Ensimmäinen täydellinen ja luotettava kertomus Kenosen perheen
tunnetusta matkasta kuuluisalle Pisavuorelle
Ei tiedetä varmuudella, mistä hra Kenonen oli lukenut sen, että
jokaisen valistuneen kansalaisen ja isänmaanystävän oli nähtävä Koli,
Puijo ja Pisa ennen kuolemaansa, mutta joka tapauksessa sanoi hra
Kenonen sen luettuaan, että kansalaisvelvollisuudet ja rasitukset
lisääntyvät päivä päivältä, eikä mitään rajaa näyttänyt näillä
vaatimuksilla olevankaan. Hän mainitsi nähneensä Kolin ja Puijon jo
aikoja sitten, eikä hän ollut huomannut kummassakaan niistä mitään
erikoista ja merkillistä, jollei ota lukuun sitä, että ne olivat
jonkinverran korkeammat ympäristöään, mutta piti hra Kenonen jokseenkin
luonnollisena ja järkeenmenevänä asiana, että epätasaisella maalla joku
paikka on aina korkeammalla kuin muut paikat.
Sitten sanoi hra Kenonen, että jollei hänen yleissivistyksestään muuta
puutu kuin Pisa-nimisen kivi- ja hiekkaläjän näkeminen, niin on se
vaillinki pian täytetty, ja otettuaan selville Tietosanakirjasta, missä
Pisa on, ja Turistista, miten sinne päästään, niisti hän toitottaen
nenänsä suureen, punareunaiseen nenäliinaansa ja käski perheensä
valmistautua matkailukuntoon, sanoen haluavansa näytellä sen jäsenille
Suomen vaihtelevia näköaloja, ja huomauttaen, että jokaisen valistuneen
kansalaisen velvollisuus on tutustua kotimaansa luontoon.
Silloin kysyivät Kenosen pojat, oliko se sama Pisa, jossa on se kalteva
torni, ja hra Kenonen vastasi, ettei hän ole ottanut siitä vielä
selkoa, mutta arveli, että se on kyllä mahdollista, koska ihmisten,
joilla ei ole parempaa tekemistä, on tapana mennä mestaroimaan Luojan
töitä ja rakentamaan näköalatorneja korkeille paikoille, ikäänkuin ei
heille muka riittäisi se, mitä he mäeltä näkevät. Hra Kenonen sanoi,
että kaikki hänen näkemänsä näköalatornit ovat enemmän tai vähemmän
kallellaan, joten on todennäköistä, ettei myöskään Pisan torni ole
mikään poikkeus yleisestä säännöstä.
Kenosen perhe asetettiin siis kunnioitetun päämiehensä käskyn mukaan
liikekannalle, suureksi iloksi pojille, jotka levittivät ympäristöönsä
tietoa, että he matkustavat katsomaan Pisan kaltevaa tornia ja
koettavat perilletultuaan lykätä sen kumoon, ja suureksi puuhaksi ja
touhuksi rva Kenoselle, joka sai kantaa matkavalmistusten kuorman
ja helteen, hra Kenosen kulkiessa kirja- y.m. kaupoissa ostamassa
itselleen karttoja ja matkailuoppaita ja matkailulakin ja polvihousut
ja piikkikärkisen sauvan. Tunnin kuluttua tiesi koko kaupunginkortteli,
että Kenoset matkustavat Italiaan, ja pihalla pyykkivaatteita
kuivatusnuorille ripustavat akat lausuivat yksimielisesti sydämensä
pohjasta lähteneen toivomuksen, että Kenosen pojat, lykätessään kumoon
Pisan kaltevan tornin jäisivät itse sen alle.
Hra Kenonen ei kuitenkaan ostanut pilettejä Italiaan, vaan Kuopioon,
ja samana iltana majoittui hän perheineen makuuvaunuun, jolloin hra
Kenoselle ja hänen vanhemmille pojilleen jäi yksi kolmen hengen
osasto, rva Kenosen ja nuorempien lasten saadessa viereisen osaston
asuttavakseen.
Poikiensa esityksistä lukuapitämättä kiipesi hra Kenonen ylimmälle
makuusijalle, koska hän tahtoo aina olla ylimmällä orrella ainakin oman
perheensä keskuudessa, mutta jo junan saapuessa Riihimäelle laskeutui
hän hikisenä alas, herätti alimmalla vuoteella nukkuvat Heikin ja
Napoleonin sekä komensi heidät ylös, avasi ikkunan raolleen ja
laskeutui levolle alimmalle vuoteelle, jossa olikin paljon viileämpää
kuin katonrajassa.
Juna saapui Kuopioon lähes tunnin myöhästyneenä, minkä vuoksi
hra Kenonen ilmoitti vastalauseensa sekä junailijalle että
veturimiehistölle, eikä hra Kenosen onnistunut saada ajuriakaan.
Asematalon ovella seisoskeleva miliisimies lohdutti vastalauseensa
kaupungin ajuri-, poliisi- ja kaikkia muita järjestyksiä vastaan
panevaa hra Kenosta sillä, ettei hän missään tapauksessa olisi ehtinyt
laivalle, vaikka olisi saanutkin tarvitsemansa kaksi tai kolme ajuria,
mutta eräs paljasjalkainen poika, jolla oli likainen naama ja siinä
viisaannäköiset silmät, kuiskasi hra Kenoselle, että jos herra ottaa
hänet oppaaksi, niin neuvoo hän oikotien, jota myöten kiirettä pitäen
ehdittäisiin vielä "Leppävirta"-laivalle.
-- Pääseekös sillä Pisalle? kysyi hra Kenonen, otettuaan poikaa
kauluksesta kiinni ja katseltuaan häntä sekä edestäpäin että takaapäin
nähdäkseen, missä määrin hänen puheitaan kannatti huomioon ottaa.
-- Piäsöö... sillä piäsöö vaikka minne, vakuutti paljasjalkapoika
ylpeillen, jolloin hra Kenonen heti nimitti ja määräsi hänet oppaakseen
ja poika lähti luikkimaan heidän edellään ja 8 kpl. suurempia ja
pienempiä Kenosia perässään kiskojen yli ja tavaravaunujen lomitse
poikki ratapihan.
Eräs vastaantuleva vanha mies huusi, että ratapihan poikki kulkemisesta
on määrätty sakko, ja hra Kenonen huusi, että vallankumous on pyyhkinyt
pois kaikki byrokraattiset määräykset, jotka laittomasti rajoittavat
vapaiden kansalaisten luonnollisia oikeuksia, ja riensi eteenpäin,
irvistettyään vanhalle miehelle niin uhkaavasti, että tämä sai
sydämentykytyksen ja lähti apteekkiin.
"Leppävirta" oli aivan oikein laiturissa, kun herrasväki Kenonen hyvin
hikisenä ja vielä enemmän hengästyneenä pääsi ratapihalta satamaan,
mutta laivan kelloa soitettiin jo kolmannen kerran, jolloin hra Kenonen
käski joukkonsa lisätä höyryä, vaikka pannut räjähtäisivät, samalla
kun laiturilla oleva, laivan lähtöä katsomaan saapunut näköjään sangen
joutilas kansanaines lausui eri suuntiin käyviä mielipiteitä siitä,
ehtiikö herrasväki laivaan vai eikö. Jos hra Kenonen olisi pysähtynyt
kuuntelemaan sivullisten huomautuksia, niin olisi hän varmasti
myöhästynyt, sillä samalla kun toiset huusivat, että aika on täpärällä,
vakuuttivat toiset rauhoittavasti ettei ole minkäänlaista kiirettä.
Hra Kenonen ei kuitenkaan ottanut huomioonsa enempää toisia kuin
toisiakaan lausuntoja, vaan porhalsi eteenpäin mistään välittämättä
kuin amerikkalaisen pikajunan veturi, ja Kenoset ehtivät laivaan juuri
viimeisessä silmänräpäyksessä. Samassa vedettiin käytävä laivaan ja
kone alkoi käydä.
-- Maksu! huusi laiturille jäänyt avojalkainen opas.
-- Paljonkos sinä tahdot? kysyi hra Kenonen, kurkistaen laivan reunan
yli.
-- Taksa ois kolome markkoo, vastasi poika.
Hra Kenonen kysyi huutavalla äänellä, eikö taksassa ollut mainittu
mitään selkäsaunasta, ja heitti pojalle markansetelin.
Laiva erkani laiturista, ja Kenosen perhe istahti helpoituksesta
puuskuttaen ensimmäisille eteensattuville, istumiseen soveltuville
paikoille, mutta hra Kenonen meni kysymään kapteenilta, kestääkö kauan,
ennenkuin ollaan Pisalla.
Kapteeni katsoi hra Kenoseen vähän pitkään ja arveli sen kestävän
epämääräisen ajan, mikäli herrasväki aikoo välttämättä matkustaa
Pisalle "Leppävirralla", sillä kapteeni takasi merimiehen lujalla
kunniasanalla, ettei tämä laiva koskaan käy Pisalla eikä edes Pisalla
päinkään, vaan kulkee kokonaan toisia reittejä, Savonlinnaan ja
Lappeenrantaan.
