Ynnä muita kotoisia kuulumisia Liisankadun varrelta, Kalle Kenosen
keskinäisessä luottamuksessa ja vaitiolon lupauksella Pikkaraiselle
kertomia
-- Mitäs sinne Liisankadun varrelle kuuluu? kysyi talonmies
Pikkarainen, kun Kalle Kenonen eräänä päivänä tuli perimään Kenosten
entisen asunnon puuliiteristä Fredrikinkadun varrelta kirvestä, joka
aikoinaan, Kenosten muuttaessa talosta, oli sinne unohtunut. -- Oikein
on tuntunut hiljaiselta ja autiolta tällä kulmakunnalla sen jälkeen
kuin te muutitte pois. Poliisikin kysyi, onko täällä kuolevaisuus ollut
tavallista suurempi vai miten täällä vallitsee sellainen erämaan rauha.
-- Poliisin olisi parasta pitää huolta omista asioistaan eikä
lörpötellä sellaista, mikä voi tuottaa hänelle ikävyyksiä meikäläisten
taholta, vastasi Kalle rauhallisesti. -- Me olemme hankaloita
käsitellä, jos me katsomme olevan aihetta asettua poikkipuolin
järjestysvallan eteen. Kukahan tällä kirveellä on rautaa ja kiveä
hakannut? Sekin olisi tutkimisen arvoinen asia. Vai riudutte te täällä
ikävään? Liisankadun maisemat ovat sitävastoin melkoisesti vilkastuneet
senjälkeen kuin meidän hiljainen perheemme hiipi sen varrelle.
Liisankadun poliisit ja talonmiehet ovat päässeet täydelliseen
yksimielisyyteen siitä, että tuntuu siltä kuin olisi koko katu muutettu
johonkin toiseen, suurempaan maailmankaupunkiin.
-- Kuinkas isäsi jaksaa? kysyi Pikkarainen. -- Vieläkö hän harrastaa
valtiollisia asioita?
-- Kai hän niitäkin sentään toisella korvallaan kuulostelee, arveli
Kalle. -- Tästä kirveestä tulee tuskin hiomallakaan kalua. Kyllä minä
nyt luulen, että meidän täytyy pistää teidät pihtiin meidän kirveemme
rikkomisesta. Isäukko on kova ja kiivas mies.
-- Sano sinä vain terveisiä isällesi, että hän itse sen kirveenterän
rikkoi silloin, kun möyhensi sillä tyhjiä pakkilaatikkoja
keittiöpuiksi. Minä näin itse, miten kipinät sinkoilivat, kun terä
sattui rautanauloihin, ja minä huomautinkin hänelle siitä, mutta hän
tuhisi vain ja sanoi, että kyllä hän kysyy minulta, milloin minun
neuvojani tarvitsee.
-- Ei meidän isäukkoa olekaan terveellistä yrittää ruveta huulesta
taluttamaan. Siinä voi helposti joutua puskusille hänen kanssaan. No,
jos asia on niinkuin kerrotaan, niin saa ukko Kenonen pitää vahingon
hyvänään, sanoi Kalle välinpitämättömästi. -- Hänellä on muuten viime
aikoina ollutkin niin paljon ajattelemista ja murhetta kotilietensä
ääressä, ettei hän kai ehdi kiinnittämään huomiotaan yhteen
kirveenterään.
-- Jassoo! sanoi Pikkarainen uteliaana, keskeyttäen työnsä ja alkaen
hitaasti kaivella piippuaan, voidakseen paremmin kuunnella.
-- Niin, mutta jos minä satun joskus esittämään teille joitakin
piirteitä meidän perhe-elämästämme, niin täytyy sen jäädä meidän
kesken eikä tulla koko kaupungin tietoon, huomautti Kalle. -- Isäukko
sanoo aina, että kodin piirin tulee olla pyhä ja rauhoitettu vierailta
silmiltä.
-- Tietysti, tietysti, vakuutti Pikkarainen kiireesti.
-- Meillä oli viime kuussa pienet juhlallisuudet, tosin kaikessa
yksinkertaisuudessa ja vaatimattomuudessa eikä ulkonaisesti meidän
arvoamme vastaavalla loistolla. Isäukko täytti vuosia, 49 vuotta, ja
sanoi äidille, että kun tämä on viimeinen kilometripatsas, ennenkuin
hän ajaa karahuttaa elämänsä iloiseen Puolmatkan krouviin -- ukko
viljelee hyvällä tuulella ollessaan vertauksia... ja pahalla tuulella
ollessaan myöskin -- ja viimeinen syntymäpäivä, jolloin ystävät ja
ihailijat eivät vielä vaivaa häntä julkisille kansalaispäivällisille
kunniavieraaksi Seurahuoneelle, niin on hän päättänyt kutsua luokseen
toverilliseen ja virkistävään yhdessäoloon muutamia lähimpiä ystäviään.
