Suur-Savosta oli uutis-asutus jo levinnyt Pihlajaveden ja Haukiveden
rannoille. Nuo lukemattomat pikkujärvet, jotka muodostavat koko välin
ikäänkuin tiheäksi taipalistoksi, olivat askelettain houkutelleet
siirtolaisia eteenpäin koillista kohden. Pienen Jukajärven rannalla oli
kohonnut Savonmaan toinen kirkko, joka suuren pispamme, Maunu Tawastin,
toimella sai ensimäisen pappinsa. Näin kirkollinen järjestys seurasi
uutis-asutuksen jäljissä. Mutta myöskin maallinen valta kulki
rinnatusten hengellisen vallan kanssa, ja Ruotsin kruunu itse oli
astunut uutis-asutuksen etupäähän. Niinpä jo joitakuita vuosikymmeniä
rauhanteon jälkeen tuo Pihlajaveden ja Haukiveden välinen seutu,
Sääminginsalo, jonka ohitse raja kulki, oli kruunun omaisuutena.
Mahtava Suomen laamanni Niilo Tuurenpoika, -- hän joka toimitti
Suomenmaalle osallisuuden kuninkaan-vaaleissa ja itse tavan-takaa tätä
oikeutta viljeli --, oli silloin isäntänä Viipurin linnassa ja nautitsi
läänityksenä myöskin Sääminginsalon kruununtilaa läänin pohjoisilla
erämailla. Vaan kun Niilo Tuurenpoika uusissa kuninkaanteko-puuhissaan
kaatui Turun linnan edustalla v. 1365, annettiin Sääminginsalo
särpimen-avuksi Vexiön pispalliselle istuimelle Ruotsiin, kuitenkin
sillä ehdolla, että jos joskus maailmassa eri pispan-istuin Karjalan
puolella syntyisi, tämä omaisuus tulisi Karjalan pispain haltuun.
Niinkuin näkyy, oli jo silloin ruvettu ajattelemaan Suomenmaan
jakamista kahteen hiippakuntaan.
Kuluipa taas vuosisadan aiat. Valtiolliset rettelöt Ruotsin
valtakunnassa olivat aivan vähän tuntuneet Savon kaukaisille
salomaille, eikä Venäjänkään puolelta suurempia vaaroja ollut uhannut.
Mutta silloin alkaa maailman olot muuttua. Moskovan valta-istuimelle on
noussut Iivana Vasilinpoika, joka jälleen yhdistää kaikki Venäjän alat
suureksi tsaarikunnaksi. Ruotsissa taas on Unioni katkaistu ja
Skandinavian valtakuntain eripuraisuus tekee tuon paisuvan
Venäläis-vallan kahta pelättävämmäksi. Näissä vaikeissa oloissa
vanhempi Steen Stuure johtaa Ruotsin hallitusta, ja hänen ystävänsä,
ritari ja valtaneuvos Eerik Akselinpoika Tott, istuu Viipurissa,
itäistä rajaa valvomassa. Näistä kahdesta Tott on vanhempi ja arvossa
melkein etevämpi. Hän on jo valtio-seikoissa paljon kokenut mies tämä
mahtava Viipurin isäntä, -- syntyperältänsä Tanskasta kotoisin, missä
hänen isänsä aikoinaan oli valtakunnan marskina ollut, mutta äitinsä
kautta Ruotsalaisena ja Ruotsin ylimyskuntaan liittyneenä. Hänen
nykyinen avio-puolisonsa, rouva Elina Kustaantytär Stuure, on
valtionhoitajan isän-orpana, ja senkin vuoksi Steen herra on voinut
turvallisesti jättää Suomenmaan puolustuksen hänen haltuunsa. Vuoden
1473 paikoilla nyt sota alkaa Venäjän kanssa. Rajan laajuuden vuoksi on
maan puolustus varsin vaikea, ja vaikka Ruotsista tulee valtionhoitajan
lähettämä apujoukko, ei ole noilla syrjäisillä Savon seuduilla
tarpeellista suojaa. Silloin Eerik Akselinpoika lähtee ylös
Savonmaalle, katsomaan soveliasta linnan asemaa. Sääminginsalon
vieressä on pieni luoto itse Kyrönsalmen virrassa, missä pohjoisten ja
koillisten erämaiden vedet purkauvat Pihlajaveteen ja sen kautta
Saimaasen. Venäläiset moittivat, että paikka oli heidän; siitä muka
Karjalaisten vanha tie kulki pohjan perille. Mutta Eerik Akselinpoika
heti näkee paikan tärkeyden ja päättää siihen panna lukon, joka voipi
estää Venäjän vallan etenemistä länteen ja pohjaseen. Näin syntyy Savon
"Uusi linna" v. 1475.
