näytti rouva Oljemark unohtaneen tuon kohtauksen kadulla ja oli kuin
ennenkin. Tistelberg riemuitsi, ja tahtoi palkita Julian suopeuden
entistä suuremmalla hienotunteisuudella. Miten hän sen tekisi? Olipa
Julian nauru entistä leikkisämpi ja pehmoisempikin. Puhe sattui taasen,
Hildur Flotmanin aloittamana, kaupunkilaisten perheasioihin, ja lopulla
Sutelinin pikku Esteriin, jonka neiti Flotman oli nähnyt kadulla
mielestään hyvin epäiltävässä puvussa: kamala, punainen, hyvin suuri
rusetti takana vyöhyställä, matalien kenkäin korot kallellaan,
tavattoman iso höyhentöyhtö hatussa.
"Onpa tuo nyt kummaa", nauroi Julia.
Julia moitti ystävättärensä arvostelua: mitä pahaa nyt vielä siinä oli,
että tyttöparka koetti somistella itseään, avuttoman makunsa mukaan?
Jospa vain Ester olisi älykkäämpi, vanhempi. Jospa hän aikuisenakin
hurmaisi miehiä, tietoisesti, samalla aikaa älyllään kuin kauneudellaan,
jos olisi kaunis: hurmaisi siten kuin jotkut varieteetanssijat. Julia
sanoi rakastavansa tuollaisia tanssijattaria; niin, hän olisi itsekin
mielellään esiintynyt varieteessa, jopa varsin merkillisissä ja
uskalletuissa puvuissa: se olisi jännittävää, nähdä noita suloisia
ihailijoita jaloissaan, ihailijoita, joita on niin helppo saada, kääriä
heitä kuin lankaa sormiensa ympärille. Se olisi seikkailua, elämyksiä,
elämää. Julia Oljemark nauroi heleästi.
Tistelberg kuunteli eikä virkkanut mitään. Häntä loukkasivat Julian
sanat, loukkasivat ja surettivat. Julia varieteelavalla! Tistelberg oli
kyllin nähnyt tuollaisia lavoja, eikä antanut niillä esiintyville,
kuluneille ja pakosta yhä itseään kuluttaville, suurtakaan arvoa,
enintään sääliä. Tämä Julian kuvitelma, haluta itseään alennuksen
tilaan, oli hänestä surkea, vastenmielinen, yhtä harhautunut kuin Julian
alinomaiset haaveetkin aina iloisista etelän maista. Niistä haaveista,
joista Julia muuten piti yhä itsepintaisesti kiinni, olivat he keskenään
eri mieltä siinä määrin, että Tistelbergiä harmitti Julian itsepäisyys.
Harmitti ja pelotti kuin jokin outo onnettomuus, joka kenties toisi
kummallekin kerran jotakin pahaa. Heille molemmilleko, yhteisesti?
Tistelberg ajatteli: Ah, jospa meillä tosiaan olisi keskenämme
vastaisuudessa jotakin yhteistä! Mutta: mitä oli tuleva? Hetket menivät
melkein sitä ajattelematta. Välistä Tistelberg kuitenkin ajatteli sitä.
Olisiko heillä yhteistä vastaisuutta?
Ellei Julia olisi toisen puoliso, niin — olisiko sittenkään? Tistelberg
säpsähti. Sitä hän ei tietänyt, ja se epätieto oli hänestä niin
inhottava, että se oli vielä kolkompi kuin ajatus, ettei heillä
ulkonaisten esteitten vuoksi voisi olla mitään yhteistä. Kauan tällainen
epäilys ei tosin kerrallaan kestänyt, vain tuokion: tällainen, että
hänen seurustelunsa Julian kanssa olisi muka miltei samanlainen kuin
rouva Havolan kanssa. Eihän tämä toki sitä ollut, vaan jalompaa,
korkeampaa kuin tuo hetkellinen suhde Emmaan, hetkellinen ja kunnoton.
