"Mennään takahuoneeseen. Mitä me politiikasta, — vapaat miehet!"
"Niin, mitä me politiikasta, pyh!" matki Keretti. "Politiikka on pikku
sielujen hommaa", naurahteli hän laiskasti.
Katkerin mielin jäi sitten pikku eversti Leskinen naukkimaan juopon
sensorin kanssa, kun Bengelsson, Keretti, Mölsä ja Tistelberg siirtyivät
hiljalleen yksityishuoneeseen. Siellä jatkoi Bengelsson hiljaisella
äänellä, miltei supatellen, selostustaan Rasputinista ja Venäjän
keisarillisen hovin kummallisuuksista, joista alkoi jo ilmestyä salaista
kirjallisuuttakin, etupäässä saksalaista. Leevi Mölsä oli rauhoittunut.
Ironisesti hymähtäen hän jätti politiikan ja maailman tavallisen menon,
jota ei voi auttaa, ja heittäysi sitä hartaammin kuuntelemaan
Bengelssonin peittelemättömiä kuvauksia keisarin nuorten tyttöjen
irstailusta, pitäen niitä mielestään melkeinpä viattomina; hän ikäänkuin
selvisi, innostui itsekin tuollaisia törkeitä ja äiteliä asioita
kuvaillessaan. Tytöistä puheen tullen ihasteli Keretti puolestaan
jonkinlaista nuorta ja kaunista Salomea, hänen valkeaa hipiäänsä, hänen
pienuuttaan, joka oli sellainen, että hän olisi voinut tanssia vaikka
hopeatarjottimella kuutamossa:
"Kuutamon värisevässä, vapisevassa hohteessa, jalokivikimalluksessa!"
huudahti Keretti pateettisuudesta jäykällä, väkinäisellä äänellä, ja
alkoi hyräillä jotakin aariaa. Sitten muisti Bengelsson joutuneensa
oivalliseen kohtaukseen pikku Esterin isän kanssa: puutarhuri Sutelin
oli karannut hänen kimppuunsa kadulla, oli haukkunut häntä konnaksi ja
syyttänyt tyttärensä narraamisesta. Bengelsson nauroi. Niin, Sutelin oli
syyttänyt koko kaupungin porvarien joukkoa: he muka tahtoivat turmella
tyttöjä, eivät muuta nykyään tehneetkään.
"Kyllä minä tiedän, ettei hölmö Sutelin tiedä asiasta vielä mitään.
Sitten se vasta suuttuu, kun saa tietää!" sanoi Bengelsson. "Mutta hän
uhkasi että porvaristo saa muka tämänkin maksaa, hänen tyttärensä
tyhmyyden, kun Venäjällä tulee vallankumous, ja silloin voi tulla
meilläkin. Silloin muka nekin, jotka olivat hänen Esteriään vietelleet,
hirtetään. Haha! Ukko on idiootti. Mitä hän varoittelee? Sellaisia kuin
Ester ovat Pariisissa kaikki nuoret tytöt, kaikki. Niin, niin, sellaisia
ovat perhetytötkin! Kaikki koko Ranskassa!" intti Bengelsson, kun
Tistelberg epäili moista kiivailua mahdottomuudeksi. "Kaikki, paitsi
hömpät! Ja sehän on juuri kulttuuria: kehittää itseään elämään. Ettehän
vain ole sosialisti tai ihanteellinen, insinööri? Kuten jokin Sutelin,
joka tekee vallankumousta tyttöletukkansa vuoksi. Vallankumous meillä!"
