hänelle harvinaisen matkan monenkirjavien, iloisten tuokioiden jälkeen;
aina hän niin kiihtyi, kun sai pieniäkin uusia vaikutelmia, kiihtyi ja
sitten väsyi. Julia ainoastaan tunsi, aavisteli jotakin, tähystäessään
jäykästi ja allapäin kiviaidan ympäröimään tarhaan. Suloisella,
pelokkaalla mielihyvällä hän tunsi, että Tistelberg melkein hänen
vieressään tarkkasi häntä, ikäänkuin seurasi hänen pienintäkin
liikettään, hiljaa, värähtämättä, tuskin hengittäen. Julia antoi hänen
itseään katsella, ei kääntänyt päätänsä miehen puoleen, joka varmasti
häntä ihaili; se ihailu oli hänestä mieluista, ja samalla
vastenmielistä: mitä siitä, mitä varten? Tunsihan Julia itsensä
aivankuin vanhaksi. Tuossa oli hautausmaa, ainoa lohdutus kaikissa
elämän vaivoissa: kohta se antaisi rauhan, ehkä hyvinkin pian... Mutta
mitä oli elämä sitä ennen ollut? Mitä onni, rakkaus? Yksi ainoa oikea,
säteilevä rakkaus nuorena, autuudesta itkevä ja riemun-haltioitunut,
itkevä ja autuas yhdestä ainoasta rakastetun katseesta; sitten, kätketty
rakkaus, joka silti, sekin, oli aikanaan haihtunut hänen sydämestään,
melkein kuollut hänen muistostaankin! Kuinka siis voi sanoa rakastavansa
toista ihmistä? Kuinka voi uskotella olevansa toisen oma, ainaiseksi,
uskotella toistakaan täysin omakseen? Turha luulo, sellainen kuin sen
tuntemattoman, joka Tistelbergille oli kirjoittanut, se luulossaan
onnellinen ja säälittävä: eihän Tistelberg hänestä välittänyt.
Ja tuntui siltä kuin Julia olisi hänen onnensa vienyt, tuon
tuntemattoman. Oliko niin...? Jos niin olisi, ei Julia siitä suinkaan
iloitsisi: hänen on syvästi sääli ihmisiä, kaikkia.
Mitä hän rakkaudella? Mitä se oli? Paras oli hänestä sammunut, ja sitten
oli tullut vain kaupanteko kauniin itseuskottelun varjossa:
yhteiskuntasopimus kelpo miehen kanssa. Kun ei olisi se ainoa, joka
muuten oli ollut hieman Tistelbergin näköinen, kuollut! Mutta... kaikki
keskeneräistä, vajanaista, puolinaista, ei täyttä. Ja pian kutsui
kalmisto... Ja sitä ennen velvollisuudet olivat ainoat, niistä oli
mahdoton luopua: hän oli jotakin luvannut, hänen piti täyttääkin
velvollisuutensa, huulensa yhteen purren.
Ja kuitenkin: aivan hänen vieressään seisoi mies, joka tiesi jotain
enemmän kuin hän: Julia oli luullut vielä äskettäin, että Tistelberg
olisi aivan orpo, outo rakkausasioissa, ja nyt oli hänellä ollut
tuollainen kirje. Julia tunsi itsensä naurettavaksi. Rohkeutta oli sillä
miehellä, Julia aavisti hänen intohimonsa ja pelkäsi sitä; mutta mitä
hän sillä, velvollisuuksiensa orja, pelkästään hautaa odottava? Oh,
kuinka paljon enemmän Isidor mahtoikaan tietää kuin hän? Mitä —
naisiakin hän lienee tavannut? Kenties siellä etelässäkin? Julian
sielussa alkoi hohtaa etelämaiden aurinko, hän näki, miten Isidor siellä
liikkui, etsi seikkailuja; outoja, eksoottisten kansojen olentoja kuhisi
ympärillä, turbaaneissaan: väriä, loistoa! Sellaista oli Julian isäkin
kaivannut, sellaiseen uhrannut parhaita elämänvuosiaan, ja siitä elänyt
vanhempana, ihmeellisistä muistoista. Ja mitä Isidor vielä tiesikään
semmoisia seikkoja, joista hän ei ollut Julialle kertonut, salaperäisiä,
mitä ne olivat? Orpo ei Isidor Tistelberg ollutkaan, ei köyhä, vaan
rikas.
