Hra Kenonen alkaa harrastaa luonnontieteellisiä asioita ja joutuu siitä
syystä valtiollisesti epäluulon alaiseksi
Toisena sotakesänä oli Kenosen pojilla mailla elättivaris, jonka nimi
oli Woodrow Wilson ja jonka he olivat saaneet keskenkasvuisena lahjaksi
naapuritalon pojilta. Siitä tuli heti Kenosen poikien lemmikki. He
laittoivat sille asunnon tyhjään pakkilaatikkoon ja syöttivät sitä
leivällä ja kokkelipiimällä, sillä Kenoset kunnioittivat sinä kesänä
Savonmaata vierailullaan. Kahdessa päivässä tuli variksenpoika niin
kesyksi, että sen huoleti saattoi laskea ulos pakkilaatikosta. Sitten
juoksenteli se, suu ammollaan ja rumalla äänellä rääkyen, jokaisen
pihassa kävelevän perässä, vaatien itselleen piimää ja muuta ravintoa,
jota se nautti terveydekseen ja hyvinvoinnilleen suunnattomat määrät
eikä tullut sittenkään koskaan kylläiseksi. Hra Kenonen, kävellessään
mietteissään pihassa, oli monta kertaa saada säikähdyksestä
sydämenhalvauksen, kun elättivaris äkkiä nokallaan tarttui hänen
housunlahkeeseensa.
Lopuksi alkoi varis kiinnittää hra Kenosen huomiota. Hän ryhtyi
paremman työn puutteessa tarkastelemaan sen hommia, huomasi ne
mieltäkiinnittäviksi, alkoi pitää niistä päiväkirjaa ja kirjoitti
sitten havainnoistaan 15 sivun laajuisen teoksen. Kun hän ei
saanut tälle tarkkoihin ja luotettaviin huomioihin perustuvalle ja
mielestään ei aivan ansiottomalle lisälle köyhään luonnontieteelliseen
kirjallisuuteemme kustantajaa, niin painatti hra Kenonen sen syksyllä
kaupunkiin tultuaan omalla kustannuksellaan, ja jokaisen vieraan ja
tuttavan, joka kävi Kenosen perheessä, täytyi ostaa tämä kirjanen...
Hra Kenonen oli hyvin ylpeä eläintieteellisistä tutkimuksistaan, ja
kun syksyllä kaupunkiinmuuton aika tuli ja variksesta täytyi erota,
päätti hra Kenonen panettaa variksen jalkaan pienen metallirenkaan,
johon oli kaiverrettu sanat "Kenonen. Helsingfors". Variksen tultua
ammutuksi jossakin vieraassa maassa saisi hra Kenonen nimensä kaikkiin
arvokkaimpiin luonnontieteellisiin aikakauskirjoihin lintujen elämän
uutterana tutkijana ja erikoistuntijana, ja sitä tietä saapuisi hänen
nimensä, kaikkien sekä tuttujen että tuntemattomien ihmetykseksi ja
kateudeksi, Suomenkin lehtiin.
Niinkuin hra Kenonen tahtoi, niin myöskin tapahtui, ja suurella
melulla, variksen huutaessa kuin olisi siltä päätä leikattu,
kiinnitettiin "Kenonen, Helsingfors"-rengas variksen toiseen koipeen.
Sitten ryhtyi hra Kenonen karkoittamaan varista ulos avaraan maailmaan,
niittämään itselleen sankarikuolemaa tieteen hyväksi ja mainetta hra
Kenoselle, mutta Woodrow Wilson ei suinkaan halunnut erota herrasväki
Kenosesta, jonka luona se oli saanut niin paljon piimää ja jota se
oli tottunut pitämään omana perheenään, vaan juoksi rääkyen ympäri
pihaa, hra Kenosen juostessa luuta kädessä sen perässä. Kun hra Kenonen
vihdoin alkoi noukkia kiviä ja kivittää niillä Woodrow Wilsonia, lensi
se aidan takana kasvavan puun oksalle ja pörhisteli siellä höyheniään
hra Kenosen harmiksi ja Kenosen poikien suureksi huviksi, jota heidän
kuitenkin täytyi parhaansa mukaan koettaa salata.
