Isä Kenonen valmistaa pojilleen pienen yllätyksen ja saa itse kokea
vähän suuremman
Oli taas päästy jouluun, ja hra Kenonen, perässään kolme vanhinta
poikaansa, käveli torilla joulukuusimarkkinoilla kuusia katsellen
ja hintoja kysellen ja haukkuen kuuset huonoiksi ja niiden myyjät
tunnottomiksi kiristäjiksi, jonka jälkeen hän pysähtyi erään
harvanlaisen kuusenruipelon luo ja kysyi myyjältä, joka oli vanha
ukontohelo, mitä hän aikoi yrittää kuusestaan nylkeä.
Ukko tarjosi kuusen keskihintoja huokeammalla, mutta hra Kenonen
sanoi, ettei kukaan kunniallinen ihminen kehtaa pystyttää moista
karahkaa saliinsa, ja moitti kuusta niin kauan, että ukkoa itseäänkin
alkoi joulupuunsa hävettää, jonka johdosta hän tarjosi sen markkaa
halvemmalla kuin ensin oli pyytänyt, ja hra Kenonen alkoi kaivaa
kukkaroa taskustaan.
Mutta silloin esittivät Kenosen pojat äänekkään vastalauseensa, ja
sanoivat, etteivät he ymmärrä, miksi heidän isänsä, joka on tunnetusti
varoissaan oleva mies, ostaa kaikkein huonoimman kuusen.
Tästä hra Kenonen suuresti loukkaantui ja sydämistyi ja kysyi
pojiltaan, mitä he oikeastaan luulivat olevansa, mutta pojat
murjottelivat ja sanoivat, etteivät he kehtaa lähteä kantamaan noin
pahannäköistä kuusta halki Helsingin kaupungin.
Jolloin hra Kenonen koroitti äänensä ja sanoi, että hänen poikansa
olivat turmeltuneet ylellisyydessä ja loisteliaissa elämäntavoissa,
ja huomautti niistä sadoista ja tuhansista ja sadoistatuhansista
repaleisista pikku pojista, joilla ei ole minkäänlaista joulukuusta,
vaan joiden joulu on pimeämpi ja ilottomampi kuin vuoden muut päivät...
ja hra Kenonen kohosi niin lennokkaaseen kaunopuheisuuteen, että hän
tapansa mukaan tuli liikutetuksi omista sanoistaan ja oli vähällä saada
vedet silmiinsä ja tuuppasi poikiaan niskaan ja sanoi, että koska
teille ei kelpaa sellainen kuusi kuin minulle kelpaa, niin en minä osta
tänä jouluna mitään kuusta.
Ja hra Kenonen poistui ylpeänä ja arvokkaasti torilta, jättäen poikansa
masentuneina ja murheellisina seisomaan torille, mistä he vähitellen
vetäytyivät kotiin ja istuskelivat siellä mikä missäkin, päät
riipuksissa ja ajatellen, että tulipas tästä nyt nolo joulu.
Kun rva Kenonen näki poikiensa hillityt ja surunvoittoiset asennot,
liikkeet ja ilmeet, niin ei hän ollut tuntea näitä omiksi lapsikseen
ja ryhtyi ottamaan asiasta selkoa, jolloin pojat vähitellen alkoivat
vastailla hänen kysymyksiinsä ja murahdellen kertoivat, minkä ennen
kuulumattoman tempun hra Kenonen oli tehnyt.
Rva Kenonen katseli poikiaan ja harkitsi asiaa, ja hänen äidillisen
sydämensä täytti sääli, ja hän lähti kaupungille.
Jonkin ajan kuluttua alkoi Kenosen vanhin poika hymähdellä itsekseen
kuin nuori shakaali, ja hetken perästä livahti hän ulos.
Neljännestunnin kuluttua lähti Heikki samaa tietä.
Napoleon Kenonen hautoi kauimmin synkkiä tuumiaan, jotka johtivat
siihen, että hän kävi pistämässä terävän nupinaulan hra Kenosen
aamutohveliin.
Sitten meni hän poikien huoneeseen, mursi suurella vaivalla auki
hyllyllä olevan säästölaatikkonsa ja tyhjensi sen sisällön taskuunsa,
lähtien senjälkeen kaupungille.
Hiljaisuus vallitsi nyt Kenosen huoneistossa. Ruokasalin uunin reunalla
nakutteli harvakseen vanha herätyskello, ja lyhyt joulukuun päivä
hämärtyi nopeasti illaksi.
Vihdoin ilmestyi Kalle Kenonen hiljaa ja salaperäisenä kuin varas
eteiseen, raahaten perässään suurta joulukuusta, jonka hän asetti
salin nurkkaan joulukuusen tavalliselle paikalle. Sitten vetäytyi hän
huoneeseensa leikkelemään silkkipaperista koristeita.
Heikki tuli kuusineen viiden minuutin kuluttua, ja kymmenen minuutin
kuluttua retuutti Napoleon Kenonen talonmies Pikkaraisen avustuksella
huoneen korkuista kuusta saliin.
Myöhemmin tulleet olivat vähän hämmästyneet, nähdessään edelliset
kuuset, mutta asettivat kuitenkin kuusensa toisiin nurkkiin ja alkoivat
niitä koristella, koska ne nyt kerran oli ostettu.
