Hra Kenonen käy Naantalin kaupungissa ja palaa sieltä sekä
hämmästyneenä että suuttuneena
Mutta muutamien päivien kuluttua valtasi hra Kenosen toimeliaan hengen
jälleen matkustushalu, ja koska hän oli epäonnistunut yrityksessään
päästä kaukaiseen Konstantinopoliin, niin alkoi hän arvella, eikö
mahdollisesti retki melkoista lähempänä olevaan, vaikkakin tuntuvasti
pienempään Naantalin kaupunkiin, jonne oli vain tuo verraten
vähäpätöinen 3 kilometrin matka, onnistuisi paremmin. Tavallisella
päättäväisyydellään ja nopeudellaan panikin hän tämän suunnitelmansa
täytäntöön, astui eräänä päivänä klo 12 laivaan ja astui arvokkaasti
laivasta Naantalin laiturille tasan puolen tunnin kuluttua, jolla välin
laiva oli ehtinyt poiketa viidessä muussakin laiturissa.
Hra Kenonen huomasi Naantalin kaupungin erittäin miellyttäväksi ja
kodikkaaksi pisteeksi synnyinmaansa kartalla, mutta pudisti vakavasti
päätään ajatellessaan mahdollisuutta, että hänen täytyisi siirtää
sinne varsinainen toimintansa. Sillä hra Kenosen kaltainen liikemies
tarvitsee ennen kaikkea laajan, suuren ympäristön, jossa hänellä
on mahdollisuudet päästää kaikki pursuvat ja kuohuvat voimansa ja
liikemieskykynsä valloilleen. Tahtoopa välistä itse Helsinkikin käydä
hänelle liian ahtaaksi, niin että hänen täytyy siirtyä viikoksi tai
pariksi Pohjanmaan lakeuksille, saadakseen ilmaa keuhkoihinsa ja
voidakseen ojennella raajojaan. Naantalissa hän kiireen tullen --
ja toimessa ollessaan on hänellä aina kiire -- löisi ensimmäisessä
käänteessä nenänsä lähimmän talon nurkkaan.
Käveltyään Naantalissa yhden tunnin hra Kenonen tunsi osaavansa tämän
kaupungin ulkoa ja tuhautti kärsimättömästi sieraimiaan, joutuessaan
viidennen kerran erään puiston keskessä olevan vesimyymälän eteen.
Muudan vanhahko Naantalin kaupungin alkuasukas, joka näki hra Kenosen
olevan ensi kertaa paikkakunnalla, kysyi häneltä, oliko hän jo käynyt
kirkossa, jota hän väitti Naantalin suurimmaksi nähtävyydeksi. "Kirkko
kuin kirkko... kyllä minä olen niitä nähnyt", vastasi hra Kenonen ja
kysyi vuorostaan, milloin ensimmäinen laiva lähtisi.
Saatuaan kuulla sen lähtevän vasta kello neljän aikaan tajusi hra
Kenonen, että hänellä oli nyt runsaasti kaksi tuntia ylimääräistä
aikaa, jota hänen olisi vaikea saada tyydyttävästi kulumaan. Hän
alistui kuitenkin välttämättömyyden pakkoon, koska ei mikään muukaan
näyttänyt auttavan, kapusi Kuparivuorelle ja katseli sieltä käsivarret
rinnalla ristissä allaan olevaa maisemaa kuin vangittu Napoleon pienen
saarensa korkeimmalta, kalliolta sitä ahdasta valtakuntaa, johon
kohtalon sokea käsi oli mahtavan kotkan kiinnikytkenyt.
Hra Kenonen laskeutui alas Kuparivuorelta ja käveli ikävystyneenä
kuudennen kerran ennenmainitun vesimyymälän ohitse. Koska ensimmäinen
puolitusinaa tapaamisia täten oli tullut täyteen, osti hra Kenonen
sen kunniaksi lasin mehuvettä ja siirtyi sitten kylpylaitoksen
puistoon, jossa hän istuutui muutamalle penkille, mahdollisimman
kauas koreavärisissä kesäpuvuissaan keikailevista vierasmaalaisista
kylpyvieraista, ja alkoi kantapäillään piirustella käytävän hiekkaan
mittausopillisia kuvioita. Hra Kenosen silmät ovat kyllä nekin olleet
aikoinaan avoimet naisellisille suloille ja muulle maalliselle
turhuudelle, mutta iän karttuessa on hänkin vakiintunut, jotapaitsi
hän on niin paljon maailmaa nähnyt mies, ettei pienen kylpyläkaupungin
vierasnäyttely voi tarjota hänelle mitään erikoisesti uutta ja
mieltäkiinnittävää.
