sijoittanut Isidorinkin siihen lähelle, nojatuoliin, jonka oli
pehmustanut parilla sohvatyynyllä. Tohtori Oljemark oli poissa kotoa.
Severi oli muuttunut merkilliseksi: hän saarnasi nyt aatteita ihan,
aivan kuin monet muut, saarnasi ihmisen velvollisuutta yhteiskunnan
hyväksi. Rikollisesti tunsi Julia, että Severi oli saanut tuollaisen
yhteiskunnallisen innostuksensa paitsi Laina Suomelalta myöskin omasta
katkeruudestaan. Mutta Isidorista ei Julia kuitenkaan voinut luopua.
Illat oleksi Severi itsepäisesti jossakin kaupungilla, — vaikkei Julian
ja Isidorin kesken mitään ollut tapahtunut. Sietäisi Severi nyt tämän
viattoman seurustelun Julian ja Isidorin kesken! Mutta — Severi ei
sietänyt; oleksi kai Laina Suomelan pirtin pöydän toisessa päässä,
neidin istuessa toisessa ja innostaessa häntä noihin aatteihin. Mitä ne
aatteet olivat? Kansantaloutta, säästäväisyyttä, kansanvalistusta
koulupakon avulla jne. Ne olivat Severille jotakin syrjäistä,
pakenemista asiasta, joka hänelle tässä oli tärkeintä: hänen kotoinen
mukavuutensa, rauhansa; sillä muun vuoksi ei hän Juliaa rakastanut. Mitä
muuta tahtoi Severi kuin mukavuuttaan? Julia tunsi elämänsä apeaksi,
yksinäiseksi. Tistelbergiin tunsi hän nyt luottavansa. — Yhtäkkiä
tulivat hänelle kyyneleet silmiin, ja kääntäen kasvonsa Tistelbergiin
päin virkkoi hän, ikäänkuin salainen, kalvava tuska olisi purkautunut
hänen rinnastaan väkisin, tiedottomasti, virkkoi vapisevalla äänellä:
"Teistä minä tiedän, että olinpa miten onneton — halpa ja kurja
—hyvänsä: te ette minua koskaan unohda."
Tistelberg säpsähti, vain hetkeksi. Samassa valtasi hänet syvä liikutus:
halu olla uskollinen, löytää ihminen, jolle hän voisi olla uskollinen,
ja uskollisuudella korvata tuskat ja haitat, joita oli Julialle
tuottanut: olihan Julia antanut alttiiksi nimensä, maineensakin hänen
tähtensä! Ilo antaa! Isidor nousi ja meni nopeasti Julian tuolin ääreen,
Julia ojensi hänelle luottamuksen kauneutta hehkuen huulensa. Tistelberg
tuskin koski huulillaan niihin, ne polttivat, ja polte vihlasi hänen
sydämensä pohjaan. Niin, nyt hän todella rakasti tätä naista, tunsi sen
väristyksenä itsessään, tunsi sen — sielussaan. Ja nyt rakasti Juliakin
sitä, joka näin välittömästi, pitkän aikaa hänen kansaan seurusteltuaan,
oli ilmaissut hänelle osanottonsa.
Sitten he jälleen kohtasivat toisiaan Hildur Flotmanin luona. Hildur
olikin jo äkäinen, ettei Julia, hänen ainoa ystävänsä, enää näyttänyt
viitsivän hänestä välittää. Ilolla hän nyt lähti ostamaan leivoksia
kaupungilta, kun taas Julian ja Tistelbergin oli pidettävä tulta
kahvipannun alla vireillä. Julia ja Isidor puuhailivat keittiössä
yhdessä. Heidän kätensä kohtasivat toisiaan, milloin kuljettaessa
toistensa ohitse, milloin kahvikuppeja järjestellessä, milloin
hellassakin: Isidorin asettaessa pannua hellalle ja Julian sovitellessa
puita pannun alle. Julian siro käsi, jonka sormissa oli hiukan nokea,
kurottui Isidorin kättä tavoittamaan, silitti ja hyväili sitä, ja Julian
kasvot, jotka säteilivät nuorekkaina, kujeilevina, ja hymyilevät silmät
kääntyivät Isidorin puoleen. Suutelut kiihtyivät: hehku katosi Julian
kasvoilta. Portaissa kuului askeleita; he erosivat toisistaan: olivat
olleet kiinniottosilla, juosseet Hildurin huoneissa. Tistelberg sieppasi
pöydältä piippunsa ja meni ikkunan ääreen. Julia sanoi, sormellaan
varoittaen:
"Ei noin; ole täällä luonani." Hän nauroi huikentelevasti: "Katso...
tämä on nyt rokokoota!"