Mutta Julialla ei ollut edessään, takanaan mitään muuta kuin tuo, minkä
näki tuolla alhaalla, kalseine risteineen.
Sanattomana ja jäykästi alkoi Julia laskeutua takaisin portaita,
katsomatta Tistelbergiin, joka seurasi häntä nopein, päättävin askelin.
He tulivat kirkkomaan portille. Hevonen lähti juuri haudankaivajan
töllin naapuritalosta, ja kylänkujalla istui neiti Flotman omassa
reessään. Tistelberg antoi kuskarin viedä tapulinavaimen ja juomarahat
haudankaivajalle: itse ei hän tahtonut nähdä enää tuota ukkoa,
inhottavien hautojen vääntelijää. Sillä välin kun mies oli avaimia
viemässä, pisti Isidorin päähän ilmaista epäilevänsä, pystyisikö toinen
hevonen mihinkään, se, jolla neiti Flotman ajoi, niin väsyneeltä kopukka
muka näytti. Ja hän yllytti edelleen sen hevosen kuskia, nuorta poikaa,
todistamaan ruunansa juoksutaitoa, arvostellen halveksivasti hevosta.
Tistelbergin kuski tuli takaisin, ja samassa alkoi toisen reen
kuskipoika nykiä ja tempoa ohjaksista ja sai ruunansa hyvään vauhtiin:
neiti Flotman ajoi jo matkan päässä. Julia ja Isidor jäivät kahden
kesken, renki kolmantena. Tultiin pois kirkonkylästä, synkkään
petäjikköön, jossa oksat luuhottivat ja natisivat märän lumen painosta,
kyyristyneinä maahan kuin mitkäkin risuja keräävät vanhukset kuormansa
alle. Julia oli vaiti, hän oli hieman närkästynyt siitä, että Isidor
näytti väkisinkin tahtovan ajaa hänen kanssaan, mutta enemmän oli hän
siitä hyvillään. Vaiti oli Isidorkin, jännityksestä, kiihkosta. He
katselivat molemmat suoraan eteensä.
Mutta kauan ei Isidor ollut vaiti. Oli tultu metsän sisään. Verkkaisin
sanoin, lyhyin lausein, purren vähän väliä huulensa yhteen Isidor alkoi
julistaa rakkauttaan Juliaan, kääntäen kohta puheensa ruotsiksi,
hevosmies kun oli suomalainen. Hän kertoi kalseasti kummallisesta
unesta, jonka oli aikoja sitten nähnyt: että Julia makasi ikäänkuin
paareilla, kuolleena, hämäräisenä kuutamoyönä; Tistelbergin äänessä
värähti nyyhkytys. Sitten, kertoi Isidor intohimoisesti, kiihtyen
sanoistaan ja juopumuksestaankin, miten hän jo kesällä oli uneksinut
jostakin, — Juliasta, — niin, hänen kauniista jaloistaan, jotka oli
nähnyt vilahdukselta kadulla, tietämättä vielä silloin, kenen ne olivat,
ja kyselemättä, ajattelematta sitä. Jälleen hän puhui liinasta, jonka
hän oli nähnyt Julian kaulalla, povella, tässä syksyllä
kansanopistoiltamissa, jo niin kauan sitten. Kertoi vaelteluistaan
Julian ikkunan alla. Ja miltä hänestä tuntui siellä. Kohtauksesta,
jolloin Julia oli kysynyt häneltä, kuinka paljon hän Juliasta piti ja
mitä hän olisi valmis hänen puolestaan tekemään: maistamaanko sitäkin,
jolla Julia synkkinä hetkinään huumasi itseään. Ja Tistelberg sanoi,
hätkähtäen kuin jokin olisi häntä varoittanut, että hän nyt olisi valmis
kaikkeen. Tuohon myrkkyynkö, vai...? Siihen Isidorin sanat katkesivat.