— Bengelsson nauroi makeasti puutarhuri Sutelinille. "Mikä
vallankumous? Meillä? Eihän meillä ole mitään, mitä kumota! Sutelin
puhui muutakin sekasotkua; puhui torpparien oloista: se on hänestä
orjuutta. Suurtilallisista, jotka nykyään muka ansaitsevat liikaa:
tietysti he ansaitsevat! Ja ruotsalaisista, joilla on maassa ylivalta;
tietysti heillä se on, tai meillä, kun olemme intelligenssiä: älykkäämpi
aina hallitsee. Mutta kuinkas kävi lopulta: minä tein Sutelinista
lauhkean miehen. Minä petin hänet, väitin kaiken, mitä Esteristä ja
meistä puhutaan, valheeksi. Ja se idiootti uskoi. Uskoi niin, haha, että
vei minut kotiinsa kahville; luonnollisesti menin. Minä tahdon tutkia
idioottejakin! Ester ei ollut kotona, ikävä kyllä. Minä vakuutin ukolle,
että nuo jutut ovat pelkkää pikkukaupungin lorua, vanhojen tätien
heikkopäisyyttä. Ja Sutelin uskoi. Uskoi, alkoi nauraa makeasti. En minä
hänen kahviaan juonut, hän olisi voinut pistää kuppiin vaikka nuuskaa
likaisista sormistaan. Ei, kun hän käväisi puodissa, kaasin kahvin
kupistani kakluuniin, ja siten olin sen juonut. Toista kuppia kun
tarjosi, sanoin, että minä en juo milloinkaan enempää kuin yhden kupin,
siisti ja kohtuullinen nuorukainen siinäkin suhteessa, hehehe..."
Täten Bengelsson jutteli ja kehui itseään pitkän aikaa, ja toiset
kuuntelivat ken tottelevaisena, ken vastenmielisesti, mutta tahtomatta
kiistaa, ken pilkallisesti, mutta kykenemättä vastaväitteisiin tai
tietämättä, kuinka totuus olisi oleva. Mutta puutarhuri Sutelinin uhka
jostakin vallankumouksesta, tulevasta myrskystä, jäi merkillisesti
kummittelemaan Tistelbergin ja varsinkin postimestari Mölsän mieleen,
lisänä tämänkin illan kertomuksille maailmansodan tulimerestä, joka
hukutti ihmisiä kuin hyönteisiä, venäläisten varustautumisille Suomessa,
hommille, joista tavallisella ihmisellä ei ollut juuri mitään
aavistusta, mutta jotka lähenivät tätäkin syrjäistä paikkaa patterien ja
jyrisevien kanuunain muodossa, sekä huhuille tuosta Venäjän hovissa
temmeltävästä mystillisestä papista. Sellainen maailma, sellainen aika!
Leevi Mölsä masentui sitä ajatellessaan niin, että velttoni, tylsyi yhä,
vajosi entistä voimattomammin synteihinsä, niistä kärsien, mutta enemmän
nauttien, ikäänkuin sammakot tai madot helteellä painautuvat lammikkojen
pohjamutaan. Samalla tuli hän haaveellisen ja sairaalloisen
uskonnolliseksi: kävi entistä uutterammin kirkossa, varsinkin
lauantaisin iltajumalanpalveluksessa, jolloin kirkossa oli hämärää ja
rauhallisempaa kuin päivällä. Keretti ajatteli palautua sittenkin
vaimonsa armoille; suorastaan pakottaa vaimonsa antamaan hänelle armoa:
vaimolla oli vielä vähän rahaa, ja Keretti tahtoi jonnekin sydänmaahan
ennenkuin saksalaiset tai venäläiset tännekin tulisivat. Bengelsson
tunsi olevansa sankari, joka pahimmistakin pulmista selviytyisi
älyllään. Ja Tistelberg oli onnellinen, kun hänellä oli Julia Oljemark.
35
Tilanomistaja Akseli Jorvas, joka oli tähän aikaan yhä rikastunut, kuten
monet muutkin maanviljelijät, rehenteli viime kesänä ostamallaan autolla
ja iloitsi äskettäin hankkimastaan flyygelistä, jota hänen rouvansa
soitti muutamalla sormella, ilman nuotteja. Vielä oli Jorvas ylpeä
rouvansa upeista puvuista, puhui mielellään Seurahuoneella lompakostaan
ja siinä olevista suurista seteleistä. Seurahuoneen komeimmassa
huoneistossa hän nykyään asui, milloin kävi kaupungissa, ja siellä hän
kävi usein. Toiset tilanomistajat naurahtelivat hänelle ja kadehtivat
häntä, jos eivät olleet rikastuneet niin paljon kuin hän; jotkut heistä
pudistivat päätänsäkin hänen komeilemiselleen: "Joka kuuseen kurottaa,
se katajaan kapsahtaa." Ja monet olivat niin viisaita, että kätkivät
vihdoinkin saadut, rakkaat setelit vaieten pankkiin, tai kamarinsa uunin
taakse, kun taas Akseli Jorvas ja eräät toiset antoivat satumaistenkin
summain lennellä omaksi, jopa jonkun hyvän juomaveikonkin iloksi, nuo
nykyään perunoista ja kaaleista, rukiista ja kaloista ikäänkuin
satamalla karttuvat summat. Tilanomistaja, yleensä maanviljelijä, nousi
tähän aikaan yhä nopeammin mahtiin.