Jokseenkin tähän suuntaan kiersivät hra Kenosen ajatukset melkein
tahdottomasti, itsetiedottomasti ja epäselvästi, kun hän samassa
havahtui mietteistään siihen, että hänen jalkainsa juureen putosi
naisten käsilaukku, sellainen salaperäinen esine, jota ilman
kaupunkilaisnainen ei voi ottaa yhtään askelta porttinsa ulkopuolelle.
Hra Kenonen huomasi sen pudonneen eräältä pitkäkasvuiselta ja laihalta,
melkoisen miesmäisesti puetulta ja kävelevältä naishenkilöltä, ja kun
hra Kenonen tarpeen vaatiessa on itse kohteliaisuus, niin kiiruhti hän
nostamaan käsilaukun maasta ja ojentamaan sen omistajattarelleen, joka
itsekin oli huomannut sen putoamisen ja kääntynyt sitä noutamaan.
-- Kiitos! sanoi nainen ja istuutui sitten, hra Kenosen ikäväksi
pettymykseksi, samalle penkille, jolla hra Kenonenkin istui.
Nainen, jolla oli silmälasit nenällä, mutta jonka tukka ei kuitenkaan
ollut lyhyeksi leikattu, aloitti kursailematta keskustelun hra Kenosen
kanssa, sanoi tulleensa usein hra Kenosta vastaan Helsingin kaduilla
sekä siis tuntevansa hänet ulkonäöltään, ja alkoi sitten puhua sodan
uhasta. Hänellä tuntuivat kaikki asiat olevan valmiina pääkopassa,
niin ettei hra Kenosen tarvinnut muuta kuin kuunnella valmista, ja hän
sanoi, että sodat niinkuin kaikki muukin paha tässä maailmassa johtuu
siitä, että ohjakset ovat miesten käsissä.
-- Kenenkäs käsissä niiden sitten pitäisi olla? kysyi hra Kenonen äkkiä
ja mullisti silmiään. -- Lastenko?
-- Ei, vaan _naisten!_ vastasi toinen tarmokkaasti.
-- Te taidatte olla niitä naisasianaisia, joista minä olen jotain
juttua kuullut? kysyi hra Kenonen epäluuloisesti ja siirtyi
varovaisuuden vuoksi hieman kauemmaksi naapuristaan.
Viimemainittu myönsi kuuluvansa tuohon hra Kenosen pelkäämään luokkaan,
jolloin hra Kenonen heti siirtyi penkin toiseen päähän.
-- No älkää nyt lähtekö karkuun? sanoi hänen uusi puhekumppaninsa. --
En minä teitä pure!
-- Kuka sen tietää! mutisi hra Kenonen. Mutta koska naisasianainen oli
vedonnut hänen rohkeuteensa, niin jäi hän tietysti paikoilleen ja sanoi:
-- Mitä niihin sotiin tulee, niin luulen, ettei tässä maailmassa olisi
yhtään rauhallista päivää, jos naiset olisivat vallassa. Minä en ole
vielä koskaan tavannut kahta naista, jotka olisivat olleet oikein
hyvässä sovussa keskenään ja joiden välille ei ennemmin tai myöhemmin
olisi tullut toraa. Se olisi kamala tapaus, jos naiset saisivat vallan
käsiinsä... mutta eiväthän ne sitä toki onneksi milloinkaan saa, lisäsi
hra Kenonen luottavaisesti.
Kuullessaan näin taantumuksellista puhetta innostui naisasianainen
väittelemään hra Kenosen kanssa aatteistaan, ja vaikka hra Kenosella
on vastaus aina valmiina siinä kuin jollain toisellakin, niin täytyy
meidän tunnustaa, että tämä harvinainen mies tällä elämänsä kohdalla
ensi kerran todellisesti pelkäsi joutuvansa tappiolle, sillä se
tapa, jolla naisasianainen pommitti häntä yllättävillä väitteillä,
välikysymyksillä, huudahduksilla, historiallisilla tapahtumilla sekä
ivan ja pilkan myrkytetyillä nuolilla, joita vastaan rehellinen ja
vakaamielinen hra Kenonen oli jokseenkin turvaton, oli aivan tavaton.
Hra Kenonen sai lyhennetyssä ja kootussa painoksessa silmilleen
kaikki ne muistutukset, joita naisilla on Saaran ja Hagarin päivistä
alkaen ollut miehiä ja heidän toimenpiteitään vastaan esitettävänä.
Ja kaikkien nykyisten epäkohtien pohjimmaisena syynä, sai hän
kuulla, on se suuri kasvatusopillinen virhe, että pojat saavat
erilaisen kasvatuksen kuin tytöt ja saavat leikkiä erilaisia leikkejä
hevosilla, pyssyillä ja miekoilla, jotka kasvattavat heissä raakuutta
ja verenhimoa. Sentähden on pojat kasvatettava samalla tavoin kuin
tytötkin, jotta heistä kasvaisi kilttejä ja hyödyllisiä jäseniä tähän
yhteiskuntaan.