Julia Oljemark oli katsahtanut pelästyneenä Tistelbergiin, ei juuri
kummastuen, ja sitten hän kuunteli. Kun Tistelberg keskeytti, odotti
Julia hiljaa. Kun hän lakkasi, sanoi Julia pyytävästi:
"Ja sitten, sitten?"
Tistelberg toisti, mitä oli kertonut, tuntien itsessään jotakin
herpautuvan, toisti itseään kiihdyttäen, pitemmillä lauseilla, kuvaten
kauniimmin, kymmeniä pikku seikkoja.
"Voi kuinka ihmeellistä!" huudahti Julia.
"Olin niin loukkautunut, kun ette eräänä iltana, muistatteko, — se oli
perjantai, minä muistan sen, — tahtonut tulla kanssani. Tuntui kuin
olisitte minua halveksinut, kuin olisitte minut hylännyt", sanoi
Tistelberg, äänessään nyyhkytys. "Se tuntui niin mahdottomalta. Sillä
kuulkaas: eräänä toisena iltana jälleen uskoin saaneeni teidät tulemaan
luokseni pelkästään toivomalla, että tulisitte. Minulla oli silloin niin
ikävä. Niin sanomattomasti teitä kaipasin..."
Tistelberg kertoi tuosta illasta, jolloin Julia Oljemark oli tullut
tapaamaan insinööri Tarkkasta, mutta oli tavannut kotona vain
Tistelbergin, ja jolloin hän oli eronnut Tistelbergistä molemmat kätensä
hänelle ojentaen:
"Suloiset, rakkaat kädet, joista voi tulla hurjaksi!"
Julia vastasi aavistaneensa, että Tistelberg oli silloin tosiaan häntä
tahtonut luokseen: nyt hän sen huomasi, jotakin sellaista hän muisti
itsestään sinä iltana. Ja hän nauroi hellästi Tistelbergin luulolle,
että hän olisi tuona toisena iltana aikonut tai halunnut Isidoria
loukata: kuinka typerä hän oli ollut, kun ei ollut Tistelbergistä
sellaista aavistanut. Ei, se ei ollut totta: Julia ei ollut aikonut
loukata. Hänellä oli vain ollut jotakin työtä kotona, ja... Mutta
ihmeellistä oli tämä kaikki Juliasta, niin, uskomatonta! Onnellisena,
onnesta hehkuun syttyen hän kuunteli. Jokainen Tistelbergin sana painui
hänen mieleensä ja oli hänestä suloinen.
Jälleen he vaikenivat, pitkäksi aikaa. Julia odotti jotakin vielä.
Tistelberg arvosteli itseään, salaa, itse arvostelunsa huomaten. Oli jo
saavuttu kaupungin laitaan, ja neiti Flotman seisautti hevosensa, nousi
reestä ja maksoi; hänen aikeensa oli varjella Juliaa ihmisten puheilta,
estää häntä ajamasta Tistelbergin kanssa rinnatusten läpi kaupungin.
Julia ei sitä ajatellut, eikä olisi siihen alistunut, jos olisi
ajatellut. Suuttunutkin oli neiti Flotman Julian ja Tistelbergin
käytöksestä, etenkin Tistelbergin, jota hän nyt piti hieman
raukkamaisena, jostakin epämääräisestä syystä. Hetken hän odotti toista
rekeä, huiskutti Julialle kättään. Julia ei hänelle vastannut, ei häntä
huomannut: katseli vain Tistelbergin kasvoihin. Mikä hänellä oli? Hildur
Flotman loukkautui etenkin Tistelbergille, jätti parin oman onnensa
nojaan, huusi hyvästelynsä ja lähti rientämään omalle taholleen,
kotiinsa päin.
Tistelberg hypähti reestä laskeakseen kyytimiehen paluutielle. Julia
nousi paikaltaan hitaasti Tistelbergin ojentaessa hänelle kätensä, ja
käveli sitten hiljaa, seuralaistaan odotellen, kadun kulmaan. Siinä
paloi ensimmäinen, heikkovaloinen lyhty.
