Olipa kummallinen seutu tuo rajalinnan paikka erämaiden liepeessä.
Näin kertoo Olaus Magnus, Upsalan entinen arkkipispa, joka on lähtenyt
Opinpuhdistusta pakoon eteläisille maille ja siellä julkaisee
kuvallisen maatieteensä Ruotsin valtakunnasta, sen kansoista ja
luonnon-ilmiöistä.
Kaukana perimmäisessä Suomenmaassa, mutta Ruotsin vallan alueella, on
linna, joka Uudeksi linnaksi nimitetään. Se on ihmeteltävällä nerolla
rakennettu, kerrassaan luonnon ja taiteen vahvistama, seisoen
ympyriäisen kallion päällä. Yksi ainoa portti siitä viepi länttä
kohden; portin edustalla on lautta-silta, vahvoilla rautavitjoilla
kiinnitettynä, ja tämä aina yöksi vedetään koneiden avulla rantaan, --
tosin ankaralla työllä väkevän virran tähden. Tuo leveä joki, joka
siitä ohitse kulkee on syvyydeltään tutkimaton. Se tulee kaukaisista
järvistä, Vienan "valkoisesta" merestä saakka; vaan linnan kohdalta se
on mustapohjainen, ja kaikki kalat, jotka siinä syntyvät ja elävät,
lohet ja taimenet, hauet ja ahvenet sekä muut pehmeä-lihaiset kalat,
ovat ihan mustia, mutta kuitenkin hyviä ma'ultansa. Lahnakin siinä
virrassa on kesällä musta, vaikka talvella valkoinen. Ja kun joki
sitten purkauu, kulkien Viipurin ohitse, se muuttaa itse järvenkin
mustaksi.
Muitakin kummia täällä toisinaan nähdään. Kova on isännyyden virka
täällä vihollis-vallan kynnyksellä, kova myöskin laki, jonka alla
linnanväki elää. Jos vartia nukkuu asemaansa, hän syöstään säälimättä
tornin harjalta virtaan. Surma ja perikato ovat siis aina tarjona sekä
päällikölle että hänen miehillensä. Mutta jokaisen onnettomuuden edellä
käypi kummallinen aave. Silloin, näet, ilmestyy virran aaltojen päälle
neitonen, joka kanteleen viehättävällä soitolla yön hiljaisuutta
häiritsee, ikäänkuin Seirenien tavalla houkutellen ihmis-parat
luoksensa.
Semmoinen on Uusi linna Suomen perimmäisillä rajoilla, semmoinen virta
ihmeinensä, joka siitä ohitse kulkee.
Muutkin olot näillä syrjäisillä rajaseuduilla ovat kyllä omituisia.
Kummankin puolen asukkaat tekevät alituisia ryöstöretkiä toistensa
maille. Venäjän-puoliset silloin kulkevat pitkissä köykäisissä
veneissä, 20 tai 25 henkeä kussakin, erämaiden vesiä myöden; missä
vesimatka loppuu, kantavat veneensä hartioillaan taipaleen yli, kunnes
tulevat toiseen vedenjaksoon. Suomen-puoliset samoin tekevät yhtäläisiä
retkiä Venäjän alueelle. Vaan kumpaistenkin retket vähemmin
tarkoittavat sotaa kuin ryöstöä. Rosvoaminen on osa näiden seutujen
elinkeinoista. Niin hurjia ovat senpuoliset maan-asukkaat, että
kuninkaan on täytynyt kovan rangaistuksen uhalla kieltää heitä
pitämästä kotosellaan varsinaisia sota-aseita, niinkuin peitsiä,
miekkoja ja tapparoita, ett'eivät keskenänsä surmatöitä tekisi.
Ainoastaan kirveitä ja työ-aseita saavat viljellä kotitarpeiksensa, ja
heidän rakennuksensa ovatkin ihmeteltäviä. Vaan vihollisen läheisyyden
vuoksi täytyy kumminkin olla jonkinlaisia puolustus-aseita. Suomalaiset
ovat tarkkoja joutsimiehiä, ja käsivarren voimilta ovat sangen väkeviä,
joka tulee siitä, että juovat paljon ja hyvää olutta. Kun nyt
viholliset tekevät päällekarkauksia, he heitä ensin kaukaa vastustavat
nuolilla, joita joutsista ja lingoista lennätetään. Kun lähemmäksi
tullaan, viskataan tarkalla kädellä kivi, joka vahvaan hihnaan on
kiinnitetty, taikkapa heitetään suopunki, semmoinen jolla metsän elämiä
kiedotaan. Sitten ryhdytään pitkiin keihäisin, joiden kärjet ovat
tulessa karkaistut tai nauloilla teroitetut. Miehet ja naiset ovat yhtä
ankarat puolustus-työssä, ja kellä ei muuta asetta ole, hän viskaa
verkkoja ja kalalippoja vihollisen pään yli, temmaten vastustajansa,
jopa ratsumiehenkin, kumoon. Mutta suurimmaksi avuksi ovat
Suomalaisille heidän vihaiset koiransa, joita Venäläisten hevoset yhtä
paljon pelkäävät, kuin Persian ratsut ennen muinoin kammoivat kameleja.
Sillä nämä koirat ovat opetetut karkaamaan hevosten turpaan, jolloin
ratsu nousee takajaloillensa ja viskaa miehen maahan.
Näin mellastellaan pitkin Suomen itä-rajaa, Karjalan kyläkunnissa ja
Savon sydänmailla.
Vaan palatkaamme vielä hetkisen aiaksi takaisin Savonmaan
kummitus-taruihin. Pari vuosisataa sen jälkeen, kun Olaus Magnus uutena
Pliniona kirjoitti merkilliset juttunsa "Arx nova'n" ihmeistä, on
Säämingin pappi kaikessa hiljaisuudessa piirtänyt kirkonkirjaansa
seuraavan muistelman:
Hamasta linnan rakentamisesta asti on siinä aina elätetty musta oinas,
niin että toisen perästä aina toinen uusi on hankittu, ja kun
Venäläiset Ison-Vihan aikana pitivät linnan hallussansa, hekin samoin
hoitivat linnan mustaa oinasta. Vaan nyt viime kesänä eli v. 1728 on
Olli päässyt linnasta ulos sillalle, josta tuiskahti virtaan ja hukkui,
ja sen perästä ei ole toista enää hankittu.
Muuta emme tiedä Savonlinnan mustasta oinaasta, joka vasta kuollessaan
tuli kuuluisaksi ja pantiin kirkon-kirjaan. Kenties se ei ollutkaan
aivan epäkirkollista alkuperää. Kenties se oli ollut tuon taivaallisen
Pyhän Olavin halpa, maallinen edustaja.