Hra Kenonen sattui eräänä päivänä menemään kuuntelemaan jonkun
luonnonparantajan esitelmää, ja vaikka hän ei ole uskonutkaan
luonnonparannukseen eikä mihinkään muuhunkaan parannukseen, niin
kuunteli hän kuitenkin melkoisella mielenkiinnolla luonnonparantajan
esitelmää ja tuijotti hänen pitkään tukkaansa, ja kun esitelmöitsijä
sanoi, että kaikki taudit johtuvat siitä, että ihmiset syövät liiaksi
ja että kuolema vaanii ahnain silmin lihavaa miestä, mutta kiertää
kaukaa ohi, nähdessään laihan, niin alkoi hra Kenonen tulla vähän
levottomaksi ja vilkuilla sivuilleen, nähden silloin kaikkialla
ympärillään vain laihaa kuulijakuntaa. Esitelmöitsijä itse oli kuin
luuranko, jonka päälle oli pingoitettu nahka, ja hra Kenosen täytyi
itsekseen myöntää se huolestuttava tosiasia, että hän oli paksumpi kuin
kaksi hänen jälkeensä lihavinta kuulijaa yhteensä.
Kun sitten luonnonparantaja alkoi luetella kaikkia niitä tauteja,
jotka syntyvät liiallisesta lihavuudesta ja joista lievinkin kykenisi
nujertamaan itse Herkuleksen, sekä tehdä selkoa näiden tautien
oireista, niin säikähti hra Kenonen pahanpäiväisesti, sillä hän
huomasi elävästi, että häntä olivat viime aikoina vaivanneet juuri
ne oireet, jotka luonnonparantaja mainitsi kaikkein varmimpina. Ja
kun luonnonparantaja sitten suositteli perusteellista paastokuuria
jokaiselle ihmiselle ja sanoi tavallisissa voimissa olevan henkilön
vallan hyvin kestävän kolmen tai neljän viikon paaston joka vuosi
sekä tulevan siitä terveeksi, voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi, niin
teki hra Kenonen lujan päätöksen parantaa elämänsä ennenkuin se on
myöhäistä. Koska hän on perusteellinen mies, niin päätti hän aloittaa
parannuksen heti huomispäivästä kuukauden pituisella paastolla ja lähti
kesken esitelmän lähimpään ravintolaan, jossa hän tilasi itselleen
illallista, kolmenkertaiset annokset kutakin ruokalajia, ja söi niin
että oli revetä. Paasto on paras aloittaa täydellä vatsalla, päätteli
hän, ja kun hän oli maksanut laskunsa ja lähti ulos ravintolasta, niin
olikin hänen vatsansa niin täysi, että hän töintuskin jaksoi nousta
ajurin rattaille.
Hra Kenonen nukkui yönsä sikeästi kuin järven pohjaan painunut vettynyt
tukki, ja kun hän aamulla heräsi, niin muisti hän päätöksensä ja
huomasi ilokseen, ettei hänellä ollut vielä ensinkään nälkä. Hän kertoi
rva Kenoselle päätöksestään ja oli salaa hieman harmistunut siitä,
ettei rva Kenonen ollut siitä sen enempää hämmästynyt. Rva Kenonen
päinvastoin sanoi, että paasto tekisi epäilemättä hyvää hänelle,
johon hra Kenonen vastasi, että jos hän nälkään kuolisi, niin ei sitä
luultavasti ainakaan hänen omassa perheessään itkettäisi.
Aamiaisen alkaessa tuli hra Kenonen istumaan tavalliselle paikalleen
pöydän yläpäähän, sanoen tahtovansa karaista itseään ja näyttää samalla
pojilleen, miten lujaluontoinen mies voittaa nälänkin kauhut. Se oli
hänelle verraten helppo asia, sillä eilinen illallinen tuntui vieläkin
jonkin verran pingoittavan hänen liivejään, jotapaitsi hän oli heti
ylösnoustuaan juonut kaksi kupillista väkevää kahvia ja polttanut ison
sikarin. Hänellä oli nyt hyvää aikaa tarkastella poikiensa syöntiä, ja
katseltuaan sitä tuokion kysyi hän, olivatko heidän vatsansa kumista,
kun ne eivät halenneet. Hän sanoi, että poikien on kuitenkin parasta
ajoissa tilata tynnyrintekijältä vanteet ympärilleen, ja että hänen
oma elämänsä tuntui nyt keveältä ja valoisalta. Hän ilmoitti ihan
tuntevansa, miten rasvakerros suli hänen sydämensä ympäriltä ja miten
veri raikkaampana ja puhtaampana virtasi hänen suonissaan. Sitten lähti
hän saunaan ottamaan paaston alkajaiskylvyn ja punnituttamaan itsensä.
