Raja oli nyt vahvistettu, Savon pohjoisetkin vesistöt olivat tulleet
Suomen haltuun. Vaan idän puolella joka hetki vihollinen oli
väijyksissä, -- vihollinen, joka oli Savonsukuinen ja samankielinen
kuin Savon omat asukkaat, mutta yhtä katkera kuin suinkin vento-vieras
vainolainen.
Silloin Juhana kuningas käsitti ajatuksen, että Venäjän Karjala oli
valloitettava ja Suomeen yhdistettävä. Sota syttyi, joka kesti koko
hänen hallituskautensa. Käkisalmi valloitettiin ja toivo heräsi, että
Pähkinäsaaren rauhanteon hajottama Karjalan kansa nyt yhdistyisi saman
hallituksen alle. Niinpä Juhana kuningas entisen eripuraisuuden
muistoksi antoi Karjalan maakunnalle vaakunan, jossa kaksi nostettua
käsivartta heristivät asetta vastatuksin; toinen käsi piteli Suomen
suoraa miekkaa, toinen Venäläistä köyryistä sapelia. Nyt ne muka
kumpainenkin olivat rauhaan liitetyt yhden kruunun alle. Vaan tämä oli
toki liian aikainen toivo. Tarkoitettu yhdistys ei silloin vielä
tullutkaan toimeen. Täyssinän rauhanteossa v. 1595 valtaraja yhä
pantiin käymään pitkin Savon itäistä kylkeä, niin että Pohjois-Savossa
mahtava Pisavuori Nilsiässä oli raja-aidan viimeisenä pylväänä.
Juhana kuninkaan sodassa olivat Savolaisetkin ottaneet vilkasta osaa;
sitäpä epäilemättä tarkoitti se vaakuna, joka siihen aikaan maakunnalle
annettiin, tuo kultainen jännitetty joutsi. Linnan-isäntäin johdolla
oli, näet, Savon rahvas toisinaan retkeillyt Aunukseen saakka. Toiselta
puolen taas Pohjois-Karjalan sissikunnat olivat tuontuostakin
ryöstäneet Savolaisten uutis-asutuksia Tavisalmella. Ihmisten mielet
olivat hurjistuneet; veren ja saaliin himo oli astunut uutteran
viljelys-toimen sijaan.
Toisenkin, vielä ikävämmän haitan oli sota synnyttänyt. Useat
talonpoiat Savossakin olivat ottaneet vasta-palvelusta tehdäksensä,
vapauttaen sillä tavoin talojansa veron-velvollisuuksista ja saaden
lisäksi oikeuden ylöskantaa eläkettänsä, niinkutsuttua linnaleiriä,
muilta talonpoi'ilta. Nämä talonpoikaiset "knaapit", jotka virkamiesten
kanssa kilvan rasittivat köyhempiä veljiänsä, kylvivät vihan karvaat
siemenet maakunnan kotoisiin oloihin. Rauha vihdoin tuli, mutta rasitus
ei kuitenkaan vähennyt. Kansa tuskauntui ja sisällinen sota syttyi. Se
oli tuo tunnettu Nuijakapina, alkuvuodelta 1597. Pohjanmaalta se oli
levinnyt Rautalammille, joka siihen aikaan käsitti Viisasaaret ja
Saarijärvet eli Hämeenmaan koko pohjoiskulman, ja jonka asukkaat olivat
Savon sukua. Rautalammilta kapinan liekki helposti levisi sekä Hämeesen
että Savoon.
Vanha raajarikko soturi, Götrik Fincke, oli siihen aikaan
käskynhaltiana Savonlinnassa. Hän oli tuon ennen mainitun Kustaa
Fincke'n poikia, luonteeltansa lempeä ja epäilemättä maakunnassa
rakastettu. Hän sen vuoksi oli vakuutettu, että Savon asukkaat
asettuisivat la'illisen järjestyksen puolelle, jos Nuijamiehet
yrittäisivät tunkeumaan hänen lääniinsä. Mutta siinä toivossa Fincke
kokonaan pettyi. Yht'äkkiä leimahti kapina ilmi tuleen Suur-Savossa.
Kohta sen jälkeen Pohjanmaalta tulleet lähettiläät nostattivat
Pieksämät, Joroiset ja Juvat. Tavisalmenkin miehet jo jännittivät
joutsensa. Joka paikassa virkamiesten ja knaappien talot ryöstettiin ja
poltettiin.
Rohkeat olivat talonpoikien tuumat. Kaikkien maakuntain rahvas oli
aseisin nostatettava, Kaarlo herttuan ja Ruotsin hallituksen puolesta,
herra Klaus Fleming'iä ja hänen huovejansa vastaan. Pohjan Kyröstä
alkaen oli koko maa suljettava yhteen apajaan; Savolaisten piti
etenemän Viipurin läänin ja Uudenmaan kautta, ja kaikkien
nuijajoukkojen oli yhtyminen Turun linnan edustalle. -- Eikö hurskas
Götrik Fincke, Savolaisten hyvä ystävä, tahtoisi ruveta nuijamiesten
puolelle rahvaan sortajia vastaan? -- Tästä asiasta lähetettiin
Joroisista kirje Savonlinnaan. Mutta Fincke'n vastaus oli julma,
niinkuin aian tavat yleisesti; sanansaattajilta hakattiin kädet poikki,
-- ja ennen pitkää oli linnan sotaväki ajanut kapinoitsijat joka
paikassa hajalle. Viisisataa Savon talonpoikaa mainitaan tässä
metelissä surmansa saaneen, ja vaikka Fincke koetti lievittää koston
ankaruutta, harjoitettiin nyt sotaväen puolelta hirveitä väkivallan
töitä. Itse rahvaskin linnan lähiseuduilta liittyi sotaväen kanssa
ryöstöä varten. Se oli uutta vihan kylvöä, jonka puhdit vielä vuosia
jälkeen päin riehuivat.
Vasta kun Kaarlo herttua oli voiton saanut koko Suomenmaassa, ja kun
hän, kuninkaaksi tultuansa, uudisti sodan Venäjää vastaan Karjalan
omistamisesta, silloin Savon asukkaille jälleen syntyi suuri yhteinen
tehtävä, joka mielet yhteen sovitti. Käkisalmi valloitettiin v. 1611 ja
seuraavana vuonna Pähkinälinnakin. Tarkoitus oli levittää Ruotsin
valtakunta Äänisjärveen, Vienaan ja Ruijaan asti. Mahtava Suomen valta
oli siis rakentumaisillaan, -- ja jos Stolbovan rauhanteko ei kaikkia
toiveita täyttänytkään, oli kumminkin nyt avarat alat Suomen
kansallisuudelle voitettu.