Tässä luvussa kerrotaan, minkä todella hyvän päätöksen hra Kenonen teki
ja miten hän sen toteutti
Hra Kenonen luki kauniin kertomuksen perheestä, jossa aina vallitsi
rauha ja rakkaus ja sopusointu, mikä johtui siitä, että perheen isä oli
maailman hyväntahtoisin ja iloisin mies, jonka kasvoja aina, vieläpä
hammaslääkärissäkin, valaisi sydämellinen, mieltälämmittävä hymy, niin
että itse hammaslääkärikin, jonka tunteet kaikille inhimillisille
kärsimyksille olivat aikoja sitten sammuneet, tuli liikutetuksi ja otti
häneltä hampaan kivuttomasti ja määräsi sitten kaksinkertaisen maksun.
Hra Kenonen punastui kateudesta, lukiessaan tätä kertomusta, ja
arveli, että konstikos sillä miehellä oli aina ollakaan iloinen, kun
hänellä tietysti oli elätettävänään vallan toisenlainen perhe kuin hra
Kenosella. Mutta kun sitten kertomuksen lopussa huomautettiin, että
iloinen, tyytyväinen ja hymyilevä ihminen elää ainakin kaksikymmentä
vuotta kauemmin kuin sellainen, joka aina on tyytymätön ympäristöönsä
ja koko maailmaan, niin päätti hra Kenonen tulla sellaiseksi hyväksi ja
hymyileväksi ihmiseksi kuin tuon kertomuksen sankarikin oli ollut.
Hra Kenonen päätti siis olla tästä hetkestä alkaen iloinen ja
onnellinen ja meni heti peilin eteen harjoittelemaan sellaista hymyä,
joka kaunistaisi hänen miehekkäitä kasvojaan sekä levittäisi valoa ja
päivänpaistetta hänen ympäristöönsä. Ensimmäinen yritys epäonnistui,
sillä sen tuloksena oli niin kavala irvistys, että hra Kenonen itsekin
säikähti ja häpesi sitä ja arvasi, että moisen hymyn nähdessään nousee
ratsupoliisinkin hevonen takajaloilleen ja yrittää nakata konstaapelin
selästään. Mutta uutterilla harjoituksilla sai hra Kenonen korjatuksi
hymyään koko joukon, niin että se vihdoin alkoi oikein miellyttää
häntä, jonka jälkeen hän päätti säilyttää tämän hymyn huulillaan mikäli
mahdollista nukkuessaankin, ettei se unohtuisi.
Sitten avasi hra Kenonen ruokasalin oven ja astui aamiaispöytään,
jolloin pojat pelästyneinä vaikenivat, sillä he olivat juuri
riitelemässä lautasistaan. Mutta nähtyään hra Kenosen hymyn
pelästyivät he vielä enemmän, ja Juhana Vilhelm pudotti lautasensa
pöydältä permannolle, jolle se hajosi noin sadaksi kappaleeksi.
Kaikki jähmettyivät kauhusta, mikä vain eneni, kun hra Kenonen mitä
ystävällisimmin hymyillen taputti Juhana Vilhelmiä päälaelle ja sanoi,
ettei se tee mitään ja ettei vahinko tule kello kaulassa muille kuin
sille, jota lehmä puskee.
Nyt alkoi rva Kenonenkin kiinnittää huomiota miehensä omituiseen
käytökseen, mutta hra Kenonen hymyili lakkaamatta ja kertoi hauskoja
kaskuja, joille väijytystä epäilevät pojat eivät kuitenkaan uskaltaneet
nauraa, ja oli huomaavainen vaimolleen ja kysyi pojilta, olivatko he
nukkuneet hyvin ja olivatko he nähneet kauniita unia. Rva Kenonen
alkoi pelätä, että hra Kenonen oli juovuksissa, mutta alkoholin hajua
ei tuntunut, vaikka rva Kenonen olisi kuinka nuuhkinut. Silloin
ajatteli rva Kenonen, että se on vain jokin tilapäinen epänormaali
ilmiö, joka kyllä menee ohi, kunhan velli tulee pöytään ja hra
Kenonen huomaa sen pohjaanpalaneeksi. Mutta kun velli tuli pöytään
ja rva Kenonen valitti sitä, että se oli sattunut palahtamaan vähän
pohjaan, niin hymyili hra Kenonen oikein iloisesti ja sanoi, ettei
pieni pohjaanpalaminen ollenkaan haittaa, vaan antaa päinvastoin
keitolle hienon, mieltäkiinnittävän sivumaun. Nyt tuli rva Kenonen
todella huolestuneeksi, ja kun ateria oli päättynyt ja Kenosen pojat,
hymyilevään isäänsä epäluuloisina vilkuillen, olivat vetäytyneet
omaan huoneeseensa, jossa he totesivat, että ukolla on vissiin pahat
mielessä, katsoi rva Kenonen mieheensä vakavasti ja kysyi, mitä hänelle
oli tapahtunut.
Hra Kenonen ei ollut ymmärtävinään vaimoaan, vaan naurahti reippaasti,
pyöräytti häntä vyötäreistä ja suuteli häntä poskelle, kiiruhtaen
sitten hypähtelevin tanssiaskelin eteiseen, pisti hatun hiukkasen
kallelleen päähänsä ja lähti operettilaulun pätkää hyräillen toimiinsa,
jättäen rva Kenosen pelosta ja hämmästyksestä läähättäen katsomaan
jälkeensä.