Mutta se suhde oli levottomanakin varma. Jota vastoin tämä! Mitä
varmuutta, mitä selvyyttä oli mahdollista saada? Mielettömältä tämä
joskus tuntui: kierrellä Julian ikkunan alla kuin koulupoika kuutamossa!
Ja kuitenkin: suloista oli niin rakastaa, kieltäytyä, ihailla.
Enimmäkseen Tistelberg rakasti ilman epäilyksiä, hiljaisesti, tyytyen
pelkästään siihen rakkauteensa, ikäänkuin jalosti uhrautuen. Eikä hän
ollut rakkaudestaan hiiskunut sanaakaan. Jokin vimma ajoi hänet
kuitenkin tekemään senkin.
Siihen aikaan juotiin kaupungissa melkoisen julkisesti. Sodan vuoksi oli
väkevien tarjoilu ja myynti kiellettyä, mutta mikä ulkonainen kielto voi
kukistaa ihmisten salaiset, saati sitten julkiset, halut ja toiveet,
pyyteet ja kaipuut? Juonti oli miltei luvallista, kun vieras valta sen
kielsi, ja kielsi tilapäisesti; juotiin todella juopuakseen, ikäänkuin
asiaan kuuluvasti. Niin myöskin Tistelberg. Välistä hän tahtoi huumautua
julkisesti, iloisesti. Tosin se ei aina onnistunut: hän alkoi jo olla
liian raitis henkensä päihdyttäjä.
Tistelbergin ihailuun Julia Oljemarkia kohtaan oli parina viikkona sen
jälkeen, kun hän kävi Emma Havolan luona, sekautunut jo järjen
arvostelua, mihin tällainen suhde lopulta veisi, jopa oli hän huomannut,
että hän ja Julia eräissä perusseikoissa olivat erilaisia sieluja. Mutta
mikä ajoi Tistelbergin sittenkin tunnustamaan Julialle, että hän rakasti
Juliaa? Tuo tärkeä välinekö: sellainen kuin viinapullo? Mutta tahtoihan
Tistelberg juuri sen apua!
Oli päätetty jälleen kävellä, Julia, Tistelberg ja neiti Flotman. Ja
Tistelberg oli varannut povelleen pullon paloviinaa. Viini olisi hänestä
ollut jalompaa; mutta mistäpä sitä nyt sai! Kaikkien povella — paitsi
oikeiden rahaporhojen, sellaisten kuin nousukastilanomistaja Jorvasin ja
gulassien, — oli pelkkää viinaa tai pirtua: sitä nautti sellainenkin
kuin Bengelsson, joka kerskui hienostuneella maullaan, ja kaupungin
hienoimmatkin, hiljaiset herrat. Ja eikö Isidor ollut tavallisen
maanmittarin poika, eikö hän kehunut olevansa kansan lapsi, joka
halveksi kaikkea hienostelua? Julialle ja neiti Flotmanille ei
Tistelberg kertonut matkalle lähdettäessä, mitä hänellä oli mukana. Ehkä
hän olisi inhonnutkin itseään, jos olisi tietänyt, miksi hänellä se oli
matkassa.
Tistelberg oli kerran ehdottanut, että lähdettäisiin erääseen lähimpiä
kirkonkyliä, ja Julia oli innostunut heti ehdotukseen, vetäen myöskin
neiti Flotmanin haluamaan retkelle mukaan. Matka oli tosin naisten
käveltäväksi melko pitkä: kokonaista kolme-, neljätoista kilometriä.
Mutta se vain kiihotti Julia Oljemarkia. Hän sanoi:
"Minä kyllä kestän... ei epäilystäkään. Kestän aina, kun edessä on
jotakin uutta. Ja onhan siellä kirkonkylässä hautausmaa, jollaisia
Tistelberg ei siedä. Mutta minä en ole nähnyt sitäkään, minä kaipaan
sitä!"
