paheksumista herättäneestä. Neiti Flotman suorastaan vimmasteli
tehtailija Blöckeriä ja postimestari Mölsétä kohtaan, koska he olivat
naineita miehiä; samoin kirjailija Kerettiä kohtaan, mutta nauraen,
sillä Keretti tuntui olevan neiti Flotmanista niin koomillinen, että se
koomillisuus teki hänet ikäänkuin syyntakeettomaksi. Birger Bengelsson
jälleen oli neidistä miltei siedettävä: hän narrasi typerämpiä,
kerrottiin narranneen Keretin ja Blöckerin osakkaaksi Ester-juttuun, —
ja olihan Bengelsson ruotsikoita, muisti Tistelberg, joten neiti Flotman
voi antaa hänelle senkin tähden paljon anteeksi. Arkkitehdin luona,
Isidorin ensi vierailulla, juteltiin sitten myöskin jo vähän vanhemmista
asioista, huudeltiin huoneesta toiseen, keittiön ja salin avonaiseksi
jätetyn välioven kautta, neidin seisoessa hellan ääressä, käsi
kahvipannun sangassa; puhuttiin yhä maisteri Klingstedtistä ja nuorista
koulupojista, joiden mystillisestä katoamisesta ei ollut pitkään aikaan
kuulunut mitään. Saksaanko he olivat päässeet, vai Shpalernajaanko
joutuneet? Neiti Flotman ilmaisi ihailevansa jääkäriliikettä, minkä
vähän siitä tiesi, huhupuheilta, ja sitten saksalaisten sodankäyntiä,
jota hän ihaili vieläkin tulisemmin, kuten kaikkea saksalaista yleensä.
"Hildur rakastaa saksalaisia makkaroista monumentteihin asti", kujeili
Julia Oljemark.
Sitten katseltiin, kahvin selvitessä, noita tohtori Oljemarkin huvilaan
kuuluvia kuistin piirustuksia. Neiti Flotman oli luonnostellut useitakin
kuisteja, tyyliin, jota hän nimitti uudeksi suomalaiseksi, tai ainakin
suomenmaalaiseksi, ruotsinmielinen kun oli; patsaiksi oli ajateltu
kuorittuja, mutta veistämättömiä pahkakoivun runkoja, hongan tyviä ja
merestä nostettuja hakopuita; niiden väliin tulisi ulospäin kupertuva
kaide, varustettu samantapaisilla poikkipienoilla kuin isojen sammioiden
vanteet.
Itse rakennukseenkin oli arkkitehti ajatellut vielä eräitä muutoksia,
toinen ikkuna päädyssä oli pienennettävä ja tehtävä nelikulmaiseksi,
neljäs ikkuna fasadissa viisiruutuiseksi, eikä kolmiruutuiseksi kuten
kaikki fasadin ikkunat edellisissä piirustuksissa olivat olleet.
Julia Oljemark oli ihastunut näihin ystävättärensä piirustuksiin; niissä
oli hänen mielestään, etenkin nyt, vapautta, vaihtelua ja rohkeaa
romantiikkaa. Isidor Tistelberg ei tietänyt, pitääkö huvilasta vai ei;
ainakaan hän ei pitänyt kivimuurista, jossa neiti Flotman asui; kovin se
oli mahtaileva suhteiltaan, tuo pikku talo, samoin kuin sekin, jonka
neiti oli tohtori Oljemarkille rakentanut. Mutta: mitäpä näistä! Kovin
hän vain koetti lausua Hildur Flotmanin piirustuksia ihailevansa.
Ja sitten lähdettiin kävelyretkelle.
Neiti Flotman kammoi kurtiisia, kammoi nykyään rauhallisesti,
tyyntyneenä, itse lemmenasiota juuri kaipaamatta, mutta kammoi kuitenkin
melkein vihaamalla: ja alettiinhan Juliasta ja Tistelbergistä
kaupungilla jo jutella yhtä ja toista. Siksikö Julia oli Tistelbergin
tuonutkin hänen luokseen? Oliko Julia tosiaankin niin viekas? Hieman
ärtyisänä siitä, että Julia ja Tistelberg asettuivat rinnatusten, kulki
nyt Hildur Flotman melkein vaiti ja niin kiireesti kuin lihavalta
ruumiiltaan saattoi, ikäänkuin häiritäkseen ripeydellään toisten
antautumista hiljaiseen, äitelään tunteiluun, ja saattaakseen heidät
nopeasti pois kaupungista. Ja olihan kaikki uutiset jo juteltukin neidin
työhuoneessa. Kaikki kolme riensivät äänettöminä pitkin routaista
maantietä, joka kalskahteli heidän jaloissaan; kuuraakin oli maassa
tuolla ja täällä; eikä ainoaakaan linnun äännähdystä kuulunut. Valtavat
kartioiden muotoiset heinäsuovat vainioilla olivat huurteessa. Ilma
raikas, rauhoittava ja samalla kylmä, ajaen veren poskiin.