-- Takaisin! huusi hra Kenonen. -- Minua on petetty! Viekää minut
takaisin!
Siihen ei kapteeni suostunut, jolloin hra Kenonen yritti tunkeutua
komentosillalle ja kiljaista konehuoneeseen johtavaan puhetorveen:
"Takaisin!" Hänet sysättiin kuitenkin alas komentosillalta, ja kapteeni
kehoitti häntä rauhoittumaan.
Hra Kenosen nimenomaisesta ja erittäin jyrkästä vaatimuksesta
laskettiin hänet perheineen ensimmäiseen matkan varrella olevaan
laituriin, josta hän palasi illalla soutuvenheessä takaisin
Kuopioon. Majoitettuaan perheensä seurahuoneelle ja käytyään
ostamassa kirjakaupasta palan liitua, minkä oston tarkoitus selvenee
aikanaan, otti hän kepin käteensä ja lähti etsimään sitä poikaa,
joka oli päivällä ollut hänen oppaanaan. Kaupungilla liikkui paljon
paljasjalkaisia poikia, jotka olivat niin toistensa näköisiä kuin
tarjottimelle päiväpaisteeseen kuivamaan asetetut mustikat, ja hra
Kenonen pidätti vasemmalla kädellään milloin yhden, milloin toisen
heistä, syyttäen häntä petollisesta menettelystä oppaan toimessa ja
luvaten antaa hänelle mieleenpainuvan ojennuksen oikeassa kädessään
olevasta kepistä, mutta kun jokainen pidätetyistä pyhästi vakuutti
olevansa viaton siihen rikokseen, josta häntä syytettiin, ja sanoi,
ettei hän ole hra Kenosta ennen nähnytkään, niin täytyi hra Kenosen
todistusten puutteessa päästää hänet vapaaksi, annettuaan hänelle ensin
lupauksen mitä ikävimmistä seurauksista, jos hra Kenonen vastaisuudessa
havaitsisi hänet vikapääksi epärehellisyyteen. Seuraavana aamuna
valloitti Kenosen perhe hyvissä ajoin sen laivan, jonka piti lähteä
Karjalankoskelle, mistä Juantehtaan kautta matkustetaan Pisalle. Hra
Kenosta on tavattoman vaikea johtaa kahta kertaa harhaan samassa
asiassa, ja niinpä hän ottikin tällä kertaa mahdollisimman tarkan selon
siitä, mihin laivan oli aikomus matkustaa.
Ensin hän kysyi sitä kapteenilta, ja kapteeni vastasi epäröimättä:
Karjalankoskelle. Sitten kävi hän katsomassa tupakkahytin seinässä
olevaa kulkuvuorolistaa, joka puolestaan antoi saman vastauksen kuin
kapteenikin. Hra Kenonen meni nyt perämiehen luo, tarjosi hänelle
savukkeen ja kysyi, mihin laiva tänään lähtee. Perämies kiitti
savukkeesta ja sanoi laivan lähtevän Karjalankoskelle niinkuin
muulloinkin. Hra Kenonen iski viekkaasti silmää ja kysyi, eikö
heidän päähänsä joskus pälkähtänyt muuttaa suunnitelmaa ja matkustaa
esimerkiksi Savonlinnaan ja Lappeenrantaan. Ei, vastasi perämies
varmasti. Sellaista ei ollut koskaan tapahtunut, eikä perämies pitänyt
ensinkään todennäköisenä, että sitä vastakaan tapahtuisi.
Tiedusteltuaan asiaa vielä laivamiehiltä, tarjoilijattarilta,
siivoojattarilta ja koneenkäyttäjältä, jota tapaamaan hän laskeutui
portaita myöten laivan syvimpiin onkaloihin, ja saatuaan heiltä
kaikilta saman vastauksen, palasi hra Kenonen laiturille, sanoi
laiturilla olevalle miliisille, että nyt on kaunis päivä, minkä
miliisimies myönsi todeksi, ja kysyi sitten, tiesikö hra miliisi,
mihin tuo laiva lähtee. Miliisi sanoi sen lähtevän Karjalankoskelle,
ja hra Kenonen kiitti häntä tästä ilmoituksesta, kohottaen lakkiaan ja
poistuen läheisyydessä olevan tavarasuojuksen luo. Suojuksen ääressä
seisoi valkotukkainen, köyhän, mutta kunniallisen näköinen mies. Hra
Kenonen tervehti häntä kohteliaasti, ja saatuaan tervehdykseensä nöyrän
vastauksen sanoi hän valkotukkaiselle vanhalle miehelle olevansa
muukalainen Jerusalemissa ja olevansa siitä syystä epätietoinen siitä,
millä laivalla hänen pitäisi matkustaa Karjalankoskelle. Vanhus
viittasi silloin siihen laivaan, johon hra Kenonen oli vienyt perheensä.
-- Minä olen vähän likinäköinen, valitti hra Kenonen. -- Olisitteko
hyvä ja tulisitte vähän lähemmäksi näyttämään minulle, mikä se noista
kolmesta, silmissäni häämöittävästä laivasta oikein on.
Vanhus sanoi tekevänsä sen mielellään. Hän talutti hra Kenosen laivan
luo, taputti laivan kylkeä ja sanoi: -- Tämä laiva... tämä laiva.
Sitten kehoitti vanhus hra Kenosta nousemaan laivaan, ettei hän
voisi enää erehtyä siitä, ja kun hra Kenonen sanoi, että hän haluaa
seisoa vielä laiturilla, niin otti ukko laivan reunalta riippuvan
köydenpätkän, ojensi sen hra Kenoselle ja kehoitti häntä pitämään siitä
lujasti kiinni, ettei eksyisi toisiin laivoihin.
Hra Kenonen, joka epäili vanhuksen julkeavan tehdä pilkkaa hänestä,
kääntyi äkkiä ja loi häneen silmäyksen, joka varmaankin olisi
säikähdyttänyt vanhan miehen kipeäksi, jos hän olisi sen nähnyt. Ukon
terveys säilyi kuitenkin, sillä hän oli jo kääntänyt selkänsä ja käveli
takaisin tavarasuojuksen luo, missä hän kaikessa rauhassa otti piipun
taskustaan ja alkoi kaivella sitä. Hra Kenonen tuijotti häneen hetkisen
epäluuloisesti ja vihaisesti, pitäen huomaamattaan köydenpätkää yhä
kädessään, hellitti vihdoin köydenpäästä ja nousi laivaan.
Laivalle alkoi nyt keräytyä muitakin matkustajia. Yläkannella olevia
korituoleja eivät he kuitenkaan ehtineet saada haltuunsa, sillä yhdessä
niistä istui rva Kenonen laajassa, kirjavilla kukilla koristetussa
kesähatussaan, pyylevänä ja rinta pystyssä. Toiselle tuolille oli hra
Kenonen pannut matkalaukkunsa ja kolmanteen istuutui hän itse, käytyään
ensin varmuuden vuoksi kysymässä kapteenilta, vieläkö tämä pysyi
järkähtämättömänä päätöksessään matkustaa Karjalankoskelle.
Klo kahden aikaan päivällä lähti laiva liikkeelle, ja hra Kenonen
rauhoittui lopullisesti nähdessään, ettei se lähtenyt siihen kirottuun,
väärään ja Savonlinnaan vievään suuntaan, johon "Leppävirta" oli eilen
lähtenyt. Hra Kenosella oli nyt hyvää aikaa ryhtyä tarkastelemaan
toisia matkustajia ja Kallaveden maisemia.
Hän sytytti sikarinsa, siirtyi hieman lähemmäksi puolisoaan, nosti
oikean jalkansa vasemmalle polvelleen ja alkoi tehdä huomautuksiaan rva
Kenoselle.
-- On niin hauskaa kun saa taas nähdä vettä, huokasi rva Kenonen.
Hra Kenonen vastasi, ettei vesi itsessään ole mitään hauskaa, vaan
päinvastoin ikävimpiä ja yksitoikkoisimpia luonnontuotteita mitä hän
tietää. Olut esimerkiksi on jotain vallan toista.
-- Mutta saada nähdä näin paljon vettä! huomautti rva Kenonen.
Hra Kenonen sanoi, että järvissä on aina paljon vettä, ja mitä
suurempi järvi on, sitä enemmän siinä on vettä. Mutta olipa se
järvessä, ämpärissä tai äyskärissä, niin on se kuitenkin vain vettä,
ikävystyttävää, hajutonta ja mautonta ainetta. Hra Kenonen sanoi, että
jos hän olisi hauki tai lahna, niin voisi hän ehkä nauttia vedestä,
mutta kun hän on syntynyt toisenlaiseen yhteiskunnalliseen asemaan,
niin kiinnitti hän huomionsa muihin yläkannella oleviin matkustajiin.
Hra Kenonen sanoi kehittyneensä suureksi ihmistuntijaksi ja lukevansa
ihmisten kasvoista kuin avoimesta kirjasta, ja puvusta sekä käytöksestä
näkee hän heti, mikä virka, toimi tai yhteiskunnallinen asema milläkin
on.
