Säämingin kirkko oli nähtävästi perustettu samaan aikaan kuin linnakin
sen läheisyydessä syntyi. Se oli Savon kolmas kirkko, Katholisen uskon
viimeisenä etuvartiana koillista kohden. Idässä Kreikan usko vallitsi,
pohjasessa erämaiden Lappalaiset vielä palvelivat seidojansa ja
kysyivät noita-rumpunsa enteitä. Samoin la'in ja oikeuden valta tuskin
oli olemassa noilla pohjoisilla kalavesillä, joiden omistamisesta kesti
riitaa Venäjänpuolisten kanssa. Nimet "Koiruus" ja "Konnuus" ja
"Varkaus" ovat vielä muistomerkkeinä näiden aikojen hurjista
laittomuuden oloista. Linnan suojassa arvattavasti väestö maakunnan
etelä-osassa voimakkaasti karttui; mutta se ei voinut levitä niihin
kaukaisempiin seutuihin, joissa yhteiskunnallisen järjestyksen turva
vielä puuttui. Asuttu maailma ulottui kenties Rantasalmelle asti.
Leppävirroilla kumminkin jo alkoi Tapion havu-hiipan yksinomainen
hallitus.
Tulipa silloin toinen aika. Unionin side, joka oli koettanut yhdistää
Skandinavian kolme valtakuntaa suureksi pohjoismaiden monarkiaksi,
katkesi lopullisesti. Samaan aikaan tuo vieläkin suurempi hengellinen
monarkia, jonka pääkaupunkina Roma oli, meni kappaleiksi, ja Suomenmaa
Ruotsin kanssa sai puhdistetun uskon-järjestyksen. Nämä mullistukset
eivät tapahtuneet ilman taisteluitta. Mutta kaukaisella Savonmaalla ei
paljon tietty suuren maailman meteleistä, niin kauan kuin rauha
itä-naapurin kanssa rikkumatta pysyi, ja senpä tähden aikakirjoissa ei
puhuta erittäin mitään, kuinka Kustaa Vaasa sai tämän seudun haltuunsa
ja kuinka Luther'in oppi täällä astui Katholisuuden sijaan. Oikeastaan
Savo, vaikka omalla linnalla varustettuna, yhä vielä luettiin Viipurin
linnan lääniin ja seurasi sen vaiheita. Kun Kustaan Saksalainen lanko,
Hoijan kreivi, sai Viipurin läänitykseksi, hän samassa myöskin tuli
Savon haltiaksi. V. 1534 Hoijan kreivi pakeni Lybek'iin, ja Kustaan
täytyi antaa sotavoimalla takaisin-valloittaa tämä langon-lahja.
Savonlinnanpa Eerik Fleming tavallisella sukkeluudellaan pian sai
kreivin väeltä anastetuksi; Viipurin linna teki enemmän vastusta. Mutta
kun kaikki oli suoritettu, pyysi Niilo Grabbe, joka oli pantu Viipurin
isännäksi, että Savon linna ja lääni jäisi yhä vielä Viipurin alle,
niinkuin vanhastaan oli ollut. Kustaa kuningas ei sanonut seudun
seikkoja tuntevansa, mutta suostui toistaseksi Grabben ehdotukseen;
Savonlinnasta piti toimitettaman Viipuriin, mitä siellä tarvittaisiin,
ja Viipurista piti lähetettämän Savonlinnaan suoloja, humaloita, verkaa
ja muuta, jota ei Savossa ollut. Savonlinna siis oli Viipurin suhteen,
niinkuin metsätorppa talon rinnalla. Koko Savonmaa oli hallintonsa
puolesta niinkuin kappelikunta emäpitäjän sivulla.
