vähän; äänettöminä ja hitaasti nousivat he kamppeineen kapearaiteisen
radan pikku vaunuihin. Kapeat vaunut, kapeat kuin jonkin leikkijunan,
mutta siistit kuin nukkekaapit, olivat kuumat, kamiinoista kärysi
koivunkuorien haju. Odoteltiin lähtöä, ei puhuttu paljoa. Tistelberg oli
hyvillään, kun ei vaunuun tullut ketään niin tuttua, että olisi häntä
häirinnyt, kysellyt häneltä mitään: hän oli pulmastaan hermostunut. —
Ulkona oli harmaa, vetisen kolea syksyilma. Sitten alkoivat pyörät ja
akselit narahdella, alettiin matkustaa. Tistelberg painautui omaan
nurkkaansa. Monta muuta ei vaunussa ollutkaan. Hän tahtoi rauhassa
katsella alakuloisia myöhäissyksyn tai alkavan talven maisemia, joissa
ei tosin mitään katseltavaa ollut, niin samoja ne yhä olivat, matalia ja
harmaita. Rauhassa, rauhassa; ja kuitenkin hän mietti siinä pääsyä
pulmastaan, ajatteli rakastumistaan, joka tuntui hänestä kummalliselta
ja kiusalliselta, joskin outoutensa vuoksi kiihottavalta. Mitä tästä
tulisi? Asian outous yllytti hänen kiihkoaan.
Niin meni pari tuntia, yksitoikkoisesti. Ja sitten tultiin suureen tai
suurempaan maailmaan, sille asemalle, jossa sivurata yhtyi päärataan.
Oikeampaan maailmaan, ja keskelle järkyttävää, tuskallista aikaa: junaan
marssitettiin siellä juuri venäläistä sotilasrykmenttiä. Se rykmentti
oli enimmäkseen nuoria poikia, tuossa kuuden- tai seitsemäntoista vuoden
ikäisiä. Tistelberg muisti, että paljon oli Venäjältä kaatunut väkeä,
varsinkin luoteisella rintamalla, satojatuhansia yhdellä iskulla,
eräissä hyökkäyksissä, ehkä miljooniakin kaikkiaan. Kauheaa tuo sota,
määrätöntä ihmisyksilöiden hylkimistä ja halveksintaa! Ja miksi hyväksi?
Sivistyskansat toisiaan vastaan, ei sivistyksen puolesta: sillä mahdoton
oli sitä salata tai kieltää, että eri kansojen sivistys on nykyään
jotensakin tasa-arvoista; vain taloudellisista syistä taisteltiin,
rahan, toimeentulon vuoksi. Tai oliko tämä sittenkin jonkinlaista
eläinlajien hävityssotaa toisiaan vastaan.
Ja tuossa nyt näki sen hävityksen kauheimmillaan: vanhat uhrattavat
olivat Venäjän keisarikunnassa niin vähentyneet tai loppumaisillaan,
että kuusi-, seitsentoistavuotiaita, melkein lapsia, täytyi vuorostaan
viedä surmattaviksi. Tistelbergistä se oli inhottavaa ja säälittävää.
Pojat marssivat asemalaituria pitkin nelimiehisissä riveissä, pystyssä
päin, verkkaisin ja teennäisin miehenaskelin, isot saappaat jalassa.
Mutta nuo raskaat sinellitkin näyttivät painavan heidän hartioitaan
liikaa; sinelleissä oli liian pitkät hihat, ja liepeet, jotka ulottuivat
saappaiden nilkkoihin. Ja poikaset lauloivat! Kai jotakin sotalaulua,
matkalla Pietariin päin, surmattaviksi. Lauloivat jäykästi, lapsenäänin,
uskaltamatta kääntää kasvojaan sivulle, sillä harmaapäiset upseerit
pitivät heitä tarkoin silmällä. He lauloivat kalpeina, varmaan moni
kohtaloaan kauhulla ajatellen, kurissa pidettyinä, kauhun uhreina.
