VIIDES LUKU.

Kun matkamiehet viisi päivää harhailtuansa merellä vihdoin saivat

näkyviinsä maan, olivat he menehtymäisillään vilusta. Uusi maa, joka

nyt aukesi heidän silmäinsä eteen, näytti olevan manner tai ainakin

suunnattoman suuri saari. Kun he astuivat maalle, olivat heidän

ruokavaransa lopussa ja he kävivät ahnaasti käsiksi simpukkoihin, joita

aallot olivat viskanneet rannalle, ja tämä raaninen ravinto sai heidän

ruumiinlämpönsä vähitellen palautumaan. Seudun ilmanala tuntui olevan

kylmänlainen, ja Onnellisten saaren ihanista hedelmäpuista ei näkynyt

jälkeäkään. Metsässä kasvoi pyökkejä, tammia, koivuja ja ylempänä

vuorten rinteillä mäntyjä ja kuusia. Nälissään kun olivat, koettivat he

syödä pyökin ja tammen terhoja, mutta ne eivät tehneet kylläiseksi

ja sitäpaitsi maistuivat inhottavilta. Mutta puiden seassa

juoksenteli jäniksiä, metsäkauriita, villejä vuohia ja lampaita, ja

pensaikossa elostivat metsot ja teeret. He oivalsivat siis heti, että

täällä oli elettävä metsästyksellä ja kalastuksella ja että oli pakko

niin pian kuin suinkin hankkia lämpimiä vaatteita eläinten nahoista,

ellei mielitty paleltua kuoliaaksi.

Lassi kuulutti kohta suuren kokouksen ja esitti seuraavan tuuman.

Ensi päivänä sai kukin käydä rannoilla ja ravita itseään simpukoilla

sekä etsiä luolia ja onttoja puita yömajoiksi. Mutta niiden, jotka

olivat löytäneet luolan tai kolon, piti kohta sen jälkeen kerätä

simpukoita ja vettä muutamille niistä, jotka valmistivat jousia ja

nuolia eläinten ampumista varten, sillä heidän aikansa tarvittiin

tyyten. Jousen valmistuksen esitöiksi käskettiin etsimään teräviä

kiviä, joita sopi käyttää veitsinä.

Yön tullessa ei oltu vielä ehditty muuta kuin koota teräviä kiviä, ja

sitten ryömittiin nukkumaan luoliin, rotkoihin ja kumolleen kaadettujen

veneitten alle. Seuraavana aamuna alkoi jousenteko, kun ensin kuitenkin

oli kivittämällä tapettu jokusia eläimiä, joiden nahka heti nyljettiin

ja käytettiin pienten lasten vaatteiksi. Kun joku määrä jousia oli

kolmantena päivänä valmiina, läksivät miehet metsälle ja naisistakin

ne, jotka eivät olleet raskaina tai joilla ei ollut lasta kaittavana.

Tämä tapahtui äärimäisessä hädässä, sillä kaikki simpukat, jotka

viimeinen myrsky oli heittänyt maalle, oli syöty. Riistansaalis ei

ollut runsas. Pappi ja seppä, jotka olivat sattuneet tähtäämään samaa

jänistä, joutuivat riitaan siitä, kumpi sen oli tappanut, ja olisivat

ryhtyneet käsikähmään, ellei Lassi olisi astunut väliin ja ratkaissut

asiata siten, että he saivat jakaa saaliin.

-- Nyt alkaa tappelu, sanoi Lassi itsekseen, ja kohtaus teki

läsnäolijoihin ikävän vaikutuksen.