Neiti Flotman tuli. Juteltiin muista asioista. Parjattiin neiti
Flotmanille ranskalaisia ja englantilaisia, ja Julian naurun sointi
ilmaisi Tistelbergille, mitä Julia ajatteli ja miten hän iloitsi.
Tuiskujen lomassa pakkanen kovetti ja tasoitti tiet helpoiksi ja
iloisiksi kävellä. Vanha, leveä valtatie kaarteli suurissa mutkissa
laidattoman metsän halki, joka oli pohjoispuolella kaupunkia, ojentuen
paikoittain parin kilometrin pituudelta suoraksikin, johtaen kuin
juhlaksi pystytetty lehtikuja kuuraan pukeutuneiden koivikkojen välitse.
Ja illoin, heidän kävellessään, paistoi kuu metsiin, samalla pimeihin ja
lumen kohdalta säteileviin. Neiti Flotman kulki edellä, tai Julia ja
Isidor antoivat hänen mennä kauas edelle; Julia pysähtyi Isidorin
vieressä, Isidor suuteli hänen huuliaan ja kaulaansa, joka oli
pakkasesta raikas. Julia nauroi:
"Lehtori Vihtori Korpelaisen ohje nuorille ja ikäisillekin näinä
tuskallisina aikoina, ah, — eikö tuo sota lopu koskaan, sitä on jo
kestänyt kaksi vuotta, ja tiedemiehet väittivät, ettei sitä voisi kestää
edes kahtakaan kuukautta, niin, lehtori Korpelaisen ainoa resepti
maailman pulmissa ja isänmaan hädässä on — urheilu ja raittius.
Luistinrata kaupungin lahdelle onkin jo avattu, ja siellä kaikkitietävä
nuoriso luistelee, juoksee, hyppää paljaspäin, eikä välitä maailmasta
mitään. Ja me ratkaisemme arvoitusta näin!"
Tämä Julian ajattelu ja kevytmielisyys ei miellyttänyt Isidoria. Mutta
kuitenkin hän saattoi ilveillä:
"Niin, suuret filosofit eivät ajattele mitään! Se temppu onkin
vaikeinta. Ja pienet, nuo, joista puhuit, eivät aavistaneet
maailmanmenosta mitään: sotaa ei muka kestäisi kahta kuukautta, koska
armeijan hävitysaseet nykyään ovat niin helvetilliset; tietysti ei
filosofien ja tiedemiesten päähän pälkähtänyt, että puolustuskeinot
olisivat nykyään sitä mukaa yhtä hyvät. Puolusta itseäsi, Julia!"
36
Tistelbergin intohimolle, jota kiihdytti suhteen luvattomuuden lisäksi
Julian kauneus, — sillä onnellisina unohduksen hetkinä oli hän
Isidorista neitseellisen kaunis, ikäänkuin olisi hänen koko nuoruutensa
uudestaan avautunut kukkaan, — ja kiihdytti Julian luonteen ylevä
ylpeys, näyttäytyen siinä, että hän milloin sinkosi pelkäämättömän
tuomionsa ihmisten pikkumaista itsekkyyttä vastaan, milloin taas kärsi
sanattomana ja hiljaa loukkauksia, joita itse sai kärsiä, joko syyttä
tai, nykyään, ikäänkuin syystäkin, — Tistelbergin intohimolle oli usein
todellisuus sittenkin kuin kylmää vettä, noiden huikentelevien
tuokioitten jälkeen. "Kylmää vettä koiran niskaan." Niin tosiaan:
melkein raa'asti antoi Isidor Tistelberg itselleen usein koiran arvon,
hän joka tahtoi nähdä tosiasiat sellaisina kuin ne ovat, ei mitään
kuvitella, uskotella ilman silmin havaittavia perusteita; tahtoi siinä
määrin, että liioitteli todellisuuden töykeyttä.