Takana tuli asevaunuja kivääreineen: kaikki nuo lapset eivät olisi kai
jaksaneet kiväärejään kantaakaan, niin pieniä oli heidän joukossaan.
"Minne heitä viedään?" kysyi Tistelberg hiljaa asemamieheltä, jonka
viereen oli sattunut.
"Minne? Sotaan, lahdattaviksi!" vastasi mies tylyllä, vihaisella
äänellä, hampaitaan kiristäen. "Sitä tekevät porvarit."
Siinä vastauksessa oli myrskyä, uhkaa. Siinä kumisi kuin kaukainen
ukkonen, siinäkin. Mitä oli tuleva?
— Kauheat ajat, mietti Tistelberg sitten. — Viereinen vaunu oli täynnä
noita poikia. Nyt ne istuivat tai makasivat siellä hiljaa. Heillä oli
laulatettu uljasta marssia vain ulkona, nyt saivat levähtää.
Sietämättömät ajat: yksilöllä ei ole mitään arvoa, ihmisellä ei mitään
arvoa eikä tekemistä. Jos sitä lienee ollut muulloinkaan? Onhan jo
luontokin yksilöilleen kylmä, aivan välinpitämätön, haaskaa niitä kuin
mieletön: luo ja hävittää kilpaa! Mutta vasta tällaisina aikoina näkee
oikein, miten luonnon haaskauslait voivat vallita ihmistenkin
keskuudessa! Surmaa, teurastaja, vähennä: tehtyjä ihmisiä on paljon,
liian paljon! Toiselle rodulle täytyy saada tilaa... Elleivät aikuisemme
riitä taistelussa, ammu lapset!
Mitä iloa sellaisina aikoina yksilöllä? Luullako uhrautuvansa, kun
pannaan kuolemaan jonkin aatteen puolesta? Isänmaan, uskontojen? Jokohan
kansat tosiaan sellaista luulottelevat ja uskovat?
Ainakin on niitä, jotka sitä epäilevät. Tuollakin tuo asemamies: hänen
äänessään oli pilkallinen ja uhkaava sointu. Ja samanlaisia lienevät
työläiset yleensä. Mutta sivistyneet? Sellaiset, jotka eivät usko, että
sotia voidaan millään poistaa: sellaisiakin on; he sanovat, että
historia on antanut heille moisen pessimistisen opin. Kuinka he jaksavat
elää? Kun ei hänkään, Tistelberg, oikein jaksaisi, vaikka uskoo vielä
järkevämpien aikojen tuloon; ei jaksaisi, ellei etsisi unohdusta:
nauttisi sitä lyhyttä hetkeä, minkä saa surkeassa maailmassa elää.
Nauttia, ja sitten liueta tyhjään...
Minne hävisi Tistelbergin mielestä epäröinti, joka oli häntä vaivannut
Julia Oljemarkin suhteen? Kuinka olemattomiin katosi koko tämä rakkauden
pulma! Tuokiossa se loppui, niin pitkäksi aikaa kuin hän ajoi samassa
junassa sotanäyttämölle vietävien lasten kanssa.
Junanvaihdon jälkeen ja Helsingissä se pulma palasi, lohduttomana,
suloisenakin, suloisena kuin syyttömästi kärsivän, ja hurjana; samalla
kertaa houkutellen, hävettäen, auttamattomalla tuholla pelottaen ja
neuvonetsintään ajaen. Jälleen mietti hän rakastumistaan, jossakin
syrjäisessä ravintolassa Helsingissä. Hän tahtoi varsinkin nyt olla
yksin. Muutenkin kammoi hän aina entisiä tuttuja, kuin jotakin mennyttä,
johon elävä ihminen ei saanut katsoa, jos himoitsi pyrkiä edelleen:
vanhat tuttavat olivat hänestä kuin mikä hautausmaa, nekin. Nyt tunsi
hän joutuneensa niin lähelle elämän pulmaa, ettei millekään entiselle
ollut rahtuakaan sijaa hänessä. Illalla myöhään meni hän Emma Havolan
luokse.