Erityisesti herätti hra Kenosen huomiota pitkä, ulkomaalaisen näköinen
herra, jolla oli yllään moitteeton, hyvin tehty puku, jaloissaan
juovikkaat housut, päässään ruudukas lippalakki ja hampaissaan lyhyt,
äkkiväärä piippu. Hra Kenonen katseli häntä kunnioituksella, sanoen
rva Kenoselle, että tuo mies on englantilainen ja nähtävästi jonkun
upporikkaan loordin poika. Englantilaiset ovat suuria matkailijoita,
lisäsi hra Kenonen, ja on varmaa, että tuo rikas ylimys on matkalla
Pisalle niinkuin hänkin.
Samassa kulki ylimys ohi, ja hra Kenonen siirsi mitä suurimmalla
kohteliaisuudella tuoliansa taemmaksi, että kaukaisen maan asukas
pääsisi esteettömämmin liikkumaan.
Rva Kenonenkin katseli nyt nuorta, ylhäistä miestä suurella
kunnioituksella ja huomautti miehelleen, että tämän olisi otettava
matkalaukkunsa pois kolmannesta korituolista, jotta loordin poika
pääsisi istumaan siihen.
Hra Kenonen sanoi aikoneensa juuri huomauttamattakin sen tehdä, koska
hän tuntee seuraelämän vaatimukset, ja nosti matkalaukkunsa syrjemmäksi.
Korituoliin ei kuitenkaan tullut istumaan tuo ylhäinen loordin poika,
vaan muuan vanha, käppelä mies, jolla oli pieni, valkoinen pukinparta,
kirkkaat, vaikka vähän viekkaat silmät, ja kasvoillaan alati hymyilevä
päivänpaiste. Hra Kenonen oli juuri äsken selittänyt rva Kenoselle,
että tuo äijä on silminnähtävästi jokin nurkkasihteeri, tuomarin
kirjuri tai sen semmoinen, joka oli nähnyt elämässään parempiakin
päiviä, mahdollisesti käynyt jonkun luokan kouluakin, mutta joutunut
sitten hunningolle ja elätti kauniin käsialan omaavana itseään oikeuden
pöytäkirjojen puhtaaksikirjoituksella ja moukkien kynimisellä.
Tämä äijä se nyt, silmiään hyväntahtoisesti ja viekkaasti siristellen,
otti haltuunsa kolmannen tuolin.
-- Se paikka ei ole vapaa, sanoi hra Kenonen kylmästi.
-- Kenen se sitten on? tiedusteli nurkkasihteeri kohteliaasti ja tehden
liikkeen, ikäänkuin aikoisi nousta, mutta jääden kuitenkin istumaan.
-- Se on sen englantilaisen ylimyksen, selitti rva Kenonen.
-- Minkä englantilaisen ylimyksen? kysyi vanha pukinparta, kohottaen
hattuaan rva Kenoselle.
-- Tuon, sanoi hra Kenonen ja viittasi laivan keulaan päin piippu
hampaissa kävelevää nuorta miestä.
-- Ha ha ha! nauroi pukinparta. -- Englantilainen ylimys? Sehän on
Sorkkajärven kauppias Kakkisen puukhollari. Englantilainen yli... he he
he!
Herra ja rva Kenonen punastuivat yhtä aikaa, ja vaikeata on mennä
varmuudella sanomaan, kumpi heistä oli punaisempi.
-- Anteeksi, sanoi hra Kenonen, luoden uuteen puhekumppaniinsa
musertavan katseen. -- Emme tunne vielä toisiamme. Nimeni on Kenonen,
liikemies Helsingistä.
-- Oikein hauska tutustua, vakuutti pukinparta. -- Minun nimeni on
Andersson, tuomiokunnan tuomari ja hovioikeudenneuvos.
Hra Kenonen väänteli silmiään, ikäänkuin olisi hän tuntenut
vaikeita vatsanvaivoja, pyyhki hikeä otsaltaan ja kumarteli
hovioikeudenneuvokselle ja pyysi anteeksi, että oli tapahtunut
väärinkäsitystä, ja hovioikeudenneuvos sanoi, että "ei mitään,
ei mitään, ei yhtään mitäkään", ja ilmoitti, että kohteliaisuus
ulkomaalaisia kohtaan on hyväksyttävä ja isänmaallinen periaate, mutta
että Kakkisen puukhollarin nimi oli vielä viisi vuotta takaperin
suoraan sanoen Sikanen, vaikka hän sen sitten muutti Kantelotunturiksi.
Tuomari ja hovioikeudenneuvos osoittautui puheliaaksi ja leikilliseksi
mieheksi, joka tiesi ja tunsi kaikki asiat taivaan ja maan ja Kuopion
ja Pisanvuoren välillä sekä tuntui olevan suuresti huvitettu hra
Kenosesta, joka vilpittömällä avomielisyydellä ja suomalaisella
suoraluontoisuudella ilmaisi kantansa päivän kysymyksistä. Matka
kului täten hupaisesti ja hyvässä seurassa, ja hra Kenonen kertoi
hovioikeudenneuvokselle huomanneensa heti, että hän oli juristi, vaikka
ei ollut voinutkaan aivan täsmälleen sanoa, miten korkealle hän oli
urallaan kohonnut.
Hovioikeudenneuvos hymyili silmiään siristellen ja sanoi puolestaan
heti ensi sanoista huomanneensa hra Kenosen suureksi ihmistuntijaksi.
Laiva lähestyi nyt erästä laituria, ja hovioikeudenneuvos ilmoitti,
että hänen oli jäätävä tähän laituriin, kiitti herrasväki Kenosta
hauskasta seurasta, laskeutui yläkannelta alakannelle ja astui
alakannelta laiturille. Laiva jatkoi matkaansa, hra Kenonen vilkaisi
ylpeästi ympärilleen ja huusi tuomarille, hattuaan heiluttaen:
-- Hyvästi, herra hovioikeudenneuvos!
-- Hyvästi, hyvästi, herra Kenonen! vastasi toinen.
Hra Kenonen kuuli nyt jostakin naurua, joka vaikutti häneen erittäin
epämiellyttävästi. Sekavien tunteiden vallassa meni hän keulapuolelle
ja kysyi kapteenilta:
-- Tunsiko kapteeni sitä vanhaa herraa, joka jäi viime laituriin?
-- Kyllä, vastasi kapteeni, antaen samassa perämiehelle jonkin
määräyksen. -- Se oli muuan entinen kauppias Kinnunen... kahdesti
konkurssin tehnyt ja hauska mies.
Hra Kenonen, joka oli muuttunut kasvoiltaan harmaaksi kuin tonttu, puri
hammasta ja sanoi, ettei hän ollut huomannut Kinnusessa mitään hauskaa.
Hän oli heti hoksannut hänet suureksi valehtelijaksi, kun tämä oli
koettanut hra Kenoselle uskotella, ettei tuo piippua polttava nuori
herra ollut englantilainen, vaan suomalainen.
-- Eihän se mikään englantilainen olekaan, sanoi kapteeni. -- Tuskin
on englantilaista koskaan nähnytkään. Se on muuan kauppa-apulainen
Sorkkajärveltä... Kantelotunturi sen nimi on. Kuopiossa palveluksessa
ollessaan se englantilaisuutensa oppi. Kyllä Kinnunen siinä asiassa
sattui totta puhumaan.
Kapteeni yritti nyt kertoa jotain maakauppias Kinnusen entisistä
elämänvaiheista, mutta hra Kenonen, joka oli saanut enemmän kuin
tarpeekseen siitä asiasta, poistui takaisin paikalleen ja nosti
matkalaukkunsa takaisin kolmanteen korituoliin. Sitten istui hän kauan
aikaa ääneti, luoden kiukkuisen katseen Kantelotunturiin joka kerta,
kun tämä nuori herra kädet seläntakana käveli ohitse. Kun hän vihdoin
puhkesi puhumaan, alkoi hän rva Kenoselle selittää, että seudun väestö
ei vaeltanut totuuden tunnossa ja oli vaipunut korviaan myöten valheen
suohon, joten hra Kenosta ei ollenkaan ihmetyttäisi, vaikka koko Pisa
osoittautuisi huijaukseksi eikä olisi korkeussuhteiltaan Kaivopuistoa
etevämpi.
Kenosen pojat olivat sillävälin käyttäneet aikansa tutustuakseen
laivaan ja tehneet sen niin perinpohjaisesti, että he epäilemättä
tunsivat sen nyt konehuoneesta ja keittiöstä luokkamatkustajien
hytteihin asti yhtä hyvin kuin kapteenikin, ehkäpä vähän paremminkin.
He siirsivät nyt toimintansa yläkannelle, aloittivat tarkastuksensa
peräsinrattaan ääressä olevan ajomiehen saappaista ja hänen edessään
olevasta kiiltävästä kompassilta, yrittivät ryhtyä käsittelemään
suljettua ja kesäteloilleen käännettyä valonheittäjää, luopuivat tästä
aikeestaan ajomiehen kirottua ja siirtyivät keskikannelle, jossa he
rupesivat hippasille savutorven ympärillä.