"Toisen miehen vaimo!" inhoksui Tistelberg. "Emma Havolakin tällaista
kauhistui. Onpa tämä sentään. Ei tämä ole tervettä!"
Ja hän jatkoi ajatustaan:
— Ainoa ratkaisu olisi, että ottaisit hänet itsellesi, Isidor. Olepas
nyt — kotka! Olepas se kotka, jota kuvittelit olevasi! Ole nyt!
Ja hänen mielensä kävi äiteläksi, apeaksi, synkäksi.
Kun Julia ja hän istuivat tohtori Oljemarkin salissa, ja tohtori ehkä
riensi sisään kertomaan, mitä Laina Suomela eilen oli sanonut, tai
puheli kiivaasti jostakin muita kaupunkilaisia koskevasta juonesta,
sillä sellaisista juoruista Severi puhui, vaikka karkoittikin ankarasti
luotaan kaikki häntä itseään, tai paremminkin hänen taloaan, koskevat
juorut, — kun he niin istuivat kaikki kolme, Oljemark tähystellen
ympärilleen levottomana ja tuskallisesti, kyllästyneenä tuohon
Tistelbergiin ja hänen tungetteluunsa, niin viatonta kuin se hänestä
olikin, ja kun Julia siinä peitti kädellään huulensa, joita Tistelberg
oli äsken suudellut, ja loi merkitsevän silmäyksen Tistelbergiin,
silloin tunsi Isidor äitelyyttä: inhottavaa äitelyyttä, jota hän
mielessään kirosi ja joka painoi häntä kuin mikäkin raskas taakka.
Olisipa tohtori ollut miehekkäämpi! Olisipa hän lyönyt Tistelbergiä
vasten suuta, niin olisi tästä tullut jotakin totta, tai olisi tämä
loppunut! Iskun vasten suuta tiesi Isidor ansaitsevansa. Mutta tiesikö
tohtori asiasta oikein mitään? Tuskin!
Ja sitten kertoikin Julia Isidorille, kuten hän kaikki hänelle kertoi,
sillä vilpittömyys, kaikkensa puhuminen oli hänestä rakkauden
ensimmäinen ehto ja käsky, kertoi, että Severin oli mahdotonta uskoa
Julian voivan rakastaa toista, tai hän ei tahtonut sellaista uskoa.
Isidor ajatteli: — Säälittäväkö vai narri tuo mies on?
Aina hän muisti pari kohtausta, jolloin Julia peitti huuliaan. Häneen
koski kuin omantunnon kolkutus, että Julian täytyi peitellä hänen
tähtensä huuliaan! Eivätkö ne huulet olleet Isidorin omaisuutta? Pitikö
Julian hänen tähtensä peitellä jotakin?
Julia ei oikeastaan peitellyt: hän kertoi sanoneensa miehelleen, että
hän oli nyt hyvin kiintynyt Tistelbergiin, niin, miltei rakasti häntä.
Mutta siihen oli mies vain nauranut: hän ei voinut uskoa, ei tahtonut
uskoa, valhe oli hänestä makeampaa, rauhallisempaa! Se oli mukavampaa!
Ja silti hän kosti muka hakkailemalla neiti Suomelaa!
Kenties ei Julia sanonut Severille asiaa oikealla tavalla, vaan
ikäänkuin leikkiä laskien, lempeästi kujeillen; tai ei vakuuttanut sitä
miehelleen kyllin usein: osti vaivaisen tunnonrauhansa liian helpolla,
jos sitä saikaan ostetuksi, ja siis kuitenkin petti miestänsä.
Täten aprikoitsi Isidor.