Rouva Emma Havola oli noin kolmekymmentävuotias, keskikokoinen, lihava.
Hänellä oli vaalea tukka, hieman pysty nenä, ja siniset silmät, niin
syvällä päässä että silmäluomia tuskin näkyi: suomalaiset silmät. Hän
otti ystävänsä vastaan onnellisena, liikutettuna ja voitoniloisena, kuin
tuhlaajapojan, joka oli nyt palannut hänen luokseen. Ensin oltiin
melkein sanattomia; vain silmäyksillä ilmaisi Emma tunteitaan, ja
hälvensi noloa, avutonta tilannetta siten, että vei Tistelbergin
näkemään eräitä huoneita, niitä, joissa eivät asukkaat olleet vielä
kotona. Siinä päivitteli hän näitä yhä tukalammiksi tulevia aikoja.
Leski oli aikonut elää vuokraamalla kalustettuja huoneita ylioppilaille,
konttoristeille ja sen sellaisille, ja varustamalla asukeilleen kahvia
ja hiukan välipalaakin; mutta enimmän hän oli toivonut pienestä
vaatetus- ja muotiliikkeestä, jonka oli perustanut tämän kivimuurin
alakertaan. Nyt olivat toiveet pienentyneet; ison huoneistonsa oli hän
saanut kalustetuksi niin ja näin, jakelemalla entisiä huonekalujaan
kaikkiin kamareihin, jakelemalla niin tarkkaan, että hänen omaan, kovin
pieneen koppiinsa jäi tuskin mitään: huonekalut kaupoissa olivat
kallistuneet niin mahdottomasti, ja samoin ruoka-aineet, ja tavarat,
joita rouvan olisi pitänyt hankkia puotiinsa. Kauppa ei puodissa käynyt:
"Kyllä se lafka pian täytyy panna kiinni!" huokasi leski, ja nauroi
taas. Ja jatkoi huokaillen: "Enkä tiedä, mitä vuokralaisilleni enää
juotan, kahviako vai voikukan juurta! Arvaas, mitä kahvi maksaa! En
hennoisi korottaa vuokria heille niinkuin minulta kiskotaan. — Mutta
viisi siitä! Nyt sinä olet tullut! Jäätkö sinä luokseni?"
Nämä sanat sanoi Emma hiljaa, yhtäkkiä, takimmaisessa kamarissa, jonka
asukki, ylioppilas, oli vielä kaupungilla. Tistelberg ei vastannut. Emma
katsoi häneen hämmästyneenä, tuli ja kietoi kätensä hänen kaulaansa:
"Jäätkö?"
Isidorista tuntui hyvin vastenmieliseltä. Miltei itkettämään pyrki.
Miksi hän oli matkustanut Helsinkiin ja Emman luokse? Omatunto vaivasi
Tistelbergiä salaa: anteeksiantamatonta oli tunkeutua vielä tänne, kun
siellä kaukana maalla oli... Kaukana? Niin, — kaukana hänestä, kaukana!
Ja oliko se toinen hänen? Tistelbergiä nauratti moinen luulottelu. Itse
Juliakaan ei ehkä tietänyt hänen haaveistaan tuon taivaallista.
Tistelberg antoi Emman hyväillä itseään. Emma riemuitsi. Siitä tuli
pieni juhla, Tistelbergin ravintolassa istumisen jatkoksi, ryypiskelyn,
jonka syytä Tistelberg nyt kummasteli sielussaan: tavallisesti hän
maisteli vain ilosta, mutta nyt oli hänellä polttava, epämääräinen
tuska, synkkä toivottomuus. Kai etupäässä maailmansota oli häntä
käskenyt nukuttamaan uneen ajatuksiaan.