Kannella olevat matkustajat rypistelivät kulmakarvojaan ja hra
Kenonen avasi juuri suunsa karjahtaakseen pojilleen käskyn mennä alas
peräsalonkiin ja pysyä siellä matkan loppuun asti, kun hän samassa
kuuli erään lihavan rouvan kysyvän toiselta, vielä lihavammalta
rouvalta, tiesikö tämä, kenen nuo huonosti kasvatetut lapset
olivat. Hra Kenonen aikoi ensin sanoa lihavalle rouvalle jotain
tilaisuuteen sopivaa, mutta katsoi sitten edullisemmaksi vaieta, ja
kun pojat näkivät, ettei heidän isänsä välittänyt vähääkään heidän
peuhaamisestaan, niin alkoivat he käyttää vapauttaan tavalla, joka
suuresti häiritsi toisia matkustajia ja saattoi heidän matkatavaransa,
hameenhelmansa ja kenkiensä kärjet vaaraan. Asema alkoi jo näyttää
uhkaavalta, kun samassa se äskeinen rouvashenkilö nousi päättäväisesti
paikaltaan meni keulapuolelle kapteenia puhuttelemaan, mistä
toimenpiteestä oli seurauksena, että laivan päällikkö lyhemmässä ajassa
kuin puolessa minuutissa ei ainoastaan ollut täysin tukahuttanut hänen
huostaansa uskotulla aluksella puhjenneet levottomuudet, vaan myöskin
karkoittanut Kenosen pojat pois koko kannelta, suureksi helpotukseksi
ja mielihyväksi hra Kenoselle. Rva Kenonen ei tiennyt kapinasta mitään,
sillä hän oli ennen sen alkua mennyt alas peräsalonkiin pannakseen
matkan raukaiseman Leenan nukkumaan.
Muuruveden salmissa laiva nyt pujotteli. Päivä oli kaunis ja
auringonpaisteinen ja tuuli liian pieni jaksaakseen saada laivaa
heilumaan, mutta tarpeeksi suuri pitääkseen ilman kohtuullisen
vilppaana. Hra Kenosella oli siis paras mahdollinen matkustusilma, ja
siitä syystä alkoi hänen äskeinen huono tuulensa vähitellen haihtua.
Hän meni juttelemaan kapteenin kanssa ja kysyi, mikä yhtiö laivan
omistaa, kuka on yhtiön toimeenpaneva johtaja, montako prosenttia
yhtiö jakaa osinkoa ja milloin laiva on ostettu. Saatuaan kaikkiin
näihin kysymyksiinsä selvät ja suorat vastaukset kysyi hän, oliko
reitti hankala kulkea, kuinka kauan laivaliikennettä syksyllä kestää
ja milloin se voi keväällä alkaa. Sitten hän tiedusteli, oliko
paikkakunnan väestö rauhallista ja käyttäytyivätkö matkustajat siivosti
ja säädyllisesti.
Kapteeni sanoi, ettei hänellä ollut mitään valittamista matkustajiaan
vastaan, koska Savon kansa on lainkuuliaista ja hyväntahtoista.
Laivalla oli koko kesänä ollut ainoastaan yksi pahasisuinen matkustaja,
eikä sekään ollut juuri vaarallinen, vaikka olikin kova rähisemään.
"Se oli jotenkuten päässyt pujahtamaan juopuneena laivaan, ja
istuttuaan jonkin aikaa hiljaa se alkoi hieroa riitaa muiden
matkustajien kanssa", kertoi kapteeni. "Laivamiehet kieltelivät
häntä, mutta siitä sen sappi vain paisui. Silloin tulivat laivamiehet
ilmoittamaan asiasta minulle, ja minä menin sanomaan hänelle, että
jollei hän ole hiljaa, niin ryhdyn minä tarpeellisiin toimenpiteisiin.
Tästä hän otti oitis loukkautuakseen ja tulla kaakerteli perässäni
komentosillalle asti, äköitellen ja mongerrellen ja selittäen, ettei
meidän riitaamme voida ratkaista muuten kuin kaksintaistelun kautta.
Kun ei minulla ollut siihen aikaa eikä halua, käskin ohjata laivan
lähimpään laituriin ja työntää hänet laivasta laiturille, mikä myöskin
lyhyen tappelun jälkeen tapahtui, ja sekä juopunut että häntä häätävät
laivamiehet pyörivät yhdessä mylläkässä laiturille. Päästyään jälleen
jaloilleen puristi tappelupukari kätensä nyrkkiin, heristi nyrkkiään
ja kohotti toista jalkaansa, polkaistakseen sen tarpeellisen ponnen
antamiseksi sanoilleen laiturin palkkeihin, mutta horjahti ja putosi
laiturilta veteen juuri kun hän alkoi kirota:
"-- Per...
"Silloin hän katosi kaiken kansan silmistä, niin että vesi vain
kerran loiskahti ja mulahti. Painui pohjaan kuin kivi. Nyrkki katosi
viimeiseksi.
"Uponnut viipyi veden alla kotvasen, ja laivamiehet alkoivat jo
ihmetellä, että jokohan se jäi sinne. Silloin kohosi nyrkki ja siihen
kuuluva käsivarsi veden pintaan, ja laivamiehet tarttuivat siihen
ja nostivat miehen takaisin laiturille. Hän oli tietysti niin märkä
kuin järven pohjassa käynyt mies tavallisesti on, ja hän oli saanut
jonkinverran vettä sisäänsäkin. Laivamiehet käänsivät hänet vatsalleen,
missä puuhassa ojennettu käsivarsi nyrkkeineen teki hieman hankaluutta,
nostivat hänet koivista päälaelleen ja kaatoivat sillätavoin veden
hänestä. Sitten nousi hän jokseenkin selvänä seisaalleen, katseli
nyrkkiään, joka oli yhä edelleen pystyssä, näytti muistavan jotain ja
ärähti:
"-- ... kele!
"Saatuaan täten täydennetyksi sen sanan, mikä häneltä väliinsattuneen
putoamisen vuoksi oli jäänyt kesken, käänsi hän halveksivasti selkänsä
laivalle, jossa häntä oli niin kylmäkiskoisesti kohdeltu, ja lähti
kävelemään laiturilta rantaan", lopetti kapteeni pienen kertomuksensa.
Hetken kuluttua, kun hra Kenonen oli mennyt alakannelle perehtyäkseen
varsinaiseen kansaan ja sen tapoihin, näki hän erään miehen, joka
seisoi yksinään laivan keulassa ja nähtävästi luuli, ettei häntä
huomattaisi, heittävän tyhjän sinkkisen maitoastian ulos laivasta,
niin että se teki kaaren ilmassa ja jäi sitten kellumaan laivan
synnyttämille laineille.
Hra Kenosen virkeät ja nopeasti toimivat aivot olivat heti selvillä
siitä, että tässä oli tekeillä törkeä rikos omistusoikeutta vastaan,
ja että yksi rosvoista matkusti laivassa, heitellen salaa tavaroita
matkan varrelle, ennakolta sovituille paikoille, joista sitten hänen
yhtä paatuneet, rannalla pensaitten takana piileskelleet rikostoverinsa
kävivät ne noutamassa, ja hra Kenonen menetteli, niinkuin jokainen
rehellinen ja pelkäämätön mies olisi hänen sijassaan menetellyt, juoksi
keulaan, tarttui rosvon kaulukseen ja alkoi huutaa:
-- Auttakaa! Minä olen saanut kiinni rosvon!
Tällainen huuto, kajahtaneena hra Kenosen voimakkaasta kurkusta, voitti
ylivoimaisesti veden kohinan laivan keulassa, koneen jyskytyksen ja
peräsalongista kaikuvat Jonas ja Juhana Vilhelm Kenosen kammottavat
hätähuudot, joille siellä useista esiintulleista syistä annettiin
ruumiillista rangaistusta rva Kenosen lämpöisestä kädestä, ja tuskin
oli hra Kenosen mölisevä huuto vaiennut, ennenkuin hänen ja hänen
vankinsa ympärille oli kokoontunut suuri liuta sekä matkustajia että
laivaväkeen kuuluvia henkilöitä, jotka näyttivät yhtä ällistyneiltä
ja kauhistuneilta kuin rosvokin eikä vähimmin hra Kenonen itse. Mutta
nähdessään näin paljon apuväkeä ympärillään tuli hra Kenonen taas
rohkeaksi ja ravisteli ryöväriä kauluksesta, niin että sekä hänen
lakkinsa että hra Kenosen lakki putosivat laivan kannelle, ja huusi
kumealla äänellä:
-- _Rosvo!_ Kyykäärme, joka on piileskellyt keskuudessamme!
Rosvo ja kyykäärme mulkoili hra Kenoseen enemmän ihmeissään kuin
vihaisena, mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, saapui
kapteenikin, joka oli ylhäältä komentosillaltaan huomannut, että jotain
erinomaista oli tekeillä alhaalla keulassa, hra Kenosen luo ja kysyi,
mitä oli tapahtunut.