Eläinten liha täytyi syödä raakana, mikä oli inhottavaa. Mutta

aterialle, jolle nyt ruvettiin, tulivat kaikki raskaat vaimot ja ne,

jotka olivat lasten tähden saaneet jäädä kotiin, ja pyysivät hekin

syötävää. Ei kukaan tahtonut antaa omastaan. Silloin täytyi Lassin taas

astua väliin, ja hän velvoitti jokaisen miehen, joka oli syntyneiden

tai syntymättömien lasten isä, antamaan saaliistansa naisille. Mutta

oli aivan mahdotonta saada selkoa isistä, sillä noina kolmena vuotena,

jotka oli eletty Onnellisten saarella, olivat miehet ja naiset

sekaantuneet toisiinsa pitämättä lukua isyydestä. Syntyi riitaa. Lassin

täytyi jälleen mennä välittämään. Ja jaettuaan miehet ja naiset kahteen

joukkoon hän käski kunkin naisen valita itselleen miehen. Sitten täytyi

jokaisen naisen juhlallisesti luvata olla pitämättä yhteyttä muiden

miesten kanssa, niin kauan kuin oma hankki hänelle ja hänen lapsilleen

ruuan ja vaatteet. Tämän katsoivat kaikki varsin kohtuulliseksi. Mutta

Petter Snagg, jonka aina täytyi hangotella vastaan, esitti kysymyksen,

mitä miehen oli tehtävä, jos nainen oli uskoton, johon Lassi vastasi,

että mies silloin lakkasi olemasta velvollinen elättämään naista,

toisin sanoen oli oikeutettu eroamaan hänestä tai ajamaan hänet

luotaan, sillä luonto ei ollut tarkoittanut, että toisen pitäisi

työllään maksaa toisen ilot.

-- Ja niin on meillä avioliitto valmiina taas, tuumi Lassi itsekseen.

Kaikki puolikasvuiset lapset saivat tehdä syötyjen eläinten luista

ongenkoukkuja, punoa ruohoista siimoja ja ruveta kalastelemaan.

Niin eli nuori yhteiskunta jonkun aikaa varsin tukalata elämää. Talvi

oli luolissa ankara, sillä heillä ei vielä ollut tulta.

Kevään tullen he kauhukseen huomasivat, että riista alkoi vähetä.

Retket ulotettiin yhä loitommalle metsiin, mutta silloin saatiin nukkua

taivasalla ja saaliin kotia-retuuttaminen oli raskasta työtä. Riita

saaliista alkoi käydä yhä yleisemmäksi, ja rauha häiriintyi. Silloin

sattui oikeaan aikaan, kun yhteiskunta oli jo perikadon partaalla, että

pastori Axonius eräänä päivänä tuli kotia kylään tuoden muassaan kauan

kaivatun tulikiven. Se oli palanen rikkikiisua. Mutta hän oli

kateellinen löydöstään. Ja Lassi, joka yksin oli säilyttänyt muistinsa,

lyöttäysi Axoniuksen kumppaniksi aarteen hoitoon. He olivat kauan

nähneet, että kansa oli tyytymätön; he olivat huomanneet, että oli

syntynyt jonkinlainen vastenmielisyys vaivalloista metsästystä kohtaan

ja että kaikki kaipasivat niitä onnen päiviä, jolloin kenenkään ei

tarvinnut tehdä työtä. Mieltenkuohu oli yleinen, ja halu päästä

työnteosta levisi kuin synti koko yhteiskuntaan. Lassi ja Axonius,

joilla oli täysi työ koettaessaan keksiä parannuksia jousien ja

vaatteiden valmistuksen sekä riidanratkaisun alalla, eivät paljoa

ehtineet metsästellä, jonka vuoksi heidän täytyi kerjätä ruokansa

toisilta, jotka vain vastenmielisesti luopuivat omastaan. Aika oli

tullut, jolloin he pääsivät kerjäämästä, kun he yhteiskunnalle

tekemänsä suuren palveluksen vastineeksi saattoivat vaatia elatusta ja

vaatteissa-pitoa. Talvi läheni, ja tulen tarve oli tuntuvampi kuin

koskaan.

Lassi kutsui koko väen koolle. Sitten hän selitti, että oli

välttämätöntä hajaantua eri tahoille ja etsiä uusia metsästysmaita.

