Miellyttäviä kuvaelmia herrasväki Kenosen rauhallisesta perhe-elämästä
luonnon-ihanassa Luonnonmaassa
Palattuaan retkeltään Konstantinopoliin asettui hra Kenonen viettämään
hyvinansaitsemaansa kesälepoa perheensä keskuuteen luonnonihanuudestaan
ja hymyilevistä maisemistaan kuuluisaan Luonnonmaahan, ja tämä lämpöä,
raikkautta ja lintujen laulua uhkuva ympäristö muodosti oivallisen
ja sopivan kehyksen sille eloisalle, kauniille taululle, jonka
päähenkilönä oli liikemies Aukusti Bartholomeus Kenonen itse, ja
taideteoksen nurkkia ja laitapuolia täydentävinä sivuhenkilöinä hänen
vaimonsa, rouva Kristiina Kenonen, sekä heidän yhteiset jälkeläisensä,
nimittäin 12-vuotias Kalle Kenonen, 10-vuotias Heikki Kenonen,
8-vuotias Napoleon Kenonen, 6-vuotias Juhana Vilhelm Kenonen, 4-vuotias
Jonas Kenonen ja 2-vuotias Leena Kenonen.
Klo 8 aikaan aamulla nousi hra Kenonen vuoteeltaan, haukotteli
mahtavasti, veti laveat nimettömät ylleen, sysäsi jalkansa kulta-
ja hopealangoilla ylellisesti kirjailtuihin tohveleihinsa,
otti kylpylakanan kainaloonsa sekä lähti, uusien punaisten
housunkannattimien laahatessa takana maata, reippaasti kävelemään alas
rantaan, uimahuoneelle päin. Uimahuoneen portailla istuen hän sitten
varovaisesti pisti oikean jalkansa isonvarpaan veteen, värähti ja
sanoi "burr!", tunnusteli vettä varmuuden vuoksi vielä oikean kätensä
etusormellakin, mittasi veden lämpömäärän uimahuoneen seinällä olevalla
lämpömittarilla, tuli siihen johtopäätökseen, että mainittu laite,
uskollisena kaikkien lämpömittarien ikivanhoille traditsioneille,
valehteli joko tahallaan tai tietämättömyydestä, totesi, ettei merivesi
tänä kesänä lämmennyt ollenkaan, huokasi ja pesi kasvonsa, pyyhkien
ne sitten huolellisesti kylpylakanan nurkkaan. Senjälkeen palasi
hän virkeänä ja reippaana takaisin, valmiina kuluttamaan päivänsä
mahdollisimman mukavalla ja huolettomalla tavalla.
Keittiöstä, jossa rva Kenonen palvelustyttönsä kera hikipäin hääräsi,
levisi taloon ja sen lähimpään ympäristöön herkullinen paistin
tuoksu, ja puutarhan riippumatossa jännittävää, 50 pennin hintaista
salapoliisikirjaa lukeva hra Kenonen nuolaisi vaistomaisesti huuliaan.
Mutta mäeltä riihen takaa kuului valtaava melu. Siellä esittivät
Kenosen pojat valittuja kohtia Robinson Crusoen seikkailurikkaasta
elämästä. Kalle Robinson oli rakentanut havuista majan kuusen juurelle,
ja Perjantaina oli hänellä Jonas Kenonen, kun taas Leena Kenonen,
joka ei vielä kyennyt vaativammissa osissa esiintymään, oli sidottu
jalastaan nuoralla kiinni kuusen juureen näytelmässä tarvittavaksi
laama-eläimeksi, jonka virkavelvollisuuksiin kuului myöskin
vaihtoehtoisesti esiintyä tarpeentullen koirana ja haukunnallaan
varoittaa isäntäväkeään, milloin Robinsonin kotirauhaa uhkaavat
ihmissyöjä-Kenoset, Heikki, Napoleon ja Juhana Vilhelm, jousilla ja
nuolilla asestettuina, hiipien ilmestyivät näkösälle metsän reunasta.
Päivällisen jälkeen nukkui hra Kenonen tunnin tai pari sisällä
huoneessaan, heittäytyen sängylleen ja pannen sanomalehden kasvojensa
peitteeksi. Uneen vaivuttuaan hän sen kuitenkin pyyhkäisi kasvoiltaan,
ja nytpä joku vanha ja lihava, katossa istunut kärpänen katsoi ajan
tulleen tehdä lähempää tuttavuutta hra Kenosen houkuttelevannäköisen
nenän kanssa. Liideltyään varovaisesti muutamia kertoja hra Kenosen
ympärillä ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että tämä pelättävä mies
todellakin nukkui, rohkaisi kärpänen luontonsa, laskeutui hra Kenosen
nenälle ja syventyi seuraavassa silmänräpäyksessä tutkimuksiinsa.
