SUOJELIJOITA.

-- Paavali mestari puhukoon! sanoi kannunvalaja-ammattikunnan vanhin ja

koputti pöytään.

Paavali mestari nousi, loi tutkivan katseen yli kokoontuneen

ammattikunnan, mestarien ja sällien, ja alkoi puhua:

-- Ammatinvanhin, mestarit ja sällit! Oikeuteni nojalla ja tunteeni

vaatimusta noudattaen olen päättänyt esiintuoda ehdotuksen, joka tosin

ei voi tänä vuonna saavuttaa kannatusta, tuskinpa ensi vuonnakaan,

mutta juuri siksi on sen tultava esiin nyt, jotta sillä on aikaa

levätä, koska kerran kaikkien suurten kysymysten kohtalona on

lepääminen. Hyvinarvoisa Tukholman kannunvalaja-ammattikunta on ollut

hyödyllisenä laitoksena olemassa kaksi vuosisataa, eikä sen järjestys

ole näiden vuosisatojen kuluessa välittänyt ajan hyökkäyksistä, vaan on

pysynyt alkuperäisellä kannallaan. Mutta sitävastoin eivät ole ajan

myrskyiltä säilyneet ne ulkonaiset olosuhteet, joissa ammattikunta on

elänyt. Silloin kun kuningas ja neuvosto hyväksyivät ja vahvistivat

ammattikunnan säännöt, oli Svean valtakunnan pääkaupungissa asukkaina

kahdeksansataa porvaria; nyt on väkiluku kasvanut nelinkertaiseksi.

Ammattiasetus määräsi kaksisataa vuotta takaperin mestarien luvun

ainoastaan neljäksi; tämän säännöksen aiheutti arvokas tarkoitus

suojella käsityötä hutiluksilta ja nurkkamestareilta. Mutta nyt on

suojelus olosuhteiden vaihtumisen johdosta muuttunut alkujaan

tarkoitetun vastakohdaksi; suojelus on muuttunut sorroksi.

Ammatinvanhin tarttui kelloonsa, ja tuvassa kuului matalaa sorinaa.

-- Minun vilpitön ajatukseni on, jatkoi Paavali mestari, että mestarien

lukumäärän pitäisi oikeutta myöten olla neljä kertaa niin suuri, koska

väkiluku on kasvanut nelinkertaiseksi. Täällä on meillä pari sataa

sälliä, kaikki nuoria kelpo miehiä, joiden täytyy kuluttaa koko

elämänsä odottaessaan mestariksi pääsemistä ja oman liikkeen saantia;

täällä he raatavat pienellä palkalla, ja vain neljä miestä korjaa

voiton. Minun ehdotukseni on siis, että ammattikunnan säännöt tässä

kohden muutetaan sikäli, että mestarien lukumäärä vastaiseksi määrätään

kuudeksitoista. Olen puhunut.

Sällit ääntelivät hyväksyvästi; ammatinvanhin koputti pöytään.

-- Suu kiinni, sällit, ei teillä ole tässä mitään sanomista! karjui

hän. -- Hyvinarvoisa kannunvalaja-ammattikunta! Me elämme aikaa, joka

on täynnä kuohuntaa ja tyytymättömyyttä. Ikivanhan, koetellun

järjestyksen kimppuun hyökkäävät kunniattomat unohtaen mitä hyvää itse

ovat saaneet nauttia laitoksilta, jotka esi-isämme ovat meille antaneet

iloksi ja turvaksi.

Tässä teki puheen kuulumattomaksi eriskummainen narajava ääni,

muistuttava sitä, mikä syntyy laivan hangatessa vasten puusiltaa. Tuvan

pimeimmässä sopessa, jonne talikynttilöiden himmeä valo tuskin

tunkeutui, istui perimäisellä penkillä pieni, kummallinen olento, joka

oli säihkyvin silmin kuunnellut kummankin puhujan esitystä. Hänen suuri

päänsä lepäsi välittömästi hartioilla niinkuin maalarin jauhinkivi

alustallaan; suoraan rintakehästä pisti esiin kaksi pitkää koipea kuin

airopari; mahan tilalla oli tyhjä paikka, mutta selässä, jonka piti

olla sileä, kökötti ryhmyinen kyttyrä. Kasvot olivat muuten kujeellisen

näköiset, mutta olivat tilapäisesti saaneet viattoman ja tarkkaavaisen

ilmeen. Hälventääkseen viimeisetkin epäluulot jonkinlaisesta

syyllisyydestä tuohon merkilliseen narinaan oli kyttyrämies pannut

käsivartensa ristiin rinnalle ja nostanut epäilyksenalaisemman kätensä

korvan taa, ikäänkuin olisi mitä hartaimmin nauttinut ammatinvanhimman

kultaisista sanoista. Kun tämä sitten jatkoi puhettaan, näkyi

kyttyräselkä kurottavan vasemman koipensa niin kauas, että yletti

edessään olevan vaapperan penkin jalkaan, sillä seurauksella, että

penkki raskaine sällikuormineen joutui keinuvaan liikkeeseen, joka

synnytti tuon vastenmielisen ja tuiki häiritsevän äänen.

-- Istu siivosti! sähisivät epäilyksenalaiset sällit kääntyen

kyttyräselkään päin.

-- Siivostihan minä, vastasi tämä näyttäen viattomia käsiään.

-- Kuka perhana siellä sitten ei voi pysyä alallaan?

Kysymys jäi vastauksetta, ja ammatinvanhin jatkoi:

-- Maailmassa kaikki kaipaa suojelusta. Lasta suojellaan kapalovöillä,

jottei se tulisi vinoksi, naista suojaa mies, porvaria soturi ja

soturia kuningas. Kuinka ei siis kannunvalajan ammattiakin suojeltaisi?

Lähinnä syömistä on juominen kieltämättä tärkein niistä toiminnoista,

jotka ihmisen elämää ylläpitävät. Jo Aatami ymmärsi juoda vettä, Noak

astui askeleen eteenpäin ja joi viiniä; kaikki me olemme juoneet,

nuoret ja vanhat, pienet ja suuret, köyhät ja rikkaat. Nyt tahdon

kysyä: kuinka me pääsisimme nauttimaan juomisen lahjaa, jollei meillä

olisi mistä juoda? Voisimmehan tosin laskeutua mahallemme kuten

järjettömät eläimet, mutta sitten emme olisi ihmisiä enää. (Tämä on

tärkeimpiä erotuksia ihmisen ja eläimen välillä.) Ne, jotka valmistavat

juoma-astioita, eritoten kannuja, jotka ovat täydellisimmät kaikista

juoma-astioista, ovat ihmiskunnan todellisia hyväntekijöitä, he kun

ovat ihmisen kohottaneet eläinten yläpuolelle. Kannunvalajan ammatti on

suuri, ehkäpä suurin kaikista ammateista, ja nyt se tahdotaan vetää

lokaan, tahdotaan maahan jaottaa mitä esi-isät ovat rakentaneet,

tahdotaan yhdellä kynänpyörähdyksellä tuhota mitä vuosisadat ovat

luoneet. Mitä on vastattava moiseen julkeaan hyökkäykseen?

Vaappera penkki vastasi ritinällä ja ratinalla, kuin olisi taitettu

kimppu kuivia päreitä, ja koko sällirivi huojui ja nyökytteli päitään

kuin varikset lahonneella aidalla.

-- Mitä helvetin melua se on? kirkui ammatinvanhin. -- Ajakaa pellolle

sällit viimeisen edelliseltä penkiltä!

-- Emmehän me mitään! huusivat sällit. -- Penkki se oli!

Kyttyräselkä pyyhkäisi hiukset otsaltaan molemmilla viattomilla

käsillään ja hyssitti hänkin noille häiriötä tuottaville

kumppaneilleen.

Paavali mestari käytti tilaisuutta puuttuakseen jälleen puheeseen, mikä

ei ollutkaan vaikeata, kun ammatinvanhin oli tyhjentänyt koko vanhojen

puheenparsien varastonsa. Hän vastasi ensiksi ammatinvanhimman

syytökseen hyökkäyksestä esi-isiä vastaan, kehotti sitten ammattikuntaa

häveliäisyyteen, sillä kannunvalajat eivät olleet ensimäisiä

ihmiskunnan hyväntekijöitä, koska Aatami joi pivostaan, Noak

savimaljasta ja meidän vapahtajamme sienestä. Tinakannu oli myöhäisempi

keksintö, joka aikanaan oli työntänyt syrjään ja hävittänyt esi-isäin

haarikat, jotka vuorostaan olivat syrjäyttäneet sarven. Kaikki edistys

kulki ainoastaan hyökkäyksen ja hävityksen kautta, ja se, joka koki

ehkäistä hyökkäystä, asettui niinmuodoin edistyksen esteeksi. Mitä

tuohon hyväätekevään suojelukseen tuli, ei hän saattanut yhtyä

ammatinvanhimman mielipiteeseen, että sotaväki muka suojeli porvaria.

