Ruotsin mahtavuuden aikana, jolloin Pähkinälinna ja Käkisalmen linna
olivat raja-varustuksina, ei enää entisellä tarkkuudella hoidettu
Viipuria eikä Savonlinnaa. Tuon tuostakin tehtiin välttämättömät
korjaustyöt. Järjestyksen vuoksi nosto-silta joka ilta vedettiin ylös
Savonlinnan ja Tallisaaren väliltä. Mutta eipä tullut kenenkään
mieleen, että varsinainen vaara, -- ellei joku satunnainen puuska
niinkuin Kaarlo Kustaan aikuinen -- saattaisi enää näihin seutuihin
ylöttyä.
Haikea hairaus! -- Savon piti vielä kerta muuttua raja-maakunnaksi. Sen
piti muun Suomen kanssa kärsiä vihollis-vallan kaikki kauhut. Kahdesti
hävitettynä, se vihdoin oli rikki leikattava riiteleväin valtain
sovittajaisiksi.
Kesäkuussa 1710 joutui Suomen luja lukko, Viipuri, Venäläisten valtaan.
Syksympänä Käkisalmen kävi samoin. Savoa jo uhattiin sekä idästä että
etelästä. Kymmenen-vuotiset ponnistukset suuren sodan kannatusta varten
olivat tämänkin maakunnan voimia näännyttäneet. Katovuosia oli lisäksi
tullut. Kansa alkoi tuskaantua, eikä enää paljon väliä pitänyt, minkä
vallan alle vihdoin jouduttaisiin. Elokuussa Eversti Kaarlo Armfelt
pienen joukon kanssa seisoi itäpuolella Savonlinnaa, vartioimassa
Pulkasalmen tietä. Yht'äkkiä suuri Kasakka-parvi tunkeutui toista tietä
vesien yli ja Armfelt'in täytyi hätäisesti peräytyä linnan turviin.
Venäläiset ajoivat häntä takaa Kyrönsalmelle saakka, missä linnan tykit
heitä tervehtivät.
Tämä vaara kuitenkin jälleen poistui, ja seuraavana vuonna Suomen
sotaväki näytti voitolle tulevan. Armfelt eteni Parikkalaan, jossa löi
Venäläiset parissa tappeluissa. Nieroht pää-armeijan kanssa alkoi
Viipuria ahdistaa, ja Suomalaiset sissit tunkeutuivat Nevajoelle asti.
Vaan armeija jo nieli ja kulutti kaikki mies-voimat Savostakin. Ei enää
ollut niitä aikoja, että Savon maakunta itsekseen olisi osannut
puolustustansa ajaa. Se jäi hetkeksi tapauksista syrjälle, sill'aikaa
kuin vihollinen tunkeutui maamme eteläisiin ja läntisiin osiin. Vihdoin
kuitenkin senkin vuoro tuli. Kesällä 1714, kun Suomen armeija jo oli
peräytynyt Raaheen saakka, kuli Venäläinen sotavoima piirittämään
Savonlinnaa. Päällekarkaus tapahtui tällä kertaa lännen puolelta,
Laitasillan yli, ja kaupunki joutui heti vihollisten valtaan. Linna
ainoastaan kuusi viikkoa kesti Venäläisten pommeja. Kun ei mitään apua
ollut odottamista ja koko maakunta jo oli valloitettu, tapahtui
heittämys Heinäk. 29 p. 1714. Varustusväki sai vapaan lähdön ja
marsitettiin Iisalmen kautta Pohjanmaalle. Savon ruotu-sotaväestä
olivat useat jo karanneet kotiseuduilleen. Toiset seurasivat yhä
Ruotsin lippuja, vaikka isänmaa oli kadotettu. Urhea Longström,
syntyänsä Savon talonpoika, kaatui vihdoin Norjan tunturien kesken.
Rauha tuli vasta seitsemän vuoden perästä. Joulukuussa 1721 Venäläiset
lähtivät Savonlinnasta, ja Savonmaa palautettiin Ruotsin vallan alle.
Vaan sen asema oli ihan toinen kuin edellisellä vuosisadalla. Venäjän
raja alkoi kohta Punkasalmen takana, vaikka koillisessa tosin
Pohjois-Karjala oli jäänyt Suomen yhteyteen. Sitä vastoin oli Viipuri
ja lähin meren-rannikko tullut Venäjän alueeksi. Savolaisten
luonnollinen kauppatie oli siis katkaistu, se tie, jolla Savon terva
oli ulos-viety ja suoloja maahan tuotu. Lappeenrantaan asti voitiin
kulkea niinkuin ennenkin. Siellä oli maaherran asunto, jonka virkapiiri
ulottui Kymen suusta Lieksaan saakka. Mutta Lappeenrannan ja Viipurin
välistä kulki valtaraja, ja Savon kauppa oli tästä-pitäin käytävä
Lappeenrannasta Haminaan, joka oli lähin Ruotsinvallan tapuli-kaupunki.
Tämä oli kyllä hankalaa, mutta ei kumminkaan mahdotonta. Mahdottomampia
oloja oli vielä tulossa.