Tämä kävi päinsä vain siten, että kukin vei asunnon muassaan, sillä

epävarmaa oli, tokko saattoi joka ilta löytää luolia. Mutta jotta

kävisi laatuun asua teltassa, tarvittiin tulta. Se, joka voisi hankkia

tulta milloin tahansa, olisi uuden ajan suurin mies. Pastori Axonius

oli saanut luonnonjumalilta syvemmät tiedot luonnon salaisuuksista kuin

kukaan muu, ja Lassi oli käyttämällä hyväkseen pastorin tietoja yhdessä

hänen kanssaan keksinyt tulenteon taidon. Nyt hän kysyi yhteiskunnan

jäseniltä, tahtoivatko he elättää hänet ja pastorin siitä hyvästä, että

saivat tulikiviä.

Kokous vastasi raikuvalla suostumushuudolla.

Sitten Lassi laitatti rovion. Heitti näädännahan papin päähän ja

ketunnahan hänen hartioilleen. Sitten hän jupisi, kääntyneenä päin

aurinkoa, jota hän ylisti tulen lähteeksi, joitakin heprealaisia

sanoja, joihin pappi vastasi käsittämättömällä pominalla. Sen jälkeen

hän käski kansan langeta polvilleen. Sitten pappi iski tulen, ja rovio

syttyi palamaan.

-- Nyt, sanoi Lassi kaikuvalla äänellä, on uusi aikakausi alkanut.

Tulen kera voimme retkeillä ympäri maata, eikä tule metsän anti meiltä

koskaan puuttumaan. Hilivoo, hokus pokus, paraskit, parai, Mahomet!

Ja kaikki kansa hyppi kuin humalassa kauniin nuotion ympärillä. Mutta

pappi, jota tahdottiin kumartaa kuin jumalaa, palasi kiireesti luolaan

ja piiloutui sinne.

Kun Lassi oli ottanut kaikilta lupauksen, että he määräaikoina tulevat

tuomaan veronsa, jakoi hän heille tulikiviä ja käski heidän heti tehdä

telttoja, jakautua viiteen joukkioon ja mennä menojaan. Lisää tulta

tarvitessaan he saivat tulla takaisin.

Seitsemässä päivässä he saivat teltat kuntoon, ja sitten he läksivät

matkoihinsa metsiin, mutta sillä puheella, että kokoontuvat, paitsi

tuliveron tuontiin, joka vuosi määräpäivänä talvipäivänseisauksen

aikaan, jolloin päivät alkavat pidentyä, juhlimaan kokon poltolla

auringon paluuta ja tulen keksimistä. Sitäpaitsi selitti Lassi, että

pastori Axoniuksen läheinen seurustelu jumalien kanssa ei enää sallinut

hänen nähdä heitä niin usein kuin ennen; samaten antoi pastori Lassin

kautta tietää, ettei hänen nimensä enää ollut Axonius, vaan oli se

hänen tahdostaan oleva Ufka -- syvämerkityksellinen sana, jonka

varsinaista tarkoitusta Lassi ei vielä ollut keksinyt, sillä se

oli niin syvällinen, että tarvittiin kuusi miespolvea sen

selvillesaamiseen. Ja sitten he läksivät.

Mutta Lassi ja Axonius, eli, kuten häntä nyttemmin nimitettiin, Ufka,

joiden ei tarvinnut metsästää, istuivat kotona valkean paisteessa

herkutellen. Koska heillä oli ruokaa enemmän kuin jaksoivat syödä,

lahjoivat he pian muutamia miehiä ja naisia, joilla ei myöskään ollut

halua laukata pitkin metsiä, hoitamaan tultansa, paistamaan ruokaansa

ja neulomaan vaatteitansa.

-- Nyt on meillä herrat ja palvelijatkin, sanoi Lassi itsekseen. -- Saa

nähdä miten tämä päättyy.

Onnellisten saari: Kaksi kertomusta kokoelmasta 'Svenska öden och äfventyr' · 第 10 / 18 题