Kolme vuotta oli kulunut maallenoususta, kun Lassi eräänä päivänä läksi
pitemmälle matkalle saaren sisäosiin vielä kerran tutkiakseen sen
tulevaisuusmahdollisuuksia ja ottaakseen selkoa, tokko se voi sietää
sitä runsasta väenlisääntymistä, mikä oli ilmennyt kahtena viime
vuotena. Hän oli ottanut pienen kanootin, jossa oli melonut puroa
ylöspäin tiheän banaaninlehtikatoksen alla ja edennyt jokusia
peninkulmia sisämaahan. Soudusta väsyneenä hän nousi veneestään ja söi
kirsikkapuun juurella aamiaisen, jonka jälkeen pani maata.
Monta minuuttia ei hän ollut nukkunut, ennenkuin havahtui kuullessaan
rapinaa ylhäältä banaanipuusta, jonka oksien alla hän makasi. Hän
tirkisti ylöspäin lehvien välitse ja näki latvassa apinan, kuten
arveli, joka oksalla istuen kuori pitkillä kynsillään banaanin hedelmiä
ja pisti niitä suuhunsa, joka oli pitkän parran peitossa. Lassi kävi
levottomaksi, sillä tässä oli odottamaton kilpailija, joka, jos sillä
oli seuraa, kuten luultavaa oli, saattoi tehdä heille paljon hallaa.
Hän päätti houkutella apinan luokseen ja joko vangita sen tai tappaa
sen kivellä. Hän meni ja haki suurimman ja kellanpunaisimman melonin
minkä saattoi löytää, ja tämä toisessa ja kivi toisessa kädessä hän
läheni puuta, jonka latvassa apina istui.
Ensin hän rupesi maiskuttamaan kieltään: apina kuuli sen ja nakkasi
Lassia banaanilla päähän.
-- Ko-ko, jatkoi Lassi näyttäen melonia.
Mutta apina ei vastannut, vaan puikahti vielä ylemmäksi latvaan, joka
sen painosta taipui kaareksi.
-- Ko-ko, pojuseni, houkutteli Lassi. -- Tule tänne, saat hyvää.
Mutta Ko-ko ei tullut, vaan käännähti äkkiä ja tekaisi hävyttömän
tempun, niin ettei Lassi ehtinyt alta pois, vaan kiljahti raivosta
kiehuen:
-- Tuhannen perkelettä! Tuhannen perkelettä!
Tämän kuultuaan Ko-ko istahti oksalle ja näytti tulevan syvästi
liikutetuksi. Hän hieroi nenäänsä puunkuorta vasten, ja kyyneleet
tippuivat hänen partaansa. Lassi kuuli hänen huokaavan, mutta pysytteli
vielä kohtalaisen loitolla.
-- Kuuletko, saakelin halvattu, etkö laittau alas maistamaan meloniani,
saakelin halvattu!
Apinan liikutus näytti kasvavan, ja Lassinkin valtasi sama tunne, kun
hän kuuli banaanipuun latvasta ihmisäänen:
-- Kotoiset sävelet, synnyinmaa ja ystävät; silmäni itkevät sinun
siemenesi tähden; ei ole koskaan ennen kotimaan kieli niin suloisena
korvissani soinut, ja sydämeni on täysi niinkuin astia, niinkuin
kalebassi, koska jälkikesän aurinko sen täyttää rieskalla ja ytimellä!
-- No hitto vieköön, eikös se ole pastori Axonius! huudahti Lassi. Ja
huutaen: "minä olen juuri se", syöksyi pappi puusta maahan, ja samassa
molemmat maanmiehet lepäsivät syleilyssä vasten toistensa karvaisia
rintoja kylpien papin kyynelissä.
-- Mitenkä Herran nimessä olette tänne joutunut? oli Lassin ensimäinen
kysymys. -- Mehän viskasimme teidät mereen, vai kuinka? Onko valaskala
niellyt teidät ja sitten oksentanut maalle?