Tämän lausui hän alakuloiseksi tullen, ja samalla tosiaan intohimoisesti
ikävöiden. Kohta jatkoi hän:
"Mutta, mutta se on... seikkailua. Herra Tistelberg tietää, mistä se on
minussa perintöä. Ah, aina kun pääsen esimerkiksi Helsinkiin, enkähän
pääse sinne useasti, tunnen jalkani nousevan keveämmin: minä kävelen
siellä onnellisena, pitkiä, kirkkaasti valaistuja katuja...
onnellisena... kuin olisi jotakin tulossa. Minusta tuntuu siellä kuin
olisi maa, jota astelen, jollakin tavoin pyhä..."
Tistelberg nauroi Julialle kummastuneena, ivallisesti ja säälien; mutta
ei ilmaissut sanoilla, mitä hänestä ajatteli. Ja neiti Flotman pilkkasi
ystävätärtään avoimesti.
He lähtivät. Oli marraskuun päivä. Leveä, eteläsuomalainen maantie,
ammoinen liikeväylä ja sotatie, joka kaarteli suurissa mutkissa, vuoroin
nousten hiekkamäkien töyryille ja vuoroin laskeutuen mataliin
laaksoihin, oli hieman kostea, äskeisestä roudasta sulanut, mutta ei
märkä. Muutaman kerran oli tänä syksynä jo satanut luntakin, mutta se
oli sulanut pian pois, hetkellisen kylmän lauhtuessa. Rouva Oljemark ja
neiti Flotman kävelivät toisella puolella maantietä, Tistelberg
toisella. Julia asteli reippaasti, ja neiti Flotman oli lujasti
päättänyt koettaa pysyä toisten kintereillä. Julia oli iloinen,
vapautunut, aivan kuin sielullisesti syttynyt, kuten aina, kun
jotakin poikkeavaa sattui hänen tavallisessa, säntillisessä ja
velvollisuuksistaan huolehtivassa elämässään, hänen poskensa hehkuivat,
hän laski leikkiä, vallattomia ja rohkeitakin sutkauksia, nauroi
hillittömästi, ja tahtoi yhä kovempaa vauhtia.
Ohitse oli mennyt pieni, matala ja musta etukylä, jossa ainoana
silmänilona Julialle olivat alastomissa puissa paistavat pihlajanmarjat
tai jokin tuulessa pyörähtelevä vanha viiri, Isidorille savupiipuista
tuprahtelevat savut, Hildurille — ei mitään. Alas jäi kaupunki, nyt
valkealta kuultava, jonka keskeltä kohosi kirkon korkea ja suippo katto
ja raatihuoneen punertava torni. Harjulle, jota he kulkivat, näkyi
tuolta lakastunut tasanko, laidassaan Klingstedtin sahan tiilinen
savutorvi, tuli lyhyt rautatiesilta, ja vihdoin suuri salo harjun
toisella puolella. Suuri, kohiseva ja yksitoikkoinen korpi. Päivä oli
puolihämärä, mutta selkeä, ilmanrannalla vain tummia, tasaisia pilviä.
Julia kiihdytti vauhtia:
"Nyt näette, että minä jaksan kulkea, nousta koviakin taipaleita!" sanoi
hän Tistelbergille.
Neiti Flotmanin joutuminen toisten perässä kävi piankin hankalaksi. Hän
yritti parhaansa mukaan; mutta kun hän oli huomaavinaan Julian ja
Tistelbergin keskinäisissä pakinoissa, — Julia oli siirtynyt
Tistelbergin puolelle tietä, — jonkinlaista kuhertelua, jopa
ylimielisyyttäkin häntä kohtaan, päätti hän jättäytyä taakse. Eräällä
aholla, jossa kaita ja märkä sivutie erosi valtamaantiestä, sanoi hän
tahtovansa hengähtää ja istahti isolle kivelle aidan viereen. Toiset
eivät häntä juuri kuulleet, lienevätkö huomanneetkaan, että hän jättäysi
seurasta pois, ja riensivät edelleen pakinoiden ja väitellen.