Ja sitten hän näki, että Julia todella petti miestään. Julia kertoi
Isidorille, että kun Severi ei tahtonut päästää häntä ulos Tistelbergin
kanssa kuljeksimaan, ei Julian tarvinnut muuta kuin kietoa kätensä
hänelle kaulaan, niin siitä, sellaisesta, Severi heltyi ja myöntyi. Siis
Julia petti, eikä se Tistelbergin kunniaa korottanut: se oli petos,
petos hänen tähtensä!
Ja taas tuo seikka joka nyt alkoi tuntua luonnottomalta, vaikka juuri se
oli ennen Isidoria vietellyt: toisen miehen vaimo! Miestään hyväillen
Julia osti oikeutensa hyväillä toista, vierasta, tunkeutujaa, — käkeä
toisen linnun pesässä!
Olisipa tohtori Oljemark tosiaan lyönyt Isidoria vasten kasvoja! Mutta
saattoiko tohtori uskoa jotakin totta!
Vai oliko hän niin inhimillinen, niin sielullisen kidutuksen murtama,
niin epäuskoinen, että oli muuttunut tällaiseen alistuvaksi? Jos niin
oli, tunsi Tistelberg itsensä konnaksi.
Mutta ei: kaikista Julian puheista päättäen Severi ei nähnyt mitään
siksi, että näkeminen olisi ollut hänelle samanlaista kuin huono vuode,
naukuva kirjoitustuoli, liian matala pöytä! Jos niin oli, ajatteli
Isidor, ansaitsi hän kohtalonsa. Ansaitsiko? Oliko kukaan lopulta omasta
syystään raukka? Eikö luonto, sukuperintö, kehitys, olleet tehneet häntä
väkisten raukaksi, kuten kasvista tulee hyvä tai huono maanlaadun
mukaan?
Tistelberg kärsi siitä, että Julian täytyi salata tekojaan, siitä, että
hänen itsensä täytyi nöyrtyä tekojaan salailemaan, — samalla kun
salailu tuotti hänen nautinnonhalulleen yhä lisää suloa. Mutta
hämmästyen huomasi Isidor, että tämänkin nautinnon pohja alkoi jo
kuultaa, sakka maistua. Hän kärsi tohtori Oljemarkin masennetusta
asenteesta kuin omasta masennus- ja alennustilastaan. Kärsi Julian
entistä suuremmasta nöyryydestä, sillä nyt Julia ei valittanut, vaikka
koko kaupunki tuntui alkavan karkailla hänen kimppuunsa. Joutava pikku
kaupunki! Sillä Tistelbergistä se oli tosiaan aivan joutava: hän oli
vapaa ihminen, mies, naimaton nuorimies, ammatiltaankin miltei kaikesta
irrallaan. Mutta Julian asema oli toinen! Jättäisi kaupunki Julian
rauhaan, nuo puhehaluiset naiset, varsinkin naimattomat, jotka eivät
olleet jaksaneet luoda omalle elämälleen sisältöä! Syyttivätkö he häntä,
Isidoria? Eivätkö he käsittäneet, että hän loi nyt itselleen omaa
sisältöään? Että se oli hänelle välttämätöntä: hän tahtoi punnita kaikki
asiat omien kokemustensa, ja kärsimystensäkin, mitalla, myöntää oikeaksi
ja todeksi ainoastaan sen, minkä itse oli noissa kokeissa havainnut
oikeaksi. Tistelbergistä eivät kaupunkilaisten jutut olleet edes naurun
arvoisia: ne merkitsivät hänelle vähemmän kuin tyhjä. Hän ei
kaupunkilaisia tarvinnut, yksinäinen mies, joka aina tuli itse toimeen;
eivätkä nuo ihmisparat, jotka juorusivat kai joutessaan, muun puheen
puutteessa, olisi tuskin voineetkaan häntä auttaa, jos olisivat
tahtoneetkin: sen verran oli heillä omiakin huoliaan. Ja jos he olivat
niin heikkoja, etteivät auttaa voineet, niin heidänkö hampaansa olisivat
jaksaneet purra?