Synkillä aavistuksilla vastaan-otettiin Savonmaalla sanomat uuden sodan
tulosta v. 1741. Jo samana syksynä Kasakat polttivat sadottain kyliä
raja-pitäjissä. Maaherra Stiernstedt, vanhasta Viipurilaisesta
Theslef-suvusta, koetti rahvaan avulla järjestää maakunnan puolustusta
ja saikin viholliset karkoitetuiksi. Mutta seuraavana keväänä tuli
vielä ankarampi hävitys-puuska, joka levisi Savonlinnan seutuihin
saakka. Paljon ihmisiä pakeni linnan turviin. Mikä kamala näkö-ala
kevät-yön pimeässä vanhan Olavin-linnan harjalta! Ylt'ympäri ainoastaan
palavien kylien ruskea hohde! Varsinainen valloitus tuli kuitenkin
vasta syksyllä, sitten kuin Venäjän pää-armeija jo oli tunkeunut
Helsingin seuduille saakka. Elok. 8 p. 1742 Olavin linna joutui
lopullisesti pois sen vallan alta, jonka vahvistukseksi se oli
rakennettu.
Siihen aikaan ei suinkaan näyttänyt siltä, että Suomenmaa enää palaisi
Ruotsin vallan alle. Keväällä 1743 tosin Ruotsin sotavoima ilmestyi
sekä Oulun seuduilla että Turun saaristossa. Tuuma oli, että
Freudenfelt'in piti tunkeuda Pohjanmaalta Savoon. Mitä Savon miehet
lienevät asiasta ajatelleet, on vaikea sanoa; mutta heidän
virkamiehensä ja pappinsa, Agander'it, Gummerus'et, Mechelin'it ja
Helsingius'et, lähettivät vakojia tiedustelemaan muka "vihollisten"
etenemistä ja käyttivät itseänsä kaikin puolin keisarinnan uskollisina
alamaisina. Rauhanteossa olikin paljon kysymystä, että Savonmaa ja
Pohjois-Karjala nyt liitettäisiin Venäjän voittomaihin. Keisarinnalla
kuitenkin oli muita mielitekoja, kuin lisätä herruutensa loistoa
muutamilla kuivilla kivi-mä'illä Savon syrjäisistä erämaista.
Ainoastaan tuo toistamiseen valloitettu linna täytyi pitää. Sen vuoksi
vedettiin kartalla rajalinja idän, lännen ja pohjan puolella
Savonlinnaa, noin kahden peninkulman kaukaisuudessa. Se oli raja
semmoinen, joka leikkasi talot ja tilukset poikki ja halki. Jos pirtti
oli Ruotsin puolella, saattoipa sauna olla Venäjän valtakunnassa.
Melkein koko Säämingin pitäjä tuli Venäjän alle, lisäksi vähäinen kulma
Rantasalmea ja pitkiä palstoja Sulkavaa ja Kerimäkeä. Eikä kaikin
paikoin perästäkään tietty, missä raja oikeastaan kulki. Taloja oli,
jotka 65 vuotta pysyivät neutralisena alana, eivät kumpaisellekkaan
valtakunnalle veroa maksaneet, eivätkä saaneet käräjä-asioitansa muulla
keinoin ratkaistuiksi, kuin että otettiin oikeuden jäsenet molemmista
valtakunnista.
Savon asema oli nyt todellakin eriskummainen. Sen linna ja sen ainoa
kaupunki olivat vieraan vallan alla. Tämä valta pisti neliskulmaisen
sarven maakunnan sydämmen läpitse. Savon mahtava vesijakso oli
ikäänkuin hammas-saumoihin rikki leikattu. Puumalan-salmi tosin kuului
Ruotsin valtaan, mutta jos siitä lähdettiin pohjaan tai etelään,
kohtasi Venäjän valta. Kaikki entiset kauppapaikat, Lappeenranta,
Hamina, koko merenrannikko Kymen läntiseen suuhun saakka oli vierasta
valtakuntaa. Niin-muodoin Savonmaa ja vielä enemmin Pohjois-Karjala
olivat suljetut umpinaiseen soppeen, estetyt kaikista luonnollisista
liike-väylistä. Näiden seutujen kauppa alkoi tästä syystä kääntyä
Pohjanmaan kaupunkeihin. Mutta hallitus tahtoi, kadotetun Haminan
sijaan, perustaa uuden tapuli-paikan Savon kaupalle; Loviisa
länsipuolella Kymijokea sai Haminan oikeudet, niinkuin Hamina aikoinaan
oli saanut Viipurin oikeudet. Luonnottoman valtarajan lisäksi tuli siis
luonnoton kaupparaja. Se oli hallituksen puolelta täysi todenteko;
sillä vahteja asetettiin Savon ja Pohjanmaan välille, estämään
luvatonta tavaran-kuljetusta. Aian-pitkään ei tämä tosin auttanut;
Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan kauppa kumminkin lopulta kääntyi
Pohjanlahteen päin, jonka rantakaupungit tästä aiasta alkavat rikastua.
Mutta eipä sekään kulku ollut aivan lyhyt eikä aivan mukava; se oli
ainoastaan mahdottomista mahdollisin.
Hallinto-olot eivät olleet iloisia nekään. Se maaherra, jonka oli
valvominen Suomen sydänmaiden edistystä, asui Loviisassa; sillä tämä
oli koko läänin ainoa kaupunki. Sinne sitä oli lähteminen Iisalmelta ja
Pielisjärveltä saakka, läänihallituksen apua etsimään. Yhteys muun
maailman kanssa oli kaikin puolin hankala. Savon ainoa postikonttori
oli Mikkelin kirkonkylässä. Henkinen edistys näytti yhtä mahdottomalta
kuin aineellinenkin. Rantasalmelle koetettiin sijoittaa se
trivialikoulu, joka ennen oli Lappeenrannassa ollut; mutta se ei
tahtonut menestyä.
Todellakin, -- nämä avarat perät olivat niinkuin hukatut Ruotsin
valtakunnan tietämättömiin komeroihin.