Seitsenpäiväisen rasituksen ja unettomuuden jälkeen olivat matkustajat
niin uuvuksissa, että heti paneutuivat maahan nukkumaan rantapuiden
varjoon. Mutta Lassi Hulling ja kapteeni läksivät tiedusteluretkelle.
Eivät he olleet milloinkaan nähneet niin ihmeen ihanaa maata; se oli
ensi huomio, jonka he tekivät, sittenkuin olivat lämpimän vuoksi
vähentäneet vaatteita yltään. Eniten ihmetytti heitä se, että siksi
pohjoisella leveysasteella -- sillä he olivat vielä kaukana
päiväntasaajan pohjoispuolella -- tapasivat näin lämpimän troopillisen
ilmanalan; mutta selityksen he pian löysivät, kun näkivät tulivuoren,
joka hiljalleen kohosi kuin suojamuurina pohjatuulta vastaan ja
maanalaisella lämmöllään samalla muutti saaren ansariksi. Kaikkialla he
näkivät palmuja taateleineen ja kokospähkinöineen, leipäpuita,
banaaneja eli pisankeja, eräänlaisia oransseja, ananashedelmiä ja
viikunapuita, jättiläismansikoita, meloneja, jotka kaikki joko
paraillaan kantoivat hedelmiä tahi kohta tulivat kantamaan. Maa oli
saari, siitä ei ollut epäilystäkään. Puroja luikerteli tamarindien
varjoisain holvikatosten alla, ja punaisesta graniitista he löysivät
lähteitä, joiden vesi oli jääkylmää, mikä ihmetytti heitä, kun he
tiesivät, että pohja oli tuliperäistä.
Papukaijat, mesilinnut ja tukaanit, joilla oli punaiset, vihreät,
siniset, keltaiset ja kullanväriset höyhenet, lentelivät puissa ja
lauloivat ihanasti, eivät niinkuin ne kirkujat, joita he olivat nähneet
häkeissä, mutta ne olivatkin ainoat eläimet mitä tavattiin. He
vaelsivat puiden siimeksessä ja halki kukkaniittyjen, jotka ulottuivat
aina merenrantaan asti. Helle kävi yhä rasittavammaksi, niin että
heidän täytyi heittää vaatekappale toisensa jälkeen tielle. Puolipäivän
korvissa he nousivat tulivuorelle, joka näytti olevan sammunut, ja
illan suussa he saattoivat laskeutua levolle sen juurelle kumpikin
palmunlehtensä alle, pelkäämättä ihmisten tai petojen hyökkäyksiä,
sillä he olivat nyt saaneet vahvistuksen arveluilleen, että olivat
saarella, joka oli vailla kaikkia vaarallisia eläimiä ja ihmisiä.
Palatessaan seuraavana päivänä maihinnousupaikalle he tapasivat
matkakumppaninsa loikomassa puiden alla kylläisinä, puolialasti ja
valveillaan uneksien. Lassi, joka oli sekä taitavin että tarmokkain
heistä kaikista, valittiin puheenjohtajaksi neuvotteluun, joka nyt
pidettiin. Tosin nähtiin saari sanomattoman ihanaksi, mutta täytyi
ajatella tulevaisuutta. Ensimäinen kysymys koski asuntoja, sillä
varrottiin talvea. Lassi vastasi tähän oitis huomauttamalla, että
kaikesta päättäen oli nyt paraillaan sydäntalvi. Ne, joita miellytti
asua ummehtuneissa majoissa, saivat huvitella kaatamalla ja kuorimalla
puita kynsillään, sillä mitään työkaluja ei ollut. Ne, jotka mieluummin
halusivat lepoa ja rauhaa, saattoivat tyytyä kyhäämään katoksia puiden
alle. Toinen epäilys koski ravintoa. Lassi vakuutti, että sikäli kuin
hän oli huomannut puista ja yrteistä, ei täällä tule ruuasta puutetta
koko vuonna, sillä kun toinen puu herkesi kantamasta hedelmiä, niin
toinen alkoi. Kolmas vastaväite tuli naisten taholta, jotka kauhulla
ajattelivat sitä päivää, jolloin heidän täytyy olla ilman vaatteita.