Katkerin ja ivallisin mielin ajatteli työväki onnellista maanomistajaa,
varsinkin tehtaihin kiinnitetty työväki: vaikka se koetti yhä
uusiintuvilla palkkarettelöillä, lakoilla, korottaa palkkojaan, jäivät
sen saavutukset aina jäljelle maatalon omistajien ansioista, ja samoin
keinottelijain ansiottomista voitoista. Porvarillinen keskisäätykin,
virkailijaluokka, nurisi: sen olisi kai pian pakko uhrata ruokaansa enin
osa tuloistaan; mutta porvarillinen arvo vaati ja pakotti sen kärsimään
ääneti: eihän sen sopinut napista samalla tavoin kuin jotkin
sosialistit, jotka hautoivat mielessään jotakin pahaa, varakkaiden
yhteiskunnan kaatamista.
Kauppiaat olivat tyytyväisiä, etenkin uudet, nousukkaat, jotka riensivät
kokoamaan itselleen varastoja pitkin maata, säilyttääkseen niitä
muutamia kuukausia kymmenkertaisen voiton toivossa ja varmuudessa.
Ainoastaan jotkut vanhat ja erikoisen kunniallisina pidetyt
kauppahuoneet, sellaiset kuin esimerkiksi kauppaneuvos Klingstedtin,
valittivat, että jos tätä menoa jatkuisi, täytyisi ehkä vuoden päästä
panna kauppa kiinni, ellei kauppias halunnut menetellä halveksimiensa
nousukkaiden ja gulassien tavalla. Milloin sota loppuisi? Milloin Saksa
voittaisi? Tai voittaisiko se?
Vielä eivät ympärysvallat hellittäneetkään. Idässä Saksa eteni, mutta
lännessä sen marssi oli pysähtynyt: luonnoton mekaaninen este, tykkien
ja pommien suunnaton, uskomaton tuliesirippu, oli pystytetty saksalaisia
vastaan; tuskin ainoakaan heistä pääsi hengissä moisen lävitse.
Enimmistä suomalaisista, varsinkin porvareista, oli se este melkein kuin
vääryys ja jonkinlainen moraalinloukkaus, ikäänkuin katkera loukkaus
heitä itseään kohtaan: sillä olihan Saksa Venäjänkin vihollinen.
Sosialistit vain, varsinkin tehtaitten työläiset, iloitsivat
vahingoista, joita Saksalle milloinkin koitui: olihan Saksa
militaristinen valtio; selvänä todistuksena siitä oli, että sen
sotalaitos oli parhaassa kunnossa.
"Tuho sotalaitoksille, joista johtuu miljoonien ihmisten kuolema!"
alkoivat työläiset ja eräät keskisäädyn vapaamielisetkin nurista. "Tuho
Saksalle! Eläkööt ne voimat, jotka Saksan murskaavat." Tai: "Eläkööt ne
vallat, jotka rakastaisivat rauhaa ja rauhallista kulttuuria:
ympärysvallat!" Taikka: "Ylös ihmisissä ne voimat, jotka tahtovat
takaisin entistä aikaa, jolloin leipä oli halpaa ja moitittu entinen
elämä paljon onnellisempaa kuin tämä nykyinen!"
Sellaisia voimia kaivattiin, odotettiin. Niitä ei vain näkynyt.
Sekaisin oli maailma. Vanhat arvot murskana. Mistä lohdutus, pelastus?
Ilmestyi maallikkosaarnaajia, vähäpätöisiä miehiä, nimeltäänkin ennen
tuntemattomia, jotka julistivat, että maailmanloppu nyt tosiaan oli
tullut: sellainen sota, viimeinen sota, nyt raivosi, ja sellainen
ruumiillinen ja sielullinen hätä lisääntyi yhä ihmisille. Uskovaisten,
valittujen, piti koota itselleen muonaa, leipää ja perunoita, —
köyhemmät eivät enää pystyneetkään saamaan paljon muuta varastoonsa, —
eräiksi Jumalan vihanpäivien kuukausiksi, maailman lopun ajaksi.