Isidor istui Emman kamarissa, jossa oli paitsi vanhanaikaista ja
kömpelöä puusänkyä kolme tulipunaiseksi maalattua kapulatuolia,
kanarialinnun häkki ja seinillä kipsimedaljonkeja, joiden pintaan oli
liimattu kiiltokuvia. Lintujen häkki oli nyt peitetty mustalla liinalla.
Vaikkeivät lintuset näin yön tullen ja muutenkaan, talven alkaessa,
laulaneet paljon, pelkäsi Emma, että ne olisivat häirinneet Isidoria,
joka näytti rasittuneelta. Oliko Isidor tehnyt niin kovasti työtä?
Isidor parka, tulisi tänne lepäämään, Helsinkiin! Kamarin pienelle
pöydälle toi rouvan palvelijatar, uhaten Tistelbergiä ja rouvaa
paheksuvasti sormellaan, kaikkea hyvää, mitä talossa oli tarjolla, ja
enemmänkin: kiireessä hankittuja herkkuja, hummereita ja hienoa lohta,
Emman valmistamien ruokanaukkujen lisäksi. Tistelberg tuli liikutetuksi,
kun näki nuo varusteet. Ja kun kuuli, että viina oli nytkin maustettu
suolalla, sokerilla ja manteli jauholla kuin ennen, muisteli hän
menneitä aikoja. Niin, kaukana ne olivat! — Tiedusteltiin ja kerrottiin
sitten pikkukaupungin uutisia. Tutkivin, odottavin, hellin silmin etsi
Emma Tistelbergin katseita, jotka välttelivät häntä. Ja välistä vastasi
Tistelberg ärtyneesti, ettei hän tietänyt mitään siitä tai siitä
tapahtumasta: ei välittänyt sellaisista nykyään! Emma muuttui araksi ja
epätietoiseksi.
Ilta kului Tistelbergiltä hitaasti. Palvelijatar pysyi onneksi paljon
huoneessa. Mutta sitten hän meni avaamaan ovea jollekulle, joka soitti
sisälle päästäkseen. Ja Emma sanoi hiljaa, hehkuvan punaisena
kasvoiltaan ja silmissään sameus:
"Kuule, Isidor, kultaseni: jää tänne! Etpä vastannut vielä, mitä sinulta
äsken kysyin, että etkö voisi jäädä Helsinkiin? Sinulla on ikävä siellä
maalla. Onko sinulla ikävä Emma-parkaa! Muistatko minua siellä! Mikä
hulluus minuun lienee tullut! Mutta — minä rakastan sinua! En tohtinut
kirjeessä pyytää sinua tulemaan ja jäämään tänne. Hankkisit itsellesi
toimen Helsingissä? Huoneen ja ruoan saisit minulta, — Emmaltasi..."
Tistelberg tunsi kyllä, että hänelle olisi todellakin hyväksi Emman
neuvo: paeta Helsinkiin! Neuvo, joka oli tarjottu hänelle aivan
odottamatta, kuin taivaan lahjana, sallimuksen varoituksena, neuvo, jota
hän oli lähtenyt etsimään. Mutta hän pudisti kuitenkin päätänsä,
synkästi ja epäuskoisesti. Tullako Emman luokse asumaan, ja olla jälleen
hänen kanssaan? Tistelbergiä pöyristi. Synnin palkkaa alkoi hän
aavistella, kuitenkaan siihen vielä uskomatta. Itseään hän halveksi;
iloisesti oli hän elänyt Emman kanssa, siitä ei ollut kulunut vielä
täyttä vuotta, ja nyt olivat hänen ajatuksensa Emmalle miltei
vihamieliset. Missä ne haparoivat? Ja mitä kaikkea tästä seuraisikaan?
Vai eikö seuraisi mitään? Se, ettei kenties mitään seuraisi, oli hänestä
vielä tuskallisempaa kuin jos jotakin katkeraa seuraisi.
