Hra Kenonen lähtee uistelemaan kolmella uistimella ja saa etsimättään
erinomaisen tilaisuuden kasvattaa luonnettaan
Rva Kenonen sanoi eräänä päivänä, ääntään koroittaen, että on se nyt
sentään merkillistä, kun ei saa tuoretta kalaa nähdäkseenkään, vaikka
asutaan aivan veden hengessä.
Hra Kenonen kuuli tämän valituksen ja sanoi, että jollei muusta ole
kysymys, niin on asia pian autettu. Ja tavalliseen tapaansa ryhtyi hän
siekailematta toimenpiteisiin.
Hra Kenosella oli kolme uistinta.
Yksi niistä oli kauhean suuri, sopiva paremmin valaskaloja kuin haukia
varten. Sen koukut olivat kuin harpuunin väkäset, ja sen hopeoitu
lusikka oli pikemmin lapio kuin lusikka. Oli varmaa, että jos siihen
uistimeen josko kala tulisi, niin olisi siinä kalaa kerrakseen. Toinen
uistin oli pieni ja siro, heleänvärisillä töyhdöillä koristettu, niin
että oikein vesi kielelle tuli sitä katsellessakin. Kylläisen täytyi
sen kalan olla, jonka makuhermoja sen ilmestyminen näköpiiriin ei olisi
alkanut kutkuttaa. Kolmas oli silakkauistin. Siinä oli pieni varras,
johon paremman syötin puutteessa voitiin pistää suolattu silakka,
ja painettiin pienehköt, petolliset koukut silakan ympärille, joka
varmuuden vuoksi sidottiin parista kohden langalla kiinni. Silakan pää
katkaistiin poikki ja heitettiin rannalle, mutta pään kohdalla oli
uistimessa pieni kiiltävä propelli, joka pani koko vehkeen iloisesti
pyörimään.
Ottaen nämä oivalliset pyydykset esille kätköistään vyötti hra Kenonen
kupeensa ja suvaitsi lähteä -- yksin, sillä pojat olivat äkkiä
kadonneet ties mihin -- omassa persoonassaan päästämään puolisoansa
tuoreen kalan puutteesta.
-- Kun laskee kolme uistinta veteen, niin ovat mahdollisuudet kolme
kertaa suuremmat kuin yhdellä uistimella yritettäessä, sanoi hra
Kenonen lähtiessään, ja tämän kenenkään kumoamattoman matemaattisen
väittämänsä hän myöskin toteutti käytännössä, laskien valaskalauistimen
ja töyhtöuistimen veteen venheen vasemmalta puolen, mutta
silakkauistimen oikealta puolelta, käärien kelat sääriensä ympäri ja
alkaen reippaasti soutaa Rymättylään päin.
Kaikki kävi aluksi hyvin. Mutta erään saaren lähellä tuli hra Kenonen,
jolla luonnollisesti on silmät vain etupuolella päätään, liian lähelle
ruohikkoa, ja kun ensimmäiset kaislat alkoivat kahista venheen laitoja
vastaan, pyöräytti hän kiireesti aluksensa ympäri ja alkoi soutaa
väljemmille vesille.
Puolen minuutin kuluttua huomasi hra Kenonen, että hänen vasemman
säärensä ympärillä olevat uistintensiimat kevenivät äkkiä, kun taas
silakkauistin samassa silmänräpäyksessä tuntui paljon raskaammalta kuin
äsken.
-- Uistimenpirut ovat tarttuneet käänteessä toisiinsa, mutisi hra
Kenonen säpsähtäen, mutta lisäsi sitten:
-- No, ei hätää mitään... nostetaan ne ylös venheeseen ja päästetään
irti.
Kello oli silloin neljännestä yli seitsemän iltapäivällä. Aikamäärä
oli täysin tarkka, sillä hra Kenonen oli juuri sattunut katsomaan
kultakelloaan.
Hra Kenonen nosti airot venheeseen ja alkoi vetää ylös silakkauistinta.
Heti huomasi hän, että kaikkien kolmen uistimen siimat olivat
erinomaisella taituruudella kietoutuneet toisiinsa yhdeksi köydeksi.
Tuskinpa se olisi voitu edes köydenpunomossa paremmin suorittaa.
Hra Kenonen kalpeni hieman ja alkoi yhä nopeammin lappaa siimoja
ylös vedestä. Mutta kun hän vihdoin katseli venheen pohjalla olevaa
kasaa, josta pisti esiin kolmen uistimen kelat, muutamia suurempia
ja pienempiä koukkuja sekä suolatun syöttisilakan häntä, tunsi hän
huimausta. Eikä ihme, sillä itse Aleksanteri Suuri, joka miekallaan
halkaisi kuuluisan solmun, olisi suuruudestaan ja miekastaan
huolimatta, nähdessään sen kauhistuttavan sykkyrän, mikä tällä hetkellä
oli hra Kenosen venheen pohjalla, hypännyt Bukephaloksensa selkään ja
ajanut täyttä laukkaa tiehensä, pelastautuen ensi kerran elämässään
hurjalla paolla ylivoimaisesta tehtävästä.
