Ajatuksenvaihtoa naisasiasta jatkui hra Kenosen ja puolisonsa välillä
vielä seuraavana päivänä, ja rva Kenonen sanoi, että olisi hauskaa
nähdä hra Kenosen hoitavan kotitalouttaan edes yhden päivän, ja hra
Kenonen paukautti nyrkillä rintaansa sanoen, että kyllä _hän_ on
valmis siihen koska tahansa, ja lausui toivomuksen, että suffraketut
olisivat yhtä valmiit ja kykenevät hoitamaan miesten raskaat tehtävät.
Ja rva Kenonen otti miehensä heti kohta sanoistaan kiinni ja matkusti
seuraavana aamuna koko päiväksi Turkuun, ja kun hra Kenonen aamulla
sai sen kuulla, niin hän vähän pöllähti, ja kun hän kuuli, että rva
Kenonen oli ottanut palvelustytön mukaansa, niin hän pöllähti vielä
enemmän ja piti sitä arvottomana ja sopimattomana sotajuonena, mutta
päätti kuitenkin hoitaa uudet tehtävänsä niinkuin mies, ajoi pojat
vuoteiltaan metsään ja sanoi, että mitä kauemmin he siellä pysyvät,
sitä parempi. Sitten järjesti hän vuoteet sillä tavoin, että työnsi
sängyt patjoineen, tyynyineen ja lakanoineen kokoon, heitti peitteet
päälle ja sanoi, että tämäpä nyt muka konsti!
Sen tehtyään istuutui hän miettimään ruokapuolta, ja hänen sisäinen
aavistuksensa sanoi hänelle, että jos hän ryhtyisi aamiaista
puuhaamaan, niin joutuisi se valmiiksi aikaisintaan päivälliseksi.
Käytännöllisenä miehenä päätti hän siis sivuuttaa aamiaisen vaitiololla
ja siirtyä yhtähyvin oikopäätä päivällisvalmistuksiin.
Pian oli hän myöskin selvillä siitä, että hän keittäisi
riisiryynipuuroa, tuota maukasta ja tukevaa ruokaa, ja tukahduttaisi
sillä kerta kaikkiaan sekä oman että poikiensa nälän siksi päiväksi.
Tämä oli hänestä edullista siitäkin syystä, kun riisiryynipuuron
keittämiseen ei hänen mielestään tarvittu mitään erikoisia esitietoja
eikä käytännöllistä harjoitusta, ja hän onnitteli itseään tämän
keksinnön johdosta, jolla hän mielestään taitavasti ja viisaasti
yhdisti huvin ja hyödyn, kun koko miespuolinen Kenos-suku kuului
riisiryynipuuron innokkaisiin suosijoihin.
Hra Kenonen katsoi kelloaan, joka oli neljännes vailla 9 aamupäivällä.
Hän muisteli joskus kuulleensa, että riisiryynipuuron kiehuminen vaatii
aikansa, mutta ryhtyessään näin ajoissa puuhaan oli hän varma siitä,
että puuro olisi pahimmassakin tapauksessa pöydässä viimeistään kahden
aikaan päivällä.
Hra Kenonen löysi aitasta suuren riisiryynipussin, jonka hän kantoi
keittiöön. Sinne kantoi hän myöskin kaikki aitassa olevat maitokulhot.
Sitten latoi hän keittiön uunin eteen sellaisen pinon polttopuita ja
sytykkeitä, että sillä olisi kuljettanut laivan Luonnonmaasta Turkuun.
Nyt oli hän valmis ryhtymään toimeen.
Sytytettyään hellaan mahtavan rovion hän pani tulelle keittiön
suurimman kattilan, johon kaasi vettä, sillä hän muisteli, että
puuronkeiton alkupuolella sopi säästäväisyyssyistä käyttää aluksi
vettä siihen saakka, kunnes ryynit alkavat pehmetä, jolloin on paras
aika ryhtyä keittämään maidossa. Sitäpaitsi täytyisi hänen, jos hän
aloittaisi suoraapäätä maidolla, hämmentää pataa pohjaanpalamisen
estämiseksi koko ajan, eikä hra Kenosella ollut mitään halua ryhtyä
puoleksi päiväksi kattilan hämmentämiseen.
Hra Kenonen mittasi kattilaan puolen kolmatta litraa ryynejä, arvellen
sen suunnilleen riittävän. Jolleivät pojat saa siitä kylläänsä, niin
syökööt leipää lisää.
Ensimmäinen vesi tuli hyvin likaiseksi ja sameaksi, jolloin hra
Kenonen hoksasi, ettei hän ollut muistanut pestä ryynejä. Lausuen
paheksumisensa siirtomaatavarakauppiaille, jotka laskevat liikkeeseen
epäsiistiä ja pesemätöntä tavaraa, kaatoi hra Kenonen likaisen veden
pois kattilasta ja pani uutta sijaan.