Emma, lihava ja lyhyehkö, joka oli äsken pukeutunut koreihinsa, tällä
kertaa punaisiin, eikä sinisiin, säälitti häntä: julkeaa oli pettää
varsinkin naista! — Isidor, epäilijä, toden etsijä, muuttaisi tänne
pahentaakseen uudella petoksella omaa unohtamistaitoaan,
petollisuuttaan? Nukuttaakseen rakkauttaan sellaisella myrkyllä kuin
toisen hänelle uskomalla rakkaudella? Ei, rakkautta ei hänen omassa
sydämessään enää ollut Emmalle senkään vertaa kuin ennen.
Julia Oljemark väikkyi Tistelbergin sielussa kevyenä, hymyilevänä,
aistikkaana, ja ikäänkuin pyysi apua tuskallisen elämänsä kuorman alla,
vaati ylpeää, jaloa ryhtiä kaikessa.
Isidor tuli kovin sanattomaksi. Emma näytti alkavan myrtyä hänen
käytöksestään, heittäytyi ylimielisen huolettomaksi: kun ei toinen
kerran, niin ei; suruko tässä maailmassa auttaisi!
Yöllä, kun raitiovaunujen räminä kadulla talon kohdalla piankin oli
vaiennut. — Tistelberg oli tullut Emman luokse myöhään, — ja kun
kamarissa oli aivan hiljaista ja verhottu kattolamppukin ikäänkuin vaati
menneitä muistojaan, pelotteli varjoillaan kuin tulevaisuuden aaveilla,
ahtaassa kamarissa, jossa käymästä palvelijatarkin, entinen tuttu, Emman
tuoma mukanaan tuolta pikkukaupungista, oli viimein lakannut, niin oli
hän kyllästynyt, — ummehtuneessa kamarissa, jossa ei nyt puhuttu
tuokioon mitään kuin karkeanlaisia sutkauksia ja jossa mieliala oli
tukala: siellä tunnusti Tistelberg lopulta Emmalle, että hän oli jälleen
rakastunut. Hänen täytyi tunnustaa. Se tunnustus tuli Isidorin suusta
itsestään, tuskan huudahduksena. Emma oli yhä enemmän jotakin hänestä
huomannut; yksinpä katkera naurukin, joka värehti Isidorin tuskallisesti
vääristyneillä huulilla, ilmaisi jotakin. Nyt Isidor ilmaisi lyhyesti
asian. Emma säpsähti; hän riensi tai kumarsi pyyhkimään hikeä Isidorin
otsalta, hyväilemään ja silittämään sitä, rauhoittamaan häntä, eikä
kysynyt keneen Isidor oli rakastunut: valitteli vain. Mutta:
Tistelbergin täytyi saada sanoa henkilön nimikin; Emmaan voi luottaa, ja
siten Isidor ikäänkuin riisti kaikki aiheettomat toiveet ja uskot
Emmalta, julmasti ja raatelemalla kylläkin, mutta rehellisesti; olihan
ne riistettävä, hän ei tahtonut olla Emmalle petturi. Nimi kuului
hiljaa. Emma löi käsiään yhteen ja siunaili, kauhistuneena ja
häpeissään: toisen miehen vaimo! Kuinka saattoi Isidor sellaiseen...?
Hän itse oli kyllä alentunut — senhän Isidor tiesi; mutta että
Isidor... Tämä ei ollut hyvää...!
Arasti pyysi Emma Tistelbergiä muuttamaan Helsinkiin, elämään niinkuin
ihmisen sopii.
"Ei", vastasi Tistelberg silloin jyrkästi. "Ei, — minä matkustan
takaisin huomenaamuna. Lähden tästä heti, kaupungille."
Ja kuitenkin hän jäi vielä Emman luokse.