"Tulkaa", sanoi Julia hiljaisella, liikutetulla äänellä. Tistelberg tuli
ja katsoi Julian kasvoihin, jotka hehkuivat, onneako, mielenliikutusta,
kainoutta? Julia huudahti hiljaa:
"Huuleni minä voin tarjota teille... En muuta. Ja sehän on niin vähän:
ei mitään!"
Tistelberg ei suudellut. Hän hyvästeli jäykästi ja poistui ylös katua,
joka vei hänen asumukseensa. Hän oli nolo, synkkä ja ylpeä yhtaikaa.
Niin, seuraavana aamunakin oli hän ylpeä, riemuitseva ja onnellinen. Ilo
ja onni teki hänet kohteliaaksi yksinpä insinööri Tarkkasen rouvallekin,
joka oli viime aikoina käynyt hänestä aivan sietämättömäksi alkaessaan
yhä enemmän ilmaista häntä kohtaan epäsuopeuttaan, tuo kovin keltaiseksi
ja ärtyiseksi muuttunut vaimo. Nyt antautui Isidor pitkiin selityksiin
eilisestä matkasta, vaikka rouva uteli kömpelösti ja pilkallisesti,
kuinka hauskaa Tistelbergillä oli ollut vanhanpiian ja rouva Oljemarkin
kanssa. Palvelijatarta Tistelberg huvitti hullunkurisilla
leikinlaskuilla, ja Onni Tarkkaselta osti hän päivemmällä vanhoja, mutta
vähäarvoisia kuparirahoja, jotka Onni oli usein ollut valmis
luovuttamaan, kun hänellä oli kokoelmassaan sellaisia liikaa ja kun hän
ne tahtoi vaihtaa toisiin.
Illalla tapasi Tistelberg Julian sattumalta kadulla, tutussa paikassa,
josta heidän oli tapana lähteä kävelylle. Tistelberg ei ollut
suunnitellut mielessään mitään kohtausta, he eivät olleet sopineet
keskenään mistään. Mutta nyt oli Julia siellä, torilla, kun Tistelberg
meni Seurahuoneelle: oli päivällä luvannut postimestarille lähteä hänen
kanssaan jotakin maistamaan, luvannut omasta ilostaan ja jonkinlaisesta
hellyydestä tuotakin velttoa ja Ester-jutun vuoksi inhoksumaansa olentoa
kohtaan; ja pitihän Isidorin kruunata sisällinen riemunsa ja ylpeytensä
maljalla. Kun Julia nyt hänet näki, riensi hän luokse, Isidorin eteen.
Kättä hän ei antanut. Hänen kasvonsa olivat ikäänkuin kauhean hävityksen
tuhoamat, tuskan ja epätoivon uurteita täynnä. Kuinka erilaiset ne
olivat olleet illalla, kauniisti hohtavat, hehkuvat, ajatteli Tistelberg
rajulla vastenmielisyydellä. Ja hän huokasi, vapisi: Ohoi, mitä tämäkin
oli, se eilisiltainen! Todellakin piti nyt mennä juomaan, ja juomaan
sielultaan mädän Mölsän kanssa! Sielultaan? Sielu, sielu? Julia sanoi,
henkäisemättä, kuin olisi sietämätön tuska pakottanut häntä valittamaan:
"Minä en ole nukkunut koko yönä!"
Se kuulosti kuin rukous. Tistelberg oli kyllä nukkunut hyvän osan yötä.
"En minäkään", vastasi Tistelberg räntäiseen maahan katsellen. "Olisi
ollut tuo teidän keinonne, niin... En tiedä, en tiedä!"
"Ei, ei!" huudahti Julia. "Sellaisena yönä: ei! Sillä, mitä te
ajattelette? Minä, minä olen niin onnellinen! Mutta miten nyt... mitä
tästä tulee?"
"En tiedä", vastasi Tistelberg hiljaa.
He seisoivat pitkän aikaa lähetysten, Tistelberg kalseasti ja katkerana
maahan katsellen, ja Julia tutkivasti, toivovasti, rukoilevasti hänen
kasvojansa tarkaten. "Mitä tästä tulee", toisti Julia.
