Eli miksi hra Kenonen maalautti muotokuvansa ja mitä hän siitä sitten
arveli
Kun hra Kenonen synnyinpaikkakuntansa "Kunnallisista Tiedoista"
luki, että se kansakoulu, jossa hänen yleisen kansalaissivistyksensä
perustukset olivat lasketut, oli täyttänyt neljäkymmentä vuotta,
ja että koululla sen johdosta toimeenpannussa juhlassa oli
mainittu hänenkin nimensä niiden kunnioitettujen ja arvokkaaseen
yhteiskunnalliseen asemaan päässeiden henkilöiden joukossa, jotka tällä
valistuksen ahjolla oli kunnia ja ilo lukea entisiin oppilaihinsa, tuli
hra Kenonen hyvin liikutetuksi ja niisti äänekkäästi nenänsä ja luki
koko kolme palstaa pitkän juhlaselostuksen ääneen perheelleen, jolloin
sen nuorempienkin jäsenten täytyi olla saapuvilla ja istua hiljaa,
jalkojaan heiluttelematta ja päätään kääntelemättä, ja tultuaan oman
nimensä kohdalle piti hän pienen paussin, ennenkuin lausui sen julki,
ja sekaantui sitten tahallaan lauseen loppusanoissa, niin että hänellä
oli syytä lukea koko lause uudestaan.
Sitten taittoi hän lehden huolellisesti kokoon ja sanoi, että tämä
koulu oli hänen aikanaan korkeammalla tieteellisellä tasolla kuin muut
maalaiskansakoulut, sekä lausui toivomuksen, että se olisi myöhemminkin
onnistunut pysymään samalla asteella. Ja luoden merkitsevän katseen
vanhempiin poikiinsa sanoi hän valitettavasti aavistavansa, ettei
_heidän_ nimiään tulla erityisesti mainitsemaan juhlaesitelmässä, kun
heidän koulunsa täyttää neljäkymmentä tai viisikymmentä vuotta, sillä
omenat näkyvät nykyisinä aikoina putoavan uskomattoman kauas puustaan.
Hra Kenonen ei paljonkaan nukkunut seuraavana yönä, ja aamun koittaessa
ilmoitti hän vaimolleen tehneensä päätöksen lahjoittaa entiselle
koululleen tuhat markkaa stipendirahastoksi, jota säilytetään "A.B.
Kenosen stipendirahaston" nimellä ja jonka korot käytetään varattomien,
mutta lahjakasten oppilasten avustamiseksi senjälkeen kuin rahasto on
kasvanut korkoa korolle 10,000 markaksi.
Hra Kenonen pani luonnollisesti päätöksensä täytäntöön niinkuin ainakin
ja karhusi heti tavattomalla voimalla, ettemme sanoisi vimmalla, pari
niin epävarmaa saatavaa, että hän olisi vuosi takaperin suostunut
ilolla kauppaan, jos joku olisi maksanut niistä 10 prosenttia
nimellisarvosta. Omaksi hämmästyksekseen onnistui hän yrityksessään
niin hyvin, että tätä odottamatonta ja vastustamatonta hyökkäystä
pyöräpäisiksi säikähtäneet velalliset luopuivat periaatteistaan ja
suorittivat hra Kenoselle hänen saatavansa. Täten karttui enemmän kuin
stipendirahaston pohjaksi tarvittiinkaan, ja tästä melkein lahjana
saamastaan summasta lähetti hän tuhat markkaa koulun johtokunnalle.
"Kunnallisissa Tiedoissa" oli seuraavassa numerossa kerrottuna
tämä lahjoitus kaunein ja hra Kenosta suuresti ylistävin sanoin,
ja leikattuaan uutisen irti ja pistettyään sen valokuva-albumiinsa
juhlaselostuksen viereen soitti hra Kenonen kaikkien pääkaupungin
lehtien toimituksiin ja pyysi toimituksia huomaamaan "Kunnallisissa
Tiedoissa" otsakkeella "Jalomielinen lahjoitus" olleen uutisen. Hän
sanoi, ettei hän etsi omaa kunniaansa, sillä se on turhuus, vaan
halusi vain, että muutkin varakkaat kansalaiset kiinnittäisivät
enemmän huomiota kansanvalistuksen tärkeään asiaan, ja eräs
pääkaupungin lehdistä julkaisikin lahjoituksesta kolmen rivin pituisen
uutisen muutaman takapalstan alapäässä. Hra Kenonen sanoi, että
toimitustekniikka on pääkaupungin lehdissä aivan hunningolla, samalla
kun niissä käsitellään asiat ja ihmiset toimittajien henkilökohtaisia
tuttavuuksia silmälläpitäen, ja huomattuaan, että hänen nimensä oli
uutisessa väärin, nimittäin A.W. Kenonen eikä A. B. Kenonen, soitti
hän lehden toimitukseen, kysyen, tiedettiinkö siellä, mitä oikoluku
merkitsi, ja vaatien julkaisemaan uutisen toistamiseen, oikeassa
muodossaan, mikä myöskin tapahtui.
