Hra Kenonen lähtee aivan odottamatta pitkälle matkalle, jolta hän
kuitenkin yhtä odottamatta palaa takaisin
Oli lämmin alkukesän iltapäivä, mutta hra Kenosen asunnossa
Fredrikinkadun varrella maamme pääkaupungissa vallitsi kuitenkin
olosuhteisiin katsoen verraten tyydyttävä ilmasto, sillä toisella
puolen katua oleva kasarmimainen viisikerroksinen kivimuuri loi
varjonsa juuri hra Kenosen ikkunoihin, ehkäisten auringonsäteiltä
pääsyn m.m. siihen rauhoitetuksi julistettuun pyhättöön, jonka
avoimesta ikkunasta sikarinsavukiekurat hiljalleen ja hätäilemättä
purjehtivat pois kunnioitettavan aiheuttajansa, hra Kenosen lähimmästä
ympäristöstä, ja jossa mainittu kunnioitettava henkilö, hra Aukusti
Bartholomeus Kenonen, leposohvallaan sulatteli yhtä maukasta kuin
voimakastakin päivällistään.
Oli, niinkuin sanottu, lämmin iltapäivä, josta syystä hra Kenonen
loikoilikin leposohvallaan paitahihasillaan ja sukkasillaan. Hän oli
nukahtanut puolen tuntia sekä herännyt erinomaisesti virkistyneenä niin
hengen kuin ruumiinkin puolesta, ja nyt hän, ei enää aivan selällään,
mutta ei ihan kyljelläänkään maaten tutki suurella mielenkiinnolla
laajahkoa, onnistuneilla valokuvilla kaunistettua matkakertomusta
Etelä-Euroopasta, hymähdellen silloin tällöin puoliääneen itsekseen
ja vaipuen lopuksi haaveiluihin, jollaiset eivät usein hänen
käytännöllistä, todellisuuden varmalla ja vankkumattomalla pohjalla
pysyvää ajatustaan askarruttaneet.
Miten hra Kenosen ajatus tällä kertaa liittyi ajatukseen, mielikuva
mielikuvaan, sitä voisi tuskin hra Kenonen itsekään tarkemmin selittää,
ja vielä vähemmän sitä, miten nämä ensin irrallisina haihattelevat
haaveet, mielikuvat ja ajatukset äkisti kokoontuivat yhdeksi ryhmäksi,
sulautuivat toisiinsa, jähmettyivät kiinteäksi kokonaisuudeksi ja
kiteytyivät varsin merkilliseksi päätökseksi nopeudella, jonka täysin
uskoo ja käsittää vain se, joka henkilökohtaisesti tuntee tämän
suuripiirteisen miehen ja hänen erinomaisen päättäväisyytensä elämän
ratkaisevissa käännekohdissa.
Hra Kenosen sisässä, hänen toimeliaassa henkisessä työpajassaan tällä
hetkellä tapahtuva elementtien purkauksen kaltainen mullistus kuvastui
hänen kunnioitusta herättävässä ruumiillisessa olemuksessaan siten,
että hänen hengityksensä melkein salpautui, hänen päälaelta harvennut
tukkansa alkoi kohota kiihdyttäväksi töyhdöksi, hänen suuri, vankka ja
luonteenlujuutta todistava leukansa loksahti alaspäin, hänen tukeva
vatsansa pysähtyi rauhallisessa, säännöllisessä liikkeessään ylös ja
alas, hänen pitkät ja tuuheat, vähän riippuvat viiksensä värähtelivät
ja hänen kieltämättä jossain määrin ulkonevat silmänsä, jotka
sydämetön ivakuvien piirustaja mahdollisesti saattaisi, tapansa mukaan
liioitellen, kuvata jämeiksi mulkosilmiksi, pysähtyivät tuijottamaan
vastapäisellä seinällä riippuvaan kauppaneuvos Sampion suurennettuun
valokuvaan, jonka kauppaneuvos itse, liikkeensä täyttäessä 35 vuotta,
oli kunnioituksella ja kiitollisuudella lahjoittanut arvossapidetylle
liiketuttavalleen ja henkilökohtaiselle ystävälleen A.B. Kenoselle.