-- En ole maalle oksennettu, sanoi pappi, vaan olen uinut maihin.
-- Kertokaa, kertokaa! sanoi Lassi.
Pappi kuivasi kyyneleensä banaaninlehdellä ja istuutui kivelle. Sitten
hän alkoi kertomuksensa:
-- Kuten unennäön muistan nyt, kun sinä -- sanon sinä, koska tapaamme
toisemme näin -- kun sinä siitä muistutat, että minut viskattiin
mereen, syytä en muista.
-- Oo, se oli kyllä riittävä, ratio sufficiens, kuten Aristoteles
sanoo.
-- Kuka Aristoteles? kysyi pappi.
-- Ahaa, ajatteli Lassi, hänkin on syönyt noita marjoja! -- Kerro
päälle vaan ja anna Aristoteleen olla, sanoi hän.
Pappi jatkoi:
-- Uiskenneltuani epämääräisen ajan muistan tunteneeni pohjan jalkaini
alla, ja sitten nousin maihin saarelle, joka oli tämän näköinen. Kun
olin syönyt marjoja ja juonut vettä, panin maata. Herätessäni tunsin
omituista tyyneyttä ja rauhaa, jommoista en ollut ennen kokenut. Luonto
oli edessäni kuin avoin kirja, ja yhteys luomakunnan ja luojan välillä
tuntui tuiki yksinkertaiselta. Tunsin, että takanani oli jokin pimeä
menneisyys, mutta en tiennyt mitä se oli. Pääni oli kevyt, ja mitkään
mietiskelyt eivät minua vaivanneet. Mieleni oli iloisempi kuin koskaan
ennen, ja niin läksin astumaan saaren sisäosaan päin. En ollut pitkälle
ehtinyt, kun näin miehen, joka oli polvillaan rukoilemassa
epäjumalankuvaa. Haa! ajattelin, olen tullut pakanamaahan -- sillä
aatokseni olivat vielä ikäänkuin vanhojen, sekavien käsitysten
hämmentämät. Mieletönnä raivosta nähdessäni tuollaista sielun
alhaisuutta, joka saattoi ryömiä ihmiskätten tekemän kuvan edessä,
sieppasin kiven ja iskin maahan jumalankuvan. Olisitpa kuullut mitä
sitten tuli! Mies parkui ja repi tukkaansa ja nimitti minua pakanaksi.
Kun hän oli tyyntynyt, kysyin minä, mitä uskontoa hän tunnusti. Hän
vastasi tunnustavansa lempeätä nikealaista oppia. Kun en tuntenut sitä,
sai hän selittää. Se oli typerin oppi mistä olen milloinkaan kuullut
puhuttavan. Se olikin vain neljän äänen enemmistöllä hyväksytty
suuressa Nikean kokouksessa. Pyysin miestä selittämään, mitä jumalaa he
palvelivat ja oliko jumalia enemmän kuin yksi. Ei, vastasi hän, he
palvelivat ainoata totista jumalaa! Hyvä, vastasin minä, sitten me
palvelemme samaa. Mutta mitä hänellä siis oli tekemistä epäjumalankuvan
kanssa, joka riippui hirressä? Niin, se oli jumalan poika, nähkääs!
Huonopa oli jumala, jonka poika antoi hirttää itsensä, tuumin minä.
