Kun matkamiehet viisi päivää harhailtuansa merellä vihdoin saivat
näkyviinsä maan, olivat he menehtymäisillään vilusta. Uusi maa, joka
nyt aukesi heidän silmäinsä eteen, näytti olevan manner tai ainakin
suunnattoman suuri saari. Kun he astuivat maalle, olivat heidän
ruokavaransa lopussa ja he kävivät ahnaasti käsiksi simpukkoihin, joita
aallot olivat viskanneet rannalle, ja tämä raaninen ravinto sai heidän
ruumiinlämpönsä vähitellen palautumaan. Seudun ilmanala tuntui olevan
kylmänlainen, ja Onnellisten saaren ihanista hedelmäpuista ei näkynyt
jälkeäkään. Metsässä kasvoi pyökkejä, tammia, koivuja ja ylempänä
vuorten rinteillä mäntyjä ja kuusia. Nälissään kun olivat, koettivat he
syödä pyökin ja tammen terhoja, mutta ne eivät tehneet kylläiseksi
ja sitäpaitsi maistuivat inhottavilta. Mutta puiden seassa
juoksenteli jäniksiä, metsäkauriita, villejä vuohia ja lampaita, ja
pensaikossa elostivat metsot ja teeret. He oivalsivat siis heti, että
täällä oli elettävä metsästyksellä ja kalastuksella ja että oli pakko
niin pian kuin suinkin hankkia lämpimiä vaatteita eläinten nahoista,
ellei mielitty paleltua kuoliaaksi.
Lassi kuulutti kohta suuren kokouksen ja esitti seuraavan tuuman.
Ensi päivänä sai kukin käydä rannoilla ja ravita itseään simpukoilla
sekä etsiä luolia ja onttoja puita yömajoiksi. Mutta niiden, jotka
olivat löytäneet luolan tai kolon, piti kohta sen jälkeen kerätä
simpukoita ja vettä muutamille niistä, jotka valmistivat jousia ja
nuolia eläinten ampumista varten, sillä heidän aikansa tarvittiin
tyyten. Jousen valmistuksen esitöiksi käskettiin etsimään teräviä
kiviä, joita sopi käyttää veitsinä.
Yön tullessa ei oltu vielä ehditty muuta kuin koota teräviä kiviä, ja
sitten ryömittiin nukkumaan luoliin, rotkoihin ja kumolleen kaadettujen
veneitten alle. Seuraavana aamuna alkoi jousenteko, kun ensin kuitenkin
oli kivittämällä tapettu jokusia eläimiä, joiden nahka heti nyljettiin
ja käytettiin pienten lasten vaatteiksi. Kun joku määrä jousia oli
kolmantena päivänä valmiina, läksivät miehet metsälle ja naisistakin
ne, jotka eivät olleet raskaina tai joilla ei ollut lasta kaittavana.
Tämä tapahtui äärimäisessä hädässä, sillä kaikki simpukat, jotka
viimeinen myrsky oli heittänyt maalle, oli syöty. Riistansaalis ei
ollut runsas. Pappi ja seppä, jotka olivat sattuneet tähtäämään samaa
jänistä, joutuivat riitaan siitä, kumpi sen oli tappanut, ja olisivat
ryhtyneet käsikähmään, ellei Lassi olisi astunut väliin ja ratkaissut
asiata siten, että he saivat jakaa saaliin.
-- Nyt alkaa tappelu, sanoi Lassi itsekseen, ja kohtaus teki
läsnäolijoihin ikävän vaikutuksen.
