Porrassalmen ja Parkunmäen uroot olivat tuskin ennättäneet vielä
vanhentua, kun jo uudistettiin tuo verinen leikki Savonmaalla. Ankara
oli talvi v. 1808. Pakkanen paukkui kilpaa kanuunan kanssa. Miehet
ko'ottiin hätäisesti ruoduittansa; mutta ei marsittu rajaa kohden, vaan
taakse päin pohjan kaukaisille perille. Millä mielellä rakkaat
kotiseudut heitettiin vihollisen valtaan, ei tarvitse kertoa. Sydämmet
olivat jäätymäisillään, niinkuin Savon vesistöjen avarat selät
jää-peitossa lepäsivät.
Tulipa vihdoin keväinen aurinko. Ensimäinen onnen säde paistoi
Siikajoella, ja pian niinkuin keväinen tulva Savon sotavoima virtasi
takaisin etelään. Neljän viikon kuluessa oli suurin osa Savonmaata
jälleen voitettu, talonpojatkin olivat aseisin tarttuneet, koko maa
näytti nousseen tehokkaasen taisteluun.
Mutta kesä ei täyttänyt kevään lupauksia. Savon armeijan täytyi
peräytyä Toivalan salmen taaksi, ja Savon maakunta Kuopioon asti oli
jätettävä vihollisten haltuun. Koko kesän kuitenkin kesti ankaraa
ottelua Kallaveden omistamisesta. Koko kesän Savon tykit Toivalan
rannasta lauloivat uhkeata virttänsä Venäläisten törmiin. Syksyllä
vihdoin Sandels'in täytyi siirtää asemansa Iisalmelle. Vielä yksi
kunnian päivä Koljonvirran tykönä! Sitten ei muuta jälillä, kuin lähtö
perimmäiseen pohjaan, surulliset talvimajat Torniossa ja viimeiset
taistelut Pohjanlahden toisella puolen.
Se oli mainion Savon brigadin viimeinen kohtalo.
Itse Savon maakunta, niinkuin koko muukin Suomi, oli nyt uusiin oloihin
joutunut. Ensimmältä tosin monen mielestä synkältä näytti. Vähitellen
kuitenkin ruvettiin huomaamaan, että oli laskettu uusi perustus, jonka
nojaan tulevaisuus sopi rakentaa. Merkillinen, ikuisesti muistettava
oli se vaihe, jolla vuosiluku 1812 alkoi. Kerrassaan, ikäänkuin
lumouksella, koko Venäläinen Suomi oli emämaahan jälleen yhdistetty.
Tuo kummallinen raja, joka oli Savonmaan halkaissut ja verisiä
taisteluja synnyttänyt, oli nyt ilman verenvuodatuksetta poistettu.
Savonmaa oli jälleen eheäksi tullut. Seitsemän-kymmentä ajastaikaa oli
maakunta kiikkunut kahtaalle tuon sopimattoman rajaharjan jakamana. Nyt
se oli päässyt tasapainoon ja lepoon. Se ei enää ollut Ruotsin Savoa ja
Venäjän Savoa; se oli kaikki tyyni Suomen Savo salminensa saarinensa.
Tämä oli Aleksanteri I:n kumminlahja vasta-syntyneelle Suomen
valtiolle. Elokuussa 1819 Suomen suuriruhtinas kulki Savonkin läpitse
matkallansa Kajaaniin päin ja Pohjanmaalle. Hän ei ollut vähempi
sydänten lumoja, tämä mahtava Venäjän valtias, kuin Kolmas Kustaa
aikoinansa, ja Savonmaan onneksi hänkin jo oli ennättänyt tehdä
iki-muistettavan työn.
Sillä nyt oli Savo jälleen päässyt luonnolliseen asemaansa. Raja oli
kaukana, eikä enää ollutkaan mikään vihollinen raja. Viipuri oli
jälleen Suomenmaahan liittynyt ja Savo oli siinä saanut luonnollisen
satamansa takaisin. Tuo vanha ajatus, yhdistää Saimaan vedet mereen, --
ajatus, jota jo pari vuosikymmentä Savonlinnan perustamisen jälkeen oli
herännyt ja sitten aina tuon-tuostakin tullut esiin --, se nyt virkosi
uudella voimalla. Savonmaalle koitti uusi edistyksen aikakausi. Se
aikakausi on nykyinen aikamme, -- "meidän aika".
* * * * *
Muinaisuuden utuiset kuvat ovat nyt kulkeneet silmäimme editse.
Nykyisyys, joka aina on silmäin edessä, ei kaipaa kuvausta. Mutta
senkin olot vasta silloin oikein käsitetään, kun niiden syntysanoja
etsitään entisyyden hämärästä kaukaisuudesta. Nykyinen Savo muinaisen
Savon rinnalla, mikä hämmästyttävä näky! -- Saimaan kanava avattiin v.
1856, ja tämä suuri tapaus on näiden seutujen muodon tykkönään
muuttanut. Savon avarat vesistöt ovat tulleet valtamerten haaraksi.
Entisten erämaiden tienoille on Lappalais-kotain sijaan syntynyt
merenkulkua harjoittavia tapuli-kaupungeita. Sadottain höyryaluksia jo
kulkee kyntämässä niitä ulapoita, missä Olaus Magnus aikoinaan ei
nähnyt kuin ryöstöretkien köykäiset, olkapäillä kannettavat veneet.
Uusi aika, sivistyneen maailman suuri liike on tunkeunut Savon
syrjäisiin salomaihin.
Ja Savonlinna -- se ei enää ole rajalinna erämaiden liepeessä, se on
vain muinais-merkki menneistä aioista ja onnenvaiheista. Nikolain
hallituksen viimeisinä vuosina varustusväki ja tykit siitä pois
otettiin; muutamia vuosia myöhemmin se lakkasi olemasta kruunun
vankihuoneena. Autioksi jätettynä Olavin linna torneinensa oudostellen
katseli uutta aikakautta, joka höyryn voimalla riensi sen sivutse.
Elokuussa v. 1868 muutama Kyrönsalmesta kulkeva höyryalus heitti
tulen-säkenen, joka sytytti linnan. Vuotta myöhemmin toinen osa
linnasta paloi yhtäläisestä syystä. Uusi aika raivasi tiensä vanhan
aian raunioin ylitse.
Vaan uuden aian tulee muutakin tehdä kuin hävittää vanhan ajan jäljet.
Sen tulee holhoa muinaisuuden muistoja, itsellensä vahvistukseksi,
tulevaisuudelle turvaksi. Tätäkin velvollisuuttansa on uusi aika
muistanut, ja Olavin linna seisoo taas uudistettuna, ei enää tosin
sotaista tarkoitusta varten, vaan ihanana muistomerkkinä Savon ja
Suomenmaan muinaisista taisteluista.