Hän oli pikemmin ollut havaitsevinaan, että soturi varsin tuntuvasti

sorti porvaria.

Ammatinvanhin otti vapauden keskeyttää Paavali mestarin ja pyysi häntä

olemaan menemättä henkilökohtaisuuksiin.

Sitten ammatinvanhin esitti maalailevan kuvauksen siitä onnellisesta

tilasta, missä elinkeinot ja ammatit nykyään olivat, eritoten

kannunvalajan ammatti, ja hän vannotti ammattikuntaa olemaan

kiinnittämättä huomiota kirkujiin, joita oli kaikkina aikoina ollut ja

joiden ainoana tehtävänä oli olla tyytymättömiä. Hän pyysi koko

ammattikuntaa nousemaan yhtenä miehenä, nyt kun sen perustuksia

järkytettiin ja saastaiset kädet uhkasivat koskea siihen, minkä

esi-isät olivat luoneet...

Rauskis! kuului tuvan perältä, ja raihnainen penkki kuusine sälleineen

romahti lattiaan. Pikku kyttyräselkä kimposi pystyyn, kirkui ja

päivitteli meteliä ja takoi lattiata kainalosauvoillaan. Koko

sällijoukko remahti hillittömään nauruun, johon mestarien ja

ammatinvanhimmankin täytyi yhtyä. Kello soi, ammattikunnan kokous

päättyi.

Penkit sysättiin syrjään, pöytiä vedettiin esiin, ja olut vaahtosi

pikareissa ja kannuissa.

-- No, rakas veli Paavali, sanoi ammatinvanhin syleillen

vastustajaansa, -- ethän vain ole äkäinen minulle, että äsken sinua

rökitin?

-- Oo, siltäkö näyttää, sanoi Paavali mestari. -- Löylyttäähän sitä

pitää toinen toistaan näin väitellessä; mutta ei kai sinun silti olisi

tarvinnut niin juukelisti lykätä liikoja.

-- Ammatinvanhimpana on minulla aina lupa olla voitolla, näetkös, eihän

muuten voi herättää kunnioitusta.

-- Niin, on se merkillistä, ettei voi saavuttaa ihmisten kunnioitusta,

ellei valehtele, sanoi Paavali mestari.

-- Älä kiivastu, älä kiivastu, sanoi ammatinvanhin. -- Näes, kun joutuu

noin päätäpahkaa puhujalavalle, ja ympärillä tulee hiljaista, ja

edessään näkee seinänä kynttiläntulia ja silmiä, ei ole niinkään helppo

ajatella mitä sanoo, mutta sanoa pitää jotakin, ja kun ajatukset

pettävät, niin on toki sanoja, mihin turvautua. Näin meidän kesken

puhuen täytyy minun tunnustaa, että olit pääasiassa varsin oikeassa,

mutta ei semmoista käy sanominen sälleille, jotka kaikki tahtovat tulla

mestareiksi niin helpolla kuin suinkin ja vain odottavat, että me

annamme myöten.

-- Näin meidän kesken puhuen, veli hyvä, vastasi Paavali mestari,

olemme kaikki olleet sällejä, ja siksi on meidän nyt myöskin

ymmärrettävä mitä sällit tahtovat.

-- Hyvin kauniisti sanottu...

-- No mutta sanokaamme ääneen mikä on kaunista eikä vain sitä mikä

rumaa on.

-- Sinä olet kunnon mies, mestari, sanoi ammatinvanhin ja kehotti

vastustajaansa tyhjentämään kannun.

Juominkeja jatkettiin pontevasti, pakina vilkastui, kynttiläin tuike

kävi unisemmaksi ja ilma sakeni. Sitten kannettiin illallinen sisään.

Mestarit tarjosivat. Liikkiöt ja suolakalat hupenivat vadeilta yhtä

nopeaan kuin olivat tulleetkin. Sitten juotiin neitsyt Maarian malja,

suojeluspyhimysten malja, ammattikunnan, ammatinvanhimman ja mestarien

maljat. Vanhat läksivät kotia, mutta sällit saivat jäädä siistimään

tupaa ja pesemään astioita.

Silloin ilo remahti ilmoille, ja kaikki pohjatilkat koottiin isoon

maljaan, joka pantiin keskelle pöytää.

-- Bosse puhumaan, Bosse puhumaan! kiljuttiin niin että tupa tärisi.

Bosse eli Boo -- se oli kyttyräselkä -- nousi ja istuutui

ammatinvanhimman tuoliin, missä hänen päänsä tuli käsinojain tasalle.

Hän oli aika hutikassa; kasvot paistoivat yhtä ainoata suurta hymyä;

hikiset hiussuortuvat olivat liimautuneet otsaan kiinni; suuret hampaat

loistivat valkoisina, ja pienet silmät viiruilivat veitikkamaisesti.

-- Vaiti, sällipojat! hän alkoi ja kolahutti kainalosauvallansa maljan

laitaan, jonka jälkeen hän samalla kädenjatkolla hilasi luokseen

suurimman kannun minkä näki.

-- Kaikista inhimillisistä tarpeista, lähinnä erästä, jonka nimeä en

tohdi mainita näin hienossa seurassa, on epäilemättä puheiden pitäminen

omiansa todellisimmin ja parhaiten päästämään ilmoille sisäisen

tunteen. Kaikki me olemme puhuneet jonkun kerran elämässämme. Eeva piti

puheen, ennenkuin narrasi Aatamin syömään omenan. Saara puhui pitkään

ja hyvästi, ennenkuin synnytti Abrahamille pojan, ja pyhä Hieronymus ei

olisi ikinä lopettanut, elleivät jalopeurat olisi tulleet ja syöneet

häntä suuhunsa. Niin on laita tässä maailmassa! Kaikki me olemme

puhuneet, suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat...

-- Ja kuurot ja mykät... sutkautti Nigels veli, joka kilpaili Bossen

kanssa sukkelimman kunniasta.

Bosse irvisti pahasti ja hämmenteli kainalosauvallaan maljan

sisällystä. Sitten hän lausui:

-- Sokeat näkevät, kuurot kuulevat ja mykät puhuvat, niin sanotaan

sanassa, ja jos se ei ole totta, niin onko se minun syyni!

Nigels oli nolattu, ja Bosse jatkoi:

-- En tiedä mitään niin ihanaa kuin kuulla itseni puhuvan; ovatko muut

samaa mieltä, siitä en ole ehtinyt ottamaan selkoa. Vai mitä arvelet,

Kort?

Kainalosauva, joka näytti olevan tarkoituksenmukaisin vaivaisen

kaikista ulottimista, pistäysi tällöin haukottelevan Kortin suuhun,

mikä lystikäs temppu saavutti koko seuran äänekkään hyväksymisen.

-- Kuulkaa nyt, junkkarit, mitä sanon teille! Te tiedätte, että

pormestari ja korkeat herrat eivät anna sällien kokoontua puhumaan

mitään järkevätä asioistaan, mutta jos he tahtovat kokoontua juomaan ja

pelaamaan, niin sitä ei kielletä. Käpälät pöydälle siis, ottakaa

likaisiin näppeihinne nämä kortit ja antakaa niiden läiskyä, sillaikaa

kuin minä haastan järkevän sanan. Vainuan näet jonkun mestarin

äkkiarvaamatonta tuloa, sillä ne eivät liiaksi luota meihin. Peli

käymään, niin minä juttelen.

Kortit läiskyivät, ja Bosse puhui:

-- Vanhan testamentin äijillä oli kaunis tapa viskata joku miehistä

mereen, kun milloin joutuivat laivoineen myrskyyn. En tahdo suosittaa

tätä tapaa siksi, että se on vanha, vaan siksi, että se on hyvä. --

Meidän sällipurtemme on merihädässä, ja yksi on heitettävä mereen.