Lassi kiinnitti heidän huomiotansa siihen, että he ensinnäkin jo nyt
keskellä talvea kävivät puolialasti, niin että heidän siis kevään
tullen oli pakko kuumuuden vuoksi kulkea aivan alasti, joko sitten
tahtoivat tai eivät.
Kun siis näin oltiin turvatut ruuan, vaatteiden, asumusten,
polttopuiden ja veden puutteelta, niin ei muuta kuin ala asettua. Ja
niin he tekivätkin. Mutta sen neuvon Lassi heille antoi, ettei heidän
pitänyt jäädä yhteen kohti, vaan että heidän tuli hajaantua ympäri
saarta. Jos sattuisi yhteistä asiaa, lupasi hän kuuluttaa heidät kokoon
torvella, jonka sanoi kyllä osaavansa hankkia. Ja niin he sillä kertaa
erosivat, kun Lassi ensin oli huudettu päämieheksi ja pitänyt puheen,
jossa hän kehotti heitä syömään, juomaan ja iloitsemaan, sillä nyt he
olivat saapuneet erääseen noista niinsanotuista Onnellisten saarista,
sitä ei ollut epäilemistäkään, ja hän vain toivoi, että saisi täällä
käsiinsä professori Rudbeckin, niin panisi hänet syömään Atlanticansa
nahkakansineen päivineen.
Yöksi majoittui jokainen muutamien lehtien alle, jotka ripustettiin
puiden oksiin.
Mutta seuraavana aamuna Lassi kutsui koolle lähimmät ystävänsä,
kapteenin, Petter Snaggin ja lääkärin. Kun he olivat hankkineet
itsellensä aamiaisen ravistelemalla muuatta taatelipalmua, esitti Lassi
eräitä tärkeitä kysymyksiä, joihin tulevaisuus oli antava varmimman
vastauksen. Ensimäisen kysymyksen hän teki lääkärille: käykö eläminen
päinsä ilman liharuokaa ja suolaa? Lääkäri arveli, kaiken sen mukaan,
mitä oli lukenut matkakertomuksista, etteivät he näin lämpimässä
ilmanalassa voisi edes sietää liharuokaa, ja mitä suolaan tuli,
sisälsivät hedelmät niin paljon suoloja, ettei muuta tarvittu.
Juuri tästä keskusteltaessa kuului lähimmästä pensaikosta kirkaisu.
Sieltä tuotiin esiin mies, joka oli kalmankalpea ja jossa näkyi
ilmeisiä myrkytyksen oireita. Toimitetussa kuulustelussa kävi selville,
että hän oli liharuuan-himossaan tappanut kivellä jonkin linnun ja
koettanut syödä sen, mutta oli kohta alkanut tuntea inhoa ja saanut
vatsanväänteitä. Lääkäri määräsi hänen olemaan vasta syömättä lihaa, ja
sillä oli tämä tärkeä kysymys ratkaistu.
Toisen kysymyksen esitti Petter Snagg, ja se koski yhteisen
jumalanpalveluksen, henkikirjoituksen ja laillisen hallinnon
järjestämistä. Hän tunsi ihmisten pahuuden, ja kun nämä monet heittiöt
olivat jonkun aikaa vetelehtineet joutilaina, saatiin aivan varmaan
nähdä, että rauhattomuudet tulivat häiritsemään heidän yhteiskuntaansa.
Hän ehdotti senvuoksi kirkkokäsikirjan ja lakikirjan tarkastamista;
kumpaakin oli hän saanut kappaleen pelastetuksi.