Alussa se ei ollut kuin puinen varustus, joka ensi hätään
laitettiin Savonmaan suojelukseksi. Vaan kaksi vuotta myöhemmin
vahvempi kivinen linna rakennettiin sijaan. Tott hankki 16 taitavaa
muurimestaria ulkomailta; sillä kivisten linnain rakentaminen ei ollut
kotiteollisuutta Suomenmaassa. Hän läksi itse sinne asemiehinensä,
rakennus-työtä varjelemaan; sillä Venäjän Karjalasta tehtiin alituisia
rynnäköitä ja viholliset olivat joka paikassa väijyksissä. Joka kerta,
milloin työväki pantiin lotjilla tuomaan hiekkaa, kiviä ja kalkkia,
täytyi kuhunkin alukseen panna parvi sotaväkeä ja 12 tai 14 Tottin omia
ritarillisia palvelijoita täysissä aseissa ja haarniskoissa. Se oli
melkein niinkuin Jerusalemin muurien rakennus Nehemian aikana.
Näin nousi linnan kivinen muuri; tornit kohosivat, kuvastellen
Kyrönsalmen syvissä aalloissa; muut tarpeelliset huoneet, kellarit ja
vara-aitat varustettiin. Mutta maallisen vahvuuden ohessa tarvittiin
taivaallisten valtain suojelus. Tuo pohjoisilla mailla kuuluisa ja
kunnioitettu pyhä, Norjan muinainen kuningas Olavi, valittiin linnan
patroonaksi, ja Savon varustukselle annettiin nimi "Pyhän Olavin
linna". Vaan itsellensäkin oli Eerik Akselinpoika tässä nostanut
muistopatsaan. Muutaman käytävän seinään vastapäätä "kuninkaan-salia"
hän antoi muurata kivisen taulun, jossa luettiin näin kuuluva
kirjoitus:
"Anno 1475 minä Eerik Akselinpoika Ritari rakennutin tämän linnan,
Jumalalle ylistykseksi, pyhälle Kristin-uskolle vahvistukseksi. Silloin
vaimoni nimi oli Elina Kustaantytär Lagmansöö'n rouva".
Tämän seinäkirjoituksen ylipuolella olivat aviopuolisojen vaakunat,
nimittäin Stuure-vaakuna ja Tott-vaakuna.
Uuden linnan suojassa alkoi uutis-asutus näillä tienoilla vahvistua;
Säämingissä syntyi Savon kolmas seurakunta, ja muinaistaru kertoo Eerik
Akselinpoian tuoneen Ruotsalaisiakin asukkaita uuden voittomaan
vahvistukseksi. Pian sen jälkeen Eerik Akselinpoika kuoli Viipurissa v.
1480. Vähän aikaa nyt oli rauhallisemmat menot rajan puolella. Mutta
sodan myrsky-pilvet kokoontuivat yhä synkemmiksi, kunnes v. 1495
puhkesivat hirveään tuuliaispäähän. Iivana väitti, eikä aivan syyttä,
että Pähkinäsaaren rauha oli rikottu. Raja oli siirretty itään päin,
uusi linna oli vastoin rauhan-sovintoa näille maille rakennettu,
vieläpä rakennettu semmoiseen paikkaan, jonka tsaari luki omaksi
alueeksensa. Näin ollen, pitäisi Ruotsalaisten muka takaisin
antaa nuo kolme Karjalan kihlakuntaa, mitkä olivat ennen muinoin
ystävyyden-lahjaksi saaneet. Semmoinen oli Iivanan ajatus, ja hänen
todistajanansa oli 60,000 miehen armeija, joka vyörrytettiin Viipuria
vastaan. "Viipurin pamaus" tosin pelasti tämän tärkeän rajalinnan,
mutta sota levisi pitkin koko valtarajaa perimmäiseen pohjaan asti.
Nytpä vasta saatiin kokea, minkä hyvän työn Tott oli Savonmaalle
tehnyt. Venäläinen parvikunta karkasi tähänkin maakuntaan; mutta
Savonlinnan vouti, Pietari Niilonpoika, lähti ritaripalvelijain ja
rahvaan kanssa vihollista vastaan ja karkoitti päällekarkaajat rajan
yli. Seuraavana talvena tuli isompi voima, joka alkoi linnaa piirittää.
Steen Stuure, joka nyt oli Suomeen tullut, oli siihen aikaan lähettänyt
Olavinlinnan vahvistukseksi 70 huovia, ja nämä, jotka eivät aavistaneet
vihollisten sitä silloin saartavan, joutuivat melkein kaikki
Venäläisten käsiin. Mutta linna Kyrönsalmessa ei kumminkaan kukistunut;
Tott'in sepittämä lukko ei särkynyt, -- ja Ruotsin valta Savossa
säilyi.
Näin Pyhän Olavin linna oli ensimäisen koetuksensa kestänyt.