Päivällispöydässä ei hra Kenosta enää näkynyt luonnettaan karaisemassa,
ja illallisen aikana hän oleskeli ulkona kadulla, kävellen vastatuuleen
ja pitäen suutaan auki, saadakseen edes jotain täyttävää sisälleen.
Kotiin tultuaan ja nukkumaan mennessään kysyi hän rva Kenoselta,
näyttikö hän kovin kalpealta ja laihtuneelta, sekä sanoi ymmärtävänsä
niiden haaksirikkoisten tunteet, jotka asumattomalle saarelle
jouduttuaan paistavat ja syövät toisensa arpanappulain määräämässä
järjestyksessä.
Seuraavana aamuna herätessään oli hänellä kiljuva nälkä, ja kuullessaan
keittoastioiden ja paistinpannujen kolinan, keittiöstä pakeni hän
päistikkaa kotoaan ja pysytteli koko päivän kaupungilla. Vastustamaton
voima veti hänet tavantakaa leipurien ja leikkelyliikkeiden ikkunain
edustalle, ja hän saattoi seisoa puolenkin tuntia tuollaisen ikkunan
ääressä kuin hypnotisoituna, silmät pullollaan, huuliaan nuoleskellen
ja tyhjää nieleskellen.
Illalla meni hän nukkumaan, puhumatta sanaakaan rva Kenoselle ja
vastaamatta edes hänen kysymyksiinsä. Yöllä näki hän unta, että hän
oli kuollut ja vastoin luuloaan joutunut helvettiin, ja piru oli
pistänyt hänet seisomaan tynnyriin, joka oli täynnä herkullista
luumukeittoa, ulottuen hra Kenosen kaulaan asti. Hra Kenonen ei ole
koskaan välittänyt erikoisemmin luumukeitosta, mutta tällä kertaa
oli se hänestä maailman parasta herkkua, ja katseltuaan hetken aikaa
pirua, joka istui huoneen toisella puolen permannolla sääret ristissä
allaan ja tähystellen hra Kenosta tutkivin katsein, päätti hän kumartua
ja ryypätä suunsa täyteen luumukeittoa. Hän kumartui siis, mutta
samassa aleni luumukeitto astiassa sen verran, etteivät hänen huulensa
ulottuneetkaan siihen.
Hra Kenonen kohotti pettyneenä päätään ja näki pirun hymyilevän. Se
harmitti hra Kenosta enemmän kuin saattaa sanoin kuvata, ja hän päätti
yllättää pirun viekkaudella. Hän avasi suunsa ja pudottautui äkkiä
istumaan tynnyrissään. Mutta yhtä nopeasti kuin hän putosi istualleen,
aleni myöskin luumukeitto. Yhden muhevan luumun tunsi hän kyllä
huuliaan hipaisevan, mutta suuhunsa ei hän sitäkään saanut.
Hra Kenonen nousi seisomaan, ja samassa kohosi luumukeittokin taas
hänen kaulaansa saakka. Nälkä hiukoi hra Kenosen sisälmyksiä ja piru
nauroi vedet silmissä.
Silloin suuttui hra Kenonen, heristi nyrkkiään pirulle tynnyrin laidan
yli ja alkoi haukkua pimeyden päämiestä, ja mitä enemmän hän haukkui,
sitä enemmän piru nauroi. Lopuksi alkoi paholainen iloissaan heitellä
varsin merkillisiä kuperkeikkoja sekä eteenpäin että taaksepäin ja
potkaisi vihdoin hra Kenosen tynnyreineen kumoon, jolloin hra Kenonen
heräsi ja hämmästytti rva Kenosta sillä, että ryhtyi valveilla ollen
jatkamaan sitä pirun haukkumista, joka häneltä oli herätessään jäänyt
kesken. Hra Kenonen sanoi, että piru on suuri lurjus ja roisto ja että
hän, tehdäkseen sille kiusaa, menee ensi sunnuntaina uhallakin kirkkoon.
Sinä päivänä tunsi hra Kenonen itsensä sairaaksi ja alakuloiseksi.