Niitä sitten saapuikin puolenkymmentä jokseenkin pahannäköistä ukkoa,
kaikki melkein yhtä ovelia veijareita kuin isäukkokin, joka osaa kääriä
rahaa taskuunsa yhtä helposti kuin muut ihmiset kiskovat tuohta koivun
kyljestä.
Me vanhemmat pojat olimme pitäneet veljesneuvoston kokouksen ja tulleet
siihen yksimieliseen päätökseen, että on se oikeastaan epäkohteliasta
ja hävytöntä, jollemme me koskaan osta isäukolle mitään muistolahjaa
hänen merkkipäivänään, ja saatuamme täten piston sydämeemme menimme
me lähimmässä kadunkulmassa olevaan paperikauppaan, jossa myydään
hengellisiä ja sivistäviä postikortteja 15 penniä kappale, ja ostimme
sellaisen kortin, johon oli hopeanvärisillä kirjaimilla painettu
"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset" komeiden kukkakiehkurain
keskelle, ja jonka nurkkiin oli kuvattu muutamia epäilyttävän ja pölhön
näköisiä hengellisesti vaivaisia, ja sitten me ostimme lasikaupasta
sellaisen korkean ja kapean laatikon, joissa suuria ikkunanruutuja
kuljetetaan, ja pakkasimme postikortin huolellisesti sen keskelle
olkien sisään ja veimme sen pikatoimistoon liikemies A.B. Kenoselle
lähetettäväksi.
Isäukko ja vieraat vetivät juuri totia naamaansa kuin ruhtinaat ja
valehtelivat niin että korvat heiluivat, kun pikatoimiston poika toi
meidän laajapiirteisen syntymäpäivälahjamme käsikärryillä, ja kun
isä kuuli, että hänelle oli suuri laatikko alhaalla, niin pyysi hän
pari muuta punoittavaa ukkoa mukaansa ja kiiruhti kantamaan sitä ylös
portaita. Isä antoi tuoda sen keskelle salia ja sanoi, että siinä näkyy
olevan taulu luonnollisessa koossa, ja arveli, että se on liian suuri
kunnianosoitus hänelle näin kalliina aikana. Isä puristeli kiitollisena
niiden vierasten ukkojen käsiä ja kiitteli ja kumarteli kuin
tampuurimajuri, joka on saanut markan juomarahaa kahdesta olkihatusta
ja yhdestä kepistä, ja ukot olivat hyvin vaatimattoman näköisiä ja
sanoivat, ettei kestä kiittää, ja jokainen heistä näytti luulevan, että
toiset ukot olivat kustantaneet tämän lahjan, ja pelkäävän, että ne
sitten karhuavat häneltäkin osan kustannuksista. Sitten kävi isäukko
etsimässä hohtimet keittiöstä ja alkoi kiireesti repiä auki laatikkoa,
käskien äidin siirtää palmua ja Runebergin kuvaa kauemmaksi toisistaan,
voidakseen ripustaa uuden taideteoksen seinälle niiden väliin.
Kun isä oli purkanut osan olkia lattialle, niin että meidän aistikas
salimme alkoi näyttää suuren vaivaistalon sikopahnalta, pyyhki hän
hikeä otsaltaan ja sanoi, että taulu näyttää olevan vähän pienempi
kuin laatikko, joten palmu ja Runeberg saavat olla paikoillaan. Mutta
kun hän sitten vihdoin sai käsiinsä postikortin ja luki sen opettavan
sisällyksen, niin suuttui hän kuin turkkilainen ja sanoi, että kyllä
hän opettaa irvistelemään kanssaan ja antaa hyvän kyydin sellaisille
hengellisesti vaivaisille, jotka keräytyvät kuin kärpäset hänen
ympärilleen juomaan hänen konjakkiaan, ja riisui reippaasti takin
yltään ja kääri paidanhihansa ylös ja alkoi työntää niitä toisia ukkoja
pellolle. Vieraat koettivat selitellä, etteivät he olleet tienneet koko
asiasta mitään, mutta isäukko ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa, vaan
ajoi heidät kaikki tiehensä. Harjus oli juuri sytyttämässä yhtä ukon
hienoimmista, vatsavyöllä varustetuista sikareista, kun tämä mellakka
alkoi, ja isä tempaisi sikarin hänen hampaistaan ja pisti sen takaisin
laatikkoon, ennenkuin tarttui Harjuksen kaulukseen ja potki hänet
hampaitaan kiristellen häpeällisesti ulos.