Vanhurskas Herra tahtoi niin; kun viimeinen tuomio olisi tapahtunut,
alkaisivat uskovaisille uudet olot, jolloin he eivät enää tarvitsisikaan
varastojaan. Silloin olisi koko maailma hukkunut, sortunut sotaan,
nälkään ja lopulta taivaasta satavaan tuleen, kaikki muut paitsi
uskovaiset, joille alkaisi tuhatvuotinen valtakunta. "Miljoonat, jotka
nyt elävät, eivät kuole koskaan", puhuivat nuo saarnaajat, perustaen
Helluntaiseuroja tai Helluntain Ystävien seuroja, keskenään usein varsin
kiisteleviä raamatun tulkitsemisesta. "Valitut eivät kuole, sillä
Saatanan valtakunta on kukistumassa... Tulee ikuisen rauhan aika:
miekat, kiväärit, tykit taotaan vantaiksi, myrkylliset kaasut katoavat,
ja uskovaiset elävät leipäpuun hedelmillä, kukin heistä oman palmunsa
mannalla, joka tuhatvuotisessa valtakunnassa annetaan jokaiselle
uskovaiselle, kaikille viimeisten päivien pyhille."
Pastori Eljas Myötyri nauroi säälivästi ja vihoitellenkin tuollaisille
uuden uskon omatekoisille papeille, laiskuuden ajan ennustajille ja
kansan villitsijöille: he veivät suuria joukkoja pois kirkosta
maallikkosaarnaajien kokoussaleihin, varsin siivojakin rahvaan ihmisiä,
jotka kammoivat sosialisteja. Hän naurahti ja soimasi:
"Hullut ovat hulluja! Eivät kunnioita vanhaa ja järkeväksi koettua
uskontoa. Haaveilevat, hourivat politiikasta, joka on tehnyt heidät
sekapäisiksi. Mutta papin tehtävä, velvollisuuskin on pysyä politiikasta
syrjässä: taivaan valtakunta ei ole tästä maailmasta!"
Sosialistit nauroivat pilkallisesti, kun kuulivat pastori Myötyrin
saarnoista:
"Mutta jokaisessa sotaa käyvässä valtakunnassa papit kulkevat sotaan
armeijan mukana, joskus niiden edelläkin, jos joku rohkea heissä löytyy,
ja siunaavat sotilaita: ottavat osaa sotaan, saaden siitä maallisen
palkkansa! Niin, semmoinen olisi Eljas Myötyrikin, jos meillä tulisi
ottelu porvarien ja rauhan asian puolustajain välillä! Ei
kiitos, älkäämme uskoko valtiokirkon pappeja enempää kuin
maallikkosaarnaajiakaan, jotka narraavat ämmiä satukirjan ihmeillä.
Uskokaamme ainoastaan oikeaan pelastukseen: sosialismiin!"
Mutta yleensä kaikki, melkein kaikki työläiset, filosofoivat aina
maailmansodasta, lapio tai rautakanki kädessä, latomon kastien tai
höyläpenkkien ääressä, lautatapuleilla tai konehuoneissa, ja varsinkin
suutarien ja räätälien verstaissa; ja toiset heistä väittivät, ettei
sosialismikaan ollut voinut estää suuria kansoja joutumasta keskenään
sotaan, sosialistien johtajat olivat joka maassa joukkojaan pettäneet.
Nyt tarvittiin uudet, paremmat päälliköt, uudet, lujemmat miehet
remmiin. Alkoi syntyä kommunisteja, vaikkei sitä nimeä juuri vielä
tunnettu.
Niin oli kaikki, kun porvarillisetkin aatteet taistelivat keskenään,
rikkinäistä, ristiriitaista, hajanaista! Kaikki odotusta, ahdistusta.
Rikastumisen ja köyhtymisen kilpailua. Rahanvoittajien ilkuntaa,
vähemmälle jääneen salaista harmia, kytevää kostonhimon tulta, kateuden
kaunaa. Raha ainoa vähänkin varma: se oli jotakin! Pettymistä entiseen
nähden; jonkin sellaisen toivomista, jota ei tunnettu. Ikäänkuin
läähätystä ajatukset sekoittavassa paahteessa, edessä helteiset,
sauhuisina kuumottavat ilmanrannat. Myrkkykaasujen sauhua. Tykkien kaiku
kuului yhä selvemmin tänne asti. Monella oli kiire löytää sielulleen oma
suojaava loukkonsa.
