Yhteiskunta oli nyt saavuttanut takaperoisuuden huippukohdan eli
ihanteen. Hyödyllistä halveksittiin ja hyödytöntä pidettiin kunniassa.
Niinpä oli kunniakkaampaa piirtää omenan kuva, mistä pääsi
professoriksi tai ritariksi, kuin viljellä omenapuuta, mistä sai vain
maksaa veroa. Näytelmän esittämistä pidettiin paljon suuremmassa
arvossa ja kunniassa kuin näytelmän kirjoittamista, ja välistä nähtiin
yleisön valjastavan itsensä jonkun näyttelijättären vaunujen eteen ja
vetävän hänet teatterilta, kun oli saatu nähdä joku oikein hyvä
kappale. Kaikkia, jotka tahtoivat ehkäistä oikeutta, vastustaa
viheliäisen tilan parantamista, suurentaa hätää, rangaista viatonta,
palkittiin viroilla, eläkkeillä ja kunniamerkeillä.
Ihanteellisimmaksi muodostui elämä kuitenkin kaupungeissa.
Kuninkaankaupungissa asui kolmesataatuhatta ihmistä paikalla, joka ei
ollut kuin jonkun tynnyrinalan laajuinen. Nähdessään tämän kivihaudan,
joka oli asukkaiden ylpeys, saattoi heti laskea, montako kuormallista
törkyä sen alla oli, sillä kaupunkia ei puhdistettu joka päivä.
Siitä nousi löyhkä, jota kaupunkilaiset eivät huomanneet, mutta
joka synnytti tauteja. Näitä edisti suuresti myös ihanteellinen
rakennustapa. Sen sijaan että talot olisi asetettu penkereittäin päivää
vasten, rakennettiin ne pitkiin riveihin, joiden välissä kulki kujat
niin kapeat, että aniharvat asukkaista saivat valoa huoneisiinsa.
Samoin kuin eräissä kansoissa, jotka asuvat laaksoissa korkeiden
vuorten välissä, syntyi täälläkin tauti nimeltä kretinismi, joka
muuttaa aivojen toiminnan ja tekee tylsämielisyyden periytyväksi.
Kaupunkilaiset tulivatkin niin tylsiksi, ettei talonpoika ymmärtänyt
heidän puhettaan. He olivat myös saaneet kaikki käsitteensä niin
hämmennyksiin, että ne, joilla oli varoja, nukkuivat päivällä ja söivät
ja joivat yöllä, mikä tietenkin synnytti vielä enemmän tauteja.
Pienelle alalle sulloutuneina he olivat alituisesti tukkanuottasilla,
mikä ei ihme, sillä olihan heidän pakko häiritä toisiaan, töykkiä
toisiaan, tallata toisiaan. Yltyvän tylsyyden keralla tuli
saamattomuus, joka läheni lapsen avuttomuutta. Monta tuhatta markkaa
kultaa oli senvuoksi maksettava vartijoille, jotka poliisin nimisinä
kulkivat kaduilla, taluttivat juopuneita kotiin, kantoivat yliajettuja
kotiin, juoksivat hakemaan vettä pyörtyneille, ottivat selvää
talonnumeroista, antoivat tietoja parturien osoitteista, ilotyttöjen
tyyssijoista, ilmoittivat missä oli tulipalo ja sen semmoista.
Näihin tylsämielisten koteihin virtasivat maaseudulta kaikki pojat ja
tytöt, joilla ei ollut perintömaata. Pojat otettiin orjiksi, tytöt
hakivat orjattarenpaikkoja tai vartoivat tilaisuutta tullakseen
raiskatuiksi. Kaupungissa näet oli nuorten miesten vaikea mennä
naimisiin, ja sentähden raiskattiin poliisin ja tyttöjen omalla
suostumuksella kaikki tytöt, joiden lapsilla ei ollut oikeutta vaatia
toimia tai virkoja.
Onnettomia kun olivat kaupungissa, etsivät he yhtämittaa huojennusta
väkijuomista, joita nautittiin yleisillä paikoilla. Suuremmissa
ryyppytilaisuuksissa, jotka olivat vain miesten keskeisiä, oli tapana
juoda erityinen lasi alkoholia kotona olevan naisen kunniaksi, joka ei
voinut poistua lasten luota, sekä myöskin malja kodille, missä vuode ja
vaimo odottivat. Oikein suuret humalajuhlat alotettiin juomalla suuri
lasillinen alkoholia kuninkaan ja isänmaan, välistä myös puhtaan
helvettiopin kunniaksi.