Mutta pian Kustaa kuningas alkoi huomata, että Savonmaasta voitaisiin
jotakin muuta tehdä. Erämaiden asuttamisella oli valtakunnan raja
vahvistettava Venäjää vastaan, ja tämän toimen johtajaksi oli
Savonlinnan isännäksi pantava joku jäntevä ja kelvollinen Suomen mies,
joka hyvin tuntisi maan ja kansan. Kuningas siihen virkaan valitsi
Kustaa Fincke'n Sonniemen herran. Tämä oli sukunsa ja nimensäkin
puolesta oikeastaan Suomalainen; sillä isän-isä oli ollut Klaus
Rankonen Mälkkilän herra, ja nimi Fincke oli myöhemmin otettu
isän-äidin mukaan. Pait sitä hän jo pari vuotta ennen oli näillä
seuduin virkaa pitänyt, Viipurin linnanisännän apulaisena, kun hän nyt
v. 1547 sai itsenäiseen hallintoonsa Savonmaan linnan ja läänin.
Soveliaampaa miestä ei olisi voitu löytää kuninkaan tarkoitusten
täyttämiseen. Kustaa Fincke on lähtemättömillä kirjaimilla piirtänyt
nimensä Savon historiaan; sillä hänen toimellansa on Pohjois-Savo
tullut Suomenmaalle valloitetuksi.
Kuitenkin oli jo muutamia vuosia ennen ensimäinen alku tehty pohjoisten
erämaiden asuttamiseen. "Suomalainen Klemetti Kirjuri", joka siihen
aikaan oli käskynhaltiana Savonlinnassa, oli Savolaisten "Lappiin",
niinkuin näitä aloja silloin vielä nimitettiin, perustanut talon, jonka
tarkoituksena oli suojella rajaa Venäjän-puolisten vaatimuksia ja
anastuksia vastaan. Fincke nyt ehdotteli, että Klemetin uutis-talosta
tehtäisiin kuninkaan-kartano, jossa erinäinen nimismies saisi
asuntonsa, niin että koko tämä seutu, johon jo oli alkanut muitakin
uutis-asukkaita siirtyä, tulisi erinäiseksi pitäjäksi. Näin tehtiinkin.
Kartano, jonka Klemetti Kirjuri oli perustanut, oli Tavisalmi nimeltä,
nykyisessä Maaningan pitäjässä, ja sen mukaan tuo uusi hallinto-pitäjä
nimitettiin Tavisalmen pitäjäksi. Fincke'n toimesta ja kehoituksesta
nyt Savon miehet alkoivat rakentaa vakinaisia asumuksia näillä
erämailla, missä tähän saakka olivat vain kesäaikoina kalassa käyneet.
Uutis-asutus hyvin menestyi, -- eikä aikaakaan, niin täytyi ajatella
eri kirkon rakentamista Pohjois-Savon siirtokunnalle. Jo Helmikuussa
1552 saattoi Fincke kirjoittaa kuninkaalle, että kirkko Tavisalmen
pitäjässä oli valmis ja kaipasi pappia sekä kaikenlaista
jumalanpalveluksessa käytettävää kalua. Tuo uusi herranhuone ei ollut
samalla paikalla kuin knninkaan-kartano, josta pitäjä oli nimensä
saanut, vaan nähtävästi 3 1/2 peninkulmaa etelämpänä, eräässä
Kallaveden niemekkeessä, jonka nimi oli Kuopionniemi. Aikojen kuluessa
seurakunta tästä sai nimen: Kuopio, vaan tähän aikaan sitä vielä
nimitettiin Tavisalmeksi, niinkuin hallinto-pitäjääkin. Se oli
Savonmaan neljäs kirkkokunta, ja sen ensimäiseksi kirkkoherraksi tuli
Esko Kauhanen. Samaan aikaan löytyi jo Rantasalmellakin kirkko; mutta
tämä vielä muutamia vuosikymmeniä pysyi kappelina Säämingin alla.
Näin oli kirkollinen ja yhteiskunnallinen järjestys istutettu Savon
pohjoisille perämaille, ja Savolaiset uutis-asukkaat jo alkoivat
tunkeuda ulkopuolellekkin oman maakuntansa rajoja, nimittäin
Hämäläisten erämaille länteen päin ja Oulujärven rannoille pohjaseen.