* * * * *
Kolmen sekunnin kuluttua hyökkäsi hra Kenonen ylös, huusi rva
Kenoselle ruokasaliin, että kapsäkki oli korkeintaan puolen tunnin
kuluessa pakattava täydelliseen ja ehdottomaan matkakuntoon, vilkaisi
kelloonsa, alkoi kiskoa toista kenkää jalkaansa ja saatuaan sen
paikoilleen potkaisi kiireessään ja vahingossa toisen kenkänsä syrjään
ja huomasi sitten potkaisseensa sen niin kauas leposohvan alle,
ettei hän ulottunut sitä sieltä noin vain tempaamaan, vaan hänen
oli pakko laskeutua sohvan ääreen permannolle yhtä epämukavaan kuin
hänen kaltaiselleen henkilölle vähemmän arvokkaaseenkin asentoon.
Näin haparoidessaan sohvan alle sadatteli hän kenkää, sohvaa ja
rautatiehallitusta, viimemainittua tällä kertaa etupäässä siitä
kylläkin oikeasta ja pätevästä syystä, että se, epäilemättä pelkästä
virkavaltaisuudesta ja kiusanteon halusta, on määrännyt kaikki
junat lähtemään aina puoli tuntia liian aikaisin. Saatuaan vihdoin
piilossa olleen kenkänsä esille antoi hän sille kengitetyllä jalallaan
vihaisen rangaistuspotkun, ja kurituksensa saanut jalkine poukahti
ikkunalautaan, jolloin hra Kenonen alkoi sadatella sitä kuin ihmeen
kautta välttynyttä mahdollisuutta, että se olisi rikkonut ikkunan tai
lentänyt avoimesta ikkunanpuoliskosta ulos Fredrikinkadulle, jossa
usein liikkui enemmän tai vähemmän epäilyttävää ja omistusoikeuden
pyhyydestä välinpitämätöntä kansanainesta.
Rva Kenonen, joka luuli hra Kenosen lähtevän Hämeenlinnaan, minne hänen
oli ollut aikomus matkustaa johonkin niistä lukuisista kokouksista,
joihin hra Kenosen yhteiskunnallisena henkilönä täytyi tuhlata
kallista aikaansa, kysyi kapsäkin äärestä viereisestä huoneesta, hra
Kenosen juuri taistellessa ratkaisevaa taistelua kirotun kauluksen
ja vielä kirotumman niskanapin kanssa, riittääkö yksi paita, jolloin
hra Kenonen, jolla oli hirmuinen kiire -- älä _koskaan_ lykkää
huomiseksi sitä, minkä voit tänä päivänä tehdä, on nimittäin hra
Kenosen järkähtämättömin elämänohje -- hermostui melkoisesti ja sanoi
katkerasti hänen oman, laillisesti vihityn vaimonsa nähtävästi pitävän
häntä tavallisena jätkänä ja maankiertäjänä, koska aikoi lähettää hänet
kaukaiseen Konstantinopoliin ja mahdollisesti onnelliseen Arabiaan
saakka ainoastaan yksi paita kapsäkissä.
-- _Konstantinopoliin!_ huusi rva Kenonen sydäntäsärkevällä äänellä
ja vaipui osittain tainnoksissa kirjavalle lattiamatolle, mutta koska
hra Kenosella ei parhaalla tahdollaankaan ollut aikaa ryhtyä häntä
virvoittelemaan, niin sulloi hän kapsäkkiin niin paljon paitoja kuin
ehti piironginlaatikosta parilla kelpo otteella käsiinsä kahmaista.
Hän tosin jo silloin huomasi, että niistä ainakin puolet oli rva
Kenosen paitoja, mitkä hän tunsi pitseistä, mutta hänellä ei nyt ollut
tilaisuutta ryhtyä niitä lajittelemaan ja erottelemaan, sillä junan
lähtöön oli enää kaksikymmentä minuuttia.
-- Lähetän hänen paitansa vakuutetussa postipaketissa takaisin
Konstantinopolista, mutisi hra Kenonen ja alkoi etsiä hammasharjaansa,
joka oli ollut kateissa viime Tukholmanmatkasta lähtien.