"Ei haukku haavaa tee", naurahti Tistelberg Onni Tarkkaselle, joka
paheksuvasti kerran vihjaili hänen ja rouva Oljemarkin seurusteluun ja
kaupunkilaisten arvosteluun.
Mutta Julia oli nainen: hän saattoi kärsiä hyökkäyksistäkin, vaikkei
niistä mitään Isidorille puhunut; sellainen vaikeneminen oli niin
ominaista Julialle. Mutta varmaan häneen iskettiin melkeinpä
peittelemättä, niissä sangen harvoissa perheseuroissa ja kokouksissa,
joissa hän kävi, silloin tällöin jostakin sattuman pakosta. Ehkä tuli
noita solvauksia jo vaikkapa kadulla! Ja niitä tuli ainoastaan Julialle,
naiselle; tuskin koskaan Tistelbergille. Pelkäsivätkö ihmiset Isidorin
kalseaa, yleensä kyllä vaiteliasta, mutta vihastumisen hetkellä ilkeästi
pisteliästä luonnetta, vai estikö tuo hänen jöröytensä häntä joutumasta
pakinoihin ihmisten kanssa näistä asioista? Sitä Tistelberg alkoi
kummastella. Joku kenties halveksikin hänen menettelyään siinä määrin,
ettei tahtonut siitä puhua. Mutta ainakin halveksi hän itse noita
porvareita, joista eräät eivät olleet sen parempia kuin hän: olivatpa
pahempiakin, koska viitsivät etsiä huvinsa sellaisen kuin sairaalloisen
pikku Esterin parissa, alentuivat moiseen suohon.
Tistelberg ei tuntenut langenneensa suohon; hän oli päinvastoin noussut
kukkuloille, siihen korkeuteen, jossa asumaan Juliakin oli luotu!
Mutta Juliakin varmaan kärsi, joskin ylpeästi vaieten, salaa. Hänkö
olisi valittanut panetteluja! Välistä sattui hän sittenkin, ikäänkuin
erehdyksestä, viittaamaan niihin, ja myönsi ne kovin oikeutetuiksi.
Mutta heti hän katui, että oli osunut niihin koskettamaan. Hän sanoi
olevansa liian onnellinen välittääkseen: hän oli rakastettu, ja toisen
rakkaus täytti hänet sellaisella onnella, ettei hän huomannut ympäristön
vihaa; ja jos sen huomasi, kantoi hän kärsimyksensä ja syyllisyytensä
ikäänkuin suloisena uhrina rakkautensa alttarille.
"Minä olen niin ylpeä sinun rakkaudestasi!" vakuutti hän usein iloiten
Isidorille.
Mutta hyökkäykset Juliaa kohtaan, Julialle julkiset ja salaiset,
Isidorille miltei aivan kaikki salaiset, ne kiihtyisivät tietysti
alinomaa. Sopiko Isidorin niitä yhä lisätä?
Mitä tästä oli tuleva? Tistelberg näki vastaisuutensa outona: se oli
kuin mikäkin musta ilmanranta, josta ukkospilviä kohosi. Käydäkö
edelleen?
Mutta kääntyä oli mahdotonta.
Ja Juliakin tunsi kai saman avuttomuuden, neuvottomuuden. Kerran hän
huudahti Tistelbergille:
"Olkaamme nyt paljon yhdessä, että kyllästymme toisiimme!"
Tistelberg kuuli hänen sanansa hämmästyen. Tuokion kuluttua hän nauroi
epäuskoisesti, ja hänen naurunsa kuului kolkolta:
"Kyllästyisimme!"
Hänen äänessään oli sellainen sointu, ettei hän muka uskonut koskaan
kyllästyvänsä; hänen ivallinen naurunsa oli niin vakuuttavaa, että se
vavahdutti Julian sydäntä ja sai hänet heti vaikenemaan. Isidorin
vastaus puhui, että tästä asiasta olisi mahdoton päästä, pitkään aikaan.
Ja mikä olisi Juliasta ollut sen ihanampaa kuin tällainen mahdottomuus!
Kun nämä sanat vaihdettiin, kulki Julia kauan vaiti. Sitten hän virkkoi
yhtäkkiä hätääntyneenä, välittömästi:
"Mutta mitä tästä on tuleva?"