Samaan aikaan saapui hra Kenoselle koulun johtokunnalta kiitoskirje,
jossa pyydettiin hra Kenosta lähettämään valokuvansa koululle,
ripustettavaksi suuremman luokkahuoneen seinälle, ja hra Kenonen sanoi
rva Kenoselle, että hän maalauttaa muotokuvansa oikealla taiteilijalla,
kasvattaakseen koululapsissa taiteellista aistia ja rakkautta
taiteeseen, ja kirjoittautui samana päivänä "Taidetta Kouluihin"
nimisen yhdistyksen jäseneksi, ja kuulosteli kaupungilta jotain
nuorta ja huokeahintaista, mutta etevää ja tehtäväänsä innostunutta
taiteilijaa, joka kohtuullisesta hinnasta maalaisi hänen muotokuvansa.
Hra Kenoselle suositeltiinkin erästä laihaa, mutta lupaavaa nuorta
miestä, jolla oli hra Kenosen mielestä liian pitkä tukka ja liian
lyhyet housunlahkeet sekä yllään samettitakki, ja hra Kenonen kutsui
hänet luokseen ja asetti hänet istumaan kirjoituspöytänsä ääreen ja
käski hänen ottaa kynän käteensä sekä piirtää paperille kissan kuvan
ja koiran kuvan ja lehmän kuvan ja porsaan kuvan. Kun taiteilija
oli suorittanut nämä tehtävät muutamilla kynänvedoilla, katseli hra
Kenonen otsa rypyssä ja silmälasit nenällä näitä piirroksia ja myönsi
niiden olevan mukiinmeneviä, lukuunottamatta sitä, että kissan häntää
olisi saanut olla vähän pitempi ja että porsaan hännän täytyisi olla
kippurassa ollakseen luonnollinen. Nuori mies huomautti, että jos
hänellä olisi edessään elävät mallit, niin ei hänen piirustuksiaan
vastaan voisi yhdennäköisyyden kannalta olla mitään muistuttamista,
minkä jälkeen hra Kenonen alkoi keskustella hänen kanssaan muotokuvan
hinnasta ja sai tingityksi sen 600 markasta 400 markkaan sillä ehdolla,
että hra Kenonen kustantaa kankaan ja värit, taulun kehyksistä
puhumattakaan.
Kun näistä ehdoista oli sovittu ja hra Kenonen oli käynyt parturissa,
pukeutui hän parhaaseen pukuunsa, istuutui komeimpaan tuoliinsa, otti
toiseen käteensä sikarin ja toiseen korukantisen kirjan, pistäen
sormensa sen väliin ikäänkuin olisi hän juuri ollut lukemassa sitä,
kun sisään astuva taiteilija keskeytti hänen tutkimuksensa ja pyysi
hänet mallikseen. Sitten oikaisi hän selkänsä, kohotti päätään ja alkoi
tavoitella salaperäistä hymyä, joka leikittelisi hänen huulillaan.
Taiteilija maalasi suurella innolla, niin että hänen pitkä tukkansa
löyhki, ja hra Kenonen murahti silloin tällöin, ettei värejä tarvitse
säästää, kunhan vain kuvasta tulee elävän ja persoonallisen sekä
miellyttävän näköinen, ja taiteilija murahti vastaukseksi jotain,
josta hra Kenonen ei saanut oikein selvää. Vihdoin sanoi taiteilija,
jota hra Kenosen salaperäinen hymy oli alkanut kammottaa, että asialle
olisi eduksi, jos hra Kenonen karkoittaisi hymyn huuliltaan ja katsoisi
eteensä vakavasti ja jäykästi, koska se on hänelle luonteenomaisempaa
kuin hymy, ja hra Kenonen muuttui heti vakavaksi ja oli sitten sen
näköinen, kuin olisi hän hautonut päässään vallankaappaussuunnitelmia.