Isä sanoi myöhemmin illalla äidille, että hän ymmärtää kyllä leikin
ja osaa nauttia siitä, mutta typerä ja sopimaton leikki tympäisee
häntä, jolloin äidinäiti sanoi isäukolle, että isän pitäisi
vähitellen oppia hillitsemään itseään eikä aina vastoinkäymisen ja
koettelemuksen sattuessa päästää valloilleen huonoimpia vaistojaan,
jotka ovat ihmisellä perintönä niiltä ajoilta, jolloin esivanhempamme
Aatamin syntiinlankeemus tapahtui. Isä vastasi siihen, että kyllä
hän osaa hoitaa omat vaistonsa muitten neuvomattakin, ja että jos
otetaan asia juutalaisten vanhentuneen opin kannalta, niin aiheutti
syntiinlankeemuksen todistettavasti Eeva eikä Aatami, mutta jos se
otetaan tieteellisen tutkimuksen kannalta, niin ei Aatamia enemmän kuin
Eevaakaan ole ollut olemassa, tai eivät he ainakaan ole ihmiskunnan
pohjimmaisia peruskiviä. Isoäiti kysyi, mitä isä oikein tarkoitti,
ja isä kysyi, eikö anoppi tunne Darwinin oppia. Isoäiti tiedusteli,
onko se taas jotain uutta lahkolaisuutta, ja isä sanoi, että se on
semmoinen oppi, että ihmiset ovat kehittyneet apinoista. Isoäiti sanoi,
että isä on pakana ja epäjumalanpalvelija, ja isän ja isoäidin välillä
alkoi Darwinin opista tieteellinen keskustelu, josta oli vähällä tulla
tappelu anopin ja vävypojan välillä. Sitä olisikin ollut ilo katsella,
sillä sisua ja voimia on riittävästi molemmilla. Isä sanoi, että jos
anoppi viitsisi tarkastella esimerkiksi lastenlastensa piirteitä, niin
tulisi hän piankin vakuutetuksi siitä, että Darwin oli ollut oikeassa
ja Mooses väärässä. Tämän sanoi isä tietysti vain letkauttaakseen
avuttomia ja herttaisia poikiaan, mutta me lohdutimme itseämme
ajattelemalla hengellisesti vaivaisten postikorttia.
Isoäiti asuu Söörnäisten puolella, ja kun me muutimme niin paljon
lähemmäksi, niin on hän ruvennut käymään meillä hyvin ahkerasti.
Isäukko ei ole ollut oikein hyvillään siitä ja sanoo, että jos tätä
jatkuu, niin muuttaa hän ennen pitkää Inarinjärven rannalle. Isoäidin
pitkä nenä tunkeutuu joka paikkaan talossa, mutta varsinkin tuntee se
erityistä vetovoimaa keittiöön, ja palvelijoita ei tahdo saada pysymään
meillä edes syndetikonilla. Isä sanookin, että paras keino päästä
eroon ja antaa hienotunteisella tavalla lähtöpassi epämieluisalle
palvelijattarelle on kutsua hänen anoppinsa pariksi päiväksi
vierailemaan taloon. Jollei palvelijatar silloin lähde tiehensä, niin
ei siitä pääse eroon savustamallakaan.
Meillä on muutenkin tapahtunut Liisankadun varrella asuessamme
tavallista useammin palvelijatarten vaihdoksia, ja isä sanoo, että
jos tätä menoa riittää vielä muutamia vuosia, niin ovat kaikki Suomen
rippikoulunkäyneet palvelijattaret vaeltaneet kulkueessa meidän
keittiömme läpi ja meidän täytyy tilata lähetyssaarnaajilta Afrikasta
nuoria ja rotevia neekerityttöjä.
Ensimmäinen palvelijattaremme oli muuten kunnollinen, mutta kun hän oli
kotoisin laulun laajasta kotimaasta, niin lauleli hän aina keittiössä
työskennellessään. Isä sattui vihdoin kuulemaan sen ja kysyi, mitä
hoilotusta se oli ja meni sanomaan, että meidän keittiömme on liian
halpa-arvoinen paikka konserttisaliksi, jolloin tyttö oitis muutti.
Toinen tyttö oli erinomaisen vikkelä liikkeissään ja särki puolet
lautasista puolessa viikossa, mutta hän ei ennättänyt ryhtyä
käsittelemään toista puolta, kun äiti pani hänet kesken viikon pois
viralta.
Kolmannen nimi oli Tilda ja hän oli hiljainen ja hyvänsävyinen ihminen,
eikä hänessä ollut mitään muuta vikaa, kuin että hän katsoi kieroon.