-- Heitti! huusi hra Kenonen. -- Nakkasi maitoastian ulos laivasta!
Silloin alkoi kapteeni nauraa ja aukoa liivinnappejaan, voidakseen
nauraa esteettömämmin, ja hänen nauruunsa yhtyi hra Kenosen pidättämä
kyykäärmekin, ja he nauroivat suun täydeltä, ja matkustajat hohottivat,
hahattivat ja hihittivät, ja pienet kyökkipiiat valkoisissa
esiliinoissaan kiemurtelivat naurusta, ja Kalle, Heikki ja Napoleon
Kenonen, jotka eivät olleet voineet tunkeutua lähelle tiheään
sulloutuneen väkijoukon läpi, heittivät lakkinsa ilmaan ja hurrasivat.
Sitten selitti kapteeni, että hra Kenosen pidättämä henkilö ei ollut
rosvo eikä kyykäärme, vaan eräs laivamiehistä, ja että yksityisille
tulevat tyhjät maitoastiat heitettiin kaupungista palattaessa
asianomaisten talojen kohdalla ajan ja vaivojen säästämiseksi usein
järveen, jonka pinnalla ne kaikessa rauhassa kelluivat siihen saakka,
kunnes talonväki kävi ne sieltä venheellä noutamassa, ja sitten
alkoivat kaikki muut, paitsi hra Kenonen itse, jälleen nauraa, ja
mitään aavistamattomat Kenosen pojat hurrata, jolloin hra Kenonen tunsi
heidän äänensä ja kysyi heiltä vihasta tärähtelevällä äänellä, mitä he
kiljuivat ja luulivatko he olevansa Riihimäen eläinmarkkinoilla. Ja hra
Kenonen komensi heidät heti Kenosten hallussa olevaan peräsalonkiin,
rientäen sinne heidän kantapäillään, ja mitä sitten seurasi, sitä on
tarpeetonta ja raskasta lähemmin selostaa.
Kymmenen minuutin kuluttua palasi hra Kenonen takaisin, nauraa
hohottaen nyt itsekin erehdykselleen, ja tällä taitavasti harkitulla
tempulla hän osapuilleen katkaisi terävimmän kärjen enemmältä naurulta
ja hyväntahtoisuudestaan huolimatta kirveleviltä savolaisilta
sukkeluuksilta ja kokkapuheilta, tarjosi pidättämälleen laivamiehelle
parhaan sikarinsa, tarjosipa sikarin jokaisellekin läheisyyteensä
tulevalle mieshenkilölle, ja oli tämän anteliaisuutensa johdosta pian
suosituin henkilö siinä osassa laivaa.
Nyt tultiin erittäin kapeaan salmeen, ja laiva, jonka molemmilta puolin
tuskin oli kahta syltä vedenpinnan alta kuumottaviin kiviin, ajoi aivan
hiljaista vauhtia.
-- Siinäpä kapea salmi! huudahti hra Kenonen.
-- Onhan se, myönsivät hänen ympärillään seisovat ja hänen sikarejaan
polttelevat kansalaiset.
-- Onhan siinä sitä kapeutta, vahvisti muuan hiljaisen näköinen,
pakkilaatikkokasalla istuva mies, jolla todennäköisesti ei ollut
paitaa, koska hänen ruskea rintansa paistoi avoimesti liivin aukosta
kuin kuparikastrullin kylki. -- Onhan siinä sitä kapeutta, sanoi hän,
karisti tuhkan sikaristaan ja sylkäisi pitkän, harkitsevaisen syljen.
-- Mutta tuolla Heinäveden puolessa niitä vasta kapeita paikkoja on.
Siellä täytyy laivamiesten rasvata laivan kyljet, jos mieli päästä
ahtaimmista salmista läpi sujutteleitumaan.
-- Mitä? huudahti hra Kenonen.
-- Rasvata, toisti ruskearintainen rauhallisesti, otti lakin päästään
ja alkoi äkkiä kiivaasti raapia takaraivoaan. -- Rasvata täytyy...
niillä on aina valmiina kaksi pyttyä rasvaa, toinen laivan toisella
puolen, toinen toisella.
Hra Kenonen loi puhujaan epäilevän silmäyksen, mutta kun toinen oli
aivan vakava ja vilpitön, ja ympärilläseisovat nyykäyttivät päätään
kuin jollekin jokapäiväiselle ja yleisesti tunnetulle asialle ainakin,
niin löi hra Kenonen kämmenellä reiteensä ja huudahti:
-- Sepä oli merkillisintä mitä minä olen milloinkaan kuullut!
-- Vai ei herra ole siitä kuullut, sanoi eräs miehistä yksikantaan. --
Herra ei sitten ole Heinävedeltä päin kotoisin. Siellä ne on laivat jos
salmetkin...
Tutustuttuaan täten työtätekevään savolaiseen kansanainekseen ja
menetettyään kymmenkunta parhaita sikareitaan kiipesi hra Kenonen
jälleen luonnolliseen ilmapiiriinsä yläkannelle, ja hra Kantelotunturi
englantilaisine piippuineen ja raidallisine housuineen, joka oli
istumassa hra Kenosen korituolissa, nousi heti ylös, nähdessään hra
Kenosen lähestyvän tuiman ja vääjäämättömän näköisenä, sekä luovutti
paikkansa, sanoen:
-- Pliis!
Rva Kenonen kysyi, mikä meteli alhaalla oli ollut, ja hra Kenonen
vastasi:
-- Ei mikään. Me vain siellä huviksemme hassuttelimme laivamiesten
kanssa. Oikein mukavaa, vaikka vähän yksinkertaista väkeä.
Ohi lukuisten tukkilauttojen ja lomitse lukemattomien puoleksi
uponneiden tukkien, joita uiskenteli ympäriinsä ja joiden päät
uteliaina vilahtelivat kaikkialla laivan kahden puolen, päästiin
Muuruvedestä tiheässä olevilla merimerkeillä varustettuun Muuruvirtaan,
joka mutkisteli ja koukerteli sinne tänne ja jossa laivan täytyi koko
ajan ajaa niin hiljaa, että se parahiksi pääsi eteenpäin vastavirrassa.
Tuuli oli kokonaan tyyntynyt ja aurinko paistoi vielä lämpimästi,
vaikka oli jo iltapäivä käsissä.
Laiva huusi kovasti ja pitkään, ilmoittaen täten tyytyväisyytensä ja
mielihyvänsä Karjalankoskelle saapumisen johdosta. Kaikki matkustajat
ja ennenkaikkea kaikki Kenoset kiiruhtivat laivan laituriin laskettua
hälisten maihin, ja hra Kenonen, joka oli kuullut, että satamassa
olisi laivaa vastassa juna, mikä tulen, veden ja höyryn voimalla veisi
matkustajat Juantehtaalle, alkoi heti katsella ympärilleen sekä keksi
lopuksi parin suuren lautatapulin siimeksestä ulkomuodoltaan, mutta ei
suinkaan kooltaan junaa melkoisessa määrässä muistuttavan laitoksen.
Sen edessä oli pienoisveturi, joka kokonsa puolesta oli tavalliseen
rautatien veturiin samassa suhteessa kuin pieni, mutta sisukas
maatiaispässi on suureen, mahtavaan puhveliin, ja sen perässä oli kaksi
viheriäisillä y.m. erinomaisilla väreillä maalattua vanhaa ja ajan
hampaan pureskelemaa pikku rautatievaunua suunnilleen neliskulmaisine
ikkunoineen. Kolmas vaunu oli avovaunu ja muistutti melkoisesti niitä
raitiotien avonaisia vaunuja, joissa hra Kenonen oli Helsingissä niin
monta kertaa ajanut. Neljäntenä ja viimeisenä oli avoin tavaravaunu,
johon matkustajat ilman mitään punnitsemis-, merkitsemis- ynnä muita
aikaa kuluttavia muodollisuuksia heittivät matkatavaransa.
Kaikki matkustajat menivät kolmanteen eli avovaunuun, ja niin myöskin
Kenoset. Kenosen pojat olivat riemuissaan, päästessään tällaiseen
leikkijunaan, ja antoivat tämän riemunsa äänekkäästi kuulua. Hra
Kenonen kysyi ensin muutamalta tuntemattomalta mieheltä, oliko
tapahtunut, että vaunut olisivat jonkun lihavan miehen alla hajonneet,
ja kun mies oli sanonut, ettei sellaista rautatieonnettomuutta
ollut vielä tällä radalla tapahtunut, niin astui myöskin hra
Kenonen, vaunuun, jonka jälkeen toimihenkilö, jolla oli päässään
konduktöörinlakki, vihelsi kimakasti pillillään, ja pässimäinen
pikkuveturi, joka oli valjastettu kuormansa eteen takaperin ja teki
siitä syystä vielä itsepäisemmän ja pässimäisemmän vaikutuksen,
vastasi siihen hieman käheällä huudolla, alkaen senjälkeen ankarasti
ähkien ja puhkien ja huohottaen ja pihisten ja niiskuttaen ja köhien
ja paksuja savupilviä pöllytellen peräytyä taaksepäin, vetäen siten
junaa eteenpäin, pysähtyi parinkymmenen sylen päässä kuin miettimään,
kääntyi takaisin ja lykkäsi kuormansa toiselle, vähän ylempänä
olevalle raiteelle, kääntyi taas ja kohotti sen kolmannelle raiteelle,
saaden sen täten näillä manöövereillä itse pääradalle. Huomattuaan
onnistuneensa tässä yrityksessään, johon se oli puuhallaan koko ajan
tähdännyt, päästi veturi iloisen hihkauksen, nykäisi niin että kaikki
vaunut ja matkustajat ja junailijan kellonvitjat heilahtivat ja alkoi
täydellä voimalla ja mahtavasti meluten kiiruhtaa kohti matkansa
päämaalia, kolmen kilometrin päässä olevaa Juantehdasta, kiihtyen
lopuksi sellaiseen vauhtiin, että radan viereltä junaan hyppäävien
nuorten, työläispukuisten miesten täytyi pitää kiirettä, jos mieli
ehtiä kyytiin.