Olette valinneet minut. Se on hyvä valinta. Ei ole minulla isää, joka

jäisi itkeä tillittämään, eikä mainetta pilattavana, sillä kahdesti

olen istunut tyrmässä juopumuksesta. Ei ole tyttöjä kintereilläni

juoksemassa eikä lapsimukuloita liioin, sillä laki ei salli tällaisten

krokotiilien lisätä sukuaan, ja siinä se tekee oikein, sillä muuten

saisi pian hakata kaikki metsät noiden suloisten sikiöiden

kainalosauvoiksi ja puujaloiksi; ja sitten voin sanoa teille, että se,

jolla on keuhkot selässä ja sydän alhaalla suolien seassa, ei elä niin

hemmetin kauan. Ei siis sääli miestä! Bosse menee mereen! Mutta yhtä

asiaa hän pyytää, yhtä ainoata! Teidän tulee osoittaa uskovanne, että

hän tekee oikein, ja ettei hän tee sitä ainoastaan itsensä tähden,

sillä hänellähän ei ole paljoa kadotettavana. -- Huomenna hän alottaa

mestarinäytteensä suorittamisen, sillä sitä ei kukaan voi häneltä

kieltää. Mitä sitten tapahtuu, saatte nähdä, ja sitä hän ei vielä tiedä

itsekään, se riippuu onnesta. -- Ja nyt, vannokaa tämän pitkän

käsivarteni kautta, ettette petä minua ettekä ryömi nurkkien taa

piiloon, kun alkaa paukkua! Vannokaa!

-- Kautta kaikkien pyhien ja perkeleitten, jupisivat sällit pannen

sormensa sauvalle.

-- Amen! sanoi Boo. -- Ja nyt antakaa läiskyä taas, sillä kuulen

mestarin kompuroivan portaita ylös, ja meidän on näytettävä hänelle,

että olemme luvallisissa ja kunnioitettavissa puuhissa.

Kohta sen jälkeen mestari astui tupaan askelin, joiden piti esittää

hiipimistä, mutta jotka runsaan oluenjuonnin johdosta pikemmin

muistuttivat pilttuussaan meiskaavan äksyn hevosen kaviontöminää.

Sällit tervehtivät häntä riemuhuudoin, ja Boo piti hänelle puheen, joka

päättyi niin, että mestaria pyydettiin mukaan pelaamaan viatonta

keihäsmiestä, ja seuraus oli, että mestari pian istui pöydän päässä

koura täynnä korttilehtiä. Mutta kun tuli Boon lyöntivuoro, oli hän

kadonnut, sillä hän tiesi mitä huomispäivä hänelle merkitsi.

* * * * *

Ammatin vanhimman talossa, vanhassa ränstyneessä keittiössä oli

Boo seuraavan päivän aamupäivällä lukon takana valmistamassa

mestarinäytettään, jota häntä ei voitu kieltää tekemästä, mutta joka ei

kuitenkaan voinut hankkia hänelle oikeutta harjoittaa kannunvalajan

ammattia kaupungissa, koska, kuten edellä on mainittu, mestarien

lukumäärä sai olla ainoastaan neljä eikä kukaan näistä ollut yöllä

kuollut, huolimatta niistä rajuista rynnäköistä, joita he itse olivat

tehneet henkeänsä vastaan. Tutkittavan oli valettava pullo, vati ja

kannu, mutta kahden ensinmainitun esineen teosta oli Boo saanut

vapautuksen, koska hänen taitonsa niiden valmistamisessa oli tunnettu.

Liedellä palavan hyvän sysivalkean ääressä seisoi Boo ja piti

sulatintaan sopivassa lämmössä. Valumuotti, jonka hän oli tehnyt

savesta, oli kääritty märkiin riepuihin; huonolla puntarilla hän

punnitsi lyijyä ja tinaa, jotka pani sulattimeen. Aine suli pian yhteen

ja muodosti tasaisen pinnan; muotti täytettiin sulalla metallilla, ja

jonkun hetken kuluttua oli kannu valettu. Sorvissa hän sitten silitti

saumat, ja hohkakivellä tehtiin metalli kiiltäväksi kuin hopea. Kannu

oli valmis ja antoi kirkkaasti kilahtavan äänen.

Kaksi tuntia oli vielä jäljellä, ennenkuin hänet piti laskettaman ulos

ja hänen työnsä otettaman arvosteltavaksi. Hän istahti jakkaralle

levähtämään ja rupesi tarkastelemaan teostaan. Tässä oli pantu alulle

uutta vanhassa ammatissa. Ammoisista ajoista olivat kannut olleet

korkeita ja suupuolestaan hyvin kapeita, mistä oli johtunut se haitta,

ettei niitä käynyt pyyhkiminen sisäpuolelta tai että se saattoi tapahtua

vain suurella vaivalla, kun käsi ei mahtunut sisälle pyyhkeen mukana.

Seuraus olikin, että kannut eivät koskaan olleet puhtaita. Ainoa

parannustoimenpide, mihin oli aikojen kuluessa ryhdytty, oli lyijyn

käyttämisen kielto. Mutta tämä oli vain aiheuttanut sen haitan, että

astiat olivat käyneet kalliimmiksi, parantamatta itse asiaa

sanottavasti.

Nyt oli Boo ratkaissut pulman sangen yksinkertaisella tavalla. Jotta

kannua kävisi peseminen sisäpuolelta, oli hän muuttanut sen muotoa ja

tehnyt sen laajempisuiseksi, niin että käsi mahtui sisään; saadakseen

astian halvemmaksi oli hän pannut lyijyä tinan sekaan; mutta saadakseen

sen kirkasääniseksi oli hän käyttänyt uutta, kylmävalannaksi nimitettyä

työtapaa, joka perustui siihen, että valumuotti pidettiin märillä

rievuilla kylmänä, ja joka poisti sen ainoan haitan, minkä lyijyn

käyttäminen saattoi tuoda mukanaan.

Boolla oli niinmuodoin syytä olla tyytyväinen uutuuteensa, vaikkei

hänellä ollutkaan suuria toiveita, että saisi vanhat sen hyväksymään.

Kun aika oli kulunut, kuului joku työntävän avaimen lukkoon ja ovi

aukesi. Ammatinvanhin astui sisään, seurassaan sällienvanhin, jonka

tuli kantaa mestarinäyte raastupaan, missä se oli tarkastettava.

Ammatinvanhin ei ollut iloinen; ainakin oli hänen kasvoillaan

hirveitten mielenliikutusten ja pahojen unien jälkiä, mahdollisesti

yövalvonnan ja humalan vaikutuksia. Mestarinäyte peitettiin liinalla,

ja sitten alettiin astua raastupaan, ammatinvanhin edellä,

sällienvanhin perässä ja viimeisenä Bosse hyppien kuin harakka

kainalosauvojensa varassa.

Katupojat seisoksivat kulmissa ja näyttelivät kieltään Bosselle, joka

vastasi ainoastaan roiskauttamalla kainalosauvallaan katuojasta

semmoisen ryöpyn, että ilvehtivä parvi katosi porttikäytäviin.

Raastupaan tultua sai Bosse viittauksen jäädä etehiseen, missä

ovenvartija istui. Pormestari ja kannunvalaja-ammattikunnan kolme

mestaria olivat ammatinvanhinta vastassa. Kun ovi jätettiin

puoliavoimeksi, saattoi Bosse kuulla mitä puhuttiin sen takana suuressa

salissa. Pormestari alotti:

-- Mitä peevelin peliä tämä on! Tulla muka suorittamaan

mestarinäytettä, vaikkei ole avointa paikkaakaan! Vaivaamaan ihmisiä

joutavalla! Pitänee näpsäyttää nenälle niitä, etteivät täällä

juoksentele milloin vaan. Esille mestariteos, niin katsotaan sitä jotta

saatana vieköön! Vedä pois rääsy!

Sällienvanhin nosti liinan, ja siinä nyt oli pöydällä Bossen

mestarinäyte.

-- Mitä Jeesuksen nimessä tämä on? Pilkkanaanko mies meitä pitää?

räjähti pormestari ja päästi ivallisen naurun.

-- Minusta tuntuu, sanoi ammatinvanhin, kuin tämä astia olisi tehty

vallan muihin tarkoituksiin kuin juomakannuksi; siihenhän sopii pistää

koko päänsä.

-- Minä, joka olen niin pikkuinen, sanoi pormestari, voisin varmastikin

ottaa istumakylpyjä tässä ruukussa.

Kaikki nauroivat paitsi Paavali mestari.

-- Käske lurjus sisään! sanoi pormestari.

Bosse astui sisään.

-- Kuules, poikaseni, alkoi pormestari, -- parturiksiko aiot?

-- Mene tiedä, vastasi Bosse; on niitä nähty tinanvalajia, joista on

tullut raatimiehiä.

-- Jos olisit yhtä sukkela sormistasi kuin olet suustasi, sanoi

pormestari, niin voisi ehkä sinustakin tulla tinanvalaja. -- Miksikä

tahdot nimittää tätä astiaa?