— Kuinka on tällainen mahdollista! ajatteli Tistelberg. Julian kuva
väikkyi hänen edessään. Hän lähti muka pois salin kautta, kuten Emma
käski, meni läpi hämärän eteisen, josta Emma sanoi ottaneensa hänen
päällystakkinsa ja hattunsa ja vieneensä ne muualle. Vuokralaiset
nukkuivat, tai pari heistä lueskeli huoneissaan, mutta Tistelberg
pujahti eteisessä konttoriin, jonka Emma hänelle neuvoi ja jossa hänen
päällysvaatteensa olivat. Palvelijatar tulikin eteiseen katsomaan, oliko
Tistelberg mennyt. Mennyt oli. Emma avasi ja lukitsi näön vuoksi
ulko-oven, naiset palasivat kumpikin omiin kamareihinsa.
Tistelberg puri hammasta, kun Emma sopersi hänelle kamarissaan:
"Tämä on viimeisen kerran. Sinä rakastat toista, ja toisen miehen
vaimoa: hyi! Mutta rakasta, minäkin sinua rakastan. En koskaan, en
koskaan sinua unohda!"
Tistelberg lähti yhtäkkiä öisestä, äänettömästä talosta. Hänen
kulkiessaan pimeällä kadulla, jossa siellä täällä aamuiset lyhdyt
kuulsivat, lentohyökkäysten uhkan vuoksi sinivärillä himmennettyinä,
kuin kummalliset ruiskukat, jonkin kamalan unen kukkaset, — hänen
kulkiessaan kadulla hänellä oli kyynelet silmissä; ne pysyivät
silmäkulmissa, kuivina ja vähinä, eivät virranneet helpottavasti, kuten
silloin, kun hän erosi Emma Havolasta siellä maaseutukaupungissa
keväällä. Tistelbergiä pöyristi seurustelunsa Emman kanssa näin; hän oli
häväissyt itseään ja häväissyt Juliaa. Hän tunsi langenneensa syvälle.
Hän kirosi Emmaa ja sääli häntä sydämensä pohjasta. Mutta itseään hän ei
säälinyt.
"Viimeistä kertaa näemme kenties toisemme!" oli Emma kuiskannut äsken,
ei itkien, mutta äänessään tukahtuvan tunteen avuton yritys lievittää
suruaan puhumalla: puhumalla toki jotakin asiasta, jossa ei puhe
auttaisi. "Kukaan ei Emmaa tämän jälkeen rakasta. Mutta — viisi siitä!
Ja niin... kuka tietää... eikö se ole kamalaa: pian ehkä hautaudun
tämän talon raunioihin, jos saksalaiset sittenkin tulevat ja ampuvat
pommeilla. Emma-parka... Kuin Sodoma hukkui tulikivisateeseen. Mitäpä
muuta? Jumala rangaiskoon minua siitä, että rakastin sinua."
Mutta Isidor ei hänen valituksiaan kuunnellut.
33
Isidor palasi sinne maaseutukaupunkiin. Matkalla koetti hän unohtaa,
että oli siihen määrin saattanut seurustella rouva Havolan kanssa,
tahtoi unohtaa, että oli joskus melkein rakastanutkin häntä, tuota kovin
yksinkertaista, porvarillisen latteaa. Sellainenkin oli voinut olla
mahdollista! Nyt siitä täytyi tulla loppu. Hän tahtoi kasvaa: nyt hän
rakasti oikealla tavalla.
Entisestä rakkaudesta olikin tullut loppu: kaikki, mitä rouva Havolan
kanssa oli eletty, oli nyt hänen sielustaan pyyhkäisty pois, ja
unohdetun, hyljätyn paikalla seisoi Julia Oljemark korkeana,
Tistelbergin mielestä ihmeellisen hienona, kauniina, sirona ja
—kokeneena.
Näin tahtoi Tistelberg elää jonkin aikaa: rakastaa salaisesti, palvella
Juliaa jossakin olemuksensa kätkössä, jota kätköä hän ei myöntynyt
tunnustamaan sielukseen, sellaista ajatusta vastaan hän kapinoi.