Jollei luonnonparantaja olisi esitelmässään erityisesti huomauttanut
tästä ilmiöstä, niin olisi hra Kenonen ollut varmasti vakuutettu siitä,
että nälkäkuolema lähestyi häntä.
Hra Kenosella ei ollut paljon ruokahalua sinä päivänä, ja siitä oli
hän iloinen. Joka tapauksessa lyhensi hän paastonaikansa kuukaudesta
kahteen viikkoon, arvellen senkin olevan loistavan tuloksen näin ensi
kerralla.
Neljäntenä ja viidentenä päivänä ei hra Kenonen puhunut sanaakaan
kenenkään kanssa eikä myöskään tehnyt työtä, vaan makasi sohvallaan
seinään päin kääntyneenä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen ruumiinsa
haihtunut vähitellen ilmaan, jättäen jäljelle sielun ja sen verhoksi
viluntunteen. Hra Kenosta paleli, vaikka huonetta hänen käskystään
kovasti lämmitettiin.
Kuudentena päivänä lähti hra Kenonen saunaan. Hän ilmoitti
saunottajalle olevansa hra Kenonen, ja kun saunottaja vakuutti kyllä
tuntevansa hänet, niin ihmetteli hra Kenonen sitä, sanoen olevansa
vain varjo entisestään. Hän sanoi olevansa nyt kevyt kuin höyhen, ja
kun hänet punnittiin, niin havaittiin hänen painavan 101 kiloa ilman
tohveleita ja kylpylakanaa, joten hän oli laihtunut kolme kiloa. Hra
Kenonen otaksui, että vaaka oli epäkunnossa, sillä hän oli varma siitä,
että hän oli laihtunut ainakin viisitoista kiloa.
Kylvystä päästyään oli hra Kenonen niin väsynyt, ettei hän ollut
voinut kuvitella sellaista väsymystä maailmassa olevankaan. Hitaasti,
äärettömän hitaasti hän käveli, noin puolen kilometrin nopeudella
tunnissa, ja Erottajalle tullessaan oli hän niin uupunut, että hänen
täytyi pysähtyä nojaamaan Esplanaadin rauta-aitaa vastaan.
Siinä sattui hänen vieressään olemaan venäläisen hedelmänmyyjän
kärryt, ja myyjä alkoi heti kaupitella hra Kenoselle tavaroitaan. Hän
kuori ihanannäköisen omenan ja ojensi siitä viipaleen hra Kenoselle
maistiaisiksi. Hra Kenonen tarttui siihen vaistomaisesti ja hotkaisi
sen suuhunsa, ja sitten tempaisi hän koko omenan venäläisen kädestä ja
hotkaisi senkin.
Silloin valtasi hra Kenosen petomainen syömisen raivo, ja ohikulkevat
ihmiset katselivat kauhulla, miten hän silmiään pyöritellen tunki
melkein kokonaisina suuhunsa niin suuria omenoita, että suupielet
olivat revetä. Hän söi ja söi, ja kun hän oli syönyt noin puolen
kappaa, alkoi venäläistä peloittaa, ja hän pyysi hra Kenosta
lopettamaan. Hra Kenonen sysäsi häntä silloin rintaan, jolloin
venäläinen alkoi huutaa poliisia. Poliisin tullessa ahtoi hra Kenonen
toisella kädellä suuhunsa omenia ja viinirypäleitä, ja viittasi
toisella kädellään poliisille pysymään erillään hänestä. Poliisi ryhtyi
kuitenkin toimeenpanemaan kuulustelua, jota suuresti vaikeutti se,
että hr Kenonen puhuessaan ja selittäessään koko ajan puhui suu täynnä
ja nieleskeli omenien mukana sanojaan. Vihdoin sai poliisi kuitenkin
jotenkuten asian selville ja poistui varoitettuaan hra Kenosta
halkaisemasta itseään kadulle, koska se oli vastoin poliisijärjestystä.
Näin päättyi hra Kenosen paasto, ja seuraavana päivänä nähtiin hänen
aamusta iltaan ajavan ravintolasta ravintolaan, koska hän ei koskaan
kehdannut yhdessä paikassa syödä niin paljon kuin mieli teki. Kun hänet
viikon kuluttua jälleen punnittiin saunassa, painoi hän 106 kiloa,
jolloin hra Kenonen sanoi, että se on juuri hänen mittaisensa miehen
normaalipaino, ja että laihdutuskuurit ovat samanlaista humbuugia kuin
kaikki muutkin kuurit.