Hra Kenosen mielipiteistä huolimatta syttyy sota, ja hra Kenonen huomaa
isänmaansa olevan vaarassa
Sodan syttyminen kävi hra Kenosen ennustuksista huolimatta hetki
hetkeltä yhä varmemmaksi, ja hra Kenonen sanoi silloin tapahtumien
kehittyvän juuri siihen suuntaan kuin hän oli aavistanutkin ja Euroopan
kansojen olevan tulivuoren partaalla.
Hän alkoi nyt puhua ampuma-aseista ja tuomitsi nykyiset pienireikäiset
kiväärit kokonaan kelvottomiksi, sekä sanoi, että ne jykevät,
isokuulaiset Berdaanin kiväärit, joilla hän reservikomppaniassa
sotapalvelustaan suorittaessaan paukutteli -- ollen silloin, oman
ilmoituksensa mukaan, komppanian paras ampuja -- olivat paljon
varmempia ja tappoivat ehdottomasti, jos vain luoti kohti kävi. Hra
Kenonen lausui toivovansa, että hänellä nyt olisi sellainen kivääri,
sillä silloin voisi hän ehkäistä vihollisen nousun Luonnonmaahan sekä
puolustaa kunnialla kotiliettään, ja sanoi pojilleen, ettei heidän
tarvitse pelätä ensinkään, vaan kokoontua vain hänen ympärilleen,
niin tietää hän kyllä keinot heidän suojelemisekseen. Samalla hän
neuvoi poikiaan heittäytymään heti maahan, kun näkevät tykinlaukauksen
välähtävän vihollisen sotalaivalta, koska välähdyksen ja pommin
saapumisen välillä kuluu aina muutamia sekunteja. Mutta jos he
heittäytyvät maahan vasta silloin, kun kuulevat laukauksen pamahtavan,
niin on se myöhäistä, koska ääni kulkee hitaammin kuin tykinkuula, ja
he menettävät tyhmät päänsä.
Senjälkeen ryhtyi hra Kenonen toimeenpanemaan pojilleen järkiperäisiä
maahanheittäytymisharjoituksia, mutta kesken kaiken kilisi puhelin, ja
hra Kenoselle huudettiin talon puolelta, että hänelle on puhelu Turusta.
Hra Kenonen palasi puhelimesta kalman kalpeana, ja kun rva Kenonen
säikähtyneenä kysyi, mitä oli tapahtunut, niin huohotti hra Kenonen,
että piru on irti, ja juoksi pihalle ilmoittamaan pojille, että sota
on julistettu. Hra Kenonen huusi, että isänmaa on vaarassa, ja että
jokaisen on pelastettava itsensä miten parhaiten taitaa. Sitten
ryhtyi hän suurella kiireellä pakkaamaan tavaroitaan ja sanoi rva
Kenoselle, että heidän on nyt kiiruhdettava Helsinkiin linnoituksen
tykkien suojaan. Hän sanoi, että vitkasteleminen voi tuottaa
kaikille turmion, ja lähetti Heikin rantaan tähystelemään, näkyisikö
vihollisen sotalaivoja olevan tulossa Airistolta päin. Viholliset ovat
salakavalalla tavalla yllättäneet rauhallisen ja jumalaapelkääväisen
kansan, joka on hiljaisuudessa asunut majoissaan eikä ole kenellekään
mitään pahaa tehnyt, mutta hra Kenonen toivoi, että Kaitselmus
rankaisisi vihollisia tämän kansainvälisen oikeuden törkeän loukkauksen
johdosta.
Senjälkeen ryhtyi hra Kenonen sadattelemaan matkatavarain paljoutta
ja sanoi, etteivät ne olisi mahtuneet edes ukko Noan arkkiin, vaikka
kaikki kamelit ja norsut ja virtahevot olisi ajettu sieltä ulos.