Isidor naurahti tuskallisesti, ja tuska teki hänet röyhkeäksi ja
julkeaksi, niin synkkää se oli:
"Mitäkö tuleva?" vastasi hän. "Sielua tietysti! Kuten entisistäkin
suhteistasi. Mitä tuli suhteestasi tuohon opettajaan?"
"Mitäkö siitä tuli?" kysyi Julia kummastuen. Hän jatkoi hiljempää,
kolkosti: "Hauta, multaa!"
"Entä mitä muuta? Entä tyttäresi?"
Julia pysähtyi ja katsoi hyvin ihmeissään Isidoriin:
"Mitä tarkoitat?"
"Mitäkö tarkoitan?" nauroi Isidor. "Sinä tiedät sen, Julia!"
"Minäkö tiedän? Ettäkö minä...?" Yhtäkkiä huudahti Julia, huomaten
Isidorin ajatuksen ja kimmahtaen suuttumukseen: "Kuinka voit
uskotellakaan! Että minä hänen kanssaan — muuten kuin —"
"Sielullisesti!" pilkkasi Isidor.
"Niin juuri!" vahvisti Julia kalpeana. "Kuinka voit...! Minulla
—minullahan on velvollisuuteni. Jos olen alentunutkin, tai en
alentunut, sillä tämä rakkauteni on minulle ylpeys ja onni, suomaan
sinulle huuleni, niin... Kuinka voit olettaakaan!" huudahti Julia
jälleen ylen kummastuneena.
"Itsepä sen tunnustit", puolustihe Isidor.
"Se ei ole totta: sillä se on mahdotonta!" vastasi Julia.
Nyt he alkoivat hiljaa puhella asiasta, ja Julia selitti suhteensa
tuohon vainajaan, suhteensa, jonka Isidor oli ennen niin
väärinkäsittänyt. Ja Isidorin kunnioitus Juliaa kohtaan kasvoi: se
paisui lohdulliseksi, suloiseksi onneksi ja samalla kaameaksi
tulevaisuuden uhkaukseksi. Tästä ei ollut pääsyä! Juliassa taisi todella
asua tuo merkillisyys, jota sanotaan hengeksi, sieluksi. Rakastaa —
sielullaan! Tistelberg tunsi kauheana tämän uuden uhkan ja painon, niin
katkerana ja pelottavana, kohtalokkaana, että hän joskus miltei itki
kovan kohtalon surusta. Neitseellinen Julia! Kuin suloinen kuva, jota
saa katsella, mutta jota ei voi koskea.
Ja sekin oli luonnotonta, kauhistavaa Isidorille.
Hänen luontonsa ponnahti joskus kapinaan. Hänkö olisi luotu odottamaan,
— mitä? Sellainen tila olisi hänelle särkymistä. Olisiko hän luotu niin
luonnottomaksi, heikoksi? Vaivaiseksi, — kuin jokin Mölsä, joka
Isidorin mielestä oli tänä syksynä alentumistaan alentunut, kun ei
jaksanut yletä!
Sillä tavoin kapinoidessaan Juliaa vastaan kävi Tistelberg vielä kerran
Helsingissä, Emma Havolan luona: hän tahtoi rauhoittaa sitä itseään,
jota hän luuli kauttaaltaan aineelliseksi. Niin, hän aikoi ratkaista
asian yksinkertaisella tavalla, aikoi jäädä Helsinkiin, Emman luo; etsiä
mitä työtä hyvänsä. Työ oli hänelle sivuseikka: olipa hän jo
aikaisemminkin pari kertaa hylännyt alansa, toimipaikkansa, mutta joku
Onni Tarkkanen oli pelastanut hänet. Nyt ei pelastaisi! Isidor saisi
kauniisti ainaisen virkaeron!
