Ensimäinen aamuhetki oli koittanut Suomen saloille. Kalevalan kansa oli
haltuunsa ottanut Laatokan ihanat rantamaat, joiden luonto vielä
tuhannen vuoden perästä näyttää riemastuvan Väinämöisen kanteleen
sävelistä. Siellä kuu ja päivyt taottiin, siellä taivaan kantta
kalkuteltiin, siellä jumalat ja ihmiset loivat ensimäisen
runomaailmansa.
Mutta Savon synkkien vesien päällitse kulki vielä öiset sumut. Ei
mikään Vellamon neito sen aalloissa iloinnut, ei kukaan Tapionkaan
tyttäristä sen salomaita sulottanut. Outo, jylhä suku, Hiisien kamala
kansa, vallitsi Saimaan vesistöjä Imatrasta länteen ja pohjaan, ja
tuolla täällä Lappalaiset käyttivät järvien ja metsien riistat
elatukseksensa. Vaan Lapin kansa ei missään vallinnut, ei missään
isäntänä ollut. Kunkin voimakkaamman alamaisena, se silloinkin veroa
maksoi itse elämisen oikeudesta.
Mihin nämä hämärän muinaisuuden asukkaat ovat hävinneet? Ovatko mitään
jälkiä jättäneet olemisestansa? -- sangen vähän, tuskinpa mitään
ollenkaan. Muinaiskalujenkin mykkä kieli on tällä alalla melkein vaiti.
Ainoastaan oudot paikannimet vielä vuosituhannen takaa meille puhuvat
selvästi kuuluvalla äänellä; mutta ne puhuvat kieltä, jota emme ymmärrä
enää selvittää. Onko Imatra suomeksi emä-vettä, onko se ollut koko
laajan Saimaan nimenä? Ja mitä merkitsevät semmoiset sanat kuin
Sääminki, taikka Kyrö ja Joro? Runot mainitsevat "Joukon Jorottaria,
Lapin lapsi-lönttäreitä"; nekö Savonmaan sen-aikuisia neitosia?
Vähitellen uusi päivä valkenee Suomalaisille heimokunnille. Etelästä,
sekä idän että lännen puolelta, tunkeuvat muukalaisen sivistyksen
säteet näille pohjan perille. Vieraat kauppa-haahdet alkavat kulkea
Suomenlahden pohjukoita; risti pystytetään Aurajoen rannalle, ja
Atlasvuoren hiljaiset erakot laittavat itsellensä rauhallisen tyyssijan
Valamon ihanaan saareen. Runojen ja luonnottarien aikakausi on
loppumaisillaan; historiallisen elämän kaikki tuskat ja taistelut
lähenevät.
Mutta Savon erämaille ei tunkeu vielä kuin kaukainen humu maailman
levottomasta liikkeestä. Karjalan kansa on alkanut riehua. Kauppa-etu
on kehoittanut sitä etsimään erämaiden kalliita turkiksia, ja niillä
autioilla aloilla, missä ihmis-astunta ei ole tähän asti luonnon
hiljaisuutta häirinnyt, ilmestyy majavan-pyytäjä joutsinensa. Karjalan
jumalista Tapio ja Ahti ovat ensimäiset, jotka levittävät matkansa
Savonkin saloille ja selänteille; metsästäjät ja kalastajat käyvät
täälläkin saalistansa, ja missä joku Lappalais-heimo on lahdelman
pohjassa kotansa asettanut, sen jo täytyy metsänriistalla maksaa
veronsa voimakkaammalle veljes-kansalle. Nuo urheat Karjalan miehet
retkeilevät tähän aikaan kauas pohjan perille, pitkin Savon ja
Yli-Karjalan vesijaksoja tunkeuvat Kantalahteen, Lappiin ja Ruijaan,
veroa ja voittosaalista etsimään, ja ahdistavat toisinaan itse
Norjalaisiakin kaukaisessa Haalugalannissa.
Vaan Karjalaisten vapaus jo lähestyy loppuansa. Mahtavan Novgorod'in
liittolaisina ovat monta kertaa retkeilleet meren yli läntisille
maille; nytpä Novgorod alkaa heitä valtansa alle vaatia, ja toiselta
puolen lännenkin valta, Ruotsi, alkaa heitä läheltä ahdistaa.