Mutta siinä, missä suuri Aleksanteri olisi toivottomana heittänyt
mainehikkaan miekkansa metsään katajapensaaseen ja ratsastanut
lähimpään kapakkaan hukuttaakseen rypälevereen surunsa ja häpeänsä,
siinä ei peräytynyt hra Kenonen. Ylpeydellä kirjoittaa hänen
historioitsijansa jälkeentulevien sukupolvien luettavaksi, ettei
sellainen ajatus juolahtanut hänen mieleensäkään.
Taikka, noudattaaksemme mahdollisimman suurta totuudenmukaisuutta,
sellainen ajatus vilahti kyllä ohimennen hänen aivoissaan. Hra Kenosen
katsellessa suu auki ja tuskan hiki otsalla jalkainsa juuressa olevaa
kaikkien aikakausien sekasotkuisinta vyyhteä sanoi hänen terve järkensä
hänelle, että paras, mitä hän nykyoloissa voisi tehdä, olisi nostaa
koko tuo kirottu sekamelska aironlavalla mereen ja soutaa kiireen
kaupalla mahdollisimman kauas sen läheisyydestä. Omaksi vahingokseen ei
hra Kenonen kuitenkaan tällä kertaa noudattanut terveen järkensä ääntä.
Tapahtunut onnettomuus oli epäilemättä siinä määrin lamauttanut hänen
joustavat henkiset kykynsä, ettei hän kyennyt sen suuruutta täysin
tajuamaan ja arvostelemaan.
-- Tässä tarvitaan ennenkaikkea _kärsivällisyyttä_, huomautti hän
itselleen. -- Ei mitään muuta kuin kärsivällisyyttä. Kieltämättä
näyttää asia pahalta, vieläpä _hyvin_ pahalta, mutta ahkeruus kovan
onnen voittaa -- ahkeruus unenkin estää...
Vahvistettuaan itseään tällä lohdullisella sananlaskulla istuutui hra
Kenonen venheentuhdolle, riisui liivit yltään ja ryhtyi tarkastelemaan
asemaa.
Se näytti epätoivoiselta, sitä ei voinut kieltää. Mutta hän päätti
sittenkin yrittää. Ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin tuo pirullinen
sekamelska vihdoinkin olisi selvitetty ja kaikki siimat jälleen
olisivat kauniisti omien kelojensa ympärillä, paisui hänen sydämensä,
ja hetkellisen innostuksen huumaamana vannoi hän kalliin ja kovan valan
ei ennen kotia menevänsä, ennenkuin työ olisi tehty.
-- Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! toisteli hän itsekseen. -- Sinä
Aukusti Bartholomeus Kenonen olet nyt elämäsi vaikeimman tehtävän
edessä, mutta tähän saakka olet sinä kunnialla suorittanut kaiken, mitä
olet tehtäväksesi ottanut, ja kärsivällisyydellä olet sinä pääsevä
tästäkin ikävästä pälkähästä.
Hän ryhtyi työhön.
Kahden ja puolen tunnin kuluttua nosti hän päätään ja huomasi auringon
laskevan. Hra Kenonen lausui kohteliaisuuden Pohjolan valoisalle
kesäyölle, joka salli ahkeran miehen toimiskella päivän kultaisen
kehrän painuttua taivaanrannan alapuolellekin, ja tarkasti sitten, mitä
hän tähän saakka oli aikaansaanut.
Hänellä oli nyt venheen pohjalla noin kaksi metriä selvitettyä siimaa,
mutta tähän asti olikin hänen tehtävänsä ollut helpompaa, kun siimat
kasan päällä olivat löyhemmässä. Jokainen siima oli 25 metrin pituinen,
joten kasassa siis vielä oli 73 metriä selvittämättä.
Samassa alkoi venhe rytistä ja kallistella. Säikähtäen hypähti hra
Kenonen seisomaan ja oli horjahtaa mereen venheen pahasti kallistuessa,
mutta hän rauhoittui huomatessaan, että tuuli oli vain painanut hänen
venheensä lahden toiselle puolen parin kilometrin päässä olevaan
rantaan.
Seuraava huomio, minkä hra Kenonen teki, oli se, että edellämainitut
pari metriä selvitettyä siimaa olivat hänen horjahtaessaan ja suurine
saappaineen siimakasassa kompuroidessaan uudestaan sotkeutuneet.
Hra Kenonen veti syvään henkeä. Sitten hän kiristi hampaitaan, puristi
kätensä nyrkkiin ja sanoi, vaahdon kiehuessa suupielissään:
-- _Minä en kiroa!_ Huomatkaa: minä en kiroa kertaakaan, ennenkuin
kaikki kolme siimaa ovat selvitetyt.
Mutta varmuuden vuoksi lisäsi hän:
-- Mitä minä _sitten_ sanon -- se on minun asiani.