Ensimmäisen istunnon päätyttyä kiiruhti hra Kenonen katsomaan,
millaista jälkeä taiteilija oli tehnyt, mutta ei nähnyt muuta kuin
hajanaisia viivoja ja epämääräistä värisekasotkua. Hra Kenonen arveli,
että pohjavärin olisi ehkä voinut maalata halvemmillakin väreillä, ja
taiteilija pisti samassa kuvan peittoon sanoen, ettei hän mielellään
näyttele teoksiaan ennenkuin valmiina, ja kun oli pidetty vielä
muutamia istuntoja, ilmoitti taiteilija viikon kuluttua, että kuva on
nyt valmis, ja hra Kenonen hyökkäsi oitis katsomaan taulua, peräytyi
hämmästyneenä, veti sitten henkeä ja kysyi kolealla äänellä:
-- Mikä maisema tämä on?
-- Se on hra Kenosen muotokuva, vastasi taiteilija, katsellen tauluaan
tyytyväisenä hymyillen.
Silloin raivostui hra Kenonen ja kysyi, milloin hänen tukkansa on
muuttunut russakanmyrkyn väriseksi ja milloin hänen nenänsä on
alkanut muistuttaa pahentunutta porkkanaa? Hra Kenonen sanoi, ettei
hän ole nähnyt pahempaa kuvatusta unissaankaan, ja ettei moinen
taiteilija voisi elättää henkeään edes lankkuaidan maalaajana,
puhumattakaan venheenpohjista, joiden maalaus olisi korkealla hänen
mahdollisuuksiensa yläpuolella. Koko kuvassa ei hra Kenosen mielestä
ollut yhtään oikeata piirtoa eikä yhtään luonnollista värivivahdusta,
ja kun taiteilija väitti vastaan, ilmoittaen maalaavansa sisäisen
näkemyksensä mukaan, joka on taiteen korkein pyrkimys, ja että kuva
on hänen mielestään oikein hyvä, niin sanoi hra Kenonen, että hän
on sisäisessä näkemyksessään nähnyt lehmän pötsin sisällyksineen ja
maalannut sen, vaikka hänen olisi pitänyt maalata ruumiillisten ja
ulkonaisten silmiensä edessä olevan hra Kenosen muotokuva. Hra Kenonen
löi nyrkkinsä pöytään ja vannoi, ettei hän maksa siitä penniäkään eikä
ripustaisi sitä omalle seinälleen eikä millekään muullekaan seinälle,
vaikka hänelle maksettaisiin tuhat markkaa, jonka jälkeen hra Kenonen
käski taiteilijan heti poistua talosta häpeämään johonkin kaukaiseen ja
pimeään loukkoon ja viedä töherryksensä mennessään.
Hra Kenonen kiiruhti nyt valokuvaajaan ja otatti itsestään rintakuvat
kolmessa eri asennossa ja valitsi kuvista mielestään parhaan ja
mahtipontisimman ja antoi suurennuttaa sen luonnolliseen kokoon.
Valokuvaaja oli niin taitava mies, että valmisti oikein värivalokuvan,
jossa hra Kenosen kukoistavia poskipäitä kaunisti nuorekas, viehättävä
punerrus, ja kun hra Kenonen katseli kuvaa niin sanoi hän, että se
on oikeata taidetta ja elävä ja luonnollinen, mutta niin sanotut
taiteilijat ovat häikäilemättömimpiä tuhruksia mitä hän eläissään on
nähnyt.
Hra Kenonen panetti kuvaansa komeat kullatut kehykset ja matkusti
sitten itse viemään kuvaa perille, ilmoitettuaan ensin kirjeellisesti
koulun johtokunnalle ja opettajalle, milloin paljastuksen piti tapahtua.
Määräpäivänä oli koululle kokoontunut, paitsi koulun johtokuntaa ja
oppilaita, muutamia ukkoja ja akkoja, niiden joukossa eräitä hra
Kenosen kaukaisempia, köyhiä sukulaisia, jotka olivat saapuneet
nauttimaan siitä kunnian hohteesta, joka valaisi heidän sukunsa
kuuluisinta ja arvokkainta miestä, ja puolen tuntia odotettua ajoi hra
Kenonen, yllään komeimmat turkkinsa ja kainalossaan suuri paketti,
koulun pihaan ja kiiruhti opettajan huoneisiin. Opettaja käski sitten
kaiken yleisön poistua hetkeksi koulusalista ja asetti hra Kenosen
kanssa kuvan paikoilleen, peittäen sen valkoisella vaatteella.