Kun rva Kenonen toi kuusensa, jolla hän oli päättänyt valmistaa
lapsukaisilleen iloisen yllätyksen, ei hän voinut puoleentoista
minuuttiin muuta kuin hengittää raskaasti, suu auki.
Rva Kenosen kuusi täytyi asettaa uunin eteen, koska muut nurkat olivat
"ylösotetut".
Tuli kuusien sytytyshetki, eikä Kenosen perheessä ollut nyt kuusista
eikä kynttilöistä puutetta, sillä kynttilöitä oli hra Kenonen ostanut
sodan sytyttyä varastoon toista leiviskää.
Ihanasti säteili neljä kuusta herrasväki Kenosen salissa, ja pojat
esittivät intiaanitansseja niiden ympärillä. Hra Kenosta vain ei
näkynyt eikä kuulunut, ja pojat arvelivat, että tuskinpa hän tänä
iltana ähmissään näyttäytyisikään.
Silloin aukeni perheen kunnioitetun päämiehen ovi, ja viekkaalle
kepposelleen tyytyväisenä hymyillen kantoi hra Kenonen keskelle
permantoa huoneessaan valmiiksi koristelemansa joulukuusen. Aluksi ei
hän ehtinyt huomata toisia kuusia, mutta luotuaan silmäyksen saliin
tuntui hän jähmettyvän suolapatsaaksi kuin Lotin rouva ja tuijotti
ympärilleen pöllömäisesti.
Sitten hän irvisti, ja se oli sellainen irvistys, että Kenosen pojat,
jotka kyllä ovat tottuneet kaikenlaisiin ja vaihteleviin ilmiöihin
isänsä kasvoilla, lymysivät puitten taakse ja pöytien alle, mutta
hra Kenonen haastoi ukkosenkaltaisella äänellä heidät esille, jonka
johdosta muutamia Kenosen poikia vihdoin alkoi hitaasti ilmestyä päivän
taikka oikeammin sanoen joulukynttiläin valkeuteen, ja hra Kenonen
heitteli heihin leimuavia silmäyksiä, jotka olivat kuin Jupiterin
nuolet, ryhtyi heti pitämään poliisitutkintoa ja vaati selitystä
viimeistään 24 sekunnin kuluessa, jolloin Kenosen pojat koettivat
luikerrella ja sanoivat, että se oli vain leikkiä, mutta huomatessaan
isäukon naaman muuttuvan tuhkanharmaaksi pelästyivät vielä enemmän,
kiiruhtivat peruuttamaan edellisen puheensa ja sanoivat, ettei se
ollutkaan leikkiä, jolloin hra Kenonen avasi mahtavan suuontelonsa
kuin ruoka-annostaan odottava virtahepo eläintarhassa ja karjahti,
että _mitä_ se sitten oli, ja Kenosen pojat kertoivat saaneensa kuuset
puoli-ilmaiseksi torilta, jonne maalaiset olivat ne toriajan loputtua
hylänneet, ja alkoivat vilkuilla ovelle päin ja olisivat kai paenneet
yön pimeyteen kuin kadotetut sielut, viettääkseen kamalan jouluaaton
Eläintarhan pensastoissa taikka Töölön tuulisilla kallioilla taikka
Hesperian kolkossa puistossa, jollei rva Kenonen olisi ratkaisevassa
hetkessä astunut pää pystyssä ja selkä suorana esiin ja luonut hra
Kenoseen sellaista silmäystä, jolla eläinten kesyttäjätär masentaa
kuningastiikerin, ja tiikerimäinen olemus hra Konosessa, jossa se onkin
vain pinnalla, masentui, ja hän tuli lauhkeaksi kuin lammas ja veteli
viiksiään ja katseli viittä joulukuusta, joista hänelle ystävällisesti
vilkutti noin kaksisataa joulukynttilää ja yski hämillään ja mutisi,
että voihan niitä tosin sattua väärinkäsityksiäkin, ja että tässä on
tainnut tapahtua vähän väärinkäsitystä puolelta jos toiseltakin.
Ja kun Kenosen pojat suurella kielevyydellä lausuivat ihmettelynsä
isän kuusen komeudesta ja aistikkaasta koristelusta, ja sanoivat, että
se on joulukuusi "non plumps ultra", niin alkoi hra Kenosen sydämessä
tapahtua suuri jäittenlähtö, ja lopuksi hän jo nauroikin kovalla
äänellä ja löi kämmenellä reiteensä ja vakuutti olevansa se mies, joka
ymmärtää leikin ja sukkeluudet ja nuorison tunteet, ja tarttui samassa
erästä poikaansa, joka yritti puhaltaa piparkakun hra Kenosen kuusesta,
tukkaan ja ravisti niin että leuat loksahtelivat.
Kenosten sali muistutti loppiaiseen saakka suurta metsää, ja hra
Kenonen oli muutamia kertoja eksyä siihen.
Kuusten juurelle olivat Kenosen pojat rakentaneet havumajoja, joissa
he leikkivät metsärosvoja, ja heidän kammottavat huutonsa kuuluivat
hiljaisina, hämyisinä iltapäivän hetkinä kauas Fredrikinkadulle.