Isidor ei vastannut. Tuli paikalle muutamia kävelijöitä. Tistelbergin
oli mentävä Seurahuoneelle, jossa postimestari Mölsä odotti häntä. Julia
lähti kotiinsa: oli ollut menossa Tistelbergin luokse, hermostuneena,
levottomuutta kuohuen, mutta onnellisena kuitenkin.
34
Seurahuoneella istui postimestari jo Tistelbergiä odottamassa,
ruokasalin eli bufetin takimmaisessa nurkassa, jonne kattolampun valo
heikosti yletti. Leevi Mölsä joi nykyään melkein joka päivä, laiminlöi
virkatuntejaan velttoudesta, tylsyydestä, ja surusta. Mistä oli hänelle
suru tullut? Siitä hän puhui joskus kaikille, alkoi nyt puhua
Isidorillekin, katkonaisin sanoin kuten yleensä vähäsanainen mies. Sitä
hän suri, sitä alinomaa aprikoi, että maailmassa nyt oli sellainen aika:
suuret kansat, joista hän ei tietänyt, minkä puolelle asettua,
raastoivat tällä tavalla toisiaan. Maailmansota kaukana kulki kulkuaan,
ja vaikka hän koetti sen unohtaa juomalla, ei se jättänyt häntä
koskematta: hän ei voinut sitä unohtaa. Kummastellen ja kauhulla hän
sitä ajatteli. Toista oli ennen: uskottiin kansojen kehittymiseen,
kulttuuriin, niiden yhteisiin tarkoitusperiin, valistukseen. Nyt oli
sota kaiken entisen sortanut raunioiksi. Mihin uskoa? Miten jaksaa elää?
Niin, oli vain yksi turva: uskonto, sellainen kuin hätääntyneen lapsen.
Näin huokaili Leevi Mölsä nytkin Tistelbergille sielullista huoltaan.
Syvimmän huolensa hän kuitenkin salasi: sen, että kuta enemmän hän
heittäytyi juomaan, sitä tyhjempää hänellä oli kotona. Kerran oli hän
valittanut, arkatuntoisesti, sanoja vaivalloisesti hakien, vaimolleen,
että hänellä oli ikävä kaikkialla:
"Ikävä, ikävä on ihmisellä joka paikassa."
"Siis kotonakin?" kysyi vaimo.
"Niin, joka paikassa, kaikkialla!" vahvisti ja oikaisi Leevi Mölsä.
Vaimo puhkesi itkuun; hän oli loukkautunut, ja vielä enemmän hän suri.
Sen jälkeen ei Mölsä puhunut enää vaimolleen tuosta ikävästä; ennenkään
ei hän ollut jaksanut huomauttaa mistään kuin yhden ainoan tai pari
kertaa, silloinkin arasti, kovin hienotuntoisesti: niinpä ei siitäkään,
että hän oli pitänyt ja piti kotiaan rumana. Itseensä kätki hän kaikki
asiat. Ja nyt oli hän ruvennut juomisesta etsimään — unohdusta, unta.
Koti oli ennallaan; vaimo yksin, hoitaen itseään ja lapsiaan niinkuin
kykeni mieheltään jäävillä vähillä rahoilla, valittamatta, salaten
kyyneleitänsäkin. Leevin oli vaimoaan ja miltei resuissa kulkevia
lapsiaan sääli; mutta omantuntonsa tuskat ja surunsa siitä, että hän
juovuksissa haeskeli naisiakin, vieläpä olisi tahtonut pahempaa, hän
hukutti pirtuun.
Tuokion valitti postimestari Tistelbergille maailman kurjuutta, kansojen
taistelua. Sitten kehui hän juoman hyvyyttä, tuota raakaa pirtua: oli
oppinut sitä rakastamaan, nähnyt sen hyvät ominaisuudet, väkevyyden ja
halpuuden sekä sen, ettei siitä seurannut päänkipua. Sitten hän vaikeni.
