtä hyvin on Kustaa III:nnen hallituskausi
ikuisesti muistettava tämän maakunnan historiassa. Se ei ollut pelkkää
onnen aikaa, mutta se oli sivistymisen, viljelyksen ja voimallisen
herätyksen aika.