Junailija, jonka ilmeen vuosien ja vuosikymmenien kuluessa kuullut
tuhannet enemmän tai vähemmän onnistuneet matkustajien huomautukset
ja sutkaukset hänen radastaan ja junastaan olivat katkeroittaneet,
kävi kokoamassa kyytirahan, 25 penniä hengeltä, ja huomauttamassa
hra Kenoselle, että jos nuo pojat, jotka keikkuvat junan laidoilla
ja juoksevat vastamäissä junan kanssa kilpaa, ovat hänen poikiaan ja
katkaisevat niskansa, niin ei rautatien hallitus ota sitä vastuulleen.
Hra Kenonen sanoi, ettei mitään vaaraa ole pelättävissä, jos vain juna
pysyy kiskoilla, ja jos pojat jäävät pois junasta, niin syyttäkööt
itseään ja juoskoot perässä. Kalle Kenonen jäikin vihdoin jälkeen,
kun vastamäki hänen odottamattaan muuttui myötämäeksi, ja sai sitten
juosta leuhottaa koko loppumatkan, ehtien perille vasta viisi minuuttia
myöhemmin kuin juna.
Hetken kuluttua olivat Kenoset onnellisesti ja vahingoittumattomina
toisessa, edellistä paljon pienemmässä ja muutenkin vaatimattomammassa
laivassa, jonka nimi ennusti, että retkikunta alkoi lähestyä matkansa
päämäärää. Laivan nimi oli nimittäin Pisa.
-- Pisa, Pisa! huusivat Kenosen pojat. -- Kohta me kaadamme kaltevan
tornin!
-- Sen te jätätte kauniisti tekemättä, sanoi hra Kenonen tiukasti. --
Mikään ilkivalta ei saa tulla kysymykseenkään.
Laiva lähti liikkeelle pitkin Vuotjärveä, ja tunnin tai puolentoista
perästä päästiin erikoisitta seikkailuitta Lastukosken kanavalle.
Laivamatkat olivat nyt lopussa ja jalkamarssi suoraan Pisalle alkoi.
Hra Kenonen, joka oli viimeisellä laivamatkalla ottanut selkoa niistä
tavoista ja teistä, joita noudattamalla tuolle kuuluisalle vuorelle
päästään, käveli joukkonsa etunenässä ensin maantietä pitkin ja kysyi
sitten ensimmäisen talon kohdalla muutamalta rippikouluiässä olevalta
tytöltä, joka keskellä tietä lypsi lehmää, mistä kohden se metsätie
erkani, jota myöten Pisanvuorelle päästään.
Tyttö keskeytti lypsynsä, tiuskaisi lehmälle ja sanoi sitten:
-- En minä tiijä... en minä oo siellä milloinkaan käynyt.
Hra Kenonen ilmaisi mitä syvimmän ihmettelynsä sen välinpitämättömyyden
johdosta, mikä paikkakunnan asujamistossa tuntui olevan vallalla
heidän ainoaan ja maankuuluun merkillisyyteensä nähden, ja lausuttuaan
halveksimisensa jatkoi hän nenä tuhisten matkaansa, kunnes vastaan tuli
eräs ukko, jolta hän sai tilaisuuden uudelleen tiedustella Pisan tietä.
Ukko kysyi hra Kenoselta ensin, kuka hän oli, mistä hän tuli, millaiset
hänen taloudelliset olonsa olivat ja olivatko nuo pojat kaikki hänen
omia poikiaan, vai oliko niiden joukossa mahdollisesti joitakuita
vieraitakin poikia. Sitten kysyi hän, menivätkö he Pisalle, menivätkö
he sinne huvikseen ja paljonkohan ne kellot tähän aikaan ovat. Saatuaan
näihin kysymyksiinsä lyhyet, hieman äreät vastaukset, ja kuultuaan,
että kello tuli kahdeksan, oli ukon tiedonjano siksi kertaa sammutettu
ja hän neuvoi hra Kenoselle, että kun nyt kävelette vielä muutamia
minuutteja ja käännytte sitten ensimmäiselle polulle, mikä poikkeaa
vasemmalle, niin tulette suoraan Pisalle.
Hra Kenonen oli tullut matkallaan epäluuloiseksi ja selittänyt useita
kertoja rva Kenoselle, että tässä väestössä asui valheen henki. Siksipä
ei hän pannutkaan suurta luottamusta tuon uteliaan ukon sanoihin ja
mutisi, että koko Pisa voi olla vain mielikuvitusta tai puheenparsi.
Ukko osoittautui kuitenkin todenpuhujaksi, sillä hetken kuluttua
sukelsi maantieltä metsään juuri sellainen tie kuin hän oli sanonut,
ja sitä tietä myöten Kenosen retkikunta pääsi kuin pääsikin
pyhiinvaelluspaikkaansa.
Mutta sitä ennen oli vielä suoritettava tunnin marssi pitkin kivistä
polkua, joka kulki mitä synkimmän salon halki. Ei mistään kuulunut
äännähdystäkään. Ei edes linnun laulua. Korpikuuset ja männyt
vaihtelivat vehmaiden, nuorten lehtipuiden kanssa, ja totinen kuusikko
saattoi äkkiä muuttua hilpeätuuliseksi sekametsäksi valkoisine
koivunrunkoineen. Polku kulki enimmäkseen ylöspäin, mutta välistä se
hetkeksi laskeutui, ja silloin tuli eteen mustien rantojensa välissä
soliseva metsäpuro tai suopaikka, jossa pursu väkevästi lemusi ja jonka
poikki johtivat pyöreät porraspuut. Sitten lähti tie taas ylenemään.
Ryteikköä, kaatuneita kelopuita ja muinaisten metsän jättiläisten
paksuja, lahoja kantoja näkyi kaikkialla tien vieressä, ja monesti oli
myrskyn kaatama honka rysähtänyt polun poikki, niin että matkailijoiden
oli astuttava yli sen kaatuneen rungon. Mustikanvarsia oli metsässä
joka paikassa ja niissä tavattomasti mustikoita, joita ahmimaan Kenosen
pojat poikkesivat metsään eivätkä luultavasti olisi ehtineet Pisalle
sinä kesänä, jollei hra Kenonen olisi huutanut heille, että eivätkö
he tiedä Pisalla olevan peikkojen asunnon ja että Pisan ympäristössä
asustelee lukuisasti jokseenkin ärtyisiä metsäpiruja. Kenosen pojat
eivät tosiaankaan olleet sitä tienneet, mutta saatuaan nyt kuulla sen
kunnioitetun isänsä luotettavasta suusta juoksivat he kiiruusti pois
tummasta metsästä ja pysyttelivät sitten uskollisesti isänsä ja äitinsä
kintereillä, kantaen vuoron perään Leena-sisartaan, joka alkoi väsyä.
Ainoa ihmisasunto, mikä tavattiin, oli pieni torppa, joka vähäisine
peltoineen oli korkealla paikalla. Siitä levisi jo suurenmoiset
näköalat, mutta hra Kenonen ei pysähtynyt niitä arvostelemaan, vaan
hoputti aina vain: "Eteenpäin, eteenpäin!" vaikka hiki virtoina valui
hänen voimakkailta kasvoiltaan.
Noin tunnin kuluttua kohosi Pisanvuoren korkein kukkula äkkiä
kohtisuorana herrasväki Kenosen edessä. -- Ylös! huusi hra Kenonen ja
alkoi heti kavuta. Oli suurenmoinen näky nähdä tämän mainion, pontevan
miehen matkailijapuvussaan, polvihousuissaan, eväsreppu selässä
ja piikkikärkinen vuoristosauva kädessään hyökkäävän ylös miltei
kohtisuoraa vuoren seinämää, joksi polku nyt muuttui, ryömivän käsin ja
jaloin, potkivan soraa ja pieniä kiviä, tarttuvan epätoivon vimmalla
kallion syrjiin ja pieniin männyntaimiin, puunjuuriin ja ylipäätään
kaikkeen, mihin vain tarttua voi, ja puhisten ja suunnattomasti
hikoillen ponnistelevan ylöspäin.