Ja kun rva Kenonen huomautti, että itsehän hän oli aina määrännyt,
mitä kaikkea maalle oli mukaan otettava, niin sanoi hra Kenonen
hyvin ymmärtävänsä, että kaikki tahdottiin panna hänen syykseen, ja
kysyi, oliko hän myöskin käskenyt raahata tuon kirotun, kukkivan
verenpisaran saviruukkuineen Helsingistä asti, ikäänkuin ei
Kaikkivaltias kasvattaisi Luonnonmaan kedoilla paljon ihanampia kukkia
ihmisten iloksi. Vihastuneena heitti hän sitten kukan ulos ikkunasta
sanoen, että jos viholliset saavat, heidät kiinni, niin nähdään pian
toisenlaisia verenpisaroita. Rva Kenonen läiskäytti silloin kätensä
yhteen ja huusi:
-- Aukusti Kenonen, mitä sinä teet! Sehän oli talonväen kukka!
Hra Kenonen ei sitä kuitenkaan enää kuullut, sillä hän juoksi jo yli
pihan aittaan pelastamaan siellä olevia tavaroitaan.
Usein on nähty hra Kenosen tarpeen vaatiessa toimivan nopeasti, mutta
sellaisella nopeudella ei hän ole vielä koskaan toiminut. Jos olisi
ollut kysymys tulipalosta, niin ei kokonainen palokunta olisi voinut
vikkelämmin pelastaa uhattua irtaimistoa kuin hra Kenonen pakkasi
tavaransa ja kiidätti ne rantaan.
Laiva oli täynnä huutavia ja huitovia, sotaa pakoon lähteviä
naantalilaisia kylpyvieraita, eikä kapteeni olisi tahtonut ottaa
laiturilta alukseensa muuta kuin herrasväki Kenosen itsensä, neuvoen
heitä jättämään tavaransa seuraavaan laivaan. Väkivallalla ja syytäen
suustaan uhkauksia, jotka saivat karaistuneen merikarhun värisemään,
tunki hra Kenonen kuitenkin kaikki tavaransa laivaan ja antoi irroittaa
köyden vasta sitten, kun rva Kenonen, Leena ja viimeinen tavaramytty
oli saatu sullotuksi laivaan. Kapteeni sanoi, että jos laiva uppoaa,
niin on se hra Kenosen vika, mutta hra Kenonen sanoi, että kyllä hän
siinä tapauksessa vastaa asiasta, ja ojensi kapteenille nimikorttinsa.
Nähtyään, kenen kanssa hänellä oli kunnia puhua, muuttui kapteeni
oitis ystävällisemmäksi ja kohteliaammaksi, jolloin hra Kenonen kysyi,
oliko väylä turvallinen ja eikö ollut pelättävissä uivia miinoja,
sekä kehoitti kapteenia heti laskemaan lähimpään rantaan, jos jotain
epäilyttävää ilmenisi.
Tunnin kuluttua laski laiva kuitenkin onnellisesti ja
vahingoittumattomana laituriinsa Samppalinnan kohdalla Turussa, missä
parhaillaan vallitsi kiihkeä mieltenkuohu sodan syttymisen johdosta,
ja mikä mieltenkuohu muuttui tappeluksi, kun hra Kenonen oli päässyt
maihin. Tappeluun otti osaa hra Kenonen toiselta ja kolme ajurinrenkiä
toiselta puolen, ja kun poliisi vihdoin oli onnistunut palauttamaan
järjestyksen, niin merkitsi hän kaikkien läsnäolevien nimet kirjaansa.