Isidorillakin oli oma aprikoimisensa. Niin, välistä se tänä iltana nosti
hänet sellaiseen riemuun, ettei hän tietänyt, tyhjentääkö koko
kukkaronsa pöydälle, kylvää "kultaa" ympärilleen siitä onnesta, että
Julia oli ollut hänelle suopea, vaiko ajatella, kuten muutaman hetken
päästä, mitä nyt sitten pitäisi hänen ja Julian suhteessa edelleen
tapahtua. Suhteeksi nuo seurustelut yhtäkkiä olivat muuttuneet. Mutta
niin kummallisilta ne suhteet lopulta tuntuivat, että Tistelberg tuli
vaiteliaaksi ja synkäksikin.
Postimestari ja nuori insinööri istuivat sanattomina toisiaan
vastapäätä; postimestari tarjosi, koska oli toisen seuraansa kutsunut,
täytteli laseja ja huokaili, kätkien piiloon syvintä itseään, ja
Tistelberg maisteli rajusti, hänen kapea ja korkea otsansa sai yhä
tiukempia laskoksia. Mutta he molemmat eivät puhuneet mitään.
Onneksi tuli Bengelsson Seurahuoneelle, vapauttamaan heitä ahdistavasta
sielullisesta tilanteesta, päästämään heidät ikäänkuin ulos heistä
itsestään, kuin vangitut linnut häkistä. Bengelssonia he tosin molemmat
halveksivat. Postimestaria hän tuskastutti, ja maanmittari pelkäsikin
häntä, metsänkävijä, mokomaa liukasta ja älykästä vintiötä. Mutta
valheellisilla jutuillaan ja paradoksaalisilla kiivailuillaan
kaikenmoisen sellaisen puolesta, mitä hän piti älykkäänä, nerokkaana,
hän toki avasi heille luukut auki ulkoilmaan. Bengelssonin perässä ja
ikäänkuin kainalossa kuljeksi nytkin Kyösti Keretti, vetelehtimisestä ja
juomisesta yhtä turvonnut kuin postimestari oli siitä laihtunut ja
kelmennyt, kotinsa tuhonnut samoin kuin hänkin. Keretti viritteli tähän
aikaan eksoottisia, pateettisia runoja jollekulle salaperäiselle
olennolle, jota Bengelsson ja muut pilkkaajat väittivät vain —
Sutelinin Esteriksi: siinä noiden korkeiden runojen alkukuva. Keretti
nauroi ylimielisesti ja tylsästi, jos hänelle sellaista väiteltiin,
koettamattakaan väitettä kumota: kunhan vain runoili, elää täytyi!
Esterille hän sanoi antavansa jo palttua, ja antaneensa, mutta runo on
runo. Vaimostaan, joka kuului tosissaan aikovan matkustaa takaisin
Helsinkiin, eli hän erossa. Keretti asui majataloissa, paitsi milloin
rahaa tarvitsi: silloin osasi hän olla vaimolleen itsepintaisen
kärttävä, jopa valittelevakin. Bengelsson, joka hommaili Keretille
velkoja, kuljetti yhä häntä mukanaan, ja Keretti palveli Bengelssonia
kaikenlaisissa pikku asioissa kuin juoksupoika.
Bengelsson riensi nyt häntyrinsä kanssa sen pöydän ääreen, missä
postimestari ja insinööri istuivat, ja alkoi kohta kertomuksensa ja
uutisensa. Hän kysyi, tiedettiinkö täällä sitä tai sitä maailmansodasta,
asiasta, johon Mölsä ja Tistelberg olivat jo tuskastumiseen asti
kyllästyneet, mutta joka silti herätti heissä kauhunomaista
uteliaisuutta ja halua antaa oman pienen tai vähäarvoiselta tuntuvan
elämänsä mennä niinkuin se itse tahtoi mennä. Birger kertoi, että
Saksassa oli alkanut pirunmoinen nälkä, joka kukistaisi sen, ja jos
jotakin muuta tietämäänsä. Keretti kysyi, miten oli käynyt saksalaisten
tulon Suomeen? Herrat arvelivat saksalaisten tulon yhä mahdolliseksi.