-- Nimestä viisi, mutta kyllä minä siksi vähän join olutta viime yönä,

että saatan nähdä sen kannuksi, vastasi Bosse.

-- On sitä sinulla suuta, mutt'en toki luullut, että sulle oli

istumapottua tarvis saadaksesi jumalanviljan nahkaasi.

Paavali mestari, joka oli tähän asti vaiennut, puuttui nyt puheeseen.

-- Pojalla on kyllä ollut tarkoituksensa laittaessaan kannun suun noin

laajaksi, sanoi hän.

-- Mikä tarkoitus se semmoinen? Anna kuulua! sanoi pormestari pannen

kätensä korvan taa.

-- Tarkoitus oli, että kädet mahtuisivat kannuun, vastasi Bosse.

-- Kuulkaas miestä! Hän juo käsillään, hän.

-- Ei, hän tarkoittaa, että voisi pistää kätensä kannun sisään silloin

kun tahtoo puhdistaa sitä, avusti Paavali mestari.

-- Mitä joutavia! keskeytti pormestari. -- Käyhän päinsä huuhtoa kannut

vastedes niinkuin tähänkin asti. Sitäpaitsi on hän pannut hopeata tinan

sekaan, koska se on noin kovaa ja kiiltävää.

-- Ei, olen pannut lyijyä, sanoi Bosse.

-- Lyijyä? Se on vale, puuttui ammatinvanhin puheeseen. -- Tina käy

harmaaksi lyijystä ja pehmeäksi kuin vaha.

-- Niin, tavallisissa tapauksissa, mutta ei kylmävalantaa käytettäessä,

sanoi Paavali mestari.

-- Kylmävalantaa? Kylmää valantaa! -- Pidelkää minusta kiinni! kirkui

ammatinvanhin. -- Kaatakaa päähäni sangollinen vettä, iskekää suonta

korvan takaa; olenko menettänyt järkeni, vai onko Paavali tullut

hulluksi? Joko nyt käy valaminen kylmää tinaa? Sitä kai hän kävikin

viime kesänä Saksassa oppimassa?

-- Kylmää tinaa ei valeta, vastasi Paavali mestari, mutta valetaan

kylmiin muotteihin.

-- Vieköön piru teidän muottinne ja uutuutenne! Ja minua kummastuttaa,

että sinä, Paavali, vanha järkimies, voit puuttua mokomiin metkuihin.

Ota sinä Bossesi pyttyineen ja mene kotia ja opeta hänet tekemään

kunnollista työtä ja tule sitten takaisin, kun voit saada kunniata

hänestä, mutta älä enää toiste laske nulikoita esille, lopetti

ammatinvanhin kokouksen.

Paavali mestari koki vielä tehdä vastaväitteitä, mutta turhaan. Uutuus

hylättiin, koska se oli uusi ja tarpeeton. Kun ei käynyt epääminen

eräitä sen hyviä puolia, selitti toinen vaiti-olleista mestareista

tavaran kelvottomaksi, koska se oli väärennetty lyijyllä, ja niin oli

asia päätetty.

Paavali mestari, jonka palveluksessa Bosse oli ja joka oli suotta

vaivannut ammattikuntaa ja pormestaria, tuomittiin tarjoamaan aamiaisen

raastuvankellarissa, mutta Bosse sai mennä kotiin.

Hänen olisi oikeastaan pitänyt olla pahoillaan, mutta hänen luonteensa

ei ollut lainkaan siihen taipuvainen, ja hän oli niin monta vuotta

taistellut typeryyttä vastaan, ettei hänellä ollut suuria toiveita sen

paranemisesta, kun lähti koetta suorittamaan.

Tullessaan raastuvanportille hän näki suuren väenpaljouden, joka huhun

johdosta oli odottanut saadakseen tervehtiä uutta mestaria. Mutta kun

ihmiset näkivät sällin tulevan yksinään, kannu kädessään ja ilman

mitään uuden arvon merkkejä, niin he vimmastuivat, että olivat

turhanpäiten seisoksineet odottamassa. Jotkut vihelsivät, toiset

hyssittivät, mutta Boo, joka ei ollut tottunut suosionosoituksiin,

selviytyi hyvin; hän pani kannun päähänsä, pisti kielen ulos suustaan,

pyöritti silmiään ja astua köpitti väkijoukkoon, joka oitis huomasi

kohtauksen hullunkurisuuden ja rupesi nauramaan. Remuavan joukon

seuraamana Boo vetäytyi muutamaan olutkapakkaan. Sisälle päästyään hän

pani kannun eräälle pöydälle ja istuutui viereiselle penkille.

-- Olutta tänne! hän huusi piialle.

-- Kas, miten mainio kannu, sanoi Metta.

-- Aatteles, että sinä sen hoksaat, vaikket ole kuin kapakanpiika.

-- Tuon voi ainakin pyyhkiä kädenkäänteessä!

-- Ihan kuin minun sanani.

-- Se mahtaa olla kovasti tyyris?

-- Maksaa kolmannesta vähemmän kuin muut.

-- Oi herra jumala ja pyhä Nikolaus, tehkää sitten kaikin mokomin

tuollaisia!

-- Sitä juuri tahtoisin, näes, mutta kaikkea ei saa mitä tahtoo, ja

meidän korkeat suojelijamme eivät salli elinkeinon menevän alaspäin,

mikä merkitsee samaa kuin että kannut menevät ylöspäin.

Muuan viljankantaja tuli sisään ja istahti Boon viereen.

-- Siinäpä helkkarin sievä kannu; mistä noita tuollaisia saa ostaa?

kysyi hän.

-- Helvetistä niitä saat ostaa semmoisia, ärähti Boo vihaisesti.

-- Jollei se matka olisi niin pitkä, kävisin pian hakemassa mokoman,

kun ei vaan olisi pahan kallis.

-- On tuiki käsittämätöntä, että mitä oppineemmaksi ihminen tulee, sitä

tyhmemmäksi hän käy. Uskooko kukaan, että neljästä mestarista vain yksi

ainoa ymmärsi, kuinka oivallinen tämä kannu on? ärjyi Boo.

-- Hoo, kyllä ne ymmärsivät, arveli viljankantaja, vaan juuri siksi

eivät tahtoneet tunnustaa sitä. Mutta sen minä sanon, että joka

tuommoisia kannuja pitäisi kaupan, olisi ihan paikalla pohatta.

Boo istui siellä iltaan asti ja ihailutti kannuaan. Kun kapakka

suljettiin kello yhdeksältä, meni hän kotia puolihumalassa ja pani

tyytyväisenä maata, rakas kannunsa päänaluksen vieressä.

* * * * *

Seuraavana päivänä tapahtui pitkänlainen keskustelu Boon ja Paavali

mestarin välillä, ja sen vaikutus oli, että Boo, joka oli

säntillisyydellä ja säästäväisyydellä koonnut jonkun leiviskän tinaa,

sai luvan tehdä työtä omaan laskuunsa vanhassa keittiössä, sillä

Paavali mestari oli semmoinen harvinainen mies, joka tahtoi, että

muutkin saisivat elää, kun kohtalo oli hänelle itselleenkin suonut niin

hyvät päivät.

Bossea ei näkynyt kaupungilla kahteen viikkoon, ja hänen kannu-asiansa

unohtui, sillä ihmisillä oli niin paljon muuta puheen ainetta.

Mutta eräänä aamuna päivänkoitteessa saivat kaupungin piiat nähdä

jotakin. Keskellä Suurtoria, aivan raastuvan edustalla, oli Bosse

kyhäämässä pöytää muutamista laudoista, jotka hän asetti parin

pakkalaatikon varaan. Kun pöytä oli valmis, veti hän esille kannun

toisensa perästä ja pani ne laudoille riviin; ja katso, kaikki kannut

olivat samanmuotoisia kuin se, jonka hän oli esittänyt raastuvassa ja

jonka korkea ammattikunta oli hylännyt.

Kello yhdeksältä oli Boo myynyt puolet varastostaan. Hyvillään ja

tyytyväisenä hän istui pöydällä jalat ristissä allaan ja huuteli:

"Kannuja, kannuja, ostakaa kannuja!" Toistettuaan tätä muutamia satoja

kertoja hän alkoi sovittaa noita sanoja nuottiin, jonka itse tekaisi.