Venäjänpuoliset taas tosin katein silmin katselivat, kuinka nuo ihanat
metsät ja kalavedet, joihin luulivat itsellänsä oikeutta olevan, nyt
joutuivat Suomenpuolisten haltuun; he sen vuoksi tavan-takaa karkaavat
uutis-asutusten päälle pitkin rajaa, polttaen talot ja surmaten
ihmiset. Mutta siihen leikkiin olivat Savolaiset vanhastaan tottuneet,
ja hämmästymättä he jatkoivat sen suuren viljelys-työn, jonka olivat
aloittaneet. Emme kuitenkaan saa uskoa, että vielä tähän aikaan asutus
oli aivan tiheä tai viljelys varsin vahva. V. 1557 kerrotaan, että
kesätietä ei vielä ulottunut edemmäs pohjaseen kuin Joroisiin.
Joroisista Tavisalmen kirkolle oli 20 vanhaa peninkulmaa, ja sitä väliä
yksinäinen mies ainoastaan vaivalla saattoi kulkea, ennenkuin järvet ja
suot olivat jäähän menneet. Tavisalmelta maakunnan pohjoisrajaan oli 17
peninkulmaa ja koko sillä välillä korkeintaan 10 taloa, ja siitä
pohjoisempana Oulujärven rantaan asti ei ollut ainoatakaan asukasta.
Sen-laatuinen oli Pohjois-Savon uutis-asutus Kustaa Vaasan aikana. Nyt
vasta tämä maakunta oli saanut sen laveuden ja tärkeyden, että sitä
sopi itsenäisenä lääninä pitää ja hallita. Lääni oli jaettu kahteen
voutikuntaan ja kuuteen hallinto-pitäjään eli nimismies-piiriin, joista
jokainen, paitsi Tavisalmi, käsitti neljä neljäskuntaa. Saattaa kenties
olla hupainen kuulla, mitkä nämä hallinto-alueet olivat.
_Moision_ pitäjä, joka toisinaan myöskin nimitettiin Pellosniemen tai
Kiialan pitäjäksi, käsitti nykyisen Ristiinan ja etelä-osan Mikkelin
seurakunnasta, ja sen neljäskuntina olivat: Kiialan, Halilan,
Pellosniemen ja Pitkälahden alueet. _Visulahden_ eli Sairilan pitäjään
kuului Norolan, Remojärven, Mälkkälän ja Vuolingon neljäskunnat.
_Juvan_ eli Partalan pitäjän neljäskuntina olivat Juva, Joroinen,
Koikkala ja Vesikansa. _Säämingin_ eli Liistensaaren pitäjän
neljäskunnat olivat nimeltä Sääminki, Haapala, Itälahti ja Puumala, ja
_Rantasalmen_ pitäjän neljäskunnat nimitettiin: Rantasalmi, Putkisalmi,
Tuusmäki ja Keriharju. Mutta uudessa _Taivassalmen_ pitäjässä, jonka
asutus vielä oli heikko, ei ollut kuin kaksi neljäskuntaa, nimittäin
Saamiaisten piiri Leppävirtain puolella ja Savilahti Kuopiosta
pohjaseen päin.
Kullakin pitäjällä oli nimismiehen asuntopaikkana joku kuninkaan
kartano, jonka mukaan pitäjä toisinaan nimitettiin. Semmoisia olivat
nuo ylempänä mainitut nimet: Kiiala, Sairila, Partala, Liistensaari.
Kussakin neljäskunnassa oli hallintomiehenä eräs neljännysmies. Vihdoin
jaettiin neljäskuntakin kymmenkuntiin, joiden kunkin etupäässä seisoi
talonpoikainen "kymmenniekka". Kussakin voutikunnassa oli maavouti
yleisenä virkamiehenä, ja koko läänissä oli veron-ylöskanto
linnanvoudin valvottavana. Nämä vähäiset seikat kenties antavat lukijan
johonkin määrin arvata, miltä Savo näytti Kustaa Vaasan aikana.