Hra Kenonen käyttää näet matkoilla ollessaan _aina_ hammasharjaa,
jonka hän hotelliin saavuttuaan pistää vesilasiin pesupöydän reunalle,
ottaen sen lähtiessään samasta paikasta yhtä koskemattomana kuin on
sen siihen pannutkin ja säästäen siten luonnollisesti sekä harjaa
että aikaa ja hampaitaan. Ja koska ajatus matkustaa Konstantinopoliin
ilman hammasharjaa tuntui hänestä kutakuinkin yhtä mielettömältä
kuin lähtö pohjoisnavalle ilman villasukkia ja kompassia, niin
sieppasi hän makuukamarista rva Kenosen hammasharjan, pistäen sen
päällimmäiseksi kapsäkkiin, sulki kapsäkin voimakkailla tempauksilla,
litistettyään sen umpeen koko elävällä painollaan, nosti tämän
kokeneen ja uskollisen matkatoverinsa eteiseen ja alkoi juuri kiskoa
ylleen harmaata päällystakkiaan, kun rva Kenonen toipui hetkellisestä
voimattomuudentilastaan ja juoksi myöskin eteiseen, heittäytyi hra
Kenosen kaulaan, mitä ei tiettävästi ollut tapahtunut yhdeksän
viimeksikuluneen vuoden aikana, vannotti äkkituumaista miestään
luopumaan oudosta ja hurjasta aikeestaan ja rukoili, ettei hän hylkäisi
isänmaataan ja kotiliettään eikä luopuisi Lutherin uskosta, johon
hänet oli kastettu, ei pettäisi avioliittolupaustaan eikä vaipuisi
inhoittavaan turkkilaiseen monivaimoisuuteen.
Kun hra Kenosella nyt, niinkuin jo edellä on käynyt selville, oli
todellakin kiire, niin ei hän ehtinyt antamaan minkäänlaisia lupauksia
enempää toisessa kuin toisessakaan suhteessa, vaan -- huomautettuaan
kuitenkin ohimennen, että hänet on kastettu vain hätäkasteessa --
karisti hän rva Kenosen kaulastaan ja puristi hyvästiksi hänen
kättään, mikä ei kuitenkaan sattunut olemaan rva Kenosen käsi, vaan
eteisen vaatenaulakossa riippuvan sadetakin vasen hiha, suuteli
epähuomiossa vaateharjaa, sylkäisi ja juoksi ulos, kapsäkki toisessa
ja rva Kenosen punainen päivänvarjo toisessa kädessään, huutaen
mennessään rappukäytävässä, että hän kirjoittaa heti lisää, antaen
silloin tarkempia tietoja ja määräyksiä. Rva Kenonen seisoi vielä
neljännestunnin kuluttua eteisessä, hiukset hajallaan ja katseessa
kauhun ilme, kun asemalta tuli eräs kantaja, joka toi rva Kenosen
punaisen päivänvarjon sekä terveisiä hra Kenoselta, että hän oli
ehtinyt juuri parahiksi junaan, viimeisen vaunun takasillalle, miltä
hän oli junan vieriessä asemalta heittänyt kantajalle yhden markan ynnä
punaisen päivänvarjon, huutaen sitten, kämmeniään suun edessä torvena
pitäen, osoitteensa sekä jotain muuta, jota kantaja ei kuitenkaan junan
jyrinän ja välimatkan pitenemisen vuoksi ollut kuullut.