Seuraavana päivänä lähtivät Kenoset matkustamaan hevosilla Mikkeliä
kohti, jatkaakseen sieltä matkaansa Helsinkiin, ja Woodrow Wilson
seurasi heitä uskollisesti ja säikyttäen kaikki vastaantulevat nuoret
ja kokemattomat hevoset vauhkoiksi, melkein kaupunkiin asti, jonka
läheisyydessä se vasta kääntyi takaisin, suureksi huojennukseksi hra
Kenoselle, joka oli alkanut pelolla kuvitella sitä mahdollisuutta, että
hänen perässään juokseva rääkyvä ja avosuinen varis tekisi hänet naurun
ja pilkan alaiseksi ymmärtämättömien ja tunteettomien kansanjoukkojen
taholta Helsingin asemasillalla ja rautatientorilla.
Hra Kenosen kietoutuessa syksyllä kaupungissa uusiin ja suuriin
liikeyrityksiin jäivät hänen eläintieteelliset harrastuksensa
taka-alalle, ja Woodrow Wilson unohtui hänen mielestään, kunnes hän sai
siitä muistutuksen hyvin epämiellyttävällä tavalla.
Eräänä päivänä, kun hra Kenonen kaikessa rauhassa valmistautui
lähtemään konttoriinsa, soi ovikello, ja kun hra Kenonen äkäisesti
muristen meni aukaisemaan ovea, astui sisään, hra Kenosen
sanomattomaksi kauhuksi, santarmiupseeri ja viisi santarmia, joista
santarmiupseeri huonolla suomenkielellä ja röyhkeällä äänellä sanoi
olevansa nyt "jisanta talossa" ja toimittavansa kotitarkastuksen.
Nähdessään niin suuren hämmästyksen hra Kenosen vilpittömillä kasvoilla
muutti upseeri käytöksensä vähän kohteliaammaksi ja sanoi, että kaikki
oli mahdollisesti vain väärinkäsitystä, joka pian ehkä selvenisi, eikä
hra Kenosella ollut siinä tapauksessa mitään pelättävää. Silloin tuli
hra Kenonen oitis rohkeammaksi ja ilmoitti jyrisevän vastalauseensa
laitonta kotitarkastusta vastaan ja sanoi olevansa kunniallinen
kansalainen, joka ei koskaan ole vehkeillyt valtakunnan turvallisuutta
vastaan.
Senjälkeen astuivat kaikki sisään, ja kun kutsumattomat vieraat olivat
tulleet hra Kenosen huoneeseen, veti santarmien päämies taskustaan
pienen paperikäärön, josta hän otti esille linnunjalan, mihin oli
kiinnitetty pieni rengas, piti sitä hra Kenosen nenän edessä ja kysyi,
tunsiko hän sitä.
Hra Kenonen tuijotti mitään käsittämättä linnun koipeen, mutta Heikki
Kenonen, joka oli pistänyt päänsä ovesta sisään, huusi heti:
-- Woodrow Wilson!
Kuullessaan tämän suurvaltiollisen nimen kääntyivät santarmit ja
julistivat Heikki Kenosen pidätetyksi tutkimuksen loppuun asti,
epäluulonalaisena osallisuudesta valtiollisiin salahankkeisiin.
Vangittu Heikki pantiin istumaan kassakaapin ja seinän nurkkaukseen,
keinutuolin taakse, ja se santarmeista, jolla oli pisimmät viikset,
asettui häntä vartioimaan.
Silloin tunsi hra Kenonenkin tuon linnunjalan, jossa olevassa renkaassa
oli sanat "Kenonen. Helsingfors", ja pyysi santarmeita istumaan ja
alkoi kiihkeästi kysellä, mistä ja miten he olivat tämän linnunjalan
käsittäneet.
Santarmiupseeri selitti, että lintu oli ammuttu Ahvenanmaalla ja
joutunut epäilyttävän koipensa takia venäläisten viranomaisten haltuun,
jotka otaksuivat hra Kenosen lähettävän varisten avulla salaisia
tietoja vihollisille.
Hra Kenonen avasi suunsa ja alkoi nauraa, sillä hänen sydämeltään
putosi raskas taakka, ja mitä enemmän hän nauroi, sitä enemmän
suuttuivat hallitusvallan punanauhaiset ja hampaisiin saakka asestetut
apurit, ja upseeri sanoi, että sitten kun hospodin Kjenonen on nauranut
tarpeekseen, on hän ehkä hyvä ja selittää asian minkä ohella upseeri
varoitti häntä raskaiden seurausten uhalla pysymään totuudessa ja
olemaan salaamatta mitään.