Palvella Juliaa! Tistelberg oli ylpeä siitä, että hänellä oli sellainen
palveltava.
Hän tunsi tässäkin kaupungissa miehiä, jotka olivat menneet naimisiin
ravintolaneitien kanssa, jopa palvelijattarien, kuten Leevi Mölsä.
Sellaisia hän sääli, surkutteli.
Ester-jutustakin puhuttiin entistä yleisemmin. Se pikkukaupungin
skandaali laajeni yhä, ja tuli törkeämmäksi; herrojen nimiä mainittiin
salaa sen yhteydessä useampia kuin ennen. Tuollaisia herraparkoja, joita
hän mielessään tuskin viitsi kutsua herroiksi, enintään vain
rappeutuneiksi onnettomiksi, parhaita heistä hän surkutteli syvästi, ja
niitä, joita hän piti raaimpina heistä, hän ilkkui: moinen tuhrailu ei
jäisi vaille rangaistusta; piankin saisivat jotenkin sen pikku helvetin,
jonka he tälläkin teollaan ansaitsisivat, sieluttomat raukat.
Hänen jumaloimansa oli sensijaan sydämeltään sivistynyt, henkisesti
kehittynyt. Julian ruumiinmuodoissakin ilmeni kulttuuri: hänen
jokaisessa sormessaan oli enemmän hienostusta, aristokraattista jaloutta
kuin missään muualla tässä vanhassa, mutta kuitenkin tavalliseksi
porvarillisen latteaksi jääneessä, jopa nousukasmaiseksi muuttuneessa
kaupungissa.
Niin, kohdakkoin Tistelberg tunsi rakastavansa Juliaa jollakin
sellaisella tavalla, jota oli melkein pakko sanoa — sielulliseksi.
Aistillista se ei ollut, koskapa hän kulki myöhään illoin, kun kylmä
tuuli puistikoissa rapisutti oksia, sen korttelin kautta, jossa
Oljemarkin talo oli, ja iloitsi, jos näki tulen kuultavan Julian
valkeain musliiniuutimien rakosista. Isidor kulki siitä ohitse, tuskin
pysähtyi, ja ajatteli, että Julia siellä valvoo kärsien ylpeänä ja
sanattomana elämänsä vaikeutta, samoin kuin hänkin, Tistelberg, omalla
tahollaan valvoo yksinään, onnellisena vain yhdestä: että Julia oli
valinnut hänet uskotukseen avaamalla hänelle sydämensä. Kätensäkin oli
Julia hänelle kerran ojentanut, molemmat kauniit kätensä, tuona
kummallisena iltana, jolloin Julia oli tullut hänen luokseen, miltei
kuin hänen kotiinsa, pelkästään siksi, että Tistelberg oli sitä
ajatuksissaan tahtonut.
Julian kauniit kädet ja jalat! Kerran huomasi Isidor, että se olento,
joka viime kesänä oli tullut häntä vastaan kuumalla katukäytävällä
paljasjaloin, oli ollut Julia. Isidorista oli ihme, että hän silloin jo
oli nähnyt hänet: varmasti se oli ollut Julia, sitä ei tarvinnut
kysyäkään.
Kädet olivat puhdasta valkeutta, jota sinertävät verisuonet hienostivat.
Tistelberg kiihtyi niitä ajatellessaan.
Ja hän joutui vastenmieliseen tuskaan, suurimpaan kummastukseenkin, kun
ajatteli siinä samassa, että Julia oli toisen oma, jopa oli ollut vielä
erään toisenkin: niinhän Julia oli tunnustanut, vai kuinka? Tuon
rintatautiin sortuneen miehen oma. Siten oli Isidor käsittänyt Julian
puheen.