Kansanvallasta he taas väittelivät: Tistelberg sitä kannatti, Julia
kannatti ja epäili. Vasta kaukana, kun metsän keskusta jo kumisi
ympärillä mustana ja tyynnyttävänä ja edestä aukesi hämärä metsäinen
rotko, johon maantie painui, he näkivät neiti Flotmanin jääneen
seurastaan. Tai neiti Flotmania ei enää näkynytkään; hän kapusi kai
tuota viimeistä jyrkkää mäkeä. Julia huuteli hänelle; sitten hän sanoi:
"Meidän täytyy odottaa ystävätärparkaa; hän on niin yksinäinen..."
"Minulle on yhdentekevä, vaikka jäisimme jo tähän, hyvä rouva", sanoi
Tistelberg ja heittäytyi kalliolle, nojaten päätänsä vanhaan
kaatuneeseen virstapatsaaseen. "Tässä on tyyntä. Olkaamme näin. Antaa
ajan vieriä."
Rouva Oljemark oli Tistelbergistä huolissaan, kallio oli hiukan kostea,
insinööri voisi vilustua. Tistelberg nauroi: hänkö vilustua? Mahdotonta!
Hän oli maannut metsissä, jopa joskus rankkasateessakin. Julia tarjosi
hänen alleen vaippaansa: se ei ollut hieno, se oli juuri tällaista
retkeä varten sopiva. Tistelberg ei sitä huolinut. Mutta rouva Oljemark
seisoi hänen vieressään ja katseli, kuinka Tistelberg loikoi:
kalpeahkot, tuimat kasvot jäykkinä ja suoraan taivasta kohti,
silmäluomet ummessa kuin kuolleella, ja ohuilla huulilla tuskin
huomattava ironinen ja samalla säälivä, ikäänkuin itseään
surkuttelevakin hymy, joka välistä syttyi kiihkeästi, sitten taas
raukesi.
— Orpo, sanomattoman orpo mies, ajatteli hänestä Julia Oljemark,
tuntien hänen vaiheensa. — Mies, josta ei juuri kukaan välitä. Mutta
minä...
Julia katkaisi kuloisen korren ja alkoi sillä ärsyttää Tistelbergiä,
nauraen sivellä hänen huuliaan, tahtoen häntä siten hyväillä, osoittaa
siten hänelle ystävyyttään. Tistelberg salli hänen tehdä kiusaa, korren
kulkea huulillaan, kaulallaan. Se tuntui suloiselta. Ja Julian naurun
sointu vavahdutti hänen sydäntään.
— Kas vain tätä kevytmielistä pikku naista, ajatteli Tistelberg. Noin
sitä pitää... On ollut tekemisissä luonnontutkijain kanssa.
Julia istahti maahan, Tistelbergiä lähelle. Sitten tuli neiti Flotman,
ja Julia ehdotti, että Tistelberg, joka ei neiti Flotmanin tulosta
välittänyt, nousisi, niin lähdettäisiin. Ja kun neiti Flotman oli
ennättänyt huipulle, jatkettiin matkaa. Rouva Oljemark oli tullut
hetkeksi vaiteliaaksi; nyt hän alkoi jälleen laskea leikkiä äskeiseen
tapaan ja äskeistä vallattomammin. Hän kulki Tistelbergin rinnalla. Hän
näki jonkin paperin pistävän esille insinöörin päällystakin taskusta.
Äsken, kun insinööri loikoi kaiholla, oli se kohonnut taskun pohjasta.