Isidor Tistelberg oli nyt kuitenkin onnellinen, nyt kun
hänellä oli jotakin, tällaisena aikana. Hän oli kyllä epäröinyt
rakkaudentunnustuksensa Julia Oljemarkille tehtyään. Oli riemuinnut ja
ylpeillyt siitä muutaman päivän kuin jostakin ylhäisestä työstä. Mutta
sitten hän epäröi: epäili tekoaan, itseään, tunsi joutuneensa ikäänkuin
eksyttävän sumun keskelle. Ja epäillessään hän tahtoi selvyyttä, tahtoi
ikäänkuin katsella jotakin outoa kasvoista kasvoihin, olla pelkäämätön,
suora itseään ja Juliaakin kohtaan. Niinpä meni hän Julian luokse juuri
silloin, kun tunsi tehneensä tuolla rakkaudentunnustuksellaan jotakin
omituista, ehkä pahaa.
Julia oli silloin yksin kotona; hänen miehensä — joka oli muuten näinä
päivinä alkanut seurustella loma-aikoinaan neiti Laina Suomelan kanssa,
kuten Isidor sittemmin sai rouva Oljemarkilta kuulla — oli lähtenyt
tänäkin iltana kaupungille. Palvelijoista oli kotiin jäänyt ainoastaan
se heistä, joka juoksi vähemmän työläisten kokouksissa ja enemmän
eräiden hihhulien seuroissa, nimittäin keittäjätär.
Julia otti kiihkeän ikävöivästi Tistelbergin vastaan, sanattomana, yhä
järkytyksissään. Sanattomana hän istui sitten kauan salissakin,
matalassa keinutuolissaan, miettien ja kalpeana. Hän tuijotti
Tistelbergiin alta kulmiensa, synkkänä, ikäänkuin uhkaavana. Oven
ruokasaliin, joten puhe saattoi sen kautta kuulua keittiöön, antoi hän
olla auki: Julia ei aikonut salata mitään, ei pelätä mitään tällaisessa
asiassa.
Julia tunsi päänsä olevan sekaisin yövalvonnasta, tämän asian
miettimisestä: moneen yöhön ei hän ollut nukkunut juuri yhtään.
Unijuomia hän ei nyt tahtonut käyttää: jokin ylpeys, ilo oli hänessä
sillä tavoin kimmahtanut eloon. Mutta hän tiesi, että hänen kasvonsa
olivat nyt rumat valvonnasta ja ankarasta työstä päivisin: hän tahtoi
nykyään ehdottomasti täyttää velvollisuutensa, vieläpä enemmänkin kuin
velvollisuutensa; siksi hän melkein riisti palvelijoiltaan työt. Väsynyt
ja ruma hän ajatteli olevansa, mutta niin hänen piti ollakin, nytpä
näkisi Isidor hänet sellaisena kuin hän oli, tai saattoi joskus olla:
onneton ihminen.
Salissa oli hiljaista. Isidor ei puhunut, oli neuvoton, avuton, kärsi
tuskaa. Tuntui kuin oudot äänet olisivat kuiskailleet ulkona, seinien
takana, uhkaavat, kaameat, huolta tuovat äänet. Sähkövalokin
kattokruunussa, jonka Julia oli syksyllä koristanut kuivuneilla,
punaisilla villiviinin köynnöksillä, näytti Tistelbergistä nyt ikäänkuin
kuolleelta, niin äänetön ja kalsea se oli. Ikkunasta näkyi, että ulkona
satoi lunta ja tuiskusi: kovat hiutaleet ripisivät ruuduissa, joita ei
ollut uutimilla peitetty. Julia istui ja oli vaiti. Joskus hän hymyili;
se hymy tuntui Tistelbergistä pilkalliselta, mutta se oli vain ihmistä
epäilevää ja säälivää hymyä: jos se hieman pilkkasikin, pilkkasi se
Juliaa itseään. Seinäkello tyhjässä ruokasalissa löi kumeasti, kello oli
siinä seitsemän tienoissa. Tistelberg ei kysynyt, miksi Julia noin
hymyili: hän häpesi itseään, oman sielunsa sekavuutta, tai omaa
sieluttomuuttaan, eikä jaksanut urkkia, mitä toinen hänestä kenties
arveli. Hän oli nolo, siinä nojatuolissa istuessaan tai noustessaan
katselemaan pientä hyllyä, jolla oli muutamia Julian korukapineita.