Silloin hän vastasi, etten minä ymmärtänyt sitä. Myönsin sen
mielelläni, mutta hän lausui toivomuksen, että jahka pyhä henki saisi
vallan sydämessäni, niin minulle kävisi paremmin. Pyhä henki; teillä on
siis kolme jumalaa? Hän vastasi, että perkele vielä vallitsi minussa,
mutta kun vapaudun sen kynsistä, niin käy paremmin. Hahhaa! Teillä on
neljä jumalaa! Ja jos minussa vallitsee perkele, maailmanruhtinas, niin
pyydän saada pysyä hänen omanaan. Jos hän (joka minussa vallitsee) oli
luonut tämän kauniin maailman kaikkine ihanuuksineen, ja jos hän oli
maailman herra, niin minä tahdon tunnustaa häntä. Ja minä lankesin
maahan kasvoilleni ja rukoilin maailmanruhtinasta. Mutta silloin mies
päästi huudon ja kutsui paikalle joukon puoluelaisiaan. He köyttivät
minut käsistä ja jaloista. Sitten he veivät minut pienen, eriskummaisen
huoneen luo, jonka katolla oli hirsipuu. -- Kuka täällä asuu? minä
kysyin. -- Jumala täällä asuu, sillä tämä on jumalan huone, vastasi
eräs noista mustista, sillä he olivat kaikki mustiin puetut. -- Oi
jumalani, maailman valtias! minä huudahdin. Lyö salamallasi heidän
röyhkeytensä! Sinä, joka asut taivasten yläpuolella ja jolla on
aurinko, kuu ja tähdet astinlautana, sinäkö asuisit mokomassa
rottelossa! -- Silloin tuli vanhin mustista ja tahtoi puhua kanssani
ystävällisesti. Hän sanoi, että nikealainen oppi oli lempeyden oppi, ja
siksi hän tahtoi voittaa minut lempeydellä. Hän kysyi minulta,
tahdoinko rakastaa erästä juutalaista, joka oli kärsinyt ja kuollut
tämän opin tähden. Siihen minä vastasin: en, koska ensiksikään en
tuntenut ketään juutalaista ja toiseksi en tahtonut rakastaa ketään
muuta kuin jumalaa. Silloin hän suuttui ja sanoi, että minä joudun
helvettiin. Kun luulin, että helvetti hänen lempeän oppinsa mukaan oli
hyvä paikka, niin vastasin: hyvä on!
-- Mitä, huudahti hän, tahdotko mennä helvettiin?
-- Tahdon niinkin, minä sanoin. -- Sitten he veivät minut jumalan
huoneeseen sisälle. Ovella seisoi mies säästölaatikko kädessä ja tahtoi
rahaa. Minä kysyin, näyttikö hän jumalaansa rahasta. Silloin tuli joku
palvelija ja löi minua kepillä päähän. Pyysin häntä olemaan lempeä
minua kohtaan, sillä minunhan piti juuri tutustua lempeyden oppiin.
Sitten he veivät minut suuren taulun eteen. Se kuvasi helvettiä. Ylinnä
näkyi vanha, ärtyinen, parrakas mies, yläpuolellaan kyyhkynen ja
jalkainsa juuressa karitsa; yltympärillä oli joukko muita epäjumalia,
joilla oli siivet, ja heidän alapuolellaan helvetti. Ei se näyttänyt
kovin houkuttelevalta. Mustat, pihtiniekat epäjumalat siellä
nipistelivät miesten, naisten ja lasten arimpia paikkoja ja sitten
viskasivat heidät tuleen. -- Se on ilkeätä, sanoin minä, ja
minut valtasi silmitön halu käännyttää kaikki nämä poloiset
epäjumalanpalveluksestaan. -- Jos tämä on lempeätä nikealaista oppia,
sanoin minä, ja jos helvetti on tämänkaltainen, niin en tahdo olla
nikealainen! -- Ja sitten lankesin polvilleni ja rukoilin heidän
puolestaan. Oi jumala, maailman luoja ja ylläpitäjä, katso näiden
poloisten puoleen ja liikuta heidän kovat ja eksyneet mielensä... Mutta
pitemmälle en ehtinyt, ennenkuin minut sysättiin kumoon ja kannettiin
ulos.