Julia alkoi nyt vetää tuota paperia taskusta ulos. Tistelberg antoi
hänen vetää. Kuljettiin tuokio vaiti, rouva Oljemarkilla kädessään se
kirje, sillä kirjehän se oli, mutta hän ei siihen katsonut. Sitten hän
vilkaisi siihen, hänen kätensä värähtivät, hän ikäänkuin kätki käteensä
rypistynyttä kirjettä ja tarjosi sitä takaisin Tistelbergille:
"Ottakaa!" sanoi hän.
"Lukekaa vain!" vastasi Tistelberg tylysti, aivan kuin jotakin vihaten.
"En, en", sanoi rouva Oljemark valittaen. "Ottakaa."
Tistelberg otti kirjeensä takaisin. Se oli se rouva Havolan viimeinen
kirje, unohtunut päällystakin taskuun, sinne rutistunut.
Vähän aikaa kuljettiin vaiti, kolmen kesken. Sitten alkoi rouva Oljemark
kiiruhtaa edelle; Tistelberg ehti nähdä, että hänen silmissään oli
kyyneleet. Neiti Flotman jäi taas kauemmaksi, Tistelberg kiiruhti Juliaa
lähemmäksi. Tie teki suon toisella puolella mutkan. Siinä pysähtyi rouva
Oljemark ja huudahti, äänessä tuska:
"Kuinka voi toiselle kirjoittaa: Oma rakkaani! Omani! Kuinka se on
mahdollista? Eihän kukaan ihminen ole kumminkaan toisen oma. Ei
sittenkään rakas toiselle: ei saata olla, sillä ihminen on ihminen. Tai
minä en ymmärrä tällaista onnea." Hän toisti kyyneleet silmissä: "En
ymmärrä... kuinka se on mahdollista. Itku pitkästä ilosta!" koetti hän
nauraa.
Julia oli kalpea. Tistelberg huomasi ne Julian sanat, ettei ihminen
saata olla rakas toiselle, koska ihminen on ihminen.
"Siiskö niin itsekäs, ettei voi toista koskaan rakastaa?" kysyi hän
Julialta.
"En tiedä", vastasi rouva Oljemark. Tistelberg kummasteli sielussaan
Julian äskeisiä sanoja ja myönsi ne tosiksi, kun ajatteli omaa
tylyyttään Emma Havolaa kohtaan, tylyyttään, joka nyt juuri oli ilmennyt
kaikkein julmimpana, ja ilmennyt samalla jossakin aivan kuin muka
puolustettavassa tarkoituksessa: hän oli muka tahtonut täten uhrata
jotakin Julia Oljemarkille, uhrata tuon toisen kirjeen. Halpaa, mutta
totta: se oli sittenkin uhri! Ja nyt Julia kai halveksi sellaista uhria.
Ei toki ollut kirjettä kokonaan lukenut, vilkaisi vain siihen. Se oli
hyvä. Mutta miksi Julia loukkasi häntä valittamalla, ettei kukaan muka
voi toista ihmistä rakastaa. Miksi loukkasi, jos kerran ymmärsi, että
tämä kirjeen näyttäminen hänelle oli Tistelbergin puolelta uhri? Ja
miksi ei Julia kirjettä lukenut kokonaan? Pitikö Tistelbergin hänen
mielestään aina kuulua jollekin Emma Havolalle, josta hän ei välittänyt
sitä tai tätä? Eihän Julia saattanut vaatia sellaista uskollisuutta!
Mutta jos vaati, herätti se Tistelbergissä uhmailua. Vastata ei
Tistelberg Julialle kuitenkaan voinut mitään; arkkitehtineitikin tuli
parhaiksi heidän pariinsa. Nopeasti Julia pyyhki kyyneleensä ja kääntyi
nyt joillakin kujeilevilla sanoilla ystävättärensä puoleen, luoden
Tistelbergiin merkitsevän silmäyksen, kuin sanoakseen:
"Nyt puhutaan muuta: tuo äskeinen asia oli meidän salaisuutemme."