Jälleen näytti Julia hänestä vastenmieliseltä, ikäänkuin tuhoutuneine
kasvoineen: sieluntaisteluista ne kyllä olivat tuhoutuneet, mutta moista
tuhoutumista Isidor kammoi kuin — jotakin hautausmaata.
Julian väsyneissä aivoissa risteilivät monet katkonaiset ajatukset.
Niin, hän oli odotellut Isidoria tulemaan, kaivannut. Kuvitellut hänen
nuorekkuuttaan, kuin ajatellen, että Isidor antaisi hänellekin
elämänintoa. Nyt tuntui toisenlaiselta: Isidor oli jotakin muuta kuin
Julia oli kuvitellut. Tällaistako olikin rakkaus, tämäkin... Ainoastaan
nuorena tyttönä, siellä pappilassa, oli se Julialle jotakin muuta ollut:
hehkua, riemua. Rakastiko Isidor todella häntä? Ehkä se oli Isidorissa
vain hetken oikku? Ja jos rakasti, olisiko Julialla oikeus sitä
rakkautta ottaa, kuluneella, liiaksi ristiriidoista kärsineellä?
Nytkin oli Julialla epätoivoinen tyhjyyden hetki. Mihin kääntyä, miten
menetellä, että elämä palaisi sydämeen? Kaikki tuntui olleelta ja
menneeltä: siihen oli oman sydämen tyhjyys syynä, oma kuluminen.
Tyhjyyden tuskasta nousi hiki Julian otsalle.
Ja vaikkei hän tietänyt, rakastiko hän Isidoria tällä hetkellä, tai
rakastiko Isidor puolestaan todella, eikä vain hetkellisesti,
runollisesta syttymisestä, niin kuitenkin hän joutui hätään, kun hän
ajatteli, ettei Isidoriakaan hänellä olisi, ja hädässään hänen sielunsa
ikäänkuin tahtoi hyökätä Isidorin luo, häneltä apua pyytääkseen:
"Täytä minut elämällä!"
Severiäkin Julia ajatteli, säälien, surkutellen häntä, hymyillen
hänelle. Severi oli alkanut seurustella Laina Suomelan kanssa; ei
varmastikaan siksi, että Severi olisi aikonut mitään sellaista, jota
sanotaan pahaksi ja synniksi; ei senkään vuoksi, että hän olisi
tosissaan uskonut Julian voivan tehdä jotakin tuollaista pahaa; vaan
yksinomaan ulkonaisesta, ikäänkuin lapsellisesta loukkaantumisesta, ja
harmista, ettei Julia ollut aina hänen lähellään, valmiina palvelemaan.
Ja Severin mielestä vaati kai kunniallinen tapa, että jos vaimoa joku
hakkailee, niin täytyy miehenkin hakkailla. Mitä hakkailu oikeastaan on,
sitä ei Severi tiedä. Mutta nyt hän luulee kurittavansa Juliaa sillä,
että hakkailee, muka sellaista kuin neiti Suomelaa. Onhan Suomela
Severistä intelligentti. Severi oli kehunut kuin uhmalla, kuin ärsytetty
lapsi, että hänkin muka aikoi nyt ruveta etsimään itselleen seuraa! Jopa
oli löytänyt itselleen seuran! Neiti Suomelalla oli kyllä järkeä ja
ryhtiä. Mutta... Lainalla oli kellertävä iho, kai syntyäänkin keltainen,
ja nyt vielä viimekesäisistä aurinkokylvyistä ruskea: hän näet vaali
huolellisesti kesäisin terveyttään. Paitsi tuota keltaista tai nyt
ruskeaksi paahdettua ihoa oli hänellä hieman vinot silmät, jänteinen,
pitkä kaula, ja hyvin turpeat huulet. Juliaa naurattaa melkein: Laina
Suomela lukeekin Suomen kansan, ja itsensä, joihinkin turaanilaisiin
kansoihin, suuttuen kovasti, jos niitä sanotaan mongolilaisiksi.