Hra Kenonen huitaisi unissaan muutamia kertoja kasvojaan, jolloin
kärpänen aina levitti kepeät siipensä ja lensi pois, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä oli se jälleen hra Kenosen nenällä, korvassa tai
huulella.
Vihdoin heräsi hra Kenonen kesken makeimman ja raukeimman
päivällisunensa, ja nyt nähtiin todeksi runoilijan säkeet:
"Herännyt leijona on kiivas,
On julma hammas tiikerin,
Mut ihminen, min raivous riivas.
On hirmuisista hirmuisin".
Hra Kenonen vannoi yhtä nopeasti kuin kiukkuisestikin oikean Hannibalin
valan kaikkia kärpäsiä vastaan yleensä ja sitä vanhaa, lihavaa kärpästä
vastaan erityisesti, joka oli rohjennut ryhtyä tekoon, mitä ei edes
kunnallislautakunnan esimies olisi uskaltanut vastuulleen ottaa,
nimittäin hra Kenosen päivällislevon häiritsemiseen, ja asestettuna
tällaisia tilaisuuksia varten piirongin päällä olevalla vanhalla ja
tuhansien äkkikuoleman käsittäneiden kärpästen verestä kirjavalla
kärpäslätkällä ryhtyi hra Kenonen, lujasti päättäen joko kaatua itse
tai hävittää kaikki kärpäset, jollei nyt juuri koko maailmasta niin
ainakin omasta huoneestaan, sellaiseen ajojahtiin, että se sai kaikkien
lähistöllä olevien kärpästen sydämet vapisemaan. Käyttäen milloin
nopeutta ja voimaa rehellisessä hyökkäyksessä avoimella rintamalla,
milloin intiaanimaista väijymistä ja kavalaa hiipimistä, tuhosi hra
Kenonen puolessa tunnissa kaikki kärpäset ei ainoastaan seinistä, uunin
kyljestä ja ikkunaruuduista, vaan myöskin katosta, jonne ulottuakseen
hän rohkeasti ja reippaasti kapusi tuoleille ja pöydille, ollenkaan
välittämättä siitä, olivatko ne rakennetut hänen painoisensa miehen
niiden kantavuudelle asettamia vaatimuksia silmälläpitäen.
Jos olisi joku syrjäinen ollut näkemässä hra Kenosen suurta
kärpäsjahtia, niin olisi häneen varmaankin vaikuttanut
mieltäylentävästi ja mukaansatempaavasti nähdä tämän kunnioitettavan
ja erinomaisen miehen neronsa voimalla ja suurella nokkeluudella
ahdistavan kärpäset sellaisiin paikkoihin, joissa ei enää mikään
voinut pelastaa niitä hra Kenosen varmalta, surmaatuottavalta
iskulta, tai nähdä hänen uskomattomalla kätevyydellä lennossakin
vangitsevan, vieläpä vasemmalla kädellään, yhden ja toisen pelästyneen
kärpäsen, joka nipin napin oli juuri pelastunut kärpäslätkästä. Tämän
ihmeteltävän näppäryyden oli hra Kenonen saavuttanut jo varhaisessa
nuoruudessaan, jolloin hän kotikylänsä poikien keskuudessa nautti
suurta mainetta paikkakunnan etevimpänä kärpästen ja muiden lentelevien
hyönteisten vapaasta ilmasta nappaajana. "Mitä nuorena oppii, sen
vanhana taitaa", mutisikin hra Kenonen, rusentaessaan kiikkiin
joutuneen kärpäsen hyppystensä välissä kuoliaaksi.
Välistä hra Kenonen käveli pellonpientareilla, kädet seläntakana ja
sikari hampaissa. Kuvaavaa hänen kansanomaisuudelleen on, että hän
lukuisia kertoja antautui keskusteluihin yksinkertaisten ja hiljaisten,
pelloilla työssä olevien renkimiestenkin kanssa, puhuen heille
suurella asiantuntemuksella kyntöhevosista ynnä eri auranmuotojen
sopivaisuudesta kivikkoisissa tai kivettömissä pelloissa, sekä tarjoten
työn raskaan raatajalle siitä halpahintaisesta paperossikotelosta, joka
hänellä useimmiten oli taskussa tällaisten tapausten varalta.