Ja Tistelberg oli sovitettu. Iloisesti jatkettiin kulkua, etsien
puheissa neiti Flotmanin ajatuksille myönteisiä asioita, moittien
avioliittoja, nauraen ja surkutellen lukuisia avioliitoissa kärsiviä ja
pilkaten romaaneja, jotka päättyivät onnellisesti: ne harmittivat
Flotmania pahimmin. Ja sitten alkoi tuntua kävelyn väsymys, ja
muututtiin hiljaisiksi.
Ilta alkoi hämärtyä. Muutamia lumihiutaleita putosi. Oli päätetty tulla
kaupunkiin takaisin hevosella, joka otettaisiin kirkonkylän kievarista.
Mutta sitten alkoi tosissaan sataa lunta. Kolmas kerta tänä syksynä.
Pilviseinä ilmanrannalta oli kohonnut korkealle. Tuuli kahisi synkemmin
ja rajummin. Tuli oikea myrsky, nyt se taivutti pienet puut luokiksi ja
suurissa petäjissä kävi samea, pahaenteinen pauhu. Koko taivas syyti
lunta. Ensimmäinen kelpo lumisade. Hetki, eikä näkynyt enää paljon
eteensä lumelta, joka takertui märkänä vaatteisiin, kasvoihin, tukkaan,
silmäripsiinkin, ja tie peittyi kahlattavaksi. Julia Oljemark nauroi
ponnistuksen riemusta. Neiti Flotman oli vaiti väsymyksestä ja
kyllästymisestä, kahlatessaan lumessa, paksu kinos hattunsa reunuksilla.
Ääneti kuljettiin tunnin verran. Ja viimein tuli kirkonkylä, pienehkö ja
apea, synkän ja nyt ikäänkuin kuolinlakanoilla verhotun korven keskellä:
vain pari isompaa, punertavalta kuultavaa kartanoa, muutama yhtä
likaisen valkea kuin äskensatanut lumiräntä, loput tummia töllejä.
Reunemmalla kylää harmaa kivikirkko ja sen matala, mustahuippuinen
tapuli.
Mentiin kievariin, asetuttiin ummehtuneeseen välikamariin, joka oli
keittiön takana. Muissa huoneissa oli jo vieraita, ja ne vieraat olivat
tilanneet kievarista kaikki hevosetkin. Kävelijäin oli siis hankittava
hevonen jostakin muualta. Mutta sitä ennen he halusivat jotakin
lämmittävää: olivat likomärkiä ja väsyneitäkin. Välikön pienen ikkunan
edessä, jota tahrautuneet ja vinot uutimet peittivät, odottivat he
kahvin kiehumista, isännän, emännän ja renkien kuljeskellessa siinä
ympärillä edestakaisin; ja lopuksi isäntä asettui puoleksi loikomaan
kamarin pölyiselle nahkasohvalle. Isäntä oli jörö, emäntä vähäsanainen,
mutta saipa nopeasti kahvin hommatuksi. Ja Tistelberg arveli, että nyt
hänen eväänsä olisikin todella tarpeen. Hän veti esille pirtunsa.
Julia tervehti pulloa riemuiten: pirtu oli pirtua, mutta tällaisella
seikkailulla se kelpasi hänelle kuin parhain rypälemehu!
Isidor kaatoi Julialle hurjasti, säälien häntä kylläkin sielussaan;
neiti Flotmanin hän tiesi väkijuomiin tottuneeksi ja antoi siis hänelle
vieläkin lujemmin ja itselleen kaikkein enimmin: hän tahtoi nyt juopua.