Yhdeksän aikaan, kun aurinko oli korkealla taivaanlaella ja kaikilla

sälleillä oli lomahetkensä, nähtiin kannunvalajansällien keräytyvän

ryhmiin Bossen pöydän ympärille. Jotkut varovaisemmista lausuivat

huolestuttavia arveluja ammattikuntajärjestyksen ja erioikeuksien

loukkaamisen vaarallisuudesta; toiset nyökkäsivät hyväksyvästi ja

virkkoivat puoliääneen: pidä puolesi, Bosse.

Mutta kannunvalajain ammatinvanhin oli käyttänyt aamuhetkeä

pistäytyäkseen raastuvassa. Hän tuli astuen raskain askelin törmää ylös

ja loi kaihoisia katseita mäen yläpäähän, laahustaessaan kepin varassa

eteenpäin. Torille päästyään hän seisahti ja pyyhki hikeä otsaltaan.

Hänen katseensa tähysti nopeasti torilla hyöriviä väkijoukkoja, mutta

ei huomannut mitään tavatonta eikä epäilyttävää. Hän painoi keppinsä

maahan ja oli juuri jatkamaisillaan vaellustaan, kun hänen korvaansa

sattui kummallinen ääni, joka kuulosti etäältä kukon kiekunalta, mutta

joka varmaan oli olevinaan laulua.

-- Kannuja, kannuja, ostakaa kannuja! Isoja kuin ammatinvanhimman

mylly, leveitä ja laveita kuin pormestarin mylly! Kannuja hei, kannuja

hoi!

Ammatinvanhin hyökkäsi keppi ojona väkijoukkoon, joka ympäröi Bossen

pöytää ja vaivoin antoi perään, likistääkseen kohta sitä lujempaan

pinteeseen lihavan ammatinvanhimman, joka nyt oli kuin puristimessa ja

pakotettuna joukon riemuitessa kuulemaan Bossen pilkkalaulua, jonka

tämä viritti uudestaan asianmukaisin muutoksin, väkijoukon yhtämittaa

säestäessä: ss! ss! ss!

Ammatinvanhin alkoi kirkua:

-- Senkin pääroisto, joka uskallat rikkoa lakeja ja asetuksia!

-- En minä mitään asetuksia ole rikkonut, sanoi Bosse.

-- Sinä olet avannut puodin, senkin petturi!

-- Ei tämä mikään puoti ole, vastasi Bosse.

-- Mutta se on pöytä.

-- Ei, ei se mikään pöytä ole, pari lautaa vain, ja sitäpaitsi

sanotaankin arnmattiasetuksessa, ettei saa varustaa ikkunaa. Ei täällä

mitään semmoista näy, ellei ammatinvanhin näe taivaan akkunoita --

tuolla ylhäällä!

-- Sinä myyt kannuja, senkin tuhannen...

-- Ihmiset kun ostavat, nähkääs ammatinvanhin!

-- Ja laulat herjauslauluja, lurjus!

-- Minä laulan ammatin vanhimman myllystä.

-- Vielä mitä, ruokottomia sinä lauloit, variksenpelätti. Tännepäin,

pormestari ja soturit! Tännepäin!

Pormestari ilmestyi ikkunaan ja älysi tuokiossa ystävänsä tukalan

aseman. Hän antoi viittauksen sisällepäin huoneeseen, ja pian näkyi

kaupungin rumpali toisessa ikkunassa. Rumpu antoi lyhyen merkin.

-- Pysykää nyt lujina! sanoi Bosse sälleille.

Mutta rumpu alkoi päristä, ja silloin joukko ikäänkuin vavahti

kauhusta. Se vaikeni ja hajosi kuin pilvi.

-- Pysykää lujina, huusi Bosse, nyt sitä kysytään!

Mutta he eivät pysyneet. Väistyivät, väistyivät häpeällisesti. Mutta

silloin Bosse suuttui. Hän karkasi pystyyn, nousi pöydälle ja karjui:

-- Valapatot, kyttyräselät! Juoksetteko vasikannahan tautta!

Muistatteko miten vannoitte kautta pyhien ja perkeleitten, että pysytte

lujina, yöllä kun olitte korttia pelaavinanne? Näyttäkää, hirtehiset,

naamannekin minulle älkääkä vain selkäpuolta, tai muuten keppini lankee

kiusaukseen ja tulee tehneeksi syntiä!

Mutta kaikki he juoksivat pakoon nähdessään pormestarin ja kaupungin

asemiehet, jotka tulivat ja piirittivät Boon ja hänen myymälänsä.

Silloin Bossen ääni vaikeni; vastustamatta hän antoi ottaa kiinni

itsensä ja viedä kaupungin vankilaan, jonka jälkeen hänen myymätön

varastonsa pantiin takavarikkoon.

Portista vietäessä hän katsoi taakseen hyvän tuulen puuskassa ja

virkkoi ammatinvanhimmalle:

-- Toivottavasti kannunvalaja-ammattikunta, joka suojelee elinkeinoa,

myöskin suojelee sen harjoittajia. Siksi tahdon sivumennen mainita,

että mieluummin nukun naudankarvoilla kuin muurikivillä ja että pidän

tuoreesta lihasta enemmän kuin homeisesta leivästä; hyvä olut on aina

ollut heikkouteni, ja toivon, että korkeat suojelijani muistavat pitää

huolta huoneeni lämmityksestä ja siivoamisesta.

Ja hän loikkasi tyrmään, rohkein mielin, mutta vähäisin toivein.

* * * * *

Kuusi päivää Boo istui tyrmässä. Ei kukaan saanut tavata häntä

vankilassa, mutta oven läpi sai puhua hänen kanssaan. Nämä puhelut ne

harmittivat häntä enemmän kuin kylmyys ja kosteus. Tuli hyviä neuvoja

jälkeenpäin, tiedonantoja, kehotuksia, ehdotuksia.

-- Mitä se kannattaa? -- Miksi rettelöidä? -- Mitä sinä siitä hyödyt?

-- Onko se oikein?

Mutta pahinta oli, kun äitimuori tuli Etelävuorilta, missä hänellä oli

lehmä ja tölli. Eukko oli vanhuuttaan raihnas ja kuuro ja oli vain

hämärästi tajunnut syyn poikansa vangitsemiseen. Hänkään ei päässyt

tyrmään sisälle, vaan sai keskustella oven takaa, mikä sai aikaan

vallan hirveitä sekaannuksia.

-- Mitä olet tehnyt, onneton poika? huusi ämmä oven takaa?

-- Olen tehnyt kannuja, vastasi Bosse.

-- Olet saanut pamppua? Sen kyllä uskon. Mutta minä kysyn mitä sinä

olet tehnyt?

-- Kannun! kiljaisi Bosse ikäänkuin halkaistakseen paksun oven.

-- Jaa, jaa, tiesin minä sen, että niin tuli lopulta käymään. Aina sitä

sanoin, kun olit kotona tottelematon. Mutta on ne tytötkin hulluja.

Semmoinen rumilas kuin sinä! Hyi!

Nyt ei Bosse ymmärtänyt tuon taivaallista, ja siksi hän oli ääneti.

-- Vai niin, vai Annu sen nimi on, jatkoi ämmä omin päin. -- Saman

niminen oli sekin, joka narrasi kelkkaansa Puluniemen mustan Antin.

-- Mistä Antista se muori horisee?

-- Niinkö sinä poika sanot vanhalle äidillesi? Ettes yhtään häpeä! Oi

oi oi, sellaista lasta! Sellaista lasta!

Bossen ymmärrys pimeni, ja hän tunki päänsä vuodepahnoihin päästäkseen

jatkamasta keskustelua.

Vankilasta päästyään ei hän palannut Paavali mestarin luo, vaan

retkeili kaupungin kapakoissa, missä istuskeli aamusta iltaan kuluttaen

myynnin tuottamia rahoja, joita ei oltu muistettu ottaa häneltä pois

tyrmään pantaessa. Hänet oli erotettu kannunvalajien ammattikunnasta;

häneltä oli riistetty oikeus työskennellä omaan laskuunsa, ja mitään

muuta ammattia hän ei osannut. Hän oli lakannut olemasta yhteiskunnan

suuressa koneistossa sinä rattaana, miksi kasvatus oli hänet tehnyt, ja

hän olisi piankin liittynyt irtolaisten ja tyytymättömien laumaan,

ellei olisi sattunut asioita, jotka tekivät hänet jälleen

hyödylliseksi, vaikka toisella tapaa.

Saman päivän aamuna, jolloin Bossen suurisuuntainen yritys raivata

uutta uraa kannunvalannan ohdakkeisella alueella oli mennyt myttyyn,

tuli lyypekkiläinen kauppias Algut kotia, Itäisen Yhteismaakadun

varrella merisatamassa sijaitsevaan konttoriin, ja laski Bossen tekemän

kannun liikekumppaninsa kirjoituspöydälle.