Julialle oli Isidor kertonut tästä aikeestaan, mutta ei kuitenkaan
mitään rouva Havolasta. Ensimmäisenä päivänä, jonka Isidor viipyi
Helsingissä, kulki Julia huoneissaan kuin tiedoton, teki askareensa kuin
kone. Kadut olivat hänestä kuin kuolleet: koko maailma oli kuollut, kun
rakastettu, jonka ääni soi kaukaisena hänen korvissaan, oli poissa. Ja
illan hämärissä heittäytyi Julia salissa sohvan viereen. Hän rukoili
taivaan siunausta Isidorille. Siitä hervahti hän permannolle,
sohvamatolle, itki itsekseen haikeasta ikävästä, joka oli hänestä
tuskallinen kuin kuolema. Toisena päivänä tuli Isidorilta kirje: siinä
Isidor soimasi itseään, sanoi olevansa kuin langennut. Julia tiesi, että
kirje tarkoitti Emma Havolaa. Mutta Isidorin tunnustuksesta oli Julia
ylpeä, ja hänen sydämensä täyttyi riemulla, kun Isidor ilmoitti
tulevansa heti takaisin.
Isidor tuli. Emma oli häneltä ikipäiviksi mennyttä. Julialle hän tahtoi
olla uskollinen.
Mutta — mitä oli tuleva?
Kapinansa arvoituksellista kohtaloaan vastaan Tistelberg joskus joi, —
tai oli juovinaan, — surusta, enimmäkseen postimestarin kanssa, joka ei
tungetellut urkkimaan toisen ihmisen, erehdyksiä tehneen lähimmäisensä
salaisuuksia. Oli juovinaan: sillä juodakseen sortuneen tavalla, kuin
jokin Leevi Mölsä, tunsi hän sittenkin olevansa vielä liian terve.
Niin meni viikkoja kummallisessa odotuksessa. Ja sitten sai Tistelberg
yhtäkkiä uuden tuuman, jonka sattuma hänelle tarjosi, kuten
pelastusrenkaan: Onni Tarkkasen toimiston tehtäväksi joutui eräs
järvimittaus maaseudulla, sisämaassa, varsin kaukana täältä.
Tistelberg oli jo ilmaissut Onnille aikovansa luopua toimistosta, lähteä
Helsinkiin, heittää kenties jälleen koko uransa hunningolle. Onni
Tarkkanen oli kuunnellut häntä ymmärtävästi. Tarkkanen ajatteli
Tistelbergin rakkaussuhdetta, jota piti sairaalloisena, koetti
rauhoittaa häntä ja neuvoa nytkin pysymään järjen inhimillisellä
ladulla. Tistelberg oli sittenkin vain sanonut lähtevänsä, hiiskumatta
syitä, joita Onni ei koettanutkaan pyytää tietoonsa.
Nyt esitti Tistelberg, että jospa hän lähtisi toimittamaan tuon
mittauksen. Se veisi kolmisen kuukautta. Onni Tarkkanen myöntyi heti,
oikein kirkastui esityksestä, ja asia sovittiin nopeasti.
Tarkkasella odotettiinkin perhetapausta. Kun Tistelberg palaisi siltä
maankolkalta, olisi tämä asumus liian tukala hänelle, ahdas
isäntäväellekin, joka silti aikoisi siihen tyytyä. Mutta saisihan Isidor
huoneen täällä jossakin muualla.
Matka oli Isidorista hyvä ratkaisu, se oli hänelle suuri helpotus.
Ehkäpä aika toisi jonkin neuvon, ehkä...
Maalle, kätköön...
Helsinkiin ei hän täydellä todella tahtonut, vaan ainoastaan muun
puutteessa: siellä olivat Isidorin mielestä maailmansodan mainingit
alkaneet tuntua muunakin kuin kaikuna ja huhuna, tuntua yhä lisääntyvänä
henkisenä hätänä, joka parhaiten ilmeni pohjakerrosten levottomuudessa.
Ja Helsingissä oli Emma Havola, Isidorin halveksima ja säälimä raukka,
jota Isidor miltei vihasi — kuin jotakin omaa häväistystään: vetihän
Emma yhä tavallaan alas Juliaa, tahrasi Julian kuvaa, jonka Isidor
tahtoi nostaa sydämessään korkealle ja joka oli jo itse siinä noussut
ikäänkuin alttarille.
