Hra Kenonen huomaa joutuneensa ojasta allikkoon ja päättää kaatua
paikalleen
Samaan aikaan kun hra Kenonen perheineen saapui Helsinkiin, oli koko
pääkaupunki suuren levottomuuden vallassa, koska pelättiin vihollisen
hyökkäävän Helsingin kimppuun ja pommittavan sen maan tasalle.
Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, pyrkivät päistikkaa pois kaupungista,
eikä Helsingin parissasadassa tuhannessa asukkaassa ollut muita kuin
yksi ainoa järkähtämätön henkilö, nimittäin hra Kenonen, joka oitis
karkoitti joukkonsa pois kaupungista yhtä nopeasti kuin oli sen sinne
tuonutkin, käskien sen matkustaa taakseen katsomatta pohjoiseen
päin, mutta ilmoitti itse jäävänsä viimeiseen saakka paikoilleen,
näyttääkseen viholliselle, ettei vielä ollut sammunut se suku, mi
Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla verta vuoti, ja lohdutti
junasillalla kyynelöivää rva Kenosta sillä, että jos hänen miehensä
löydetään kaatuneena taistelukentältä, niin havaitaan kohtalokkaan
kuulan sattuneen häneen edestäpäin eikä takaapäin, minkä vakuutuksen
jälkeen juna päästi surunvoittoisen vihellyksen ja lähti ähkyen
liikkeelle, vieden sotapakolaiset pois uhatusta pääkaupungista.
Se tuntuikin tapahtuneen yhdennellätoista hetkellä, sillä kun hra
Kenonen palasi takaisin asemalta, kohtasi hän Hakasalmenkadulla
tuttavansa hra Harjuksen, joka hengästyneenä tarttui hra Kenosen
kaulaliinaan kiinni, pyöritteli änkyttäen silmiään, niin että hra
Kenonen tunsi pahoinvoinnin oireita, ja kertoi vihdoinkin ääneen
päästyään vihollisen laivaston lähenevän täydellä höyryllä ja merellä
olevan käynnissä kiivaan taistelun, jonka ratkaisusta ei vielä ollut
tapahtumapaikalta saatu minkäänlaisia tietoja.
Hra Kenonen tunsi, miten hänen polvensa rupesivat vapisemaan, mutta hra
Harjus hellitti hänen kaulaliinastaan, jatkaen juoksujalassa matkaansa
asemalle päin, ja hra Kenosen valtasi melkein ylivoimainen halu nakata,
kädessään oleva näkkileipäpaketti kadulle ja seurata hra Harjuksen
esimerkkiä. Ankaralla tahdonponnistuksella voitti tämä pohjaltaan
miehuullinen mies kuitenkin tuon hetkellisen heikkoudenpuuskauksen,
jollaisia silloin tällöin sattuu suurimmillekin sankareille,
ja saavuttaen jälleen järkähtämättömän, mitään vääjäämättömän
mielentilansa ajoi hän ajurilla kotiinsa, kantoi hikoillen kellariin
pukkisängyn ja peitteitä, tuolin, pöydän, kynttilöitä, juomavettä,
korin olutta ja kaikki ruokavarat, mitkä hän keittiön komeroista löysi,
kävi viereisestä ruokatavarakaupasta ostamassa niin paljon elintarpeita
kuin jaksoi kantaa, ja järjesti itselleen kodikkaan, vaikkakin hieman
ahtaan ja ummehtuneelta tuoksuvan piilopirtin kellariin, jossa olevat
perunasäkit hän latoi etuvarustukseksi oven eteen.
Saatuaan nämä järjestelytoimenpiteensä loppuun suoritetuiksi tunsi hra
Kenonen itsensä jonkin verran rauhallisemmaksi, kiinnitti kellarin
avaimen, vaikka se painoikin kaksi kertaa enemmän kuin kaikki muut
avaimet yhteensä, avainketjuunsa, ja palasi takaisin varsinaiseen
rauhanaikaiseen huoneistoonsa odottelemaan tapahtumain kehitystä.
Kaksi päivää ja yhtä monta yötä kului verraten rauhallisesti, ja hra
Kenonen käveli päivät kaduilla tai istui sanomalehden toimituksessa.
Kadulla hän osti kaikkien lehtien julkaisemat sähkösanomat ja
toimituksessa hän tiedusteli, oliko tullut uusia sähkösanomia,
kurkisteli toimittajien olkapäiden yli, mitä he kirjoittivat, sekä
kehoitti heitä karttamaan turhaa monisanaisuutta ja kaunopuheisuutta
ja antamaan yleisölle tärkeimmät tiedot supistetussa, ytimekkäässä
muodossa. Yhden toimittajista täytyi sitäpaitsi aina keskeyttää
työnsä ja ryhtyä kartan ääressä selittämään hra Kenoselle rintamien
muodostumista. Yöt taas nukkui hän ikkuna auki, kuullakseen paremmin
ensimmäiset tykinlaukaukset.