-- Na, Josef! Katso teme kannu!

Josef katseli kannua tuntijan tavoin:

-- Na, Algut, mi te sitte?

-- Mite sine tahto antta minule teste kannusta?

Josef kirjoitti hiukan paperilleen ja vastasi:

-- Mine antta kaksi eeri.

-- Anttako kaksi eeri? Na!

-- Ah, sine! Ei sine saa kun poolitoista eeri.

-- Na, anttako poolitoista eeri?

Josef kirjoitti paperilleen hiukan lisää ja vastasi sitten:

-- Onkko se prifaatigeschäft vai kumppanigeschäft?

-- Se ole prifaati.

-- Na, sitte mine antta poolitoista.

Kun kauppa oli tehty, läksi Algut kaupungille etsimään Bossea. Tämä oli

silloin vankilassa eikä tavattavana. Algut otti sitten kannunsa ja meni

erääseen kauppalaivaan, joka oli valmiina lähtemään Lyypekkiin.

Laivassa hän teki sopimuksen, että saksan oli tilattava Lyypekistä

tuhat kannua myötäseuraavan mallin mukaan ja oitis lähetettävä ne

tänne, mutta antoi lisäksi määräyksen, että valajan tuli sekoittaa

tinaan hiukan enemmän "liiji". Laiva lähti ja viipyi kuukauden päivät.

Tämä kaikki tapahtui saksalaisen kuninkaan Kristoffer Baijerilaisen

hallitessa, joka ruotsalaisten tavanmukaisen keskinäisen kateuden

johdosta oli sattunut pääsemään valtaistuimelle, koska mieluummin

otettiin kuninkaaksi ulkomaalainen mies kuin suostuttiin valitsemaan

kotimainen, aivan kuin sammakot, kun saivat haikaran kuninkaakseen.

Tämä kuningas, joka tietenkin oli vailla kaikkia isänmaallisia tunteita

uutta maatansa kohtaan, hallitsi sitä kuin suurta kuninkaankartanoa,

pitäen maanomistajia arentilaisina ja jaellen kruunun omaisuutta

maanmiehilleen, saksalaisille. Mutta saksalaiset saivat myöskin

erioikeuksia melkein kaikkeen, etenkin vapaaseen kaupantekoon maassa.

Nämä erioikeudet loukkasivat useinkin aikaisempia, Ruotsin miehille

kalliista myytyjä oikeuksia, ja koko kauppa ja liike joutui pian

saksalaisten käsiin. Nämä saksalaiset taas, jotka näkivät sekä

kummastellen että mielikseen, miten nöyrästi siivot ruotsalaiset

käyttäytyivät muukalaisten sorron alaisina, kohtelivat maan asukkaita

kuin tyhmiä barbaareja, jotka eivät pystyneet hoitamaan omia asioitaan;

kävivätpä nämä muukalaiset pian niin kopeiksi, että pitivät itseään

maan todellisina hyväntekijöinä. Eivätkä he koskaan väsyneet

kerskaamaan "hyvistätöistään", joita muka olivat tehneet köyhälle

maalle, ja vaativat usein röyhkeästi kiitollisuutta.

No niin; Bosse maleksi eräänä aamuna kaupungilla. Hänen rahansa olivat

lopussa, eikä hän ollut ihan yhtä hilpeä kuin tavallisesti. Miten

olikaan, joutui hän saksalaisten puotien tienoille merenrantaan. Siellä

oli aika melu: rautakanget kalisivat, vitjat rämisivät, koirat

haukkuivat, kantajat kirkuivat; mutta kaiken tämän pauhinan keskeltä

hän erotti laulun, joka kummastutti häntä tavattomasti ja sai hänet

heristämään korviaan.

-- Kannuja, kannuja, kuka osta kannuja?

Bosse ei uskonut kuulleensa oikein ja läksi harppailemaan läpi

väkijoukon, joka tungeksi katupuodin ympärillä. Lähemmä tultuaan hän

näki myymäkojusta pistävän esille riu'un, jossa riippui viisi kiiltävää

tinakannua, hänen oman mallinsa mukaisia. Hän pujottelihe vähitellen

likemmäksi, kunnes pääsi myymäpöydän luo. Sen ääreen hän jäi seisomaan

nojaten kyynärpäähänsä ja katseli tarkoin ja hellittämättä kauppiaan

silmiä. Saksalaisella oli koko koju täynnä kannuja, ja hän möi aika

vauhtia.

-- Mi te sine vahta? sanoi saksalainen, jota Bossen katseet alkoivat

kiusata.

-- Sinua kai! vastasi Bosse.

-- Tahto sine osta kannu?

-- Ei mine tahto mi te osta, vastasi Bosse.

-- Mene pois sitte!

Bosse jäi koko aamupäiväksi katselemaan saksalaista.

-- Mitä sinä odotat? kysyi Bosselta muuan raudankantaja.

-- Rumpalia, hän vastasi.

Ei kuulunut mitään rumpalia, mutta raastuvassa oli sentään ollut aika

vilkasta. Kannunvalajain ammatinvanhin oli rientänyt pormestarin luo

kiukusta puhisten ja vaatinut rumpalin väliintuloa, jotta luvaton

ammattikunnan oikeuksien loukkaaminen estyisi. Pormestari oli

hänkin raivonnut, mutta selittänyt, ettei mahtanut asialle mitään,

kun saksalaisilla oli omat erikoiset, kuninkaan vahvistamat

kaupankäyntioikeutensa; hän saattoi ainoastaan neuvoa olemaan vaiti ja

ilmaisematta tyytymättömyyttä, koska se vain antaisi saksalaisille

yhden hauskuuden lisää.

Kun myymälä illalla suljettiin, meni Bosse kotia äitinsä luo

Etelävuorille ja mietiskeli näkemiään ja kuulemiaan; ja yöllä uneen

mennessään hän tuumi itsekseen: "Piru vieköön, kuinka ne olivat minun

kannujeni näköisiä!"

Bossen oli määrä yösijan ja ruoka vähän korvaukseksi paimentaa lehmää

sillaikaa kuin muori oli pyykkirannassa. Sen vaivan helpottamiseksi hän

oli keksinyt, että elukan sopi sitoa johonkin kiveen kiinni; mutta kun

tämä oli vastoin eukon periaatteita ja vastoin kaikkea järkiperäistä

karjanhoitoa, koska luontokappaleen siten kävi mahdottomaksi valita

parhaita paloja kehnolta mäkilaitumelta, niin näki Bosse kohta olevansa

siinä asemassa, että täytyi loikkia pitkin mäkiä, mikä oli hänelle

varsin hankalaa. Mutta nyt tänä aamuna, se oli kaunis syysaamu,

oli tuo siunattu eläin syönyt makonsa oikein täyteen ja laskeutui

sammalelle märehtimään mitä oli kiireissään ahtanut sisäänsä.

Bosse käytti hyväkseen iloista tilaisuutta, heittäytyi maahan ja

vaipui mietiskelyyn. Hän ajatteli ensin miten onnellista olisi

kyttyräselkäiselle tässä matoisessa maailmassa, jos lehmät voisivat

syödä maatessaan; nehän saattaisivat hiljalleen ryömiä eteenpäin,

sikäli kuin olivat syöneet maan puhtaaksi, eikä niiden tarvitsisi

nousta jaloilleen ja kulkea kaula ojona; eikä hän käsittänyt, miten

nämä eläimet sietivät, että veri oli myötäänsä päässä, kun ne kulkivat

laitumella syöden. Sitten hän ihmetteli, miksi Jumala antoi

saksalaisten myydä tinakannuja, vaikkei hän, joka oli kyttyräselkäinen,

saanut sitä tehdä. Sitten hän katseli yli merenlahden ja laivarannan,

missä oli monta laivaa, mastoissa Saksan ja Lyypekin liput,

ja hän kysyi itseltään, tokko saksalainen oli varastanut hänen

kannunvalimensa. Tähän kysymykseen hän vastasi empimättä myöntävästi;

mutta kärsityn vääryyden tuottama tuska lieveni melkoisesti,

kun hän ajatteli sitä vahinkoa, mikä koitui hyvinarvoisalle

kannunvalaja-ammattikunnalle.