Isä sanoi, ettei se tee mitään, kunhan sydän vain katsoo suoraan,
mutta meidän Leena, joka suuresti ihaili Tildaa, rupesi samaan aikaan
sulasta myötätunnosta ja aatteen kannatuksesta katsomaan hänkin vähän
väliä kieroon, ja kun lapsi vietiin lääkäriin, niin kysyi lääkäri,
onko meillä joku kieroon katsova henkilö, sillä Leena jäljittelee
jotain. Isä kutsui isoäidin auttamaan Tildaa talousaskareissa, ja
Tilda lähti seuraavana päivänä. Neljäs oli äidin mielestä laiska ja
viides valehteli reippaammin kuin ilmoitustenkerääjä, joten hekin
saivat mennä kaiken maailman tietä. Kuudennella oli uusi sulhanen
joka kolmas päivä, ja isäukko meni vihdoin sanomaan hänelle, että jos
hän olisi mies, niin olisi hän erinomainen mormooni, mutta kun hän on
nainen, niin ei isä voi sanoa, mikä hän oikein on. Tyttö otti siitä
nokkaansa ja hylkäsi meidät. Seitsemäs tuli seuraavana aamuna ja katosi
klo yhden aikaan päivällä, sanomatta edes hyvästiä ja selittämättä
mitään syytä lähtöönsä. Sinä päivänä jäimme me päivällisettä, mikä on
harvinainen tapaus meidän historiassamme. Isä kysyi heti, oliko hänen
anoppimuoriaan näkynyt talossa, mutta kun ei kukaan ollut häntä sinä
päivänä nähnyt niin sanoi isä, että tyttö oli varmaankin erehdyksessä
tullut meille ja lähtenyt sen huomattuaan siihen perheeseen, johon hän
oli menevä. Sitten sanoi isäukko, että hänen parhaalla ystävällään
lehtori Lokerolla kuuluu olevan palvelijatar, joka vastaa kolmea
tavallista, ja isä meni sinne eräänä iltana, kun lehtorin herrasväki
oli teatterissa, ja lahjoi tytön rahalla ja suurilla lupauksilla,
ja parin viikon kuluttua olikin Lokerojen Karoliinan nimi meidän
huoneenhallituksemme menoarviossa.
Karoliina oli kooltaan yhtä suuri kuin isä ja varmasti paljon
vahvempi. Kun hän hommaili keittiössä, niin kuulosti se siltä kuin
olisi siellä elämöinyt Suomen emäkarhu penikoineen. Toisena päivänä
ilmeni hänellä mielipiteiden eriäväisyyttä talonmiehen kanssa, ja hän
heitti talonmiehen alas rapuista niin että luut rytisivät, ja kun isä
talonmiehen vaatimuksesta meni keskustelemaan Karoliinan kanssa, niin
kysyi Karoliina, tahtooko isäkin samanlaisen kyydin ja tuntuuko hänestä
hauskemmalta matkustaa alas rapuista selällään vaiko vatsallaan. Isä
juoksi silloin ulos keittiöstä sanoen, että siellä on vaarallinen
henkilö, ja soitti heti poliisikamariin, josta lähetettiin neljä
rotevinta konstaapelia auttamaan isäukkoa Karoliinan häätämisessä.
Konstaapelit tulivat poliisiautolla, mutta Karoliina oli jo silloin
ennättänyt lähteä vapaaehtoisesti, suureksi pettymykseksi isäukolle ja
konstaapeleille.
Karoliina oli palannut takaisin Lokeron perheeseen ja ilmiantanut isän
hänen houkuttelemisestaan pois palveluspaikastaan, ja isällä ja lehtori
Lokerolla oli senjälkeen puhelinkeskustelu, jonka päätyttyä isä sanoi,
että hän on taas saanut yhden verivihollisen lisää ihmisten pahuuden ja
ilkeyden tähden.
Karoliina puuhasi isälle palvelijattarien ammattiosastolta varoituksen
ja halveksumislausunnon palvelijattariensa raakamaisesta kohtelusta,
ja isä kosti sillä, että repi kadunkulmista pois ammattiosaston
tanssi-iltamailmoituksia. Poliisi äkkäsi isäukon näissä hommissa,
vaikka isä juoksi kuin Marathonin voittaja, niin sai poliisi isän
kiinni ja vei hänet poliisikamariin. Siellä koetti isä selittää
olevansa yksinkertainen mies ja tehneensä sen ymmärtämättömyydestä
eikä ilkeämielisyydestä. Poliisimestari harkitsi kuitenkin, että isä
on ikäisekseen hyvin kehittynyt ymmärryksensä puolesta, ja isä pääsi
vapaaksi suoritettuaan ammattiosaston sairaskassaan 50 markkaa.
Isä sanoi poliisikamarista palattuaan, että palvelijatarkysymys on nyt
kärjistynyt sille asteelle, että se voi murtaa hänen muutenkin horjuvan
terveytensä, ja että hänen täytyy joko muuttaa perheineen hotelliin
asumaan taikka myydä meidän kotitaloutemme hoito vuodeksi kerrallaan
vähimmän vaativalle julkisella urakkahuutokaupalla.
Kalle Kenonen pisti kirveen kainaloonsa ja lähti tallustelemaan
tiehensä.