* * * * *
Seuraavana päivänä saapui asiaan lisävalaistusta, postin tuodessa
rva Kenoselle junassa kirjoitetun kirjeen hra Kenoselta, missä
viimemainittu, jolla sivumennen sanoen on aina sellaiset paperit kuin
passit ynnä muut kunnossa, ilmoitti päättäneensä virkistyksekseen ja
yleissivistyksensä kartuttamiseksi tehdä matkan Konstantinopoliin, kuka
tiesi Pyhälle maallekin ja onnelliseen Arabiaan, käski rva Kenosen
olla hyvässä turvassa ja muuttaa kesän ajaksi Luonnonmaahan Naantalin
lähelle, jossa asuu luotettavaksi ja rauhalliseksi tunnettu väestö,
sekä käydä kolmesti viikossa, sikäli kuin katsoo siihen syytä olevan,
kylpemässä Naantalissa liikaa lihavuutta vastaan, ja pitää poikia
kurissa, etteivät he ylimielisellä käytöksellään häväisisi isänsä
kunniallista nimeä ja vastoin asetuksia ja sakkotauluja tallaisi tai
muuten vahingoittaisi Naantalin kaupunkia mahdollisesti kaunistavia
istutuksia ja kukkalaitteita, jotka ilahduttavat luonnonkauneuden
ystävää ja luovat viihdytystä kivulloisen kylpyvieraan rauhattomaan
rintaan. Lopuksi lupasi hra Kenonen pysyä yleensä oppi-isämme Lutherin
uskontunnustuksen kannalla, mikäli eivät ankarat ja hengenvaaralliset
asianhaarat pakoittaisi joskus tilapäisesti löysäämään sen pykälistä
uskonkiihkoisuudestaan ja ahdasmielisyydestään tunnettujen musulmanien
keskuudessa. Mitä erityisesti aviolupaukseen tulee, niin pitää hra
Kenonen sen yhä edelleenkin voimassa, huomauttaen sulkumerkkien
välissä, että turkkilaiset naiset, jotka huokaavat rutivanhoillisten
säädösten ja mustasukkaisten miestensä orjuudessa, ovat yleensä
hunnutettuja, niin ettei niistä tiedä, mikä on nuori, punaposkinen
tyttö ja mikä vanha, hampaaton akka. Kirjeen viimeisellä sivulla kysyi
hra Kenonen, oliko päivänvarjo, jonka hän väitti rva Kenosen tupanneen
hänen kainaloonsa sateenvarjon sijasta, tullut takaisin, ja oliko
kantaja muistanut sanoa, että kassakaapin avain oli kirjoituspöydän
vasemmassa alalaatikossa ja viimemainitun laatikon avain hra Kenosen
kapsäkissä.
Rva Kenonen muutti jäljellä olevine perheineen heti Luonnonmaahan,
kauniissa lahdenpoukamassa olevaan taloon, jonka kaikesta huoltapitävä
hra Kenonen Turun läpi kulkiessaan oli sekä ehtinyt että muistanut
tilata perheelleen kesäasunnoksi, eikä hra Kenosesta sitten kuulunut
muuta kuin yksi Trelleborgissa postiin pantu tavallinen kuvaton
postikortti, johon oli suurilla, mutta hieman epävarmoilla kirjaimilla
kirjoitettu hra Kenosen helposti tunnettavalla käsialalla ainoastaan
seuraava, kolminkertaisesti alleviivattu sana:
"_Suuremmoista_!!"
Rva Kenonen koetti turhaan miettiä, mikä hra Kenoseen oli niin
suurenmoisen vaikutuksen tehnyt, ja meni sitten kieltämään poikia
ajelemasta talon kanoja.
* * * * *
Seuraavana iltana, kun rva Kenonen istui avonaisen ikkunan ääressä,
parsien poikien sukkia, hengittäen puutarhasta leviävää syreeninkukkien
tuoksua ja katsellen peilityynessä Naantalin salmessa Kultarantaan päin
lipuvaa palkovenhettä, hän näki vanhanpuoleisen miehen soutavan niemen
takaa laituriin ja nousevan maihin. Sitten hän kuuli miehen huutavan
vähän ylempänä rantapengermällä kiviä nakkeleville pojille:
-- Asuuks tääll rouva Kenonen? Mull olis hälle kiireellinen telegrammi!
Rouva Kenosen sydäntä kouristi, ja henkisillä silmillään hän näki
rakkaan miehensä lepäävän vaaleana ja jäykkänä mustilla paareilla
keskellä Konstantinopolin katua, uhkaavannäköisen turkkilaisen
roskajoukon tungeskellessa paarien ympärillä ja fetsipäisen
turkkilaisen lääkärin tri Ali Baban, nenällään siniset sankalasit
ja leuassaan ruskea parta, kumartuessa koettelemaan hra Kenosen
sydäntä. Ja lääkäri kohottaa päätään ja sanoo turkin kielellä ja
kumealla äänellä: "Kuollut!" ja julmat turkkilaiset hymyilevät
vahingoniloisesti. Päivä paistaa ja minareettien huiput kylpevät Etelän
auringon kultaisessa hohteessa, jonka säteet säälien hyväilevät myöskin
hra Kenosen iäksi kalvenneita kasvoja...