Hra Kenonen huomasi tarvitsevansa, voidakseen vapaasti toimia, paljon
enemmän tilaa kuin mitä ahtaassa venheessä oli käytettävissä. Hän potki
siis koko sekasotkun rannalle, hyvin tietäen, ettei sillä ollut näistä
potkuista mahdollisuus enää sen enempää sotkeutua.
Sitten ryhtyi hän uudestaan työhön.
-- Tarvitaan etupäässä järjestelmällisyyttä, mutisi hän.
Hra Kenonen ryhtyi raastamaan ja penkomaan kasaa, ja neljännestunnin
kuluttua oli hän saanut kaivetuksi sen keskeltä esille
valaskalauistimen, jota ikäänkuin taivaan lahjana hra Kenosen
kärsivällisyyden palkinnoksi seurasi kaupanpäällisiksi kokonaista kolme
metriä paksua, solmutonta siimaa.
-- Hyvä tulee! hihkaisi hra Kenonen riemuissaan. -- Pallo alkaa
purkautua. Tunnin tai parin kuluttua on kaikki klaari!
Poloinen hra Kenonen...!
-- Tätä saalista en päästäkään käsistäni, sanoi ura Kenonen, joka tänä
iltana oli alkanut puhella ääneen itsekseen.
Ja ollakseen varma asiasta kiinnitti hän valaskalauistimen vieressään
kasvavan paksun männyn runkoon; koukuista kiinni ja kietoi uistinta
seuranneen selvän siiman saman rungon ympärille.
-- Siinä sinä paholainen et ainakaan sotkeennu! huudahti hra Kenonen
ilkkuen.
-- Nyt on minulla ainakin varma lähtökohta, jatkoi hän sitten. -- Nyt
sen _täytyy_ selvitä.
Yön hetket kuluivat...
Aurinko, joka länteen laskiessaan oli nähnyt hra Kenosen
kärsivällisesti ja maltillisesti selvittelevän sotkuista vyyhtiään
venheessä, näki idästä noustessaan saman erinomaisen miehen tappelevan
saman vyyhden kanssa rannalla, paksun männyn juurella.
"Tappelevan" on juuri oikea sana, sillä hra Kenonen huitoi, reutoi,
huusi ja telmi. Hänen kasvoillaan oli kauhun ilme, ja joka tempauksella
sekautui uistimensiimavyyhti yhä pahemmin hänen ympärilleen. Hra
Kenonen muistutti jättiläistoukkaa, joka oli ruvennut koteloitumaan.
* * * * *
Kello neljän aikaan samana aamuna heräsi läheisyydessä olevan torpan
väki avunhuutoihin, jotka kuuluivat rannalta päin. Luullen jonkun
haaksirikkoutuneen kaupunkilaisen huvipurjehtijan taistelevan vedessä
hengenhädässä lähti torpan ukko juoksemaan alusvaatteissaan rannalle.
Suuresti hän hämmästyi, nähdessään edessään hra Kenosen, joka puuhun
sidottuna huusi: apua, apua...!
Itkikö hra Kenonen?
Torpan ukko on jälkeenpäin kertonut, että hra Kenonen itki. Hra Kenonen
itse on taas nimenomaan väittänyt, ettei hän suinkaan itkenyt. Torpan
ukko on siis valehtelija.
Hra Kenonen kertoi ukolle, että ryövärit olivat hyökänneet hänen
kimppuunsa, ryöstäneet hänet putipuhtaaksi ja köyttäneet hänet
uistimensiimoilla puuhun kiinni, painaen petomaisella julmuudella
suurimman uistimen koukut hänen takapuoleensa, niin ettei hän voinut
hievahtaakaan. Ja hra Kenonen rukoili ukkoa lain ja kristillisen
rakkauden nimessä viivyttelemättä juoksemaan takaisin torppaansa ja
tuomaan hyvät sakset, mutta nopeasti, Herran nimessä nopeasti...
Ukko lähti juoksemaan, ja viiden minuutin kuluttua palasi hän takaisin,
kädessään suuret keritsimet, joilla hän leikkasi siimat palasiksi.
-- Hyvin ne julmettuneet roistot ovat osanneetkin herran sitoa, sanoi
ukko.
Vihdoinkin oli hra Kenonen vapaa siimoista, mutta ei
valaskalauistimestaan, sillä siihen tarvittiin kirurgin apua. Lähin
moottorivenhe pantiin käyntiin, ja hra Kenonen vietiin sillä, maaten
vatsallaan moottorivenheen pohjalla, Turkuun lääninsairaalaan.
Lääkärin oli viillettävä kolme haavaa, ennenkuin uistin saatiin
irroitetuksi. Nämä leikkaukset olivat tosin vaarattomia, mutta hra
Kenosen omasta pyynnöstä nukutettiin hänet kuitenkin.
Hra Kenosen kertomus ryöväreistä, jotka olivat hyökänneet hänen
kimppuunsa -- viisi miestä, joista kahdella musta parta, oli hra
Kenonen, joka lopuksi itsekin alkoi uskoa siihen, kertonut --
painettiin aikoinaan uutisena maan kaikkiin lehtiin, ja uutisen
otsakkeena oli:
"_Petoja ihmishaamussa_".