-- Kilttejä lammasnahkaisia tohvelisankareita! ärjäisi hra
Kenonen, joka oli lopulta alkanut yhä enemmän ja enemmän menettää
mielenmalttiaan, etenkin sen vuoksi, ettei hän mitenkään tahtonut saada
suunvuoroa.
Ei ole aivan mahdoton sekään peloittava otaksuma, että hra Kenosen
ja naisasianaisen väittely, joka oli alkanut kohota niin korkeaan
äänilajiin, että se herätti Kasinon verannalla päivällistään syövän
kylpyläyleisön huomiota, olisi muuttunut suoranaiseksi käsikähmäksi,
jollei hra Kenonen olisi samassa huomannut, että kello oli viittä
minuuttia vailla neljä, ja alkanut hyvästiä sanomatta juosta laivalle.
* * * * *
Hra Kenonen palasi Naantalista sekä hämmästyneenä että suuttuneena
kaikesta siitä, mitä hän oli naisasianaiselta kuullut, ja päästyään
sisään sanoi hän rva Kenoselle saaneensa silmänsä auki ja nyt vasta
täysin käsittävänsä ne jumalattomat ja lainvastaiset päämaalit, joihin
kirotut naisasianajajat pyrkivät.
Rva Kenonen käski hänen puhua suunsa puhtaaksi, minkä hra Kenonen
siekailematta tekikin. Ja kun rva Kenonen sitten sanoi, ettei hän voi
huomata mitään väärää ja nurinkurista Naantalissa olevan "suffraketun",
niinkuin hra Kenonen häntä nimitti, mielipiteissä, niin kohotti hra
Kenonen oikean kätensä ylös, ikäänkuin manatakseen taivasta sen
todistajaksi, mitä hänen oman perheensä keskuudessa tapahtui. Hra
Kenonen käveli sitten koko iltapäivän pitkin askelin permannolla,
heilutellen käsiään ja koettaen saada aviopuolisonsa luopumaan
turmiollisesta maailmankatsomuksestaan, mutta kun myöskin rva Kenonen
varsin hyvin tietää, mitä hän tahtoo ja mitä hän ei tahdo, niin ei
hra Kenosen kaunopuheisuus tällä kertaa kantanut mitään mainitsemisen
arvoisia hedelmiä, ja raskaalla, katkeroituneella sydämellä meni hän
sinä iltana nukkumaan.
Seuraavana aamuna lähti hra Kenonen Turkuun, ja kun hän sieltä palasi,
niin oli hänellä kainalossaan joukko paketteja. Sitten kutsui hän pojat
eteensä, ja kun koko joukko oli saapuvilla, piti hra Kenonen, kasvojaan
omituisesti vääristellen ja luoden rva Kenoseen silloin tällöin
merkillisiä silmäyksiä, pienen puheen, jossa hän tunnusti olleensa
ymmärtämätön isä, joka vasta vanhoilla päivillään on saanut tietää,
miten poikia on kasvatettava.
Nuoret Kenoset kuuntelivat tätä harvinaista esitystä hämmästyksellä,
jolla ei enää ollut mitään rajoja, kun hra Kenonen hitaasti aukaisi
pakettinsa ja antoi kullekin pojalle kirjavan, posliinipäisen
nuken sanoen, että ajat ovat nyt suuresti muuttuneet ja ettei hän
halua ottaa omalletunnolleen poikiensa kasvamista raakalaisiksi ja
maantierosvoiksi. Uudet, hameniekat isännät olivat nyt astumassa
Euroopan kohtaloiden johtoon, ja sen vuoksi on parasta, että myöskin
Kenosen pojat ajoissa alkavat tottua uuteen järjestykseen. Itse oli
hän, hra Kenonen, ehkä liian vanha saadakseen sopivaa tointa uudessa
akkaväen tuhatvuotisessa valtakunnassa, mutta ahkeralla harjoituksella
ja hyvällä tahdolla toivoi hän sentään voivansa vielä mahdollisesti
kehittyä kätilöksi, kuppariksi tai pesumatamiksi.
Senjälkeen käski hra Kenonen, joka oli saanut mielestään tarpeeksi
nolatuksi rva Kenosta, poikiensa mennä hiiteen ja viedä nuket
mennessään, ja pojat luikkivat hämillään metsään, jossa he
hirttivät uudet lahjansa puiden oksiin ja alkoivat ammuskella niitä
kaaripyssyillään, leikkien punanahkoja, jotka kiduttivat kynsiinsä
joutuneita valkonaamaisia sotavankeja.