Lassi väitti vastaan, että nyt, kun ei ollut olemassa mitään
riidanaiheita, nimittäin ruuan, vaatteiden ja asumusten puutetta,
tulivat rikoksetkin lakkaamaan. Kuka tahtoisi varastaa, kun oli joka
päivä kaikkea yltäkyllin eikä tarvinnut koota? Kuka tahtoisi murhata,
kun ei mitään kateuden syytä ollut olemassa, kaikki kun olivat yhtä
rikkaita ja yhtä mahtavia? Kuka tahtoi murtautua toisen huoneeseen, kun
ei mitään huoneita ollut, mihin murtautua? Kuka tahtoi tehdä
lapsenmurhan, kun lapsilla oli ruokaa yltäkyllin eikä kenenkään
tarvinnut pelätä joutuvansa yhteiskunnan rasitukseksi? Koetteeksi hän
tahtoi ottaa lakikirjan ja tarkastaa joitakin kohtia, mitä eteen
sattui.
Lassi aukaisi lakikirjan ja luki:
-- Ensimäiseksi: Maakaari! Sen voimme huoleti sivuuttaa, koska ei
meillä ole mitään maanomistajia. Hyväksytäänkö?
-- Hyväksytään, vastasi kokous.
-- Toiseksi: Perintökaari! Mitä perimistä meillä muka on? Viikunanlehti
tai kokospähkinän kuori? Poisko? Häh?
-- Pois, täytyi kokouksen vastata.
-- Kolmanneksi: Rakennuskaari! "1 Luku. Miten kylän asema on määrättävä
ja tilukset jaettavat. 2 Luku. Miten talonasemalle on rakennettava."
Kun nyt ei ensinkään rakenneta eikä jaeta maita, niin heitämme kai
tämänkin kaaren, vai kuinka?
-- Niin, vastasi kokous.
-- Neljänneksi: Kirkkokaari! Koska meillä ei ole kirkkoa, saamme kai
antaa tämänkin mennä?
-- Niin, vastasi kokous.
-- Viidenneksi: Rikoskaari! Raukeaa kai itsestään sen nojalla, mitä
olen esittänyt varkaudesta, ryöstöstä ja murhasta, kun syyt ovat
poissa?
-- Niin, vastasi kokous.
-- Kuudenneksi: Naimiskaari! Tahtooko kokous lykätä kysymyksen
tuonnemmaksi, kunnes tulevaisuus on antanut jonkinlaisia kokemuksia?
Sillä naiminen kuuluu maahan, ja kun ei omaisuutta ole, ei ole
avioliittoakaan.
-- Niin, vastasi kokous.
Petter Snagg pani vastalauseen.
-- Nyt, keskeytti Lassi, olemme siis hylänneet koko lakikirjan ja
jäljellä on vain kannet! Ne saa Petter Snagg muistoksi, vai miten?
-- Saa, vastasi kokous nauraen, mutta Petter ei antautunut.
-- Veto! kirkui hän. -- Miten saattaa yhteiskunta pysyä pystyssä ilman
lakeja?
-- Kuulehan, Petter, vastasi Lassi. -- Lait on laadittu yhteiskunnan
puutteiden korjaamiseksi; yhteiskunta, jossa ei mitään puutteita ole,
ei kaipaa lakeja! Onko oikein?
-- Oikein on, vastasi kokous.
-- Mutta Petter Snagg, jatkoi Lassi, -- hän tahtoo mieluummin saada
puutteellisen yhteiskunnan, jolla on lait, kuin täydellisen ilman
lakeja.
Petter otti puheenvuoron.
-- Minä jätän sikseen kysymyksen siviililaista, olkoon sen laita miten
tahansa, mutta uskonnotta ei yhteiskunta voi pysyä pystyssä!
-- Hyvä! sanoi Lassi. -- Siinä olet oikeassa! Uskonto meillä pitää
olla! Mutta katsokaamme, kelpaako vanha uskonto meidän uusiin
oloihimme! Tahtooko kokous kuulla minua hetkisen?
-- Tahtoo, vastasi kokous.