Julia maistoi, nauroi, taputti käsiään; kutsui isännänkin seuraan,
puheli hänen kanssaan majatalonpidosta ja tilanhoitoasioista, ja sai
lopulta, kun sitä tahtoi, ukon houkutelluksi eroamaan seurueesta:
Tistelberg pyysi Juliaa katseillaan siihen. Julia oli sillä tuulella,
että hän ylisti yltiöpäisesti alkoholia; hän sepitti siinä oman
haavekuvansa etelän maista, jotka elävät rypälemäkien rinteillä ja ilon
hengessä. "Muka", virkahti Tistelberg. Neiti Flotmankin myönsi, että
sellaisilla kansoilla ja ihmisillä olisi tai on hyvä olla. Julia maistoi
kupistaan, ja maistoi paperossia Tistelbergin hänelle sitä tarjotessa,
ja heitti sen sitten pian vallattomasti pois.
"Sinä olet hölmö, kun et tupakoi, Julia!" sanoi arkkitehti Flotman ja
ravisteli tuhkaansa lattialle.
He olivat iloisia, kun oli lähdettävä. Ilta alkoi olla myöhä. Mentiin
suurimpaan taloon pyytämään hevosta. Talo oli levolle asettumassa.
Tuvassa sanottiin ensin, että täällä oli käskyvalta isännällä. Ja
viimein saatiinkin isäntä tupaan.
"Kuultiin, että teillä olisi paljon hevosia", pyysi rouva Oljemark.
"Minulla on kahdeksan hevosta ja kolmekymmentä lypsävää", vastasi
isäntä. "Mutta niitä ei anneta... hevosia."
Hevosen tarvitsijat kysyivät, miksikä ei.
"Niitä vain ei anneta", oli isännän vastaus, ja muu kartanon väki, sekä
palvelijat että emäntä ja tyttäret pysyivät vaiti kuin muuri. Vihdoin
selitti isäntä kumealla äänellään, että nyt on maanjussilla,
talonpojilla, se kulta-aika; nyt on se sota maailmalla; talonpojalle
paisuu mahtavuutta, hyvinvointia: tiedettäköön viimein, mitä hänkin
merkitsee...
"No silloinhan voitte jakaa muillekin", houkutteli rouva Oljemark.
"Saattakaa nyt meidät kaupunkiin."
"Maksusta, — kullasta", pisti neiti Flotman siihen väliin.
"Ei, — meiltä ei hevosia anneta", vastasi isäntä.
Tistelberg koetti suostutella:
"Miksi ette antaisi? Tosin nyt on sellainen keli, ettei tiedä,
rattaillako vai reellä ajaa, mutta kuitenkin..."
"Meidän hevosemme vetävät millä kelillä hyvänsä", vastasi isäntä. "Mutta
niitä ei tarvitse antaa. Sellainen on nyt maajussin voima!"
Ja niin sanoen poistui isäntä kamariinsa.
"Kas niin, kansanromantikko!" ilveili rouva Oljemark Tistelbergille, kun
he kaikki kolme tulivat kartanon pihalle. "Kansa on teistä aina hyvä,
mutta ettepä saa siltä hevosta ajaaksenne, jos niin sattuu."
Tistelberg katseli eteensä isännälle närkästyneenä.
"Ehkä on niin", myönsi hän. "Mutta — onhan minusta maailmassa muutakin
hyvää kuin talonpoika."
"Ja mikä? Kuka? Mikä yhteiskuntaluokka? — Minäkö?"
"Niin juuri: te, ainoastaan te", vastasi Isidor.
"Ai, sen vastauksen jo aavistinkin", huudahti Julia. "Olen muka
aristokraatti, eikö niin? Ja siksi te... kuinka olette
epäjohdonmukainen. Taas teitte varmaan jonkin yleisen johtopäätöksen
tuosta tuhmasta isännästä. Mutta saadaanpas nähdä, eikö voida kumota
sitäkin mahdollista luuloanne, että kansa olisikin paha: sillä sitähän
kai nyt ajattelette. Tämä isäntä on pöyhistynyt kanssaihmistensä
hädästä, lähimmäistensä lisääntyvästä puutteesta, ja meidän täytyy mennä
toisiin taloihin pyytelemään hevosta. Minä ainakaan en jaksa kävellä
kotiin, sen myönnän. Tuolla on pieni talo, mennäänpäs nyt sinne."