Koska hra Kenonen piti hellassa vireillä tulta, joka olisi tuottanut
kunniaa rautavalimon sulatusuunin hoitajalle, niin ei viipynytkään
kauan, ennenkuin kattila alkoi kiehua. Mutta samalla pani hän merkille,
että vaikka kattilassa olikin vettä eikä maitoa, osoitti keitos
kuitenkin pohjaanpalamisen oireita. Hra Kenonen tarttui vihaisesti
hierimeen ja alkoi hämmentää, sytytettyään sikarin.
Samassa alkoi uusi ilmiö herättää hänessä huolestumista. Hän oli pannut
kattilan puolilleen vettä ja ryynejä, mutta keitto alkoi nyt lisääntyä
itsestään omituisella ja hämmästyttävällä tavalla. Se oli kuin sadun
sammakko, joka tahtoi pullistaa itsensä härän kokoiseksi. Sen pinta
kohosi yhä korkeammalle ja korkeammalle, ja mikäli kattilan sisällys
pullistui, sikäli pullistuivat myöskin hra Kenosen silmät.
-- Ryynit paisuvat! huusi hra Kenonen, joka ei ollut tullut
ajatelleeksi sellaista mahdollisuutta, ja alkoi kiireesti ammentaa
kattilan sisällystä ensimmäisiin astioihin, mitkä käsiinsä sai.
Ammennettuaan kymmenkunta kauhallista arveli hän sen riittävän ja
jatkoi rauhoittuneena hämmentämistään, hämmentäen joukkoon myöskin
peukalonpään kokoisen pötkyn tupakantuhkaa, joka hänen sikaristaan
siinä kiireessä putosi pataan.
-- Lisänä rikka rokassa, lohdutti hra Kenonen itseään ja arveli, ettei
noin pieni määrä tuhkaa voi olla vahingoksi niin suuressa puuromäärässä.
Sitä lajia tavaraa tuli kuitenkin piakkoin kattilaan enemmänkin.
Hra Kenonen huomasi nimittäin, että tuli kattilan alla oli sammunut.
Polttopuut olivat näet kuivia risuja, joita herrasväki Kenonen, jolle
oli luvattu vapaat polttopuut, sai kerätä talon takana olevasta
metsästä. Ne olivat hyviä palamaan, melkein liiankin hyviä, sillä
ne paloivat valitettavan nopeasti loppuun, niin että rva Kenosen
keittäessä piti palvelustytön koko ajan tunkea lisää polttoainetta
pesään. Kun ei hra Kenosella ollut tällaista vakinaista lämmittäjää,
ja hän oli liian ylpeä turvautuakseen poikiensa apuun tässä
kunniakysymyksessä, niin tapahtui hänen keittopuuhissaan tuon tuostakin
keskeytys.
Onneksi oli hän arvannut varata tätä polttoainetta viereensä melkein
itsensä korkuisen pinon, ja hän tunki hellan täyteen uusia risuja ja
polvistui sitten puhaltelemaan, saadakseen tulen nopeammin syttymään ja
päästäkseen jälleen hoitamaan kattilaa.
Hra Kenosen keuhkot ja posket toimivat kuin pajan palkeet, ja hänen
silmilleen tuprahti nokea ja tuhkaa, josta melkoinen osa leijaili
riisiryynikattilaan. Hra Kenonen kirosi, mutta samassa, ehkäpä juuri
sanan voimasta, syttyikin tuli palamaan.
Hra Kenonen kaiveli juuri nenäliinan kulmalla enimpiä tuhkia pois
silmistään, kun hänen selkäpiitään värisytti ankara kohaus, samanlainen
kuin saunassa kuullaan silloin kun saunottaja lyö kipon vettä kuumalle
kiukaalle. Kun hra Kenonen ankaralla tahdonvoiman ponnistuksella sai
silmänsä auki, niin näki hän, että kattila oli taas kukkurapäänä ja
huomattavan suuri osa sen ylimmästä sisällyksestä valunut hellalle.
Hra Kenonen tempaisi kattilan tulelta ja kiristellen hampaitaan kaasi
hän puolet sen sisällyksestä likaämpäriin, noeten tässä toimituksessa
itsensä lopullisesti ja polttaen sitäpaitsi sormensa. Saatuaan
kattilan jälleen tulelle katseli hän sitä pelonsekaisella inholla ja,
puhallellen hyppysiinsä, huusi:
-- Kirotut ryynit! Ettekö te koskaan lakkaa paisumasta?
Tähän kysymykseen ei kattila antanut suoranaista vastausta, mutta
suurine korvineen näytti se hra Kenosesta hyvin ilkipintaiselta,
aasimaiselta ja epäilyttävältä. Hra Kenonen tunsi voimakasta kutsumusta
tarttua eteisen nurkassa olevaan kirveeseen ja ruhjoa sillä kattilan
romuksi.
Näytti kuitenkin siltä kuin olisivat ryynit, joko hra Kenosen uhkaavan
muodon takia tai omasta halustaan, vihdoinkin lakanneet paisumasta.