Eläinten liha täytyi syödä raakana, mikä oli inhottavaa. Mutta
aterialle, jolle nyt ruvettiin, tulivat kaikki raskaat vaimot ja ne,
jotka olivat lasten tähden saaneet jäädä kotiin, ja pyysivät hekin
syötävää. Ei kukaan tahtonut antaa omastaan. Silloin täytyi Lassin taas
astua väliin, ja hän velvoitti jokaisen miehen, joka oli syntyneiden
tai syntymättömien lasten isä, antamaan saaliistansa naisille. Mutta
oli aivan mahdotonta saada selkoa isistä, sillä noina kolmena vuotena,
jotka oli eletty Onnellisten saarella, olivat miehet ja naiset
sekaantuneet toisiinsa pitämättä lukua isyydestä. Syntyi riitaa. Lassin
täytyi jälleen mennä välittämään. Ja jaettuaan miehet ja naiset kahteen
joukkoon hän käski kunkin naisen valita itselleen miehen. Sitten täytyi
jokaisen naisen juhlallisesti luvata olla pitämättä yhteyttä muiden
miesten kanssa, niin kauan kuin oma hankki hänelle ja hänen lapsilleen
ruuan ja vaatteet. Tämän katsoivat kaikki varsin kohtuulliseksi. Mutta
Petter Snagg, jonka aina täytyi hangotella vastaan, esitti kysymyksen,
mitä miehen oli tehtävä, jos nainen oli uskoton, johon Lassi vastasi,
että mies silloin lakkasi olemasta velvollinen elättämään naista,
toisin sanoen oli oikeutettu eroamaan hänestä tai ajamaan hänet
luotaan, sillä luonto ei ollut tarkoittanut, että toisen pitäisi
työllään maksaa toisen ilot.
-- Ja niin on meillä avioliitto valmiina taas, tuumi Lassi itsekseen.
Kaikki puolikasvuiset lapset saivat tehdä syötyjen eläinten luista
ongenkoukkuja, punoa ruohoista siimoja ja ruveta kalastelemaan.
Niin eli nuori yhteiskunta jonkun aikaa varsin tukalata elämää. Talvi
oli luolissa ankara, sillä heillä ei vielä ollut tulta.
Kevään tullen he kauhukseen huomasivat, että riista alkoi vähetä.
Retket ulotettiin yhä loitommalle metsiin, mutta silloin saatiin nukkua
taivasalla ja saaliin kotia-retuuttaminen oli raskasta työtä. Riita
saaliista alkoi käydä yhä yleisemmäksi, ja rauha häiriintyi. Silloin
sattui oikeaan aikaan, kun yhteiskunta oli jo perikadon partaalla, että
pastori Axonius eräänä päivänä tuli kotia kylään tuoden muassaan kauan
kaivatun tulikiven. Se oli palanen rikkikiisua. Mutta hän oli
kateellinen löydöstään. Ja Lassi, joka yksin oli säilyttänyt muistinsa,
lyöttäysi Axoniuksen kumppaniksi aarteen hoitoon. He olivat kauan
nähneet, että kansa oli tyytymätön; he olivat huomanneet, että oli
syntynyt jonkinlainen vastenmielisyys vaivalloista metsästystä kohtaan
ja että kaikki kaipasivat niitä onnen päiviä, jolloin kenenkään ei
tarvinnut tehdä työtä. Mieltenkuohu oli yleinen, ja halu päästä
työnteosta levisi kuin synti koko yhteiskuntaan. Lassi ja Axonius,
joilla oli täysi työ koettaessaan keksiä parannuksia jousien ja
vaatteiden valmistuksen sekä riidanratkaisun alalla, eivät paljoa
ehtineet metsästellä, jonka vuoksi heidän täytyi kerjätä ruokansa
toisilta, jotka vain vastenmielisesti luopuivat omastaan. Aika oli
tullut, jolloin he pääsivät kerjäämästä, kun he yhteiskunnalle
tekemänsä suuren palveluksen vastineeksi saattoivat vaatia elatusta ja
vaatteissa-pitoa. Talvi läheni, ja tulen tarve oli tuntuvampi kuin
koskaan.
Lassi kutsui koko väen koolle. Sitten hän selitti, että oli
välttämätöntä hajaantua eri tahoille ja etsiä uusia metsästysmaita.