Seuraavana päivänä minut piti poltettaman elävältä, koska en tahtonut
tunnustaa nikealaista oppia. Kysyin kohteliaasti vanhimmalta, eikö
heidän lempeällä opillaan ollut mitään lievempää rangaistusta
rikoksesta sellaisesta kuin minun. Sanottiin ettei ollut. Rovio oli
valmis, ja puettuna kaapuun, jossa oli häpeällisiä kuvia
maailmanruhtinaasta sarvet päässä ja kieli ulkona suusta -- aatteles
niitä herjaajia! -- vietiin minut halkopinolle. Lauluja laulamalla ja
pitämällä epäjumalankuvia edessäni he valmistivat minua kuolemaan. En
ollut ikinä uskonut, että semmoisia villejä ihmisiä saattoi asua meren
saarilla. No niin, hetki oli tullut, ja minä luulin, että loppuni oli
käsissä.
Silloin pimeni taivas ja pilvistä iski salama, monta salamaa, alas
jumalan huoneeseen, epäjumalankuvien sekaan. -- Näettekös, näettekös,
huusin minä, jumala lyö mäsäksi oman huoneensa! Vieläkö uskotte hänen
asuvan siinä! -- Mustat hajaantuivat, minä riistäydyin irti. Otettuani
rannalta veneen pakenin merelle, sillä parempi hukkua jumalan käden
kautta kuin näiden pakanain. Ja nyt olen täällä ja nyt tahdon kehottaa
teitä lähtemään kanssani käännyttämään noita pakanoita ainoaan oikeaan
uskoon. --
Lassi oli tarkkaavaisena kuunnellut papin eriskummaista kertomusta,
mutta loppupuolella oli hän vielä tarkkaavaisemmin katsellut
tulivuorta, joka etäisyydessään lähetti kidastansa ilmoille vähäisen
savupilven.
-- Mennään kotia ensin ja puhutaan asiasta ystävillemme, sanoi hän,
ennenkuin lähdemme käännytysretkelle.
He menivät veneeseen ja soutivat kotiin päin, kaiken aikaa keskustellen
opettavaisesti erilaisista pakanoista ja inhimillisten erehdysten
alkuperästä. Kun he saapuivat kotiin, oli taivas jo mustana savusta, ja
heikkoa jyskettä kuului etäältä. Kaikki olivat levottomia eivätkä
tienneet mitä oli tulossa. Papin paluu ei herättänyt sanottavaa
huomiota, sillä ihmisillä oli muuta ajattelemista. Koko yö valvottiin
ja varustettiin veneitä, jotka varovaisesti kyllä oli pantu talteen ja
pidetty kunnossa.
Taivas oli tulipunainen, ja ne, jotka kiipeilivät puissa matkaeväitä
keräämässä, näkivät tulivuoren loisteessa tehdä työtään. Koko seuraava
päivä jatkettiin veneitten varustamista vedellä, hedelmillä ja
lehvillä, sillä nyt saatiin pelätä sekä nälkää että vilua. Jyske yltyi
ja maa tärähteli. Kolmantena päivänä kuului ukkosenjyrähdyksiä, ja
koskena syöksyi tulivuoresta hehkuvanpunainen laava.
Kaikki hyökkäsivät veneisiin ja murhemielin, itkien ja huokaillen
lähtivät Onnellisten saaresta, jossa antelias luonto oli heitä
elättänyt ja vaatettanut kolme vuotta, jossa he olivat eläneet rauhassa
ja onnellisina, riidatta ja kiistatta, ja joka heidän nyt täytyi jättää
lähteäkseen kohden tuntemattomia kohtaloita.
Heidän päästyään merelle alkoi saari vajota. Puut vaipuivat veteen, ja
aallot huojuttivat niiden latvoja. Matalammat kukkulat katosivat
vähitellen; viimein huuhtelivat tyrskyt tulivuorenkin keilaa. Jokainen
aalto, joka loiskahti aukkoon, syöksyi ilmaan höyrypilvenä, joka oli
punainen hehkuvasta laavasta, sinertävä palavasta tulikivestä ja vihreä
vaskesta ja muista metalleista, jotka sulina läikkyivät tuon valtaisen
uunin pohjalla.
Ja niin katosi Onnellisten saari noiden poloisten näkyvistä, jotka nyt
jättäytyivät tuuliajolle kulkeakseen kuolemaa tai kenties vielä
pahempaa kohden.