Nyt käskettiin juhlayleisö taas sisään, ja kun kaikki olivat asettuneet
paikoilleen ja hra Kenonen oli istuutunut kunniaistuimelle häntä
varten asetettuun keinutuoliin luokan eteen, vastapäätä kuvaansa,
lauloivat oppilaat helein äänin laulun: "Ken olet, armas tähti", jonka
jälkeen opettaja piti puheen, missä hän teki selkoa hra Kenosesta ja
hänen elämäntyöstään sekä siitä kauniista ja suuresta lahjoituksesta,
jolla hän oli kotikylänsä koulua muistanut. Hra Kenosen sydän
pamppaili liikutuksesta, hänen kuunnellessaan tätä valituin sanoin
esitettyä puhetta ja tuntiessaan koko juhlayleisön onnittelevien
ja kunnioittavien katseiden olevan häneen kiinnitettyinä, ja kun
opettaja sitten pudotti valkoisen pöytäliinan kuvan päältä ja kaikki
huusivat "eläköön!" tunsi hra Kenonen silmiensä sumenevan. Opettaja
jatkoi nyt puhettaan ja sanoi, että tämän onnistuneen kuvan, joka niin
oivallisesti esiintoi hra Kenosen jalot ja ylevät kasvonpiirteet, tuli
aina olla muistutuksena oppilaille siitä, että heidän täytyy pyrkiä
elämässään toteuttamaan niitä korkeita ihanteita, jotka ovat olleet
hra Kenosen kansalaistoiminnan johtotähtinä, sekä kasvattaa heissä
isänmaallista mieltä ja kunnioitusta niitä kansalaisia kohtaan, jotka
ovat olleet valmiit uhraamaan ahkeralla työllä kootun omaisuutensa
kansanvalistuksen pyhälle alttarille.
Oppilaat lauloivat tämän jälkeen kaksiäänisesti "Sua lähde kaunis
katselen", opettajan höristessä bassoa ja isomahaisen johtokunnan
puheenjohtajan höristessä hänen apunaan jotain, joka ei ollut bassoa
eikä mitään muutakaan nuottikirjaan merkittyä ääntä, ja sävelten
vaiettua nousi hra Kenonen pitämään kiitospuhetta vapisevin äänin
ja sanoi olevansa syvästi liikutettu ja järkytetty siitä suuresta,
ansaitsemattomasta ja odottamattomasta kunnioituksesta, joka oli
hänen osakseen tullut. Hän sanoi, että ihanteellinen mieli ja -- hm
-- kansallishenki on varmin tie onneen ja -- hm -- myötäkäymiseen
myöskin rahallisen elikkä -- hm -- aineellisen elämän vainiolla, siitä
on hänen oma elämäntarinansa, joka alkoi vaatimattomalla paimenpojan
alalla, parhaana todistuksena, jonkatähden oppilasten tulee olla
ahkeria ja nöyriä ja kiitollisia ja tottelevaisia ja tarkkaavaisia
ja vähään tyytyväisiä ja säästäväisiä, että he tuottaisivat iloa
opettajilleen ja vanhemmilleen ja kunniaa isänmaalleen, minkä jälkeen
hra Kenonen mutisi jotain, että kello näkyy jo olevan niin paljon
-- hm... ja astui opettajan eteen ja puristi hänen kättään koko
luokan nähden ja kätteli sitten johtokunnan jäseniä ja erehdyksestä
myöskin loismies Petteri Pirhosta, joka ei ole johtokunnan jäsen ja
joka tästä ansaitsemattomasta kunnianosoituksesta tuli sietämättömän
ylpeäksi ja koppavaksi koko loppuiäkseen, hankkien siten itselleen
paljon vihamiehiä. Köyhille, häikäistyille sukulaisilleen lupsautti
hra Kenonen hyvästiksi silmäluomiaan, heittäytyi rekeen ja ajoi ulos
portista, koko luokan juostessa ulos pihalle katsomaan tämän arvokkaan
ja mainion miehen lähtöä.
Hra Kenonen riiteli asemalla kyytimiehensä kanssa ajopalkasta, josta
hra Kenonen koetti tinkiä pois 1 mk. 25 p., nousi sitten junaan, osti
vaunussa päivän sanomalehden ja luki siitä, että taiteilija, joka oli
maalannut hänen muotokuvansa, oli myynyt sen taidenäyttelyssä 2,000
mkasta.
Luettuaan tämän suuttui hra Kenonen melkoisesti, osaamatta kuitenkaan
itselleen selvittää, mikä häntä oikein suututti.