kohosivat keltaisina ja kuivasti tuulessa kahisten, ja lahden ympärillä
matalat koivikot huurteessa, ahdistavan, harmaan taivaan alla.
Tistelberg käveli Julia Oljemarkin kanssa jäähyväisretkellä. —Keveästi
nousi nyt Isidorin jalka, keventynyt oli hänen sydämensäkin tästä
ratkaisusta, jota hän ei kuvitellutkaan lopulliseksi, vaan ainoastaan
aselevoksi synkässä taistelussa kohtaloa vastaan. Ainoastaan tämän
hetken ahdistus teki enää hänen olonsa tuskalliseksi. Julia koetti
kiiruhtaa askeleitaan; kumpikaan ei puhunut mitään pitkään aikaan.
Julian oli vaikeaa hillitä itseään, estää kyyneleitään: vaikeaa nauraa,
laskea leikkiä. Isidorin oli helpompaa. Julia siinä paremmin onnistui.
— Kun he tulivat lahden poikki lumista talvitietä mantereelle, tulivat
tavalliselle kävelytielleen, heille tutun, suuren metsän varjoon, ja
Julia pysähtyi ja otti lakin Isidorin päästä, silitti hänen otsaansa ja
hiuksiaan, tunsi Isidor jälleen itkevänsä koko elämäänsä, vastaista,
epämääräistä kohtaloaan; hänen silmänsä kastuivat. Mutta Julia sanoi:
"Oi, siellä sinulla on hyvä olla, sinne sinut päästän mielelläni,
metsien helmaan. Ja katso, tämä on rokokoota!"
Julia nauroi iloisesti, laski leikkiä kaikenlaista, pieniä sukkeluuksia,
varoituksia.
Mutta Isidorin palaamisesta tänne ei kumpikaan puhunut sanaakaan!
Sitten käännyttiin takaisin kaupunkiin. Raatihuoneen torni näkyi tuolla,
kirkon katon takaa. Tornikello muistutti Isidorin lähdöstä, oli jo
tullut myöhä.
Julia meni nopeasti hänelle yksinäistä kotiaan kohti. Isidor Tistelberg
erosi hänestä suuren torin kulmassa, jyrkästi, kiireesti, jäykästi. Tänä
iltana oli hänen varustettava kuntoon matkalaukku ja mittausvehkeet; ja
huomisaamuna asemalle, yksin, — ei: Onni Tarkkasen saattamana, ja
kaiketi onnittelemana.
* * * * *
Romaani jatkuu teoksena "Punainen mies" (Punainen mies II).