Se seikka tuotti hra Kenoselle melkoista helpotusta, sillä hän oli
alkanut tuntea epäilystä, etteivät ryynit olleetkaan mitään oikeita
kristillisiä riisiryynejä, vaan jotain noiduttua tavaraa.
Näissä vaihtelevissa puuhissa oli hra Kenosen aika kulunut kuin
siivillä, ja ennenkuin hän huomasikaan, oli kello jo kaksitoista.
Oikeastaan ei hän sitä silloinkaan itse huomannut, vaan muistuttivat
häntä siitä hänen omat poikansa, jotka pistivät päänsä sisään keittiön
ovesta ja kysyivät, joko he pian saavat aamiaista. Silloin sanoi hra
Kenonen, että hän maksaisi mielellään markan, jos saisi tietää, onko
muualla maailmassa sellaista hyvinlajiteltua ja edustavaa valikoimaa
ahmatteja ja suursyömäreitä yhdessä koossa kuin hänen perheessään, ja
käski poikiensa mennä hornaan, mieluimmin oikotietä, sillä hän oli
mielestään elättänyt heitä tarpeeksi kauan sekä alkoi tuntea väsymystä
ja elämäänsä kyllästymistä.
Pojat mulkoilivat toisiinsa ja hra Kenoseen, jota naamastaan
päättäen olisi tällä hetkellä voinut pikemmin luulla joksikin
hottentottiylimykseksi kuin hra Kenoseksi, ja nuori Jonas Kenonen otti
itselleen vapauden huomauttaa:
-- Isän naama on niin noessa!
-- Älä sinä sitä sure, poikani! vastasi hra Kenonen ylevästi ja
arvokkaasti. -- Nokisenkin naaman takana voi olla jalo ja miehekäs
sydän.
Kun ei aamiaisesta näyttänyt olevan tietoa lähitulevaisuudessa, ja
päivällisenkin kohtalo näytti epävarmalta, niin vetäytyivät Kenosen
pojat puutarhaan ja alkoivat siellä, karviaismarjapensaiden takana,
pitää Kallen johdolla mielenosoituskokousta. Pian kaikuikin hra Kenosen
korviin kimeä, kapinallinen laulu:
"Nälkä tääll' on aina vieraanamme.
Vaan kun korpit haaskoiltaan
Me kerran kaikki karkoitamme.
Niin päivä pääsee paistamaan,
Tää on viimeinen taisto..."
Hra Kenonen irvisti harmistuneena, kuullessaan tämän laulun, mutta
päätti suhtautua mielenosoitukseen yli-ihmisen välinpitämättömyydellä,
ja kaatoi nyt maitoa puurokattilaan.
Maitoa lisäsi hän keitokseen sen jälkeen tuon tuostakin, ei kuitenkaan
kovin paljoa kerrallaan, koska hän pelkäsi, ettei siitä muuten tulisi
puuroa koko viikolla. Samaan aikaan loppui tavallisesti tulikin
hellasta, kattila lakkasi kiehumasta, ja hra Kenosen täytyi taas ryhtyä
palkeeksi.
Ryynit eivät mitenkään tahtoneet pehmitä ja muuttua puuroksi.
Sitäpaitsi ei hra Kenonen tahtonut saada vetistä väriä ja makua pois
keitosta, ja alkoi vähitellen aavistaa syyn olevan siinä, että hän oli
aluksi keittänyt sitä vedessä. Saadakseen tulevaan puuroonsa jotain
makua lisäsi hän siihen puoli kiloa voita, muutamia lusikallisia
suoloja, pari kourallista perunajauhoja sekä, asiaa jonkin verran
tuumittuaan, annoksen vehnäjauhojakin.
Iltapäivällä tunsi hra Kenonen itsensä läpiväsyneeksi ja
surumieliseksi, jotapaitsi häntä vaivasi kalvava nälkä, mutta vihdoin
alkoi puurokin valmistua.
Kun rva Kenonen klo 7 aikaan illalla palasi Turusta, oli hra Kenonen
juuri saanut päivällispöydän katetuksi ja istuutunut siihen nälkäisine
poikineen. Katsellessaan puuroaan, joka nyt vihdoinkin valmiina ja
kymmenkunta kertaa pohjaanpalaneena höyrysi vadissa, näytti hra
Kenonen epätietoiselta ja miettiväiseltä, sillä sen näköistä ja
makuista riisiryynipuuroa ei hän vielä eläissään ollut syönyt, mutta
kun rva Kenonen kysyi, mitä se ruokalaji oli, jota hänen miehensä oli
valmistanut, niin kohotti hra Kenonen kulmakarvansa puoliväliin otsaa
ja sanoi jokaisen voivan nähdä, että se oli riisiryynipuuroa.
Äkkiä laski hra Kenonen lusikan syrjään ja käski viedä puuron sioille
sanoen, että naisväki oli antanut ryynien pilautua aitassa. Koska sitä
oli suuri kattilallinen, niin olivat siat sinä iltana odottamattomaksi
riemukseen revetä hra Kenosen riisiryynipuurosta.