Ennen näitä silmänräpäysvalokuvia hra Kenosen surullisesta kohtalosta
oli maailma jo ennättänyt musteta rva Kenosen silmissä, mutta kooten
kaikki voimansa nousi hän ylös ja juoksi rantaan, tempaisi sähkösanoman
vanhanpuoleisen miehen kädestä, huusi "oih!" ja vaikeroi, ettei hän
uskalla sitä avata, koska hänen sydämensä ja aavistuksensa sanoo
hänelle, että Kenoselle on tapahtunut jotain hirveätä, ja että
hän on nyt leski ja hänen hennot poikansa turvattomia orpolapsia,
joilla ei tänään ole tietoa siitä, mitä he huomenna voivat suuhunsa
panna. Tämän synkän uutisen kuullessaan avasivat nuoret Kenoset
harvinaisella yksimielisyydellä kitansa ja alkoivat parkua pahalla
äänellä huutaen, että he tahtovat voileipää ja maitoa ja juustoa ja
viiliä, viimemainittua jauhosokerilla ja inkiväärillä höystettynä,
ja rva Kenonen avasi sähkösanoman, mutta pudotti sen maahan, tarttui
päähänsä ja huusi vielä kerran: "oih!" Sitten hän tointui hieman, nosti
vapisevin käsin sähkösanoman ja luki seuraavat sanat:
"Katso perään ettei Kalle putoo mereen.
_Kenonen"_.
Rva Kenonen sulki miettiväisenä sähkösanoman, maksoi vanhanpuoleiselle
miehelle 1 mk. 25 p., minkä vanhanpuoleinen mies otti vastaan sen
näköisenä, kuin olisi hän oikeastaan ollut saapa 2 mk., ja loi sitten
katseensa vanhimpaan ja siis myöskin viisaimpaan poikaansa Kalleen,
joka täydellä voimallaan ja vakaumuksen lämmöllä itkeä kohotteli
orpoutensa haikeutta, huomasi tämän nuorukaisen likaisimmaksi olennoksi
koko Luonnonmaan luomakunnassa ja kysyi sen johdosta, eikö hänen
tapansa ole ensinkään käydä uimassa.
Kalle Kenonen pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi, että merivesi
on niin suolaista ja kylmää, että hän saa lavantaudin, ja
uimaranta niin huono -- teräviä kiviä pohjassa -- ja hänen oikea
jalkapohjansa vielä kipeänä siitä, kun hän sen polkaisi ruostuneeseen
rautanaulaan. Yleensä huomasi rva Kenonen myöskin tämän nuoren
lehvän Kenosten viheriöitsevässä sukupuussa tuntevan koko suvulle
yhteistä kammoa vettä, niinhyvin suolaista kuin makeaakin kohtaan,
joten hän ei katsonut tarpeelliseksi ryhtyä mihinkään erikoisiin
varovaisuustoimenpiteisiin hra Kenosen kiireellisen sähkösanoman
johdosta.
Neljäntenä päivänä edellä mainitun sähkösanoman saapumisesta ilmestyi
hra Kenonen hikisenä ja huolestuneena ja kapsäkki kädessä höyrypursi
"Nådendalista" eli Näärentaalista, niinkuin raisiolaiset sanovat,
laiturille, kiiruhti ylös taloon ja huusi jo portilla, ovatko pojat
kotona ja oliko Kalle pelastunut, ja kun pojat olivat tulleet
saapuville ja asetetut riviin, luki hra Kenonen heidät kahteen
kertaan ja tukisti kummallakin kerralla heitä jokaista vuorostaan,
ilmeisestikin tullakseen täysin vakuutetuksi siitä, että he todellakin
olivat eläviä Kenosia eivätkä vain joitakin henkimaailman utuisia ja
häipyviä Kenos-ilmestyksiä. Sitten kiinnitti hän erikoisen huomionsa
rivin pisimpään mieheen eli Kalleen ja lupasi piestä hänet siniseksi ja
gredliiniksi, jos hän vielä toisen kerran rohkenee hukuttaa itsensä.