Siihen oli hra Kenonen sangen valmis, ja hän alkoi tehdä selkoa Woodrow
Wilsonin entisyydestä ja omista luonnontieteellisistä tutkimuksistaan
perusteellisuudella, joka sai santarmit epätoivon partaalle. Kun
hän oli päässyt vasta noin puoliväliin kertomuksessaan, yritti
upseeri keskeyttää hänet ja vakuuttaa, että asia oli nyt selvä,
mutta hra Kenonen sanoi, että hänellä syytettynä oli oikeus pitää
puolustuspuheensa loppuun asti. Eikä santarmien auttanutkaan muu
kuin kuunnella, ja heidän sihteerinsä oli merkitsevinään hra Kenosen
kertomuksen protokollaan.
Sitten esitettiin hra Kenoselle allekirjoitettavaksi paperi, jossa
upseeri ilmoitti mainittavan, että hra Kenosen luona oli pidetty
kotitarkastus ja ettei mitään epäilyttävää ollut ilmennyt.
Hra Kenonen, joka arvelee osaavansa venäjääkin, koska hän on käynyt
kaksi kertaa Pietarissa ja kykenee sormikielellä tinkimään sikäläisten
issikkojen kanssa ajopaikasta, katseli paperia asiantuntijan silmällä,
pani silmälasit nenälleen ja katsoi uudestaan, oli ymmärtävinään
protokollan sisällyksen, mutta pudisti päätään ja sanoi, ettei hänen
omatuntonsa sallinut hänen kirjoittaa sen alle, ennenkuin santarmit
todellakin ovat toimeenpanneet kotitarkastuksen hänen luonaan.
Siihen ei santarmeilla näyttänyt enää olevan ensinkään halua, mutta
kun hra Kenonen jyrkästi pysyi vaatimuksessaan, niin täytyi heidän
se tehdä, ja kolmen tunnin ajan juoksutti hra Kenonen santarmeita
ympäri asuntoaan sekä ylös ja alas, pakoittaen heidät nuuskimaan
perusteellisesti joka komeron ullakolta kellariin asti.
Kolmen tunnin kuluttua alkoivat väsyneet ja hikiset santarmit kiroilla
venäjäksi ja suomeksi, etteivät he suostu enää minuuttiakaan jatkamaan
kotitarkastusta, jota hra Kenonen näytti aikovan pitkittää viikon
loppuun asti, ja santarmiupseeri pyysi hra Kenoselta anteeksi, että oli
ollut pakoitettu häiritsemään häntä, sekä ilmoitti, että hra Kenonen
on taas "jisanta talossa". Se pitkäviiksinen santarmi käski puolestaan
Heikin mennä hiiteen, ja Heikki siirtyi viereiseen huoneeseen
ylpeilemään oven takana avaimen reiästä tirkistelleille kateellisille
veljilleen vankina olostaan.
Saatuaan täten takaisin takavarikossa olleen isäntävaltansa pyysi hra
Kenonen santarmeita käymään vielä hetkiseksi sisään, ja santarmit
luulivat, että hra Kenonen tarjoaisi heille lasin viinaa tai jotain
vastaavaa, santarmien suussa hyvältä maistuvaa ainetta, sekä astuivat
toivehikkain mielin ja vaatimattomin ilmein takaisin hra Kenosen
huoneeseen.
Hra Kenonen pyysi vieraat istumaan ja sanoi haluavansa keskustella
heidän kanssaan vielä niistä varisten elämäntavoista, mutta
kuunneltuaan kymmenen minuuttia hra Kenosen laajapiirteistä esitystä
variksen luonteesta ja varislintujen maailmankatsomuksesta, nousivat
salaisissa toiveissaan pahasti pettyneet vieraat ylös, kumarsivat ja
alkoivat kiirehtiä ulos.
Hra Kenonen juoksi heidän perässään eteiseen ja pyysi saada jättää
heille muistoksi käynnistään pienet kirjaset, ja santarmit astuivat
kirjat kainalossa nolon näköisinä kadulle, katsellen nenät pitkinä
toisiinsa ja lahjakirjoihinsa, ja santarmiupseeri tavaili kirjan
kannesta:
"_Muutamia huomioita variksesta ja sen elämäntavoista. Kirjoittanut
A.B. Kenonen. Hinta 50 penniä_".