Hra Kenonen sanoi silloin, ettei hra konstaapelin huoli ottaa asiaa
kovin vakavasti, koska oli vain tapahtunut levottomien aikojen
aiheuttama hyvin ymmärrettävä väärinkäsitys. Hra Kenonen sanoi
olevansa mielihyvällä valmis suorittamaan rahallista hyvitystä sekä
sille ajurinrengille, jolta hän oli reväissyt tukon hiuksia päästä,
että myöskin sille, jolta hän oli repinyt ainoastaan takinkauluksen
ja kaksi nappia, ja hänen suoritettuaan edelliselle henkilölle 15
mk. ja jälkimmäiselle 10 mk. katsoi konstaapeli asian järjestetyksi
ja toivotti herrasväki Kenoselle onnea matkalle. Hra Kenonen puristi
poliisin kättä, mutta saavuttuaan rautatieasemalle ja saatuaan
tavaransa pakaasiin sanoi hra Kenonen puolisolleen poliisin menetelleen
puolueellisesti ja ohjesääntöjensä vastaisesti, ja lupasi tehdä
konstaapelin menettelystä ilmoituksen Turun poliisimestarille. Samalla
päätti hän valittaa rautatiehallitukselle sen johdosta, ettei hän ollut
saanut lähettää herrasväki Kenosen parisänkyjä pakaasina, vaan oli
ollut pakoitettu lähettämään ne rahtitavarana. Hra Kenonen kertoi, että
se on vakava asia ja voi johtaa hyvin surullisiin seuraamuksiin, koska
nyt ovat voimassa sotalait, ja ne virkamiehet, jotka tekevät itsensä
syypäiksi rikkomuksiin, saavat vastata menettelystään kenttäoikeuden
edessä, jonka ohjesääntönä on: lyhyt virsi, pitkä hirsi.
Junan lähdettyä liikkeelle sanoi hra Kenonen, että pahin vaara oli
nyt toistaiseksi vältetty, mutta ettei matka vieläkään ollut täysin
turvallinen, koska rata kulkee Piikkiössä niin läheltä merenrantaa,
että vesi näkyy ikkunoihin. Hra Kenonen huomautti, että rannikkoradan
rakentamisessa oli osoitettu mitä törkeintä sotilaallisten näkökohtien
syrjäyttämistä, ja arveli sen johtuneen valtiopäivien, hallituksen ja
insinöörien yhteisestä typeryydestä.
Karjan asemalle saavuttua sai hra Kenonen kuulla huolestuttavia tietoja
Hangosta ja sanoi rva Kenoselle, että ulkosalla vallitsi epävarmat olot
ja että yhteisen kansan mieliala näytti kiihoittuneelta, josta syystä
hänen olisi parasta pysyä poikien kanssa vaunussa eikä lähteä aseman
ravintolaan päivällistä syömään. Kun Kenosen perhe ei sinä päivänä
ollut nauttinut suuruksen murenaa, niin tuntui asia heistä vaikealta,
mutta sotaisten aikojen johdosta katsoivat he kuitenkin parhaaksi pysyä
vaunussa.
Hra Kenonen taas meni veturin ääreen ja tarjosi veturimiehille sikarit,
mitkä nämä ottivat kiitollisuudella vastaan, minkä jälkeen hra Kenonen
sanoi vaaran piilevän takanapäin ja mielellään maksavansa heille 10
markkaa mieheen, jos he ajavat niin kovasti, että päästään Helsinkiin
tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. Veturimiehet vastasivat,
etteivät he rohkene sitä tehdä, jolloin hra Kenonen sanoi, että
sotaisina aikoina vaaditaan kaikilta kansankerroksilta rohkeutta ja
päättäväisyyttä, mutta huomattuaan, ettei hän voinut saada veturimiehiä
puolelleen, hän meni aseman ravintolaan ja söi siellä koko perheensä
edestä.
Oulunkylän asemalla juoksi hra Kenonen asemakonttoriin kysymään, oliko
junan turvallista jatkaa matkaansa Helsinkiin, ja kun pilettejä myyvä
nuori mies nyökäytti myöntävästi päätään, niin kysyi hra Kenonen,
vastaako hän siitä päällään. Silloin ilmoitettiin hänelle, ettei
yleisöllä ole oikeutta häiritä rautatien virkamiehistöä turhilla
kysymyksillä, mihin hra Kenonen puolestaan vastasi, että virkamiehet
ovat yleisöä varten eikä yleisö virkamiesten ylpeilemistä varten. Hra
Kenonen käskettiin nyt ulos ja hänen mukavuutensa vuoksi avattiin
ovikin hänelle valmiiksi, ja hän lähti ulos, luvaten kuitenkin
panna muistiinsa sen epäkohteliaisuuden, jota Suomen kansalaisille
osoitettiin valtion virastoissa vielä kahdennellakymmenennellä
vuosisadalla. Kello soi, juna vihelsi ja lähti painaltamaan viimeisiä
jäljellä olevia kilometrejä Helsinkiä kohti.