Mutta kun rva Kenonen sanoi, etteivät pojat olleet missään
hengenvaarassa olleetkaan, ja kysyi, miksi Kenonen oli niin pian
palannut Konstantinopolista ja matkaltaan onnelliseen Arabiaan, niin
rauhoittui hra Kenonen melkoisessa määrässä, tukistaen sen johdosta
koko poikajoukon varmuuden vuoksi vielä yhteen kertaan, tällä kertaa
etupäässä siitä syystä, että he olivat uskaltaneet pettää häntä
olemattomalla hengenvaarallaan, ja vetäytyi sitten rva Kenosen kanssa
sisähuoneisiin, missä hän alkoi purkaa kapsäkkiään, purkaen siinä
sivussa myöskin sappeaan rva Kenoselle sen anteeksiantamattoman
huolimattomuuden johdosta, että enemmän kuin puolet kapsäkissä olleista
paidoista oli ollut rva Kenosen yksityistä liinavaatevarastoa. Hra
Kenonen lausui otaksuman, että rva Kenonen varustaa hänet seuraavalle
matkalleen hameilla ja kureliiveillä ja harsopuseroilla, ja ilmaisi
sitten, ettei hän oikeastaan ollut Konstantinopolissa käynytkään.
Hänen oli nimittäin täytynyt keskeyttää matkansa jo Etelä-Saksassa
tai jossain sentapaisessa maassa, koska hän oli nähnyt erästä Kallen
kokoista ja hieman Kallen näköistä poikaa nostettavan hukkuneena
Tonavasta tai Weikselistä tai Seinestä tai jostain muusta sen
suuntaisesta joesta, jonka nimestä hra Kenonen ei ollut oikein
selvillä, kun rannassa ei ollut mitään sellaista taulua, jossa joen
nimi olisi ollut mainittuna. Ainakaan ei hra Kenonen ollut mitään
tuollaista nimikilpeä huomannut.
Ja kun ei hra Kenonen ollut lähtiessään muistanut taikka oikeastaan
ehtinyt antaa mitään määräyksiä ja ohjeita poikien valvonnan ja
hukkumisen vaaralta varjelemisen suhteen, niin ei hänen ollut auttanut
muu kuin kääntyä takaisin melkein Konstantinopolin tulliportilta.
Hra Kenonen lopetti matkakertomuksensa huokaukseen, että hän on
todistettavasti onnettomin isä sekä Uudenmaan että Turun ja Porin
läänissä, eikä voi koskaan levollisin mielin matkustaa edes Helsingistä
Oulunkylään, Tikkurilasta ja Keravasta puhumattakaan.
Sitten avasi hra Kenonen ikkunan, pisti päänsä siitä ulos ja alkoi
haukkua läheisellä mäellä tappelevia poikiaan ryövärimäisestä ja
sivistyskansan jäsenille sopimattomasta elämästä, heristi heille
nyrkkiään ja uhkasi vihoissaan, että hän seuraavalla kerralla
Konstantinopoliin ja onnelliseen Arabiaan lähtiessään lukitsee heidät
koiranketjuilla ja varmuuslukoilla sängyntolppiin kiinni, minkä
ennakkopäätöksen julistettuaan hän tiedusteli, missä se pitkäsiima
on ja miten kastemadot jaksavat, ja muutaman tunnin kuluttua saivat
pojat tuntea mahtavan isänsä hallituksen taas alkaneen, kiskoessaan
kuin kaleeriorjat irvissä ikenin Kukkarokivelle päin suurta ja
vanhaa ruuhta, joka oli raskas kuin synti, ja jonka perässä istuva,
henkisen tasapainonsa jälleen saavuttanut hra Kenonen tyytyväisin ja
toivorikkain mielin laski pyydyksiään mereen.
Aurinko painui taivaanrannan alapuolelle suurena kultaisena pallona,
apilapelloilta Raision rantamilta kantautui veden yli sakeita ja
makeita tuoksuja, ja jostain kaukaa, Ruissalon suunnalta, kuului
karjankellojen kalahduksia.
Hra Kenonen veti mielihyvällä keuhkonsa täyteen ilmaa ja murahti:
-- Joopa joo...