Koko tämä kolmensadantuhannen hengen ihanneyhteiskunta väitti
työskentelevänsä kansan hyväksi. Mutta jos kävi tulleissa tai torilla
aamusella, kun talonpojat toivat heille ruokaa, sai nähdä, kuka se
heidät elätti. Korvaukseksi talonpojat saivat hiukan rahaa, joka meni
verojen maksuun; edelleen saivat he nähdä öljyväritauluja, kuulla
luentoja ja näytelmiä, joita heillä ei koskaan ollut aikaa kuunnella,
mutta se oli heidän oma syynsä, sillä olihan heillä tilaisuus kuulla
niitä milloin tahtoivat, eri maksusta tietysti; sitäpaitsi he saivat
opettajia, jotka heille opettivat helvettioppia ja ylistyskirjaa, eri
maksusta tietysti, ja sunnuntaisin kauhallisen haukkumisia papilta,
joka pauhasi että he olivat suuria konnia ja että he tulivat
kuohituiksi, elleivät maksaneet veroja. Kaiken tämän, jota sanottiin
sivistyksen siunatuiksi hedelmiksi, he saivat (eri maksusta) siitä,
että veivät ruokaa kaupunkiin niille, jotka olisivat kuolleet nälkään,
jos talonpojat jonakin aamuna olisivat jääneet tulematta torille. Ja se
meni talonpoikiin!
Mutta kaupungissa oli aina köyhiä ja tyytymättömiä, ja näistä täytyi
lopulta ruveta pitämään huolta, sillä he kävivät vaarallisiksi.
Sentähden perustettiin yleisiä armeliaisuuslaitoksia, joita nimitettiin
vankiloiksi ja joissa kokeiltiin, kuinka vähällä ihminen voi elää. Ja
kun se oli saatu selville, tehtiin huomio, että työväki eli
ylellisesti. Kun työmiehet kieltäytyivät tekemästä työtä, sillä työ oli
vapaata, muutettiin työ pakolliseksi ja heidät ajettiin asevoimalla
työhön.
Kun vihdoin tyytymättömyys ja mieltenkuohu kävivät ylen suuriksi, verot
sietämättömiksi, ja kaikesta syytettiin hallitsijaa, niin tämä keksi
uuden hallitusmuodon, joka monien rettelöiden perästä hyväksyttiin
eduskunnallisen eli vastuujärjestelmän nimisenä. Samoin kuin monet
sanomalehdentoimittajat painovapauslain pakottamina olivat sitä
kiertääkseen panneet sijalleen niinsanottuja vastaavia, samoin valitsi
kuningas nyttemmin ministereitä, jotka ottivat vastuulleen hänen
tyhmyytensä siten turvaten kuninkaan kaikilta syytöksiltä. Mutta vastuu
ei ollut sen vaarallisempi kuin että ministeri, joka oli seissyt
syntipukkina kuninkaallisen tyhmyyden tähden, sai ottaa eron maaherrana
tai kerubiimi-ritarina. Nämä vastuunalaiset paikat olivatkin senvuoksi
hyvin miellyttäviä ja haluttuja.
Tähän liittyi läheisesti suunpieksämisjärjestelmä eli parlamentaarinen
hallintomuoto. Joukko pohatoita kokoontui kerran vuodessa koettamaan
ovelilla puheilla saada taas määrätyksi uhrin, jonka niskoille uusi
vero oli mätettävä. Milloin olivat toisilleen liian ovelia, päättivät
he sovussa olla sälyttämättä veroa toistensa niskoille tai myöskin
vaihtoivat ja tekivät kauppaa verokuormilla.
Omituinen ja laatuaan oiva esimerkki tästä hallintomuodosta oli
nahkurinammattia koskeva parlamenttiasiakirja. Kuusi nahkuria oli
viidenkoImatta vuoden ajan tehnyt huonoa nahkaa korkeaan hintaan.
Eräänä päivänä alkoivat metsästäjät, joita vielä asui naapuristossa,
tuoda maahan hyvää nahkaa halvalla. Kansa riemuitsi uutisesta, mutta
nuo kuusi nahkuria, jotka istuivat puhekamarissa eli parlamentissa,
laativat anomuksen saadakseen pannuksi metsästäjien nahalle tullin.
Kotimaista teollisuutta on suojeltava, oman maan lapsia ei saa
näännyttää j.n.e. He saivat kuin saivatkin metsästäjien nahan
tullin-alaiseksi! Näiden kuuden nahkurin takia oli kansan siis
edelleenkin ostettava huonoa nahkaa kalliista hinnasta. Tätä
nimitettiin suojelusjärjestelmäksi, koska sillä tavoin suojeltiin
yksityisten etua yleisen kustannuksella. Vastuunalainen katsoi
kuitenkin parhaaksi hakea maaherran paikkaa, oli kovin suuttunut
olevinaan ja erosi; sai paikan ja lisäksi kerubiimi-ritariston merkin,
jolla tavallisesti palkittiin vain suurmiehiä.