Maalle! Luontoon. Pois jälleen maailman hälystä... Kuin lappalaisen
passiivinen väistyntä kulttuurin monimutkaisten ilmiöiden tieltä!
Ja uuttakin se nyt oli hänelle. Mutta mitä?
Siellä — siellä saisi hän rauhassa ajatella, mitä hän tässäkin
kaupungissa oli nähnyt, mitä elänyt varsinkin muutamien viimeisten
kuukausien kuluessa.
Nähnyt ympärillään sellaista, mikä saattoi hänetkin apeaksi. Isänmaan
kohtalokin! Kenen ei olisi lopultakin pakko siitä välittää, vaikka
heittäytyisi muka miten ylimieliseksi! Sen hän jo aavisti, vaikka oli
melkein kosmopoliittisena aikana kasvanut, ettei ihminen ilman
isänmaantunnetta voi elää, vaan tukehtuu kuin vailla ilmaa. Nyt
vihollinen uhkasi kaikkemme hävittää, ja me kaikki ottelimme keskenämme!
Mikä mielettömyys! Tietysti parhaat ottelivat keinoista, ei asioista,
mutta julkisia pettureitakin rehenteli entistä enemmän. Joku kunnon
kansalainen tahtoi alistumista, toistaiseksi; toinen vastarintaa. Kuka
toivoi Saksan, kuka kenties Englannin tai Ranskankin apua. Ja keinoista
kiisteltiin, vihastuttiin — syötiin toisiamme. Hävitettiin toisiamme.
Jotakin puuttui.
Yhtäkkiä johtui Tistelbergin mieleen lause, jonka hän oli lukenut Onni
Tarkkasen kirjoja selaillessaan, J. W. Snellmanin lause: "Tämä on se,
jonka tahtoisin lähtemättömästi painaa maanmiesteni mieliin: että
kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä."
Ainoastaan itseensä, ei muihin! Niin ylemmät kuin alemmatkin, yhdessä.
— Nyt tuntui koko kansa hajoavan eri aatesuuntien aaltojen mukaan.
Kokoontuisiko se vielä yhteen? Mitä oli tuleva?
Isidorin oli apea sitäkin ajatella.
Mutta hänellä oli — Julia! Rakastaa Juliaa, joka oli nyt saanut hänen
sielussaan ihmeellisen säteilyn, kun hänelle lopulta selvisi, mitä
laatua tuon naisen entinen kevytmielisyys oli ollut! Niin lapsellisen
aiheeton oli Julian rikollisuudentunne ollutkin, että Isidoria
hymyilytti. Se rikos oli ollut miltei samaa kuin viattomuus, tai sitäkin
puhtaampaa.
Täten hän nyt Juliaa rakasti: loitolta! Ja selviäisi tuskallisesta
arvoituksestaan. Selviäisikö?
Tistelberg aavisti kauhukseen, ettei loppu sittenkään vielä olisi tässä.
Täytyihän jotakin tulla! Muuten hän tietäisi saaneensa kuolettavan iskun
johonkin oleellisimpaansa... Muuten hän joutuisi tunnustamaan — sielun!
Ja hän aavisti, pelkäsi, että Julia oli hänelle sellainen, jolle hän
kenties vielä uhraisi paljon, ehkä kokonaisen elämänsä jakson. Mutta
mitä varten?
Mitä varten tämäkin syksy hänen elämässään?
Nyt hän oli onnellinen, kun pääsi pois tästä — edes hetkeksi. Pois,
tyytyäkseen Juliaan sieluna. Mutta — mitä sitten oli tehtävä?
Isidor lähti yhtäkkiä jo vähän ennen joulua. Joulunsa oli hän päättänyt
viettää siellä maalla, erään kansakoulunopettajan luona, joka oli Onni
Tarkkasen tuttavia, verrattain runsaasti lueksinut ylioppilasmies. Onni
Tarkkanen tahtoi välttämättä kirjoittaa hänelle Isidorista ja suositella
heitä ystäviksi keskenään.