Julia hidastutti kulkuaan, ja myöskin Hildur Flotman, joka oli kävellyt
hiukan toisten edellä, alkoi käydä hiljempää, katsahti taakseen, hymähti
ja seisoi sitten tuokion paikallaan, sillä Julia oli pysähtynyt
Tistelbergin eteen. Kuin oudostellen tuijotti arkkitehti toisiin
kovakuorisen hattunsa alta. Yhtäkkiä käännähti Julia Tistelbergin
puoleen ja sanoi valittavalla äänellä, — sellainen sointu oli hänen
äänessään, kun hän puhui vakavasti, aivan kuin anellen:
"Sanokaapas, herra Tistelberg, kuinka paljon te oikeastaan pidätte
minusta?"
Tistelberg seisahtui heti; hänen hengityksensä salpautui, syvä ahdistus
täytti hänen sydämensä, outo aavistelu, odottava, onnekas jännitys.
Hänen huulensa alkoivat vavista. Hänen täytyi siepata piippu suustaan ja
kätkeä se vapisevaan käteensä. Neiti Flotman, joka kuuli nuo sanat,
näytti hyvin kummastuneelta ja närkästyneeltä, ja olikin närkästynyt:
rupesi taas kävelemään, äskeistä nopeammin. Rouva Oljemark jatkoi,
vakavasti, ja sellaisella kovalla äänellä, että neiti Flotman kuuli
edelleen hänen sanansa:
"Niin, herra Tistelberg, voisitteko nauttia oopiumia, tai sanokaamme
kokaiinia tai morfiinia, jota minä nautin? Voisitteko?"
Isidor Tistelberg katsoi kauhistuneena Juliaan, joka hänelle hymyili
hiljaa. Neiti Flotman huudahti:
"Julia, kaikkea sinä puhut!"
"Niin, miksi en puhuisi?" vastasi Julia. "Minähän olen joskus
morfinisti", nauroi hän. "Kurja raukka..."
"Että viitsitkin noin liioitella!" huudahti neiti Flotman. "Jos välistä
käytätkin unilääkkeitä, voidaksesi nukkua, niin... Ja joutavaa ja
tosiaan raukkamaista on käyttääkin sellaisia..."
"Se on suloista", nauroi yhä Julia. "Suloista: unohtaa, ei tietää
mistään, olla kuin olisi kuollut. Tahdotteko koettaa, herra Tistelberg?
Jossakin muussa muodossa kuin ruiskeen avulla, joka haavoittaa...
Tahdotteko?"
Julia nauroi. Neiti Flotman kulki jo sievän matkan päässä ajatellen: —
oli tämäkin nyt... Tämä on skandaalimaista. Kuinka tuo Julia...! Ettei
ymmärräkin!
Tistelberg ei vastannut. Hänen olemuksessaan värisi, päänsä läpi
vilahtivat Julian kertomukset avioliitostaan, joka varmaan oli onneton.
Ja Julian äskeiset sanat olivat kuin kutsu, lupaus; ne olivat kuin
oopiumi, tai hasis niille arabialaisille, joita Tistelberg oli nähnyt
muutamia etelässä: kauhistavia nautintojensa orjuuteen sortuneita,
onnettomia. Heitä hän inhosi. Mutta nyt: Julian sanat toivat tuollaisen
inhotun tilan hänen mieleensä jonakin kauniina, haluamisen arvoisena; se
tuntui ihan kuin joltakin uhrilta Julialle. Tistelbergiä inhotti, ja
samalla hän oli onnellinen ja utelias. Kuitenkaan hän ei Julialle
vastannut: oli niin järkkynyt, ettei voinut vastata.