Suomenveden perukassa kohoaa kivinen linna, Viipuri; jopa itse Karjalan
kansakunnan emä-paikkoihin, Vuoksen ja Nevajoen varsille, koetetaan
pystyttää Pyhän Eerikin lippua. Silloin ei muuta neuvoa, kuin turvautua
Novgorod'in apuun. Tuo verinen taistelu alkaa, taistelu idän ja lännen
välillä, taistelu kahden mahtavan kansakunnan ja kahden erimuotoisen
kristikunnan välillä, -- taistelu, jota piti jatkettaman puolen
vuosituhannen aiat. Tähän verikasteesen Karjalan ja sen ohessa koko
Suomenkin kansallinen itsenäisyys hukkuu. Novgorod'in liittolaiset
muuttuvat Novgorod'in alamaisiksi; Nevajoen varret ja Vuoksen suut
tulevat Venäläiseksi Karjalaksi, jonka pylväinä ovat Pähkinäsaaren ja
Käkisalmen linnat. Mutta Karjalan takapuoliset kihlakunnat Saimaan ja
Suomenlahden välillä joutuvat Ruotsinvallan haltuun ja muun Suomen
yhteyteen. Viipurin linna on se vahva lukko ja telje, jolla läntinen
maailma sulkee Suomen portit idän rynnäköitä vastaan.
Näin solmitaan "ikuinen rauha" -- pitäisi sanoa: _ikuinen veriviha_ --
Pähkinäsaaressa v. 1323. Tämä rauhanteko jakaa Suomen kansan ja
Karjalan heimokunnan kahteen vihollis-leiriin. Mutta Savonkin
historiassa on tämä rauhanteko merkillinen; sillä itse jakokirjassa
_Savo_ nimi nyt ensi kerran kajahtelee. Niistä kolmesta Karjalan
kihlakunnasta, näet, jotka Ruotsin alle tulevat, on yksi nimeltä
"Savo"; se on Saimaan takainen länsi-seutu, johon uutis-asukkaita jo on
asettunut, -- tuo sittemmin niinkutsuttu Suur-Savo eli Mikkelin seudut.
Pohjoisten vesistöjen tienoot ovat vielä erämaina; mutta niidenkin
suhteen tehdään jako valtakuntien välille, ja niin saapi Savonmaa
ensimäisen rajansa itää kohden. Vaan tämä raja näkyy oikeastaan
halkaisseen sen Savonmaan, jonka me nykyään sillä nimeltä tunnemme.
Ellei uudenaikainen tutkimus erehdy, niin raja v. 1323 pantiin käymään
Pihlajaveden kaakkoiskulmasta melkein luoteista suuntaa Säämingin
kautta ja sitten pitkin Haukivettä Varkauteen ja niin edespäin.
Nykyisen Savonmaan sija ja Savon vesien itä-osa jäi niin-muodoin
itäpuolelle rajaa, s.o. Emä-Karjalan omaksi. Sehän olikin ihan
luonnollista sen-aikuisten asutus-olojen kannalta.
Tämä raja ei kuitenkaan jäänyt pysyväiseksi, vaan siirrettiin pian itse
teossa paljoa idemmäksi. Millä tavoin tämä tapahtui, sitä emme tiedä;
sillä sen aian taistelut Savonmaalla tuskin hämärinä haamuinakaan
näkyviin tulevat. Vaan että taisteluja on ollut, saamme varmuudella
arvata. Ruotsin Karjalaiset Suur-Savosta ovat tunkeuneet eteen päin, ja
Venäjän Karjalaisten on täytynyt väistyä. Niin oli alkanut tuo pitkä
riita ja tora veljesten välillä kahden puolen valta rajaa.
Ensimmältä se ei ollut kuin vaan asukasten riita kalavesistä ja
oravametsistä, -- useinkin turhanaikainen
"tora totkusista
Artti ahven-maimasista".
Mutta vähitellen siitä karttui ankaraa sodan aihetta niiden
valtakuntain välillä, jotka Pähkinäsaaressa olivat jakoa tehneet.