-- Alan alusta, sanoi Lassi, eli syntiinlankeemuksesta. Ihmiset kävivät
alasti paratiisissa eivätkä tehneet mitään työtä. Hyvä! Sitten he
olivat tottelemattomia ja söivät tiedon puusta ja heidät ajettiin ulos
maailmaan työtä tekemään! No niin! Me olemme jälleen löytäneet
paratiisin, mutta paratiisin, jossa ei ole mitään tiedon puuta. Me siis
emme voi tehdä syntiä, vaikka kuinka tahtoisimme. Ja vaikka me sitä
tekisimmekin, ei meitä voida ajaa pois, sillä emme täältä mihinkään
pääse, eikä meitä myöskään voida työntekoon pakottaa, kun ei ole mitään
millä tehdä työtä. Siis jää syntiinlankeemus sikseen eikä sitä
mitenkään käy sovittaminen nykyisiin oloihin. Myönnetäänkö tämä?
-- Myönnetään, vastasi kokous, ja miehet raapivat korvallistaan, mutta
kapteeni heitti paidan yltään ja läksi rantaan uimaan.
-- Niin ollen, jatkoi Lassi, koska tiedon puuta ei ole, ei myöskään ole
syntiä, ja koska ei ole syntiä, ei tarvita sovitusta, ja siihen raukeaa
koko oppi. Hyväksytäänkö?
-- Todistelu hyväksytään, sanoi Petter, mutta ihmisen synnynnäistä
uskonnontarvetta ei käy tekeminen olemattomaksi.
-- Myönnetään, vastasi Lassi, mutta jos se merkitsisi synnynnäistä
tarvetta käydä kirkossa ja soittaa urkuja, niin tämä tarve tavattaisiin
kaikilla kansoilla. Mutta eihän sitä ollut villikansoilla, ja siksi ei
kirkossa nukkumisen, urkujen soittamisen, virrennumerojen taulullepanon
ja kolehdinkokoomisen tarve ole synnynnäinen, vaan hankittu tarve.
Hyvä! Mikä on hankittua, se voidaan kadottaakin. Saapa nähdä emmekö
kadota tarvetta saada haukkumisia juopolta papilta, tarvetta antaa pois
viimeinen lehmämme, kun papin on paasattava ruumista haudattaessa, ja
niin edespäin, saapa nähdä, sanon.
Tohtori seurasi kapteenin esimerkkiä ja läksi hänkin merenrantaan.
-- Hiton viisas se teologia, sanoi hän.
-- Mutta, vastusti Petter Snagg, armonvälikappaleet, pyhäpäivät, nuo
autuaan levon ihanat hetket!
-- Armonvälikappaleita ei käy jakaminen, kun ei ole vihittyä pappia.
-- Mutta, vastasi Petter, voimmehan vihityttää jonkun.
-- Ei, sanoi Lassi, siihenhän tarvitaan piispaa, ja semmoista meillä ei
ole. Eikä meillä muuten ole viiniäkään, sillä en ole täällä nähnyt
viiniköynnöstä.
-- Mitä viimemainittuun tulee, huomautti Petter, joka jo kylpi hiessä,
sopisi viinin asemesta käyttää kokosmaitoa, ananas- tai viikunamehua.
-- Mahdotonta, sanoi Lassi; silloin pitäisi väärentää teksti. Huomaa
tarkoin: Jeesus sanoi opetuslapsillensa: Minä olen viinipuu ja te
olette oksat; ei hän sanonut: Minä olen kokospuu ja te olette pähkinät,
eikä: Minä olen ananas ja te olette piikit, eikä: Minä olen viikuna ja
te olette lehdet. Jos aletaan väärentää tekstiä yhdestä kohden, pitää
väärentää kaikki tyynni. Eikä meillä ole leipääkään. Siis saisimme
ottaa pisangin tai ananaksen ja muuttaa kaavan tällaiseksi: Ottakaa ja
syökää tämä pisanki --
-- Ei, sanoi Petter, nyt alkaa tulla liian kuuma. Nyt minä menen
uimaan; tuletko mukaan?
-- Ali right, sanoi Lassi, ja niin jätämme teologian.
Ja he läksivät uimaan.