Lukemattomien hyvien asiain harrastuksesta oli Laina Suomela kai saanut
jonkinlaisen pienen hermotaudin: se nyki hänen kaulaansa, ja keikutti
hänen päätänsäkin yhtä mittaa, pyöritti hänen silmiään, noita
järjellisiä ja viisaita silmiä. Hänkö Severin seuraksi silloin, kun
Severi oli kostavinaan, rakkautta etsivinään! Teoreettinen neiti
Suomela! On muitakin mahteja näissä maailmoissa! Julia hymyili Severille
säälivästi. Olipa hiukan kuin voitonvarma, ja pilkkasi itseään siitä,
että tahtoi olla voitonvarma: kiusata Severiä. Mikä armottomuus. Ja
mistä hyvästä? Kaipasiko Tistelberg tosiaan Juliaa?
Ehkä vain himoitsi, kuten monet muut miehet: moni oli Juliaa täälläkin
ahdistellut. Jopa sellainenkin kuin hullunkurinen Fritz Blöcker, joka
oli usein julkeasti häntä pyytänytkin. Juliaa inhotti. Eikö Tistelberg
todella rakastanut?
Tai eikö hän, Julia, itse tohtinut heittäytyä siihen, jota oli
ikävöinyt: seikkailuun? Eikö hän voinut syttyä.
Julia tuli omituisen kelmeäksi. Hän puri huuliaan, tuijotti eteensä
kirjavaan lattiamattoon ja vuoroin Tistelbergiin.
Viimein lausui Tistelberg, hänen täytyi jotakin puhua:
"En siedä suuria sanoja. Niitä ovat minusta sellaiset kuin: Minä
rakastan sinua, — vaikka niitä lienen kerran jo käyttänyt... Nyt, näinä
päivinä ajateltuani, olisi vannominen minusta vääryys toista kohtaan!
Minä peruutan tavallani. Ja kuitenkin!... Mitä on rakkaus? Se on sitä
tulta, joka minussakin on jo muutaman kerran sammunut: itse näitte,
Julia, tuon kirjeen, jonka olin jättänyt rutistettuna taskuuni! Kuinka
voin sanoa, mitä tarkoitan, mitä etsin! Mutta onneton olen nyt..."
Julia ei virkkanut mitään. Mutta ilo, luottamus hänessä heräsi. Näin
pitikin puhua kuin Isidor: tämä ei ollut valhetta, ei pelkkää rakkauden
julistamista.
Ilo kasvoi. Julia tunsi syttyvänsä. Omituista.
Juliakin tahtoi nyt ilolla antaa toiselle sen vähän mitä oli luvannut,
silloin lumimyrskyiltana, — kerrankin taas rehelliselle ihmiselle, joka
ei luvannut rajattomia. Tistelberg seisoi takan luona. Julia nousi, otti
Tistelbergiä käsistä, puristi hänen käsiään, kohotti ne itseään kohti,
katsoi häntä silmiin. Se katse pyrki sanomaan:
"Suorat välit, sitä tahdon; sellaisena sinusta pidän, vaikka suoruudesta
olisi seurauksena sielullinen kidutus. Jos rakkaus olisikin pelkkä
kaunis himo, niin sinä... Suutele minua!"
Isidor Tistelberg luuli hiukan ymmärtävänsä Juliaa. Hän työnsi Julian
kädet syrjään, tahtoen päästä selville itsestään, tästä suhteesta,
ennenkuin tietoisesti siihen antautuisi. Julia seisoi paikallaan,
tyynempänä, poskilla hohdetta. — Tistelberg lähti tohtorin talosta.
Julia oli onnellinen. Toivoi jotakin vakavaa, suurta, ihmeellistä.
Näin he nyt seurustelivat, Julian luona, ruokasalissa tai salissa
takkavalkean ääressä, jota Julia sekä ruumiillaan että sielullaan
rakasti: hän oli kodin mukavuudella hemmoiteltu ja viluinen, ja suloista
oli takan paahteessa katsella liekkien syttymistä, nähdä fantasiakuvia
hiilistössä. Neiti Flotmanin kotona eivät he tahtoneet tavata toisiaan,
ja ulkona tukkesivat pyryt teitä korkeilla kinoksilla.