Iltapäivällä saapui joskus läheisistä huviloista turkulaisia
liikemiehiä ja muita arvokkaita henkilöitä vaihtamaan ajatuksia
kaunopuheisen ja selväjärkisen hra Kenosen kanssa. Hra Kenosella sattui
silloin aina olemaan helposti käsillesaatavissa pullo jotain vanhaa
hyvää, joka erinomaisesti sopeutui kahvin lisäkkeeksi ja hetkisen
kuluttua lisäsi puheen joustavuutta.
Tulipa silloin tällöin talon isäntäkin istumaan hra Kenosen verannalle,
tuoden joskus naapuritalonkin isännän tullessaan. Silloin tarjosi
hra Kenonen sikareita, joissa oli kaunis vatsavyö, ja kun isännät
ihmetellen tunnustivat, etteivät he koskaan ennen olleet näin hienoja
sikareita nähneetkään, niin hymähti hra Kenonen tyytyväisenä, ilmoitti
sikarien hinnan ja sanoi tunnuslauseensa olevan: vain paras on kyllin
hyvää.
* * * * *
Hra Kenosen täten viettäessä rauhallista ja leutoa kesäelämää,
kooten uusia voimia tulevan talvikauden ponnistuksiin, synkkeni
Euroopan valtiollinen taivas synkkenemistään, ja jokainen uusi
päivä toi tullessaan uusia, uhkaavia viestejä, jotka eivät
kuitenkaan hetkeksikään häirinneet hra Kenosen mielentyyneyttä.
Ihmissyöjä-Kenosten kirkuna riihen takana, Robinsonin ampumien
tylppäkärkisten nuolten sattuessa heidän vähemmän jaloihin
ruumiinosiinsa, häiritsi häntä enemmän kuin Sarajevon murha, ja
housunkannattimien katkeaminen tuotti hänelle suurempaa huolta kuin
Itävallan ja Serbian välien kiristyminen.
Mutta lähimmät naapurit, jotka tietenkin olivat kuulleet hra Kenosen
äskeisestä ulkomaamatkasta, saapuivat hänen luokseen urkkimaan hänen
mielipiteitään suurvaltiollisista asioista, puhuivat ilmoista ja
vuodentulotoiveista sekä kysyivät lopuksi, mitä ulkomailla sodan
mahdollisuuksista arveltiin.
Hra Kenonen nojautui silloin taaksepäin korituolissaan karisti tuhkan
sikaristaan ja sanoi, että kaikki huhut sodan mahdollisuudesta olivat
turhia loruja. Muistaakseen ei hän matkallaan ollut nähnyt yhtään
sotamiestä, lukuunottamatta erästä vanhaa, ontuvaa ja kaikesta päättäen
eläkkeellä olevaa upseeria, joka oli matkustanut samassa vaunussa kuin
hänkin eikä ollut näyttänyt ensinkään sotaisen näköiseltä. Ja kuitenkin
oli hra Kenonen matkustanut halki miltei puolen maailman, edestakaisin.
Sitäpaitsi oli sota mahdoton eräästä yksinkertaisesta syystä.
Vieraat nyökäyttivät myöntävästi päätään ja sanoivat, että niin
aina... mutta kysyivät kuitenkin lopuksi hieman epäröiden, mikä se
yksinkertainen syy mahtoi olla.
Silloin hra Kenonen hyväntahtoisesti selitti, että kaikki maailman
sotajoukot tuhoaisivat nykyaikaisilla aseilla toisensa viidessätoista
minuutissa. Ja kun eräs vieraista, uskomattoman rohkeasti kylläkin,
rohkeni hieman epäillä sitä, niin myönsi hra Kenonen suopeasti,
vaikkakin salaa hieman kiihtyneenä, viisi minuuttia lisää, mutta ei
sekuntiakaan siitä yli.
Ja hra Kenonen löi kämmenellä reiteensä ja lupasi syödä vanhat housunsa
muhennokseksi laitettuina, jos eurooppalaisesta sodasta tosi tulee.
Saatuaan näin vakuuttavat takeet rauhan säilymisestä lähtivät naapurit
keventynein sydämin kotiinsa.