Tämä kävi päinsä vain siten, että kukin vei asunnon muassaan, sillä
epävarmaa oli, tokko saattoi joka ilta löytää luolia. Mutta jotta
kävisi laatuun asua teltassa, tarvittiin tulta. Se, joka voisi hankkia
tulta milloin tahansa, olisi uuden ajan suurin mies. Pastori Axonius
oli saanut luonnonjumalilta syvemmät tiedot luonnon salaisuuksista kuin
kukaan muu, ja Lassi oli käyttämällä hyväkseen pastorin tietoja yhdessä
hänen kanssaan keksinyt tulenteon taidon. Nyt hän kysyi yhteiskunnan
jäseniltä, tahtoivatko he elättää hänet ja pastorin siitä hyvästä, että
saivat tulikiviä.
Kokous vastasi raikuvalla suostumushuudolla.
Sitten Lassi laitatti rovion. Heitti näädännahan papin päähän ja
ketunnahan hänen hartioilleen. Sitten hän jupisi, kääntyneenä päin
aurinkoa, jota hän ylisti tulen lähteeksi, joitakin heprealaisia
sanoja, joihin pappi vastasi käsittämättömällä pominalla. Sen jälkeen
hän käski kansan langeta polvilleen. Sitten pappi iski tulen, ja rovio
syttyi palamaan.
-- Nyt, sanoi Lassi kaikuvalla äänellä, on uusi aikakausi alkanut.
Tulen kera voimme retkeillä ympäri maata, eikä tule metsän anti meiltä
koskaan puuttumaan. Hilivoo, hokus pokus, paraskit, parai, Mahomet!
Ja kaikki kansa hyppi kuin humalassa kauniin nuotion ympärillä. Mutta
pappi, jota tahdottiin kumartaa kuin jumalaa, palasi kiireesti luolaan
ja piiloutui sinne.
Kun Lassi oli ottanut kaikilta lupauksen, että he määräaikoina tulevat
tuomaan veronsa, jakoi hän heille tulikiviä ja käski heidän heti tehdä
telttoja, jakautua viiteen joukkioon ja mennä menojaan. Lisää tulta
tarvitessaan he saivat tulla takaisin.
Seitsemässä päivässä he saivat teltat kuntoon, ja sitten he läksivät
matkoihinsa metsiin, mutta sillä puheella, että kokoontuvat, paitsi
tuliveron tuontiin, joka vuosi määräpäivänä talvipäivänseisauksen
aikaan, jolloin päivät alkavat pidentyä, juhlimaan kokon poltolla
auringon paluuta ja tulen keksimistä. Sitäpaitsi selitti Lassi, että
pastori Axoniuksen läheinen seurustelu jumalien kanssa ei enää sallinut
hänen nähdä heitä niin usein kuin ennen; samaten antoi pastori Lassin
kautta tietää, ettei hänen nimensä enää ollut Axonius, vaan oli se
hänen tahdostaan oleva Ufka -- syvämerkityksellinen sana, jonka
varsinaista tarkoitusta Lassi ei vielä ollut keksinyt, sillä se
oli niin syvällinen, että tarvittiin kuusi miespolvea sen
selvillesaamiseen. Ja sitten he läksivät.
Mutta Lassi ja Axonius, eli, kuten häntä nyttemmin nimitettiin, Ufka,
joiden ei tarvinnut metsästää, istuivat kotona valkean paisteessa
herkutellen. Koska heillä oli ruokaa enemmän kuin jaksoivat syödä,
lahjoivat he pian muutamia miehiä ja naisia, joilla ei myöskään ollut
halua laukata pitkin metsiä, hoitamaan tultansa, paistamaan ruokaansa
ja neulomaan vaatteitansa.
-- Nyt on meillä herrat ja palvelijatkin, sanoi Lassi itsekseen. -- Saa
nähdä miten tämä päättyy.