Julia etsi osanottoa, tahtoi, että toinen ihminen, ja mieluimmin juuri
Tistelberg, tietäisi hänestä kaikki. Miksipä hän salaisi itseään häneltä
toisenkaan seurassa, Hildurin? Tulihan tunnustus täten suoremmaksi,
rehellisemmäksi! Jokin katkera uhma ajoi Juliaa tällaiseen
rehellisyyteen. Ja jos Isidor Tistelberg olisi valmis sellaiseenkin
osanottoon, — ymmärtävästi oli hän Juliaa kuunnellut ja kohdellut sinä
aikana, minkä he olivat toisiaan tunteneet, — että haluaisi noilla
myrkyilläkin kokeilla, niin olisi Julia onnellinen. Tietysti koe olisi
tarpeeton, jos Isidor tahtoisi siihen antautua. Tuskin Julia toden
tullen hänen kokeilla antaisikaan, ellei Isidor aivan erikoisesti, vain
yhden kerran, haluaisi nähdä, millaista Julialla oli tuollaisina
hetkinä, noiden aineiden suomassa unessa.
Julialle itselleen olivat oopiumi tai nuo muut sellaiset, joita hän
käytti harvoin, eräinä hetkinä tosiaan paljon enemmän kuin pelkkä
kokeilu ja keveä, kevytmielinen huvi: ne olivat hänen pelastuksensa.
Julia tunsi, että hänen kiusattu sydämensä, joka oli niin pessimistinen
maailmasta ja varsinkin hänen omasta elämästään, olisi muuten
pakahtunut, — saanut halvauksen, kuten lääketiede sitä nimittää, tai
lakannut sykkimästä pelkästä sanattomasta, syvyyteensä hukuttavasta
haikeudesta, niin hän kärsi kaikesta, etenkin kotioloistaan, tahtoessaan
alistua vastarintaan nousematta, suutansa juuri koskaan avaamatta.
Sellainen itsehillintä käy sydämeen, ajatteli hän.
30
"Minä näen usein unia", kertoi Julia Tistelbergille. "Suloisia ne ovat
enimmiten. On niissä välistä vaikeitakin, painajaisunia; mutta silti ne
eivät ole milloinkaan rumia. Ja viime aikoina, kai olen siitä jo
kertonutkin, olen nähnyt yhä useammin unia lapsuudestani, ah, niin
ihania, että itken, kun niistä herään. Ja minä uskonkin uniin. Olenko
silloin taikauskoinen?"
Julia kertoi joukon tapahtumia, jotka hän oli nähnyt edeltäkäsin,
tietänyt ne ennen kuin ne tapahtuivat todellisuudessa, tietänyt
unistaan.
"Ja aivan äskettäin annettiin minulle uni, annettiin: sillä Jumalan
suurena lahjana minä pidän kauniita unia. Uni niin ihana ja omituinen,
etten ole nähnyt sellaista koskaan ennen. Pitäisi olla hyvin hiljaista
sitä kertoessa; ja kumminkin olisi mahdotonta osata ilmaista kaikkea
sellaista herkkää, mitä uni silmänräpäyksessä näyttää.
"Milloinkaan ennen en ole nähnyt suloisempaa unta, vaikka niin monesti
olen saanut kiittää Jumalaa nukkuessa minulle annetusta kauneudesta.
Jumalaa, tai salaperäistä pyhää luontoako?
"Tämä uni oli niin tavattoman selkeä, selvä silmille, tarkoitan, joskin
ihmettelen sen sisällistä merkitystä. Selvä silmille: mikään maalari ei
ole piirtänyt niin tarkoin ilmiöiden ulkomuotoa. Ja sielulle kuitenkin
selittämätön, omituinen.
"Olin jälleen lapsi.
"Oli kaunis kevättalven ilta. Mutta oli niin lämmin kuin kesällä.
"Kävelin ylös jotakin mäkeä. Ja alempana, laaksossa, näin
lapsuudenkotini, sen vanhan pappilan, jälleen. Rakastanhan sitä aina,
sen peltokumpareita, sen puutarhan haapoja. Mutta unessa se kohosi niin
kauniina, näkyi niin yliluonnollisen kauniina, että sydäntäni, joka
valveilla ollessanikin monasti sinne kaipaa, aivan vavisti, rakkaus sitä
kohtaan, sydämen pohjimpaan saakka.
"Pappilan ympärillä leijui kummallinen, sininen usva, kaukana laakson
liepeillä, ja tuolla järven takana ilmanrannoilla asti; kietoi
hyväilyynsä maiseman, verhosi hunnullaan hankiakin, joiden keskitse
kävelin tietä pitkin.
"Merkillinen talvi: kinoksetkin olivat lämpöisiä — unessa.