Keretti kuunteli heitä, joskus hätkähtäen, ikäänkuin aikoen paeta, ja
sitten taas nauraen, kun Bengelsson väitti, etteivät englantilaiset
sukellusveneet sallisi saksalaisten täällä yrittää mitään. Samoin hän
nauroi kun Bengelsson kuvaili jotakin suurta taistelua, sen verivirtoja,
nauroi ikäänkuin verestä nauttien, samalla tapaa kuin runoissaan
ylisteli jotakin Brunhildeä, joka teurasti vastustajiaan, Brunhildeä,
joka oli jokin — kuka? Tuo joutava pikku tyttökö? Bengelsson soitti yhä
suuta; hän alkoi nyt tarinoida, varmasti ja asiantuntevasti, että
venäläiset ryhtyisivät todella rakentamaan tällekin seudulle
pattereitaan: tämä kaupunki oli toisen renkaan päänä siinä kolmi-,
nelikertaisessa linnoituskehässä, joka tehtäisiin Helsingin ympärille.
Keretti sanoi varoittavansa vaimoaan muuttamasta Helsinkiin: kauemmaksi
oli mentävä, maalle, pyhän, suuren korven helmaan; sinne hän nyt
aikoikin vaimoaan vaatia, mitäs herrat siitä arvelivat? Bengelsson
jatkoi, että venäläiset tuskin kuitenkaan ennättäisivät tehdä tänne
pattereitaan ennenkuin sota olisi lopussa; hän oli kuullut varmoista
lähteistä, äskettäin Helsingissä käydessään, että venäläiset ja
saksalaiset tekisivätkin keskenään liiton, ja silloin sota tietysti
loppuisi; joten Keretti voisi rauhassa jatkaa täällä töitään. Keretti
kyseli Bengelssonilta vielä niitä ja näitä yksityisseikkoja ja sanoi:
"Niinkö? No sittenhän ei mitään hätää, — Hannaa."
Juteltuaan politiikkansa tyhjäksi siirsi Bengelsson juttunsa asioihin,
jotka sopivat paremmin vapaille kansalaisille, sellaisille ihmisille,
jotka eivät välittäneet niin paljon politiikasta kuin esimerkiksi
intressanttien psykologisten huomioiden teosta. Hän kertoi siitä
sairaanhoitajattaresta, joka oli ollut ennen Keretillä: Bengelsson oli
tehnyt sellaisia ja sellaisia havainnoita hänen sielunelämästään,
hänestä naisena. Mutta kesken kaikkea juolahti Bengelssonin päähän
Rasputin: hän oli lukenut tuosta hirtehisestä äskettäin salaisia
broshyyrejä, joita oli hyvin vaikea saada, sillä koskihan asia itse
keisarillisen perheen jäseniä; hän oli kuitenkin saanut, viikko sitten
Helsingistä, korkeilta venäläisiltä tuttaviltaan. Oliko postimestari
niistä intressanteista salaisuuksista kuullut? Ehkä insinöörikin?
Bengelsson alkoi selostella koko Rasputinin historiaa: Rasputin oli
aikoinaan ollut pelkkä raaka moukka, mutta hänellä oli suggestiokyky,
synnynnäinen kyky, jonka moderni tiede saattoi helposti selittää, kyky
vaikuttaa toisiin, heikkoihin yksilöihin, niin että he tottelivat tuolla
kyvyllä varustetun tahtoa, toivomuksia, ja apinoivat häntä. Bengelsson
nauroi ja katsahti Kerettiin. Sitä synnynnäistä kykyään oli moukka
käyttänyt siten, että keisari erotti ministereitänsäkin viralta
asettaakseen sijalle hänen, tuon Rasputinin, haluamia miehiä. Ja
keisarinna, jopa keisarinnan nuoret tyttäretkin, Tatjana ja Olga, olivat
Rasputinin omaisuutta. Postimestari vavahti: keisarin tyttäret!
Ja hän alkoi puhua, että sellaisia ilmiöitä oli ollut Ranskan
vallankumouksenkin aikoina: samanlaisia kuin tuo pappi: jokin madame
Dubarry. Ja kuului olleen jokin Cagliostrokin, poppanimellä Josef
Balsamo. Sellaista oli silloin, niin nyt. Mitähän tästä vielä tulisi?