Kolmantena päivänä alkoivat huhut jälleen saada uhkaavan muodon.
Jostakin kaukaa kuului kumeata jyrinää, ja hra Kenonen oli
tarttumaisillaan puhelimen kuulotorveen, soittaakseen sanomalehden
toimitukseen ja kysyäkseen, oliko ratkaiseva hetki tullut, kun talon
perustuksia samassa tärisytti ankara pamaus, niin että ikkunalasit
ja hra Kenosen posliininen tuhkakuppi helisivät, ja hra Kenonen,
säikähdyksestä järjiltään, syöksyi paitahihasillaan ja tohvelit
jaloissa eteiseen, lyöden nenänsä oveen niin että veri roiskahti,
hyökkäsi eteisestä rappukäytävään ja sitten, ehtimättä painaa eteisen
ovea kiinni, yhtä kyytiä alas portaita kellariin saakka, mihin hän
sulkeutui, vierittäen perunasäkit oven eteen.
Uusi pamaus jyristeli samassa talon perustuksia.
-- Nyt sattui pommi kohdalle ja rakennus luhistui! ajatteli hra
Kenonen, ja ryhtyi heti laskemaan ruokatarpeitaan, riittäisivätkö
ne siihen saakka kunnes hänet olisi ehditty kaivaa ylös raunioista.
Huomattuaan muonavaraston kohtuullisesti käyttäen riittävän kahdeksi
kuukaudeksi tunsi hra Kenonen itsensä levollisemmaksi, heittäytyi
pukkisänkyyn ja nukkui sikeästi ankaran mielenliikutuksensa jälkeen.
Näihin aikoihin oli rva Kenonen palannut takaisin kaupunkiin noutamaan
useita kaikkein välttämättömimpiä tarpeita, jotka lähtökiireessä olivat
jääneet mukaan ottamatta, ja tultuaan perille hän näki oven olevan auki
rappukäytävään ja pelästyi, ja tultuaan sisään ja nähtyään eteisessä
kaatuneen sateenvarjotelineen ja hra Kenosen toisen tohvelin, juoksi
hän kaikkien huoneiden läpi, löytämättä miestään, palasi takaisin,
äkkäsi hra Kenosen verta kynnyksellä ja veripilkkuja rappukäytävässä,
ja juoksi huutaen ja valittaen hakemaan apua talonmieheltä,
säikähdyttäen talonmiehen perheen puolikuoliaaksi ilmoituksella, että
rosvot olivat murhanneet hra Kenosen kamalalla tavalla ja vieneet hänen
ruumiinsa mennessään.
Talonmiehen tuotua kadulta poliisin ryhdyttiin toimeenpanemaan
tutkintoa, jota säestivät rva Kenosen valitushuudot, ja veripilkkuja
seuraten tultiin lopuksi kellariin, herrasväki Kenosen kellarin oven
eteen.
Poliisi jyskytti ovea, ja huomatessaan sen suljetuksi sisäpuolelta veti
hän sapelin tupestaan ja työnsi sapelinkärjen ovenrakoon, vääntääkseen
oven siten auki.
Hra Kenonen oli herännyt jyskytykseen ja huutanut: "werdaa?" mutta
nähdessään sapelinkärjen ovenraossa alkoi hän huutaa:
-- Ich pin herr Kenonen!
Samassa potki hän perunasäkit syrjään, avasi vapisevin käsin oven,
nosti kätensä ylös ja huusi:
-- Ich antaudun!
Nähtyään rva Kenosen ja poliisin ja talonmies Pikkaraisen ja talonmies
Pikkaraisen muijan venyivät hra Kenosen kasvot jonkun matkaa, ja hän
laski kätensä alas ja kysyi, oliko talo luhistunut ja oliko kaupunki
valloitettu, vai pitikö linnoitus vielä puoliaan vihollisen tulisia
hyökkäyksiä vastaan.
Kuultuaan, ettei mitään pommitusta ollut tapahtunutkaan ja talonmies
Pikkaraisen selitettyä pamauksien aiheutuneen siitä, että viereisellä
rakennustontilla louhittiin dynamiitilla kiviä, raapi hra Kenonen
päätään ja alkoi vähän ajan kuluttua nauraa ja väitti tehneensä vain
pientä pilaa rouvansa kustannuksella. Hän pyysi anteeksi talonmieheltä
ja poliisilta, että oli ajattelemattomalla leikinlaskullaan tullut
tahtomattaan säikäyttäneeksi heitäkin, antoi heille viisi markkaa
kummallekin ja sanoi, ettei asiasta tarvitse puhua muille, jonka
jälkeen molemmat poistuivat tyytyväisinä.
Mutta rva Kenonen loi hra Kenoseen katseen, joka sisälsi enemmän kuin
kokonaisen sanomalehden 16-sivuinen sunnuntainumero, ja käski hra
Kenosen kanssaan ylös keskustelemaan lähemmin asiasta.