"Ja sitten minua vastaan tuli vieras mies, sellainen, jota en ole
missään nähnyt, ja lauloi ihmeellistä laulua, niin selvästi, että
muistan sen säveltä vieläkin."
Julia hyräili säveltä; se oli leikittelevän iloinen.
"Se laulu oli jotakin elämästä. Sanoja en muista, lienenkö kuullutkaan;
mutta minusta tuntuu kuin ne olisivat olleet jotakin sellaista, että
elämä olisi tuokion unelma, satu. Elämä, tuska tuntui siinä saaneen
leikittelevän, iloisen värin.
"Se mies katosi; ja ilmestyi uudestaan eteeni, mutta toisessa paikassa
kuin ensin olin, pappilan naapuritalon pihalla, pienen talon pihalla,
jonka olin lapsena tuntenut. Hymyillen hän tuli. Usva oli yhä
hämärtynyt, niinkuin ilta hämärtyy. Talon ikkunasta tuikkivat valot:
siellä oli muka kylänluvut, sellaiset, joihin ennen lapsena pääsin isän
mukana. Ja minä olin siinä unessa sen ikäinen kuin nyt olen, ja samalla
pieni lapsi, jolle annettiin kinkeritalossa samoja makeuksia kuin ennen,
sokerileivoksia tai vohveleita, joita äitini aikoinaan paistoi.
"Sydämeni täytti enemmän kuin onni: autuutta se tunne oli! Ja silmäni
täyttyivät kyynelillä. Sain, raukka, jälleen nyyhkyttää ilosta. Sain
nähdä onneni ajan ilmi elävänä, ja tuhat kertaa ihanampana kuin se ehkä
todellisuudessa saattoikaan olla.
"Oi, nythän lähtee siltä unelta väri, kun siitä koetan kertoa, niinkuin
kosteus vie kultatomun pienen perhosen siivistä.
"Niin, ja sitten laskeusin taas mäkeä alas, pappilaan päin. Oli yhä
talvi; ja samalla aikaa kesä! Ja sitten alkoi, ja meni nopeasti ohi,
kaikkein merkillisin: näin nuorukaisia, jotka kahlasivat pitkin harmaan
pellonaidan viertä, kahlasivat lumessa, marssivat, hyökkäsivät! Ja
lauloivat, hekin, lauloivat jotakin riemukasta, vapauttavaa, kuin
jotakin sotamarssia.
"Mitä he olivat? Heillä oli vihreät tai sinertävät puvut. Yksi heistä
näytti maisteri Klingstedtiltä, jonka nykyään uskotellaankin hukkuneen
tai hukuttautuneen tuonne kaupungin lahteen. He olivat notkeita, nuoria,
haltioituneita, aatteellisia. Lumessa he hyökkäsivät, lauloivat. Ja
tuntui kuin olisi koko maisema, lapsuuteni seutu, suloisimpana mitä se
saattaa olla, tuntui kuin olisi koko maisema heitä tervehtinyt ilon
kyynelillä, kuten minäkin. Sellaista kesti kauan, siltä tuntui. Ja minä
olin joka suhteessa niin onnellinen, olin kuin lapsi. Ja sitten heräsin.
Valveillakin itkin vielä kauan onnesta..."
Tistelberg kuunteli hartaasti. Oman unensa hän muisti, mutta ei Julialle
sitä kertonut: ei uskaltanut; se uni pelotti häntä, se oli kuin jokin
enne.
Mutta he molemmat rakastivat siis tavallaan unia, joskaan Isidor ei
niihin uskonut; nytkin hän mielessään nauroi Julialle, joka näytti
moisiin suorastaan uskovan.
31
Eräänä iltana oli Isidor Tistelberg yksin kotona. Insinööri Tarkkanen
rouvineen oli lähtenyt pastori Myötyrin luo vierailulle, ensimmäiselle
kyläilylle sinne, ja rouva oli laskenut myöskin palvelijattaren
kaupungille, vakavilla neuvoilla pysyä järkevästi poissa palvelusväen
kokouksista, joita oli nykyään alettu pitää yhä tiheämmin, kuten
muitakin työläisten yllytystilaisuuksia.