Mutta surkeinta oli, että tylsyys vähitellen tuli synnynnäiseksi
samoin kuin ruumiinviat. Vähämieliset, jotka nimittivät itseään
intelligenssiryhmäksi (sanasta _intelligere_, älytä, huomata), syystä
etteivät älynneet vähämielisyyttään (vrt. _non lucet_, josta _lucus_),
olivat aikojen kuluessa niin rappeutuneet, että olivat kadottaneet
tietoisuuden aivopehmennyksestään ja päinvastoin pitivät itseään
yhteiskunnan viisaimpina. Koska heillä oli sotavoima hallussaan, tuli
yhteiskunta lähimmiten muistuttamaan houruinhuonetta, missä potilaat
ovat nousseet kapinaan ja panneet lääkärinsä ja vartijansa telkien
taakse. Tämä aiheutti mitä hullunkurisimpia kohtauksia. Niinpä saattoi
puhekamarissa kuulla jonkun ihan tosissaan paukuttavan, että Atlantica
(se oli valtakunnan nimi tätä nykyä), jolla oli vain 50,000 soturia,
saattoi menestyksellä pitää puoliansa Aqviloniata vastaan tai mitä
muuta valtakuntaa hyvänsä, jolla oli 20 kertaa niin monta soturia.
Toisella kertaa esitettiin pontevasti ja menestyksellä, että
yhteiskunta menee hajalle, jollei kansa suostu maksamaan veroa eräille
komeljanteille. Ja kerran oli valtion perikato varma, ellei kansa
tahtonut myöntää palkkaa ja professorinvirkaa eräälle herrasmiehelle,
joka oli pistänyt suuren joukon itikoita sinkkineuloihin.
Kun näin saatiin vuodesta vuoteen nähdä tylsämielisyyttä vaalittavan,
palkattavan ja tavoiteltavan, seurasi siitä, että monet poloiset
halusivat päästä osallisiksi tylsyydestä, koska se tuotti kunniaa ja
rahaa. Ja sitten tuli koulujen levittää sitä, mutta äkkiä se ei käynyt,
sillä muisto pidätti vielä kansan mieliä kiinni entisyydessä, jossa oli
toki ollut järjellisyyttä, vaikka se monessa kohden olikin ollut
tukalampi. Mutta kun he aina ja alituisesti näkivät, että vain
mahtimiesten mielipiteiden omaaminen tuotti arvonantoa, täytyi heidän
vastoin tahtoaan ainakin suullaan tunnustaa hyväksytyt mielipiteet,
vaikkeivät sitten olisikaan niin ajatelleet, ja kun he ponnistuksillaan
vihdoin olivat saavuttaneet yläluokan katsantokannan, olivat nämä
ajatukset jo vanhoja.
Niin syntyi yhteiskunnassa lakkaamaton ryntääminen, ikuinen riehunta ja
levottomuus ja ehtymätön tyytymättömyys. Ja kun vähäväkiset joukolla
nousivat mahtavia vastaan ja riistivät heiltä vallan, nähtiin entisten
olojen pian uusiutuvan ja palaavan, niin että ne, jotka äsken olivat
olleet sorrettuja, kapinan jälkeen aina havaitsivat olevansa sortajia,
mitä eivät olleet koskaan edes uneksineet.
Ja silloin kaikki ajattelevat ihmiset heittäytyivät kiihkeästi
pohtimaan kysymystä yhteiskunnan parantamisesta, ja joukoittain syntyi
lahkokuntia, jotka pyhän innostuksen elähyttäminä tahtoivat mihin
hintaan hyvänsä tehdä lopun onnettomuuksista, hädästä ja riidasta.
Eräs lahko, nimeltä engelskannahkakoulu, oli sitä mieltä, että
yhteiskunnan tulisi saada kasvaa rauhassa niinkuin luonnonniitty, missä
ruoho ja rikkaruoho saivat taistella ravinnosta silläkin uhalla, että
rikkaruoho väkevämpänä ehkä vei voiton.
Toinen, nimeltä risalistit eli pikkulintukoulu, harrasti yleistä
pienten, sairasten, heikkojen, typerien, laiskojen yhteenliittymistä,
jonka nojalla heikomman oikeus vahvemman sortamiseen saavuttaisi
perustuslain pyhyyden.
Kolmas lahko, nimeltä toivottomat, ei nähnyt mitään pelastusta
selviämättömien kysymysten selvittämisessä, vaan arveli ainoaksi
tehtäväksi räjähyttää hajalle koko Tellus-planeetin, jolle tyhjästä
luotuna olisi parasta palata alkutilaansa.
Ja sillaikaa kuin nämä ja monet muut lahkot taistelivat ylivallasta,
pysyi yhteiskunta edelleenkin vanhassa kiinni, entisyydestä etsien
nykyisyyden kaikenpuolisen oivallisuuden todisteita, omaksuen
vanhempia, aikansa eläneitä muotoja, tehden päätöksiä ja säädellen
lakeja, niin ettei koskaan ennen ollut sellainen sopu vallinnut
vallanpitäjien kesken, jotka senvuoksi uskoivat ja todistuttivat, että
tämä se oli oikea onnellisten saari, kun taas vallanalaiset yhä
vahvistuivat uskossaan, että se sittenkin oli onnettomien.