Katukäytävällä "pataa" leikkivät talonmies Pikkaraisen lapset
lähtivät hra Kenosen nähdessään tapansa mukaan juoksemaan pakoon,
mutta hra Kenonen heitti heille markan ja käski heidän ostaa sillä
itselleen makeisia. Toinnuttuaan tämän lievimmin sanoen odottamattoman
lahjoituksen synnyttämästä hämmästyksestä rohkenivat nuo turmeltuneet
penskat epäillä rahaa väärennetyksi, mutta kun he sillä sitten
kuitenkin makeisia saivat, niin arvelivat he, että hra Kenosen päässä
oli varmaankin jokin ruuvi vähän löyhtynyt.
Hra Kenonen kulki hymyillen pitkin Antinkatua, ja jokainen hänen
tuttavansa, joka sattui tulemaan häntä vastaan, pyörähti hänen
hymyilemisensä huomatessaan toiselle puolen katua tai lähimpään
porttikäytävään, sillä he olivat varmat siitä, että hra Kenosen asiat
olivat joutuneet hunningolle ja että hän aikoo pyytää heitä takaukseen.
Hra Kenonen ei kuitenkaan huomannut mitään, vaan jatkoi hyvillämielin
matkaansa ja tunsi itsensä paremmaksi ihmiseksi. Hän ihmetteli
itseään, ettei ennemmin ollut huomannut, kuinka rakentavasti iloinen
ja tyytyväinen mieli vaikuttaa ihmisen yleiseen hyvinvointiin, ja
päätti nidottaa sen kirjan, jossa hänen lukemansa kaunis kertomus oli
ollut, korukansiin ja pitää sen yöpöydällään, voidakseen lukea sen aina
uudestaan joka ilta nukkumaan mennessään.
Sinä päivänä sujuivat hra Kenosen liiketoimet tavattoman huonosti,
mutta hän päätti joka tapauksessa säilyttää iloisen mielensä eikä
panna pieniä vastoinkäymisiä pahakseen. Kun hän palasi kotiin
päivälliselle ja oli yhä edelleen yhtä loistavalla ja herttaisella
tuulella kuin aamullakin, niin ei hänen perheensä ollut uskoa silmiään,
ja päivällisen jälkeen kutsui rva Kenonen miehensä kahdenkeskiseen
keskusteluun ja vaati häneltä hänen laillisena aviovaimonaan suoraa
vastausta ja peittelemätöntä tietoa siitä, oliko hänelle käynyt
hullusti ja aikoiko hän karata Amerikkaan. Hra Kenonen kierteli ja
kaarteli ja avasi venttiilin ja sulki uunin suupellit ja pudotti
pöydältä valokuva-albumin ja kertoi sitten vähän häveten, miten
asianlaita oli.
Silloin lankesi rva Kenonen ilonkyyneleet silmissä hänen kaulaansa
ja suuteli hänen poskeaan, jonka karkea parransänki muistutti
poikkikatkaistuja sian selkäharjaksia, ja taputti hänen turpeata
kättään ja sanoi häntä rakkaaksi ukkelikseen ja maailman parhaaksi
mieheksi, ja hra Kenonen tunnusti, ettei hän sitten hääpäivänsä ole
ollut näin onnellinen.
Senjälkeen lähti hra Kenonen kaupungille päättämään erästä suurehkoa
kauppaa, joka oli jo melkein valmis ja josta oli tuleva hänelle hyvä
afääri. Rva Kenonen taas kiiruhti selittämään pojille, että isä on nyt
tästälähin aina hyvällä tuulella, ja sentähden täytyy myöskin poikien
esiintyä isänsä nähden iloisin ja hilpein kasvoin. Pojat sanoivat,
ettei heillä ollut sitä vastaan, ja kysyivät, oliko isäukko onnistunut
toimeenpanemaan oikein suurhuijauksen, mutta silloin suuttui rva
Kenonen ja ilmoitti pojilleen, mikä hyvä ja kunnian mies heidän isänsä
oli ja miten väärin ja tunteettomasti he tekivät puhuessaan hänestä
sellaisessa äänilajissa.
Kun se mies, jonka kanssa hra Kenosen piti kauppa tehdä, näki hänen
uuden hymynsä, sanoi hän peruutuvansa kaupasta sekä pisti paperit
pöytälaatikkoon ja laatikon avaimen housuntaskuunsa. Hra Kenosen
kasvoilta katosi silloin hymy ensi kerran sinä päivänä ja hän vaati
toiselta selitystä. Tämä potkaisi pöydän alla olevan paperikorin
kumoon, alkoi kaivella nenäänsä ja sanoi suoraan, että hän arveli hra
Kenosen aikovan puijata häntä ja ettei hän tahdo olla tekemisissä niin
kavalannäköisen miehen kanssa.
Kun hra Kenonen illalla tuli kotiin, nauroivat pojat illallispöydässä
niin, että suut olivat levinneet korviin asti, mutta hra Kenosen
kasvoilla lepäsikin nyt synkkä pilvi ja hän kysyi tuimasti, mitä he
irvistelivät, ja käski heidän laputtaa syömättä nukkumaan, jos eivät
osaa olla ihmisiksi ruokapöydässä. Hra Kenonen sanoi, että hänestä
tuntui siltä kuin olisi hän irvisteleväin hyeenain luolassa, ja
vakuutti pojille, että jos he tietäisivät, kuinka lähellä kerjuupussi
ja mieron sauva on koko sukua, niin irvistelisivät he vähemmän.
Seuraavana aamuna ei hra Kenonen harjoitellut enää hymyilemistä peilin
edessä, ja kun hän huomasi sen kirjan, missä oli kerrottu iloisesta
miehestä, niin kiristeli hän hampaitaan ja heitti tämän opettavaisen
teoksen uuniin.