Hra Kertonen ostaa huvilan ja koettaa sytyttää märkiä halkoja, jonka
johdosta hän jonkin aikaa on niinkuin von Döbeln
Aika kului, viikot vierivät, ja sota, jonka hra Kenonen oli ennustanut
päättyvän viidessätoista tai ainakin kahdessakymmenessä minuutissa,
oli jo kestänyt yhtä monta viikkoa, pianpa kuukauttakin, niin että
hra Kenonenkin oli ennättänyt unohtaa entiset ennustuksensa ja sanoi
varhaisesta nuoruudestaan saakka olleensa, vastoin koko muuta maailmaa,
sitä mielipidettä, että kun kerran yleiseurooppalainen sota syttyy,
niin tulee siitä hyvin pitkällinen, koska kaikilla sotivilla on
käytettävissä miltei ehtymättömät apulähteet.
Hra Kenonen mukautui muuten erinomaisella, hänelle tunnusmerkillisellä
joustavuudella uusiin oloihin ja laajensi välitysliikettään, joka
nyttemmin käsitti melkein kaikki inhimillisen liiketoiminnan alat, ja
hyötyi yhtenä sotavuotena enemmän kuin ennen viitenä rauhan vuotena
yhteensä. Tämän johdosta olikin hra Kenonen oikeutettu sanomaan,
että mies, jolla on vakavat kristillismieliset ja kansalliset
liikeperiaatteet, voi ahtainakin aikoina ansaita jokapäiväisen leivän
lapsilleen, koska hänen työtään seuraa siunaus, mutta keinottelijat ja
epäkansalliset huijarit joutuvat lopuksi hunningolle.
Taksoituslautakunta, joka ei ollut oikein selvillä hra Kenosen
tuloista, vaikka se olikin saanut vähän hajua siitä, että hra Kenonen
oli viime aikoina ansainnut koko rotevasti erinäisillä välitystoimilla,
mätkäsi hänelle 60 äyriä (edellisenä vuonna oli hänellä 15 äyriä, kun
ei hänen valitustaan oltu otettu huomioon), ja hra Kenonen joka oli
odottanut vähintään yhdeksääkymmentä äyriä, tuli siitä niin iloiseksi,
että nyhtäisi epähuomiossa päästään kolme hiusta, joka teki niin
kipeää, että hän vihastuksissaan särki kukkaruukun ja syytti sitten
palvelijatarta siitä, että tämä oli pannut kukkaruukun sellaiseen
paikkaan, että se siitä itsestään putosi.
Seuraavana päivänä kuuli hra Kenonen eräästä miehestä, jolla olisi
myytävänä huvila Tuusulan toisella puolen, ja hra Kenonen meni heti
hieromaan kauppaa sekä sai nähdä huvilan postikorttivalokuvan. Hra
Kenonen haukkui valokuvan ottajan poropeukaloksi ja kysyi sitten,
millainen variksenpesä se huvila oikeastaan todellisuudessa oli, ja
kun huvilanmyyjä kehui huvilansa pilviin asti, niin sanoi hra Kenonen
mainiosti ymmärtävänsä, että tämä aikoi petkuttaa häntä, ja uhkasi
haastaa hänet raastupaan, josta kovasta ja ankarasta puheesta myyjä
tuli hyvin murheelliseksi ja vannoi pyhästi antavansa huvilansa hra
Kenoselle ilmaiseksi, jollei se täydellisesti vastaisi myyjän siitä
antamaa selontekoa. Sitten kysyi hra Kenonen, oliko huvilan ympärillä
kesällä hyttysiä, ja kun myyjä alakuloisena vastasi, että se onkin
valitettavasti ainoa puutteellisuus hänen huvilassaan ja että siellä
tulee oikein _ikävä_ hyttysiä, kun ei milloinkaan kuule niiden kotoista
hyrinää, niin osti hra Kenonen huvilan heti paikalla.
Parin viikon kuluttua muisti hän äkkiä, että hänellä nyt oli huvila
ja matkusti heti poikineen katsomaan ja tarkastamaan sitä. Kymmenen
minuutin kuluttua oli hän selvillä siitä, että myyjä oli petkuttanut
häntä mitä häpeämättömimmin ja että hän oli maksanut huvilastaan liikaa
ainakin 5,000 mk., jonka johdosta hra Kenonen tukisti ankarasti Kallea
sen takia, että tämä potki erästä halkinaista konttorin ovea, ja päätti
koettaa myydä huvilan ensi tilassa, vaikka hän ei kaupassa voittaisi
muuta kuin kolme- tai neljätuhatta markkaa.
Hra Kenosella oli mukanaan korissa hiukan evästä, kuten leipää ja
lihaa ja maitoa ja juustoa ja anjovista ja muikunmätiä ja korppuja ja
makkaraa ja palvattua lampaankääpää ynnä munia ja muita ruokatavaroita,
mutta koska huoneet olivat aivan kylmät, päätti hra Kenonen lämmittää
toista kamaria sen verran, että väsynyt matkamies voisi siinä nauttia
vaatimattoman välipalansa sekä sitten permannolle levitetyllä
sanomalehdellä hiukan uinahtaa ruoan päälle matkan vaivoista ja
tunnottoman huvilankauppiaan petollisen ja rikollisen menettelyn
aiheuttamasta mielenliikutuksesta. Hra Kenonen käski siis poikiensa
mennä noutamaan halkovajasta halkoja ja sytykkeitä, ja kun pojat parin
minuutin kuluttua palasivat ilmoittamaan, ettei vajassa ollut ensinkään
halkoja, niin sanoi hra Kenonen vanhan sydämensä vuotavan verta
ajatellessaan, kuinka hänen tyhmät poikansa tulevat toimeen sitten,
kun hän on kallistanut harmaantuneen, huolten murtaman pääraukkansa
haudan lepoon. Ja hra Kenonen tuli itsekin niin liikutetuksi omasta
kaunopuheisuudestaan, että hänelle nousivat melkein vedet silmiin,
jonka jälkeen hän alkoi puhua aivan toisessa äänilajissa ja tarttui
poikiaan korvista kiinni ja huusi, että vajassa on vähintäänkin
kolme syltä pieniksi pilkottuja ruutikuivia koivuhalkoja, niinkuin
huvilanmyyjä nimenomaan oli ilmoittanut, ja että hänen poikansa
olivat tolvanoita, kun eivät olleet huomanneet sellaista halkopinoa.