Hän oli kiertänyt nuoran lujasti oikean kätensä ympäri ja lojui

mukavasti selkä vasten kiveä. Lehmä märehti niin yksitoikkoisesti,

aurinko paistoi niin lämpimästi, kivi osui olemaan paksun

sammalpeitteen vuoksi niin pehmeä, ja Bosse oli niin väsynyt,

seisottuaan koko edellisen päivän kojupöydän kupeessa, että hän vaipui

hyväätekevään uneen. Ja hän näki ihmeen kaunista unta lehmästä, joka

makasi vuoteessa lakanain välissä ja söi puna-apilaa ja ryyppäsi

välillä renskaa tinakannusta, jossa oli viisikolmatta prosenttia

lyijyä, ja sitten tuli käärme ja mateli päänaluksen poikki, mutta kun

Bossen piti ottaa se kiinni, niin se luikersi sormien välistä ja katosi

Lyypekin lippuun, ja meni sen tien, ja kuului kuin olisi päästetty

kokonainen pyykki neljännestä kerroksesta maahan, ja sitä seurasi

hirmuinen kirvely selässä, niin että Bosse heräsi.

-- Missä lehmä on? kirkui ämmä, joka seisoi kainalosauva kohotettuna

lyöntiin.

-- Tuolla se makaa, sanoi Bosse vetäen nuorasta, mutta nuora oli

poissa.

-- Missä se on? sähisi vanhus.

Niin, nyt Bosse tiesi, missä se oli. Voi surkeutta; tuskin kolmen sylen

päässä oli jyrkänne, ja siellä se virui. Bosse konttasi nelinryömin

reunalle ja katsoi äkkisyvänteeseen.

-- Onko se siellä? kuiskasi eukko.

-- Siellä on, vastasi Bosse allapäin.

-- No?

-- Ei taida olla hengissä. Näyttää siltä kuin olisi haljennut.

Suuri oli suru Etelävuorilla, melkein yhtä suuri kuin hänen isänsä

kuollessa. Ei teurastajakaan huolinut ostaa elukkaa, joka oli niin

kurjassa tilassa. Ämmä itki ja tappeli kaksi päivää. Sitten hän kuivasi

kyyneleensä ja alkoi suolata lihaa, täyttää makkaroita ja survoa

keuhkohakkelusta. Ja lihaa siellä syötiin jok'ikinen päivä, ja murhe

oli raskas; ei olisi luullut, että lihapäivien pito kävi niin

raskaaksi. Väliin täytyi ämmän nousta rusikoimaan Bossea purkaakseen

surunsa ilmoille, ja poika otti vastaan vaieten, koska tiesi sen

tyynnyttävän muoria. Eräänä päivänä, kun liha oli lopussa ja maito

niinikään, istuivat Bosse ja hänen äitinsä töllin edustalla katsellen

alhaalla syvänteessä pauhaavaa kaupunkia. Ja he olivat hyvin pahoilla

mielin. Silloin he näkivät miehen tulla kapuavan mäkeä ylös. Se oli

siististi puettu mies, jolla oli ymmärtäväiset silmät ja punainen

parta. Bossen nähtyään hän tuli hyvin iloiseksi.

-- Mine ole niin iloinen ette nehde teme kiselli! Mine ole juossut

kaikki paikkat ja hakenut hentte! Ah, herra Jeesus, kuinkka raskas on

kulkke teele! No, Bosse, minula on yksi geschäft josta puhua. Teme on

kai teiden eitti, na, hen saa kuula.

Bosse pyysi kauppiasta istumaan ja valmistihe kuuntelemaan.

-- Kas niin: mine ole kauppamees Algut ja kauppita kannuja, jotka mine

ole ottanut Lübekiste!

-- Vai niin, sieltäkö ne ovat kotoisin? keskeytti Bosse.

-- Niin, mine osta ne sieltte! Mutta ne tule minule liikka kallis!

Sanoka pois, miste hinnasta te tahto tehde minule semmone kannu?

-- Kuulkaas, kuka se on sanonut, että minä tahdon tehdä mitään kannuja?

sanoi Bosse.

-- Minä olen, puuttui äiti puheeseen ja päästi syvän huokauksen, joka

tuntui nousevan äskettäin manalle menneen syvästä haudasta.

-- Na, kas niin! Ja mite teme mees tahto kannusta?

-- Pooli eeri, vastasi Bosse.

-- Ah, herr mein gott, siitte hinnasta mine saa se kannu Lübekiste.

-- Vähemmällä sitä ei käy tekeminen, sanoi Bosse päättävästi.

-- Silloin pitte panna enempi liiji siihen!

-- Kuulkaa nyt, kauppias, sanoi Bosse, näettekö tuota jyrkännettä?

-- Jaa, na!

-- Meillä oli lehmä, joka meni siitä alas. Sinne on vain viisi syltä.

Uskokaa minua, pääsee siitä härkäkin alas.

-- Bosse, Bosse, keskeytti äiti, ajattele vanhaa, köyhää äitiäsi!

-- Sen teenkin! Tahdon, että hänellä on kunniallinen poika, vaikka tämä

muuten olisikin raukka.

-- Kunniallinen! Hm! Jahka tulet rikkaaksi, on sinulla varaa olla

kunniallinen!

-- Se oli rumasti sanottu!

-- Yhtä rumaa on, että aikamies antaa äitinsä nääntyä työssä.

-- Kuulkaahan, kauppias, sanoi Bosse. -- Te saatte myydä ulkomaalaisia

kannuja, mutta ette saa tässä maassa valmistaa niitä!

-- Na, niin; mine ei meina tehde mite kannuja, ja jos mine antta tehde

niitte, niin ei ne tule rootsalaissia kannuja.

-- No jopa on ovela. Hän panee minut tekemään ulkomaalaisia kannuja

Ruotsissa. Mutta sanokaas yksi asia: miksi käännytte juuri minun

puoleeni?

-- Jaa, na, miksi? Mine tikke teste kiselliste!

-- Mutta minulla ei ole verstasta eikä saa olla.

-- Na, ei minulakan ole, mutta minula on iksi oikken hive isteve, joka

laina meile hoone kaupunginmuurista.

-- Minä jätän tämän asian huomiseen, sanoi Bosse.

-- Na, tehden niin! Hoomena mine odotta teitte. Kauppamees Algut ja

Josef ranttakatu varrela! Te hake kauppamees Algut, ei Josef! Hivesti!

Keskustelu oli päättynyt, mutta Bossen rauhaisa oleskelu Etelävuorilla

oli sekin päättynyt. Ämmä ahdisti häntä vedoten hänen sydämeensä ja

kunniantuntoonsa. Mutta kun tuli kunniasta puhe, oli Bosse voiton

puolella, sillä hänhän juuri taisteli sen säilyttämiseksi. Mutta eukko

väitti edelleenkin, että kunnia oli rikkaita varten ja että köyhien oli

täytettävä ensimäinen velvollisuutensa ja pysyttävä hengissä. Jos

rikastui, niin sai kunniaa ja arvonantoa.

Lorun lopuksi tuli, että Bosse hölkytti rantaan Algutin ja Josefin luo,

vieläpä varsin hyvissä ajoin. Hänet vietiin takatietä konttorista

aittaan ja sieltä edelleen kellariin, missä hän näki täydellisen

tinanvalajan-verstaan sekä sällin, jonka oli määrä avustaa.

Siellä Bosse sitten ryhtyi toimeensa ja valmisti lyypekkiläisiä

kannuja, kuten niitä nimitettiin, ja ne menivät aivan erinomaisesti

kaupaksi.

Sälli, nimeltä Klaus, oli näöltään semmoinen, joka herättää enemmän

mieltymystä kuin luottamusta. Hän oli hyvin opinhaluinen ja koki päästä

kaikkien ammattisalaisuuksien perille, otti selkoa vähäpätöisimmistäkin

pikkuseikoista ja kyseli samaa asiaa moneen kertaan.

Eräänä päivänä Klaus oli kadonnut. Algut kauppias ei osannut sanoa

missä hän oli, eikä hän sitä tiennytkään. Samoihin aikoihin sattui

pieni erimielisyys toiminimen Algut & Josefin omistajain välillä. Josef

ei tahtonut enää ostaa Algutin kannuja, syystä että ne olivat liian

kalliita; hän ei tahtonut maksaa enempää kuin äyrin kannusta. Algut

väitti vastaan ja vaati puoltatoista. Silloin Josef peruutti kaupan ja

selitti, ettei enää tarvinnut Algutin kannuja. Algut ei sittenkään

antanut myöten, vaikkei hänellä ollut mitään kauppa-erioikeuksia, vaan

nämä kaikki oli luovutettu Josefille. Viikon päästä Josef avasi

lyypekkiläisen kannumyymälän, kun entinen varasto oli loppunut; ja nyt

hän saattoi myydä kannuja yleisölle puoleentoista äyriin.