Se käsitys teki Isidorin joskus ikäänkuin vaativaksi Juliaa kohtaan,
milloin he nyt tapasivat toisiaan, sillä he olivat vähentäneet
vaistomaisesti seurusteluaan, ehkä ihmisten juttuja karttaakseen. Neiti
Flotmanin kotona oli paras kohdata, vaikkeivät he itselleen tunnustaneet
näitä vierailuja kohtauksiksi, ei ainakaan Isidor: Julia kuitenkin
enemmän, joskin seurauksia aavistamatta, Isidorin kiintymystä viattomana
pitäen. Arkkitehti keitti kahvia, hommasi väkevämpääkin kahvin joukkoon,
tupakoi ja nautti, jos sai Julian vetämään pari savua, vetämään vain
ystävättärensä mieliksi. Ja siinä ohella Hildur Flotman toruskeli
kimeällä äänellä kaupunkilaisia, varsinkin herroja, jos jonkinmoisesta.
Julia nauroi, ei nykyään kevytmielisiä paheksunut, ja yhtyi kujeillaan
ystävättärensä käsityskantoihin. Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla:
ajatuksissaan hän käänsi päätänsä sinne, missä insinööri istui, katsoi
häneen hajamielisenä, ja alkoi taas ilakoiden lörpötellä neiti Flotmanin
kanssa, entistä iloisempana. Tistelberg oli miltei jörö; hänen korvansa
seurasivat tarkasti Julian naurun soinnahduksia, joita hän vertaili
kulkusten hopeiseen ääneen. Ja Julian pitkiin katseihin, jotka näyttivät
hänestä kummastuneilta ja samalla ikäänkuin oudoilta, hän vastasi
alakuloisesti päätänsä kumartamalla. Mutta kun vieraat lähtivät pois
neiti Flotmanin luota ja Tistelberg saattoi rouva Oljemarkia kotiin, —
Julia kulki silloin usein syrjäkatuja: ne veivätkin perille suorempaa
tietä kuin Sisiliskon pyrstö, — kun he verkalleen ja sanattomina
kulkivat, molemmilla sielussaan odottava, tuskallinen ahdistus, saattoi
Tistelberg alkaa vaatia, käskevästi, miltei tyrannillisesti, että Julia
tulisi vielä hänen kanssaan pienelle kierrolle, tuon ja tuon korttelin
ympäri. Julia epäröi. Tistelberg piti selvänä asiana, että Julia tulisi,
ja alkoi siitä kadun kulmasta, josta heidän oli käännyttävä tohtori
Oljemarkin talolle päin, mennä edelleen, ja katsoi taakseen, viitaten
Juliaa mukaansa. Julia ei tullut. Tistelberg kysyi syytä, ja Julia
sanoi, ettei hänellä ollut aikaa. Silloin Tistelberg nauroi
pilkallisesti, salaten tuolla pilkalla jonkinlaista tuskaansa, jota
tunsi, kun ei Julia tahtonut tulla hänen kanssaan. Tekikö Julia
vastarintaa? Isidor Tistelberg kiihtyi, sanoi, että aikaa kyllä on
Julialla aina, jos Julia tahtoo sitä ottaa! Hän korosti sanaa: tahtoo.
Julia vastasi vapisevalla, loukkaantuneella äänellä:
"Minulla on velvollisuuksia, — tietäkää se. Velvollisuuksia!"
Ja hän erosi jyrkästi Tistelbergistä, jatkaen matkaansa yksinään,
nopeasti.
— Hän loukkasi minua, ajatteli Tistelberg surren, jäädessään yksin
kadun kulmaan, harmaan puutalon nurkalle. — Loukkasi minua: ei tahdo
kävellä kanssani! Ja — mihin minä nyt joudun!
Viimeisessä ajatuksessa oli hätää ja pelästystä: Mihin minä joudun,
ellei Julia — rakastaisikaan minua.
Se hätä oli kuin ammottava tyhjyys hänen edessään, elämän tyhjyys, kuin
jokin kauhea onnettomuus.
Pari päivää Tistelberg oli pettynyt, onneton.