Birger Bengelsson alkoi luennoida laajasti Cagliostrosta ja madame
Dubarrysta, ja kertoi sitten taas julkeasti Rasputinista ja keisarin
tyttäristä, Mölsän nauraessa väkinäisesti. Mutta sitten vaikeni kertoja
yhtäkkiä: sisään astui poliisimestari Leskinen, tunnettu venäläisten
kätyri, aktivistien etsijä ja ilmiantaja, pieni, kalpea, pystynenäinen
mies, raskas venäläinen sapeli vyötäisillä. Ärtyisen näköisenä hän
keikkui, koreana ja pöyhkeänä, lätkälakki päässä. Hänen takanaan hiipi
kumarainen, harmaa olento, kaupungin vanha ja hyleksitty
sanomalehtisensori. Aina, kun eversti Leskinen vähänkin käännähti,
toinen hätkähti, kumarsi ja katseli häneen hymyillen ja anelevasti.
Poliisimestari katseli itselleen pöytää, valitsi pöydän keskilattialla,
ja sanoi siinä länkäsäärelle seuralaiselleen, kai jatkoksi johonkin
juttuun, josta olivat tullessaan keskustelleet:
"Ja mitä sitten siitä, jos venäläiset sotilaat ovat tappaneet Kouvolassa
kolme suomalaista työmiestä? Onhan niitä tappaakin! Pst, neiti: pöytä
kauniiksi!"
Sen hän sanoi äänellä, josta tuntui viha. Sensori riensi vakuuttamaan:
"Niin, hahaha, aivan niin. Mitäpä siitä. On niitä tappaakin, hahaha!"
Poliisimestari kertoi kerskuen, millaista hänellä oli ollut Pietarissa,
miten hän olisi ollut Itämeren maissa kapinallisia virolaisia
kukistamassa, ja mitä kunniamerkkejä hän oli ansioistaan saanut.
Tarjoilijatar tuntui viivyttelevän. Leskinen huusi hänelle taas, toiseen
huoneeseen. Sensori hypähti ylös, riensi auttelemaan poliisimestaria,
juosten sen seinän luo, johon sähkökellon nappi oli kiinnitetty. Sitten
Leskinen alkoi lakki päässä ja kannuksiaan helistellen taas kerskua,
nurkassa istuvaan seurueeseen vilkaisten, että kerran hänestä tulee
kuvernööri: silloin saavat vavista kaikki ne, jotka häntä ovat purreet,
jotka ovat tehneet hänen elämänsä vuosikausia katkeraksi. Venäjä on
suuri maa, ja se palkitsee palvelijoitaan.
"Niinkö?" hoki sensori. "Siispä sanon: 'Muista minua, kun tulet
valtakuntaasi!'" siteerasi hän, pannen kämmenensä vastatusten, ikäänkuin
kätensä ristiin; hänen ohuen helletakkinsa hihat, —talvellakin oli se
hänen ainoa takkinsa, — laskeusivat silloin puoliväliin kyynärpäitä ja
paljastivat karvaiset ranteet; hänen silmänsä pyytelivät, imartelivat,
hänen selkänsä kumarteli silloinkin kun hän istui.
"Mitä sanoit? Sinä, mokoma!" huusi poliisimestari. "Milloin me olemme
tulleet sinuiksi — sinun kanssasi? Maltsii, durak!" Sensori selitti
ainoastaan siteeranneensa raamattua. Juomat tulivat pöytään, ja sensori
sai niistä osansa. Hän oli haltioissaan, ja alkoi kuvailla, mitä
onnellista, mahdista paisuilevaa elämää hän viettäisi paikassa, jonka
hän kerran saisi mahtavalta mieheltä, ystävältään. Muistaisihan ystävä
Leskinen häntä? Leevi Mölsä oli tullut päihinsä, hän oli levoton,
kiihtyi helposti, vilkaisi pari kertaa taakseen poliisimestariin ja
sensoriin, ja murisi uhkaavasti:
"Pitäisi antaa heille selkään!"