-- Ah, sine kavala kettu, sanoi Algut. -- Tesse mine neke se Klaus

pirun sormen jelkki. Onkko sinula se roisto teele also?

-- Minula on, sanoi Josef.

Bosse oli jälleen työtönnä.

Mutta vähitellen alkoi kuulua äänekkäitä valituksia hyvinarvoisan

kannunvalaja-ammattikunnan taholta. Moniin kuukausiin ei oltu myyty

ainoatakaan kannua, elinkeino oli lamassa, sällejä täytyi erottaa,

verstaissa vallitsi levottomuus. Ja tämä kaikki johtui siitä

yksinkertaisesta syystä, että ihmiset mieluummin ostivat saksalaisten

halvempia ja parempia kannuja kuin ammattikunnan kalliimpia ja

huonompia.

Ammatinvanhin ja mestarit sättivät ihmisten huonoa makua, sadattelivat

vapaata kauppaa ja toimittivat kuninkaalle anomuksen, jossa pyysivät

panemaan maahantuoduille kannuille tullin, jotta ne tulisivat

kalliimmiksi ja mahdottomiksi ihmisten ostaa. Mutta kuningas vastasi

ainoastaan: tehkää yhtä halpoja ja hyviä kannuja, niin saatte myydä

tekin.

Silloin parkaistiin taas. Pitäisikö Tukholman ikivanhan ja taatun

kannunvalaja-ammattikunnan luopua traditsioneistaan noudattaakseen

päivän oikkuja! Ei ikinä, ennen he kaatuvat kunnian miehinä, kuin

vaihtavat työtapaa. Eivätkö esi-isät ole juoneet heidän kannuistaan?

Ovat, ja tämä on painava syy! Ja ennen kaikkea, mikä on vielä enemmän,

eivätkö nämä kannut ole ruotsalaisia? Ovat! Pitäisikö ne siis

vaihdettaman ulkomaiseen rihkamaan. (Kun tähän joku huomautti, että

vanhatkin kannut olivat saksalaista mallia ja että Tukholman ensimäinen

kannunvalaja oli ollut saksalainen, nimeltä Albrecht Zinn, niin hänet

viskattiin kokoushuoneesta ulos.)

Asema kävi yhä tukalammaksi, työttömiä sällejä kuljeksi kaduilla pitäen

rähinää. Verstaiden ikkunat lyötiin säpäleiksi. Eräänä yönä tehtiin

hyökkäys saksalaisten puoteihin, mutta metelöitsijät vangittiin ja

pantiin tyrmään. Koko kaupunki oli kapinassa.

Vihdoin, eräänä aamuna, herätti kaupunkilaisten huomiota uusi ja

odottamaton näky. Paavali mestari, Bossen entinen isäntä, oli pistänyt

ikkunastaan ulos pitkän seipään, jossa riippui kuusi uutta

"lyypekinmallista" kannua, ja koko hänen ikkunalautansa oli täynnä

samanmoisia. Itse hän seisoi myymäpöydän ääressä huutaen kaupaksi

"Lyypekin kannuja, puhtaasta tinasta tehtyjä, hinta äyri ja neljännes".

Saksalaiset olivat nujerretut. Kaikki ostajat ryntäsivät Paavali

mestarin puotiin, mistä sai puhtaasta tinasta tehtyjä Lyypekin kannuja.

Mitä ahneus, ylpeys ja isänmaallisuus eivät olleet ennen saaneet

aikaan, sen teki nyt kaikkivoipa kateus.

Seuraavassa vuosineljänneskokouksessa ammatinvanhin piti puheen, jota

asiakirjat tosin eivät ole jälkimaailmalle säilyttäneet, mutta joka

siitä huolimatta ansaitsee tulla kerrotuksi.

Ei ollut ensi kerta -- hän lausui -- kun ihmiskunta, oli joutunut

surullisen näytelmän todistajana näkemään, miten vuosisatoja kestänyt

ja koeteltu sai väistyä uudistuspuuhien ja keinottelun tieltä. Tuskan

tuntein sanoi puhuja tänä päivänä laskevansa isänmaan alttarille

uhrinsa kieltäessään itseltään ja ammattikunnaltaan oikeuden valmistaa

sellaisia tinakannuja, joita ei käynyt peseminen (näin ei hän sanonut,

mutta se oli ajatus); murhemielin, mutta ilman katkeruutta hän nyt

heitti maahan aseensa tukalassa taistelussa, mutta teki sen lujasti

luottaen siihen, että tulevaisuus oli antava hänelle tunnustuksen siitä

itsepintaisuudesta, millä hän oli vastustanut päälletunkevaa tulvaa,

joka uhkasi niellä yhteiskunnan ja hukuttaa sen jaloimmat harrastukset,

puhtaimmat pyrinnöt ja parhaat toiveet. Hän ei voinut lopettaa muuten

kuin lausumalla toivomuksen, että tulevaisuus osoittaisi vanhojen

olleen oikeassa, sillä rimpuiltiinpa täällä miten tahansa ja

vääristeltiin asioita, pysyy kuitenkin ikuisesti totena, että vanha on

vanhin.

Paavali mestari tunsi tarvetta vastata muutamin sanoin siihen

erinomaisen asialliseen ja tyystin harkittuun puheeseen, jonka

ammatinvanhin äsken oli aikaansaanut.

Hän lausui palavimman toivonsa olevan, että ihmiskunta saisi alati

nähdä ikivanhan -- mikä, kuten tunnettua, on ylen taipuvainen

muuttumaan mädännykseksi -- väistyvän paremman tieltä, joka

tilapäisesti usein sattuu olemaan uusi. Nähtiinhän miten ruoho mätäni

joka vuosi, miten ihmiset ja eläimet mätänivät vuosisadassa; tosin

nähtiin satavuotisia puita, mutta niissä olikin sisus mätä, jos

tarkkaan katsoi. No niin, surrako piti? Ei suinkaan! Mätäneminen loi

uutta elämää; mätäneminen oli vain ylösnousemuksen toinen muoto.

Jos nyt, ennenkuin mentiin ottamaan vastaan sitä, mikä oli

välttämätöntä, tahdottiin verhoutua ylpeyden ja valheellisen

omanvoitonpyytämättömyyden ryysyihin -- niin olkoon menneeksi, se

tehtiin häpeän peitteeksi, ja siihen ei Paavali mestari tahtonut monta

sanaa tuhlata. Siirtyäkseen sitten asiaan tahtoi Paavali mestari sanoa

toden sanan, vaikka se kirvelisikin ylpeyttä. Eivät joutuneet

ammatinvanhin ja ammattikunta keinottelijain eikä isänmaankavaltajien

uhreiksi, vaan kukistuivat ihan yksinkertaisesti omaan kateuteensa.

Kaikki läsnäolijat tiesivät, että kannut, joita nyt myytiin

"lyypekkiläisten" nimisinä, olivat tukholmalaisen Boo sällin keksimiä.

Eikö totta?

Ammatinvanhin väänsi naamansa suunnattomaan irvistykseen ja sai

suustaan vain hyvin paljon sanovan sanan: "Äss!"

Nigels mestari haukotteli ylenkatseellisesti: "Vai Bossesta puhumaan!"

Ja sällit hihittivät: "Meidän Bosse."

Paavali mestari jatkoi ja lupasi olla puhumatta Bossesta, mutta sanoi

antavansa tyttärensä hänelle vaimoksi, joten Bosse saa periä liikkeen.

Saa kuin saakin! Ja jos ammattikunta vanhimpineen halusi ottaa oppia

siitä, mitä oli tapahtunut, niin oli summa se, että jos ihmiset

malttaisivat olla suojelematta toisiaan niin perhanasti, niin meillä

kaikilla olisi paremmat päivät, sillä nähty on, että mikä joillekuille

on erinomainen suojelus, saattaa enimmille olla vihoviimeistä sortoa,

ja jos tahdomme elämisen oikeutta itsellemme, on meidän pakko täyttää

suuri, ikuinen velvollisuus antaa toistenkin elää.

Ja tähän päättyi suuri kannunvalajataistelu Tukholmassa, taistelu,

joka oli maksanut niin monta ikkunaruutua, niin monta vangitsemista,

niin paljon ylpeyttä, puhumattakaan toiminimen Algut & Josefin

lakkaamisesta, ainoan lehmän suistumisesta Etelävuorten jyrkänteeltä

alas ja Klaus sällin ilmaantumisesta Visbyhyn, mihin hän toi "uuden

keksintönsä" ja missä kuljeksi panetellen muuatta Bossea, joka oli

hänen työllään rikastunut Tukholmassa.