-- Tulkaa perässä, tulkaa perässä! huusi hra Kenonen ja kapusi yhä
korkeammalle kuin pelkäämätön soturi, joka kapuaa vihollisen kaupungin
muurille.
Ja vielä suurenmoisempaa oli nähdä rva Kenosen, huudettuaan: "Lapset,
jääkää tänne alas!" hyökkäävän hra Kenosen perässä, kiljahdellen sitä
vihlovammalla äänellä, mitä korkeammalle hän kohosi, ja uskaltamatta
kertaakaan katsoa taakseen ja alas, mikä olikin viisaasti tehty,
sillä alas katsahtaessaan olisi hän epäilemättä pyörtynyt ja vyörynyt
muodottomana möhkäleenä syvyyteen. Hänen voimansa alkoivat kuitenkin
lopulta uupua ja hän rupesi huutamaan putoavansa, kun samassa juuri
vuoren huipulle päässeen hra Kenosen tukeva koura tarttui hänen
käteensä ja kiskoi hänet turvaan.
Vuoren laella oli avarat, väljät paikat, eikä siellä ollut mitään
hätää, mutta kun hra ja rva Kenonen kurkistivat jyrkänteen reunalta
sitä taivalta, minkä he juuri olivat suorittaneet, kiljahti rva
Kenonen ja hra Kenonen kalpeni. Nyt vasta huomasivat he tehneensä
samanlaisen urotyön, kuin jos he olisivat ilman tikapuita kiivenneet
viisikerroksisen kivimuurin ulkoseinää myöten katolle, eikä kumpikaan
voinut ymmärtää, miten he olivat voineet onnellisesti selviytyä siitä.
-- Olipa onni, että jätettiin lapset alas, sanoi rva Kenonen. -- He
olisivat ehdottomasti pudonneet ja murskautuneet kuoliaaksi.
Samassa kuului kuitenkin iloisia huutoja, ja Kenosen pojat, riepoittaen
välissään pientä sisartaan, ilmestyivät myöskin vuoren huipulle.
Jos hra Kenonen olisi nähnyt itse Pisan harmaan pirun, niin ei hän
olisi voinut enemmän hämmästyä ja pelästyä, ja hän tuijotti poikiinsa
kuin olisivat ne olleet metsän peikkoja. Mutta pojat kertoivat
löytäneensä vuorelle kiertotien, joka oli aivan mukava ja vaaraton,
ja sen kuullessaan harmistui hra Kenonen ja sanoi, että aina täytyy
hänen kantaa raskain kuorma ja tunkeutua henkensä kaupalla pahimmista
paikoista, samalla kun hänen poikansa etsivät ja löytävät mukavammat
tiet, ja heitti eväsrepun selästään, sanoen muuttuvansa vähitellen
muuliaasiksi, raahatessaan äkkijyrkissä vuoristoissa selässään
kuormia, jotka riittäisivät viikon ajaksi ravinnoksi isolle talolle
päiväläisineen, mutta joista tuskin on välipalaksi sille pohjattomalle
ahmanpoikueelle, joka aina kulkee hänen kintereillään.
Reppu avattiin heti, sillä kaikilla oli huutava nälkä, ja vaikka hra
Kenonen olikin julkisesti huomauttanut poikiensa ruokahalusta, niin
täytyy totuudenmukaisesti sanoa, että hän itse söi vähintäänkin yhtä
paljon kuin koko muu perhe yhteensä.
Syödessään ihailivat kaikki muut Pisan laelta avautuvia äärettömiä,
laidattomia näköaloja viheriäisine metsineen ja niiden välissä
koukertelevine järvineen ja salmineen, mutta hra Kenonen sanoi, ettei
siinä ole mitään ihmettelemistä, koska koko tuo ala on vain osa Kuopion
lääniä. Kaikki, mikä vuorelle näkyy, on vain tavallista metsää, jossa
ei kasva edes yhtään tammea tai muuta jalompaa puulajia, ja vedestä ei
Suomessa ole missään puutetta.
-- Missäs se kalteva torni on? huusivat Kenosen pojat, ja hra
Kenonen arveli, että se on kai lopuksi mennyt niin kallelleen, että
tuulenpuuska on sysännyt sen alas syvänteeseen. Hän lausui, että se oli
paras mitä voi tapahtua sellaiselle vehkeelle, sillä kun kallellaan
olevista näkötorneista ja muista rappeutuneista laitoksista tehdään
kuuluisuuksia ja kirjoitetaan kirjoihin ja sanomalehtiin, niin todistaa
se vain, että ihmissuvun makukin on joutunut rappiolle.
Syötyään itsensä kylläisiksi lähtivät pojat tutkimusmatkalle ja
löysivät kimaltelevaa, moniväristä kiveä. Hra Kenonen sanoi, että se on
vuorikristallia, ja käski kerätä kivet tyhjäksi syötyyn eväslaukkuun,
koska ne on vietävä muistoksi Helsinkiin, ja pojat keräsivät heti
laukun täyteen kiviä. Kun hra Kenonen yritti nostaa laukkua, painoi
se ainakin 45 kiloa, jolloin hän alkoi huutaa ja sättiä sanoen,
että pojat aikoivat nähtävästi kannattaa hänellä koko Pisanvuoren
Helsinkiin, mutta ettei hän sitä kuitenkaan tule tekemään, jos vain
voi sen tekemättä jättää. Pisan oikea paikka olisi tosin Seurasaaren
ulkomuseossa, mutta sen sinne siirtäminen on valtion ja museon
intendentin eikä hra Kenosen asia. Sitten tyhjensi hra Kenonen laukun
sisällyksen maahan ja valitsi sieltä pari pienintä ja kauneinta kiveä,
jotka hän pisti taskuunsa, sanoen niiden riittävän.
Hra Kenonen käveli ympäriinsä vuoren laella, nousi korkeimmalle
kalliolle ja huomautti, että hän on tällä hetkellä korkeimmassa
asemassa oleva henkilö koko Kuopion läänissä ja todennäköisesti koko
maassakin. Hra Kenonen valitti sitä, ettei hän ollut muistanut ostaa
lähtiessään valokuvauskonetta, että rva Kenonen olisi voinut näpätä
hänestä valokuvan tällä historiallisella hetkellä, ja sanoi, että rva
Kenosen olisi pitänyt muistuttaa häntä siitä.
Sitten huomasi hra Kenonen vuorella käyneiden matkailijoiden
kallioihin hakkaamat nimikirjaimet ja sanoi olevan sekä sopimatonta
että naurettavaa, että kaikenlaiset vähäpätöiset henkilöt, joilla
ei ole mitään merkitystä yhteiskunnassa, tuppautuvat hakkaamaan
nimikirjaimiaan kuuluisiin ja muistorikkaisiin paikkoihin, koettaen
siten ilman omaa ansiotaan säilyttää muiston turhanpäiväisestä ja
tarkoituksettomasta olemassaolostaan jälkimaailmalle. Hra Kenonen
sanoi, että rautatieasemien käymälöitten seinät ovat tarpeeksi
arvokkaita paikkoja sellaisten olioiden nimimerkeille, mutta Suomenmaan
ylevimmät nähtävyydet pitäisi lain kautta turvata moista vallattomuutta
vastaan. Sanottuaan tämän otti hra Kenonen Kuopiossa ostamansa
liitupalan taskustaan ja haahmoitteli näkyvimmän kallion kylkeen
kyynärän korkuisilla kirjaimilla seuraavan kirjoituksen:
"A.B. Kenonen".
Hän käski poikien etsiä sopivia, kovia ja teräväsärmäisiä kiviä ja
ryhtyä hakkaamaan niillä kallioon, liitupiirustusta noudattaen, tuota
kirjoitusta. Hra Kenonen käski poikien tehdä työnsä ahkerasti ja
huolellisesti ja lupasi heille sopivan palkinnon, kun on matkalta
palattu. Rva Kenoselle sanoi hän, että hänen kallioon hakattu nimensä
tulee kautta aikojen ja vuosituhansien puhumaan jälkeentuleville
sukupolville mykkää, mutta jylhää kieltään tällä mahtavalla paikalla,
eivätkä sateet, tuulet ja rajumyrskyt voi pyyhkiä sitä pois.
Vallankumouksissa kukistetaan muistopatsaita, mutta sitä vallankumousta
ei tule, joka panisi Pisan päälaelleen ja hautaisi maahan hra Kenosen
nimikirjoituksen. Kun kuvalehtien ja aikakauskirjojen kirjeenvaihtajat
sekä omasta maasta että ulkomailta saapuvat tänne valokuvauskoneineen
ja ottavat kuvia vuoren laelta, niin näkyy kuvissa aina hra Kenosen
nimi, leviten siten tuhansissa julkaisuissa ympäri maapallon
pohjoisnavalta päiväntasaajalle asti.