Annettuaan pojilleen tämän letkauksen ja sitäpaitsi pari letkausta
kämmenelläänkin lähti hra Kenonen itse halkovajaan, lausuen mennessään
pojilleen myrkyllisellä äänellä sananlaskun: "laita lapsi asialle, mene
itse perässä!"
Kuullessaan tuon loukkaavan sananlaskun punastuivat Kenosen pojat
selkäpiitään myöten harmista ja häpeästä, mutta heidän kasvoilleen
levisi parin silmänräpäyksen kuluttua tyytyväisempi ilme, kuullessaan
isänsä karjahtavan tyhjässä halkovajassa niinkuin vihastunut kontio eli
karhu.
Sillä vaja oli kuin olikin tyhjä, lukuunottamatta pientä avoimesta
ovesta sisään pyryttänyttä lumikinosta.
Hra Kenonen lausui hartaana toivomuksenaan, että hän vielä elämänsä
taipaleella tapaisi, mieluimmin kahden kesken, sen miehen, joka oli
hänelle huvilan myynyt, ja potkaisi sitten vihoissaan mainittua pientä
lumikinosta, jolloin hänen kenkänsä kärki kolahti johonkin kovaan.
Hra Kenonen potki silloin koko kinoksen hajalle ja löysi sen alta
kymmenkunta jäätynyttä puukalikkaa, jotka hän heti poimi syliinsä ja
kantoi palelevin sormin sisään ja paiskasi kaakeliuunin eteen ja sanoi
pojilleen, että näettekös nyt, että siellä _oli_ halkoja, kun _mies_
meni hakemaan, mutta mitäs kakaroista!
Sitten latoi hra Kenonen halot uuniin ja ryhtyi sytyttämään tulta,
mutta vaikka hän oli jostakin lukenut, että villi-ihmiset ja
raakalaiset saavat tulen syttymään hieromalla kahta puupalasta
vastakkain, ei hra Kenonen saanut pesään valkeata, vaikka tuhlasikin
kaksi laatikkoa tulitikkuja ja kaikki löytämänsä paperinpalat ja muut
roskat sytykkeiksi.
Silloin lausui hra Kenonen vakaumuksenaan, että huvilanmyyjä oli varta
vasten jäädyttänyt puut, tehdäkseen hra Kenoselle kiusaa, kaivoi
eväskoristaan esille emaljituopin, joka oli otettu mukaan maidon
juomista varten, ja käski Heikin juosta läheiseen sekatavarakauppaan
ostamaan tuopin täyden petroolia, ja kun Heikki takaisin palattuaan
kertoi kauppiaan neuvoneen käsittelemään petroolia varovaisesti
kylmää uunia sytytettäessä, koska lehdissä oli juuri ollut uutinen
Turussa Ison Hämeenkadun varrella samanlaisessa tapauksessa
sattuneesta ankarasta petrooliräjähdyksestä, niin naurahti hra Kenonen
halveksivasti ja sanoi, että sekatavarakauppiaalla näkyi olevan yhtä
hämärät tiedot räjähdysaineista kuin petroolin ominaisuuksistakin, ja
heitti koko tuopillisen petroolia uuniin, jossa tuli ritisi muutamissa
tikuissa.
Toinnuttuaan huomasi hra Kenonen istuvansa nurkassa huoneen toisella
puolen, ja kaakeliuunin olevan hajalla. Ympäri huonetta oli tiilen- ja
kaakelinpalasia ja muurilaastaa, ja Kenosen pojat istuivat eri tahoilla
huonetta permannolla, kylkiään hieroskellen. Eräs kaakelinpalanen oli
napsahtanut hra Kenosen otsaan, ja kun hra Kenonen huomasi otsastaan
tippuvan verta, huusi hän kalpeana, että hänet oli murhattu ja
että hänen aivonsa olivat lentäneet seinään, sekä ajoi heti Kallen
ilmoittamaan viereisessä huvilassa asuvalle kunnanlääkärille, että
liikemies Kenonen Helsingistä oli katalan salamurhan uhrina räjähytetty
ilmaan ja lepäsi viimeisillään oman huvilansa nurkassa.
-- Herra tohtori, te näette nyt edessänne kuolevan ihmisen! huokasi
hra Kenonen sammuvalla äänellä, kunnanlääkärin astuessa sisään, jonka
jälkeen lääkäri sitoi hra Kenosen otsan ja vakuutti hänen työteliäitten
ja nerokkaiden aivojensa olevan vahingoittumattomina ja hänen tilansa
muutenkin olevan täysin tyydyttävän.
Kenosella oli sittemmin muutamia viikkoja otsallaan musta nauha, ja
muistutti hän sen johdosta mielestään melkoisesti sotasankari von
Döbelniä. Ja yhä edelleenkin on hän sitä mieltä, ettei räjähdystä
aiheuttanut petrooli, koska petrooli ei ole mitään räjähdysainetta,
vaan dynamiitti, jonka huvilanmyyjä oli kätkenyt uuniin peittääkseen
rikoksensa ja haudatakseen pettämänsä hra Kenosen huvilan raunioihin.