He menivät. Ja sieltä olisikin saatu hevonen, mutta se oli väsynyt
päivän työstä. Tistelbergin päähän pisti nyt, että otettaisiin kaksi
hevosta: silloin jaksaisi tämä väsynytkin hevonen, ja tilaa olisi
matkustaville enemmän, niinkuin oikeastaan pitikin olla, vaikkeivät he
sitä olleet sattuneet ajattelemaan. Viimein luvattiinkin tämä hevonen,
ja Tistelberg lähti etsimään naapureista toista. Neljännestunnin
kuluttua palasi hän naisten luo kertoen onnistuneensa: tuolla kirkon
vieressä oli toista hevosta ruvettu jo valjastamaan. Tästä tulisi oikein
hauska rekiretki, talven ensimmäinen.
"Iloitsenpa teidän puolestanne, Tistelberg, että meille annettiin
hevoset näin pian", hymyili rouva Oljemark. "Te olette niin
liioitteleva; nyt saatte pitää ihastuksenne kansaan."
Siinä talossa, missä he odottivat toista hevosta, alettiin kohta vetää
ajoneuvoja vajasta. Mutta vielä tahtoi Julia käydä kirkontapulissa, vain
pikimmältään, kun hevosta valjastettiin; niinhän oli puhuttu jo matkaa
suunniteltaessa. Julia tahtoi nähdä hautausmaankin. Neiti Flotman
harmitteli tuollaista halua. Tistelberg, vaikka hän hautausmaita melkein
vihasi, suosi nyt Julian ajatusta. Neiti Flotman jäi taloon, ja Julia
kahlaili Tistelbergin seurassa märässä lumisohjussa kirkolle.
Kirkonvartija ja haudankaivaja oli sama mies. Hän asui aivan sen talon
vieressä, josta toinen hevonen saataisiin, ja hänellä oli tapulin avain.
Sanattomana ja puolittain äreänä luovuttikin tuo vanha, köyryinen ukko
viimein tornin avaimen Tistelbergille.
Lumisade ja pyry oli loppunut. Oli melkein pimeä. Mutta ilmanrannalla
hohti vihreä kajastus, omituisen vihreä, talven kylmä ja kuollut väri,
heijastusta jo sammuneesta ruskosta. Mustien, matalain mäntymetsien
takana piirtyi pitkä, kapea valoviiru niinkuin taivas siellä olisi ollut
mitäkin lasia, niin eloton ja tuijottava oli se juova. Tapulin portaissa
oli pimeä, mutta ikkunaluukuista paistoi yhä se vihreä viiru
samanlaisena kaiken aikaa, kun Julia ja Tistelberg olivat tornissa.
Julia seisahtui aina hieman luukkujen kohdalla ja katseli ulos; hän oli
vaiti, ja hänen siro yläruumiinsa ja ylpeän muotoinen profiilinsa
kuvastuivat selvästi kajastusta vasten. Ylimmäisistä luukuista näkyi
sitten hautausmaa, tuossa alhaalla, epäsäännöllisenä nelikulmiona;
näkyivät mustat patsaat ja valkeat ja mustat ristit, kaikki märkinä,
lumirännän sotkemina.
— Kalmisto puhuu elämän lyhyydestä, ajatteli Isidor. Tai hän tunsi sen,
ei ajatellut, sillä vain vilkaisu alas kolkolle kentälle sai hänet sitä
kiivaammin katselemaan Juliaa, hänen notkeaa, alakuloisesti kumartunutta
vartaloaan ja hänen kasvojensa vakavaa äärikuvaa, joka oli synkkä,
puhdas ja ylevä. Jonkinlainen hurjuus yltyi Isidorin sydämessä.