Aurinko oli laskenut ja hämärä kietoi huntuunsa maisemat alhaalla
kaukaisuudessa, eikä voinut enää sanoa, missä maa, metsä ja vedet
loppuivat ja taivas alkoi. Hra Kenonen valmisti nuotiotulen, jonka
ääreen rva Kenonen, Leena ja Jonas asettuivat levolle, mutta
aina väsymätön ja toimelias hra Kenonen sanoi, että hän lähtee
vyöryttelemään kiviä ja suuria kallionlohkareita alas vuorelta. Hän
ilmoitti rva Kenoselle sen olleen monen suurmiehen mielityötä, ja
kehoitti häntä lapsineen olemaan pelkäämättä, kuullessaan hirmuisen
rytinän vuoren kupeilta.
Hetken kuluttua palasi hra Kenonen kuitenkin tyytymättömänä takaisin
nuotion ääreen kertoen, että ennen häntä vuorella käyneet heittiöt
olivat vierittäneet alas kaikki kivet vuoren laelta, ja sanoi, etteivät
alhaisella sivistysasteella olevat ihmiset näy ollenkaan ajattelevan
sitä vahinkoa, mitä he moisella ilkivaltaisella urheilullaan
aiheuttavat vuoren reunoilla ja juurella kasvavalle metsälle.
Sitten laskeutui hra Kenonen kyljelleen nuotion ääreen, haukotteli pari
kertaa ja ummisti silmänsä.
Vallitsi syvä saloseudun hiljaisuus. Palavat risut vain silloin tällöin
räsähtelivät nuotiossa ja vähän matkan päästä kuului Kallen, Heikin,
Napoleonin ja Juhana Wilhelmin kilkutus ja kalkutus, heidän tehdessään
isänsä nimeä kuolemattomaksi.
Hra Kenonen oli sanonut, että viivyttäisiin vuorella auringon nousuun
asti ja lähdettäisiin sitten paluumatkalle laivalle, jonka piti saapua
Lastukosken kanavalle klo kolmen tienoissa aamulla. Hra Kenonen
sanoi, että auringon pitäisi hänen laskujensa mukaan ruveta näin
korkealta paikalta näkymään noin klo yksi yöllä. Klo yhden aikaan ei
auringosta kuitenkaan ollut vielä mitään tietoa, ja muristuaan jotain
auringosta lähti hra Kenonen tarkastamaan poikien työtä, huomasi sen
hyvin tehdyksi ja nimensä olevan ikuistetun kauas tuntemattomaan
tulevaisuuteen saakka, komensi jokseenkin unisen joukkonsa liikkeelle,
paluumatkalle, ja Kallen kulkiessa oppaana edellä neuvomassa sitä
mukavampaa tietä, jonka pojat olivat löytäneet, alkoivat Kenoset
äänettöminä kömpiä alas vuoren laelta ja kävellä sitten hanhenmarssissa
alaspäin, aina vain alaspäin viettävää polkua halki vaaleanharmaana
kesäyönäkin pimeän ja umpimielisen salon.
Tällöin muisti hra Kenonen, että Nilsiän pitäjä on vanhastaan tunnettu
rosvoistaan, ja kehoitti perhettään karttamaan tarpeetonta ja äänekästä
puhelua. Kuin sotapolulla oleva intiaaniheimo kulki nyt Kenosten suku
peräkanaa halki aarniometsän, joutuen vihdoin onnellisesti maantielle
ja sitä pitkin kanavalle, missä raikkaannuoskeassa heinäkuun aamuyössä
penkeillä torkkuen alettiin odotella laivaa.
Se tuli aikanaan, ja rva Kenonen nuorempine lapsineen löysi jonkun
kolkan, missä voi päänsä lepoon kallistaa. Vanhempia poikia sensijaan
ei nukuttanut, ja hra Kenonen joutui laivalla "toisen luokan
salongissa" keskusteluun kymmenkunnan nuoren jätkän kanssa, jotka
tupakat hampaissa ja lakit takaraivolla pelasivat korttia, säestäen
tätä viatonta ajankulukkiaan mitä vimmatuimmilla ja hra Kenosen
mielestä jokseenkin aiheettomilla sadatuksilla, niin että noin joka
kolmas sana oli kirous, joka pani "salongin" ikkunat tärisemään.
Sitten joku sanoi, että Juantehtaallakin on nyt lakko, jonka johdosta
kortinpelaajat kohdistivat porvareihin sellaisen kiroustulvan, että jos
sanalla meidän päivinämme olisi entinen muinaissuomalainen mahtinsa,
niin olisivat siihen tulvaan hukkuneet kaikki porvarit koko sen
ympyränkehän sisäpuolella, jonka voi ajatella piirretyksi Pisan vuori
keskipisteenä ja kolmen kilometriä pituinen puhelinlanka säteenä.
Hra Kenonen alkoi vähän punoittaa ja sanoi kiroilijoille, etteivät
porvarit suinkaan olleet sellaisia roistoja, kuin he näkyivät
luulevan, ja ettei hän ole huomannut enkelinsiipiä sosialistienkaan
selkäpuolella. Hra Kenonen löi nyrkkinsä pöytään ja lausui
vakaumuksenaan, etteivät sosialistit suinkaan elätä porvareita, vaan
porvarit päinvastoin elättävät sosialistit, ja että porvarit ovat
aikojen alusta hankkineet sosialisteille työtä ja ruokaa, ja että
ilman porvareita ei olisi tehtaita eikä laivoja eikä rautateitä
eikä yleensä mitään muutakaan kuin metsien kohduissa piileskeleviä,
eläinten nahkoihin puettuja villejä. Ja hra Kenonen kohosi yhä
korkeampaan lentoon ja väitti, että jollei olisi porvareita, niin ei
olisi sosialistejakaan eikä sosialismia eikä kirottuja silmäpuolia
ja vääräsuisia piirisihteereitä, joten sosialistien pitäisi kiittää
porvareita olemassaolostaan eikä haukkua heitä neljäkolmatta tuntia
vuorokaudessa.
Nuoret miehet olivat suu auki kuunnelleet hra Kenosen esitystä, jonka
päätyttyä he ratkesivat semmoiseen kiroustoimintaan, että hra Kenosesta
tuntui kuin olisi laivan täyttänyt tulikiven katku. Huomattuaan, ettei
hän voi vakaumuksen tietä järkyttää näiden kiihkomielisten nuorten
miesten maailmankatsomusta, poistui hra Kenonen laivan keulapuolelle,
koettaen parhaansa mukaan pysyä jaloillaan, sillä laiva oli
rakenteeltaan kiikkerää laatua ja kallistui uhkaavasti joka käänteessä.
Ja kun ei väylällä muuta ollutkaan kuin käänteitä, niin seurasi siitä,
että tämä neitseellisen Vuotjärven kyntäjä kulki kallellaan koko ajan.
Hra Kenonen lausui eräälle keulassa olevalla köysikasalla kalakukkoa
syövälle miehelle, että on ikävää ja vaarallista matkustaa sellaisessa
laivassa, joka kallistuu oikealta vasemmalle, jos perämies siirtää
mällin oikeasta poskestaan vasempaan. Mies myönsi tämän huomautuksen
paikkansapitäväksi ja kertoi sitten:
-- Minä matkustin eräänä kesänä Oulunjärvellä pienessä laivassa, johon
muutamasta laiturista tuli kolme neitiä. Neidit asettuivat istumaan
laivan toiselle puolen, ja laiva oli sitten koko ajan sille puolen
kallellaan. Vihdoin tuli eräs laivamiehistä kysymään, eivätkö neidit
voisi siirtyä toiselle puolen laivaa, kun ei laivan miehistö muuten
voi saada päivällistä. Neidit noudattivat pyyntöä ja kysyivät sitten,
miten he olivat voineet olla esteeksi laivaväen päivällispuuhille.
Mies selitti silloin, että laiva oli niin pahasti kallellaan, etteivät
lahnat pysyneet keittiössä paistinpannussa.
Varhaisena aamuhetkenä saapuivat Kenoset takaisin Juantehtaan rantaan.
Pieni, terhakka veturipässi se siellä jo puuhaili aamuvirkkuna täydessä
touhussa vaunujen vaihtamishommissa kiskoilta toisille. Junailijan
annettua merkin vihelsi se tuolla tutulla, hieman käheällä äänellään
ja puhaltautui eteenpäin kuin ampiainen, tehden kiskojen vaihteessa
kipakan hyppäyksen ilmaan, niin että veturinkuljettajan leuat
loksahtivat. Ja aina kun Kenosen pojat, jotka rähisten ja toisiaan
tuuppien seurasivat veturin edesottamisia, näkivät tuollaisen hypyn,
hihkaisivat he ilosta ja hypähtivät vielä korkeammalle kuin veturi.
Puolen tunnin kuluttua kököttivät Kenoset Juantehtaan junassa matkalla
Karjalankoskelle, torkkuen ja pidellen vaistomaisesti penkeistä kiinni,
etteivät radan käänteissä heilahtaisi ulos junasta. Hra Kenosenkin
rautaisen ruumiinrakennuksen oli väsymys saanut valtoihinsa, ja
puolinukuksissa huokaili hän itsekseen:
-- Kunhan ei vain se riivattu piipunpolttaja olisi taas laivassa...
Se oli hra Kenosen ainoa toivomus tällä hetkellä.
Mutta sekään ei toteutunut.