Tistelbergillä oli ikävä, ei tuskallisen ärtyisä kuin ennen, vaan kipeän
suloinen, polttava ikävöinti. Hän seisoskeli salin eli Onnin työhuoneen
ikkunan ääressä, joka oli varjopuolella taloa, ja katseli vastapäisen
rakennuksen kaljuun kiviseinään. Joskus kopisi askeleita roudan
kovettamalla kadulla; ajoneuvoja ei liikkunut: oli jo melkoisen
myöhäistä, hämärä vaihtui juuri pimeäksi.
Hetken hän katseli, siirtyi omaan kamariinsa, tupakoitsi, tuli jälleen
saliin, ja katseli siitä jälleen tyhjälle kadulle. Yhtäkkiä hän huomasi
hymähtävänsä: "Nyt hänen täytyy tulla."
Täytyy? Miksi sanoi hän niin lujasti: täytyy? Kenen? Minne?
— Tietysti rouva Oljemarkin, ajatteli Tistelberg, ja ilkahti itselleen.
Miksipä ei Julia Oljemark tulisi, ja minne?
Tuuli lennätteli kadulla muutamia kuivia lehtiä ja puhalteli roskia,
äänsi alakuloisesti ikkunan raoissa, sitten vaikeni ja raukeni; rikat
kadulla eivät liikahtaneet pitkään aikaan. Tuonne yleni tämä katu
suurelle torille päin. Siellä, torilla, oli varmaan Julia Oljemark.
"Hänen täytyy, täytyy tulla!" vakuutti Isidor uudestaan, nyt
tuskastuneena. "Hänen täytyy tulla."
Jonkin aikaa salissa liikuskeltuaan meni Tistelberg kiireesti eteiseen,
kuin häntä olisi jonnekin käsketty ja vaadittu, pisti päällystakin
ylleen ja riensi pian hämärtyvää, tuulista katua siihen paikkaan, jossa
heidän oli ollut tapana kohdata toisensa kävelyretkille lähdettäessä.
Tänä iltana eivät he olleet päättäneet tehdä kävelymatkaa, vaan oli se
jätetty tuonnemmaksi, epämääräiseen aikaan: rouva Oljemarkilla oli
nykyisin muka niin paljon kaikenlaista tekemistä kotona.
Tistelberg seisoi torin nurkalla, aution näköisen torin, jonka sillä
reunalla piipotti rivi äskettäin istutettuja lehmuksia, toiset seipäihin
sidottuina, jotkut irti päässeinä ja vinossa rempattaen. Kuin heräten
katseli hän nyt joka puolelle, illassa punertavalle raatihuoneelle päin
ja vastakkaisille torin reunamille, jotka painuivat varjoon: ei siellä
ollut Juliaa. Ei ollut Juliaa!
"Hänen täytyy tulla!" mutisi Tistelberg, ja tuo vaatimus oli kuin hätään
joutuneen avunpyyntö, kuin sairaan rukoilua, ja samalla tyrannillisen
käskevää. Tyrannillinen olikin Isidor luonteeltaan, hänkin: sen hän
joskus tiesi, mutta harvoin.
Ilta oli miltei kylmä, mutta hiki oli kihonnut Tistelbergin otsalle; hän
otti hetkeksi lakin päästään ja pyyhki otsaansa, puserteli sitä: jotakin
hullua siinä taisi nyt liikkua. Tuntui kuin olisi hänen sielussaan jokin
kiehtonut, kutsunut. Sielussaanko? Bah! Ei hän tietänyt, mitä tämä oli:
Jotakin narrillista, luonnollisesti. Sillä mistä syystä Julian muka
olisi pitänyt tänne tulla?
"Mistä kumman syystä?" kuiskasi hän itsekseen.
Mutta se ajatus, ettei Julian pitänytkään tulla tänne, ja etenkin se,
ettei Julia tietysti ajatellutkaan sellaista tuloa, se teki Tistelbergin
mielen kolkoksi; hänen sielunsa ikäänkuin parahti apua, niin, se aneli
armoa.
Sitten lähti Tistelberg nopeasti takaisin kotiin. Mutta keskellä matkaa
pälkähti hänen päähänsä, että rouva Oljemark oli nyt hänen kotonaan, sen
talon pihalla, jossa hän asui Onni Tarkkasen luona. Julia ei muka
päässyt sisälle, vaan odotti siellä. Tistelberg joudutti nyt
askeleitaan, hänestä tuntui, että hän melkein juoksi.
Hän tuli vanhalle, paksuista lankuista tehdylle kotiportille ja pujahti
kävelyaukosta pihalle. Rouva Oljemark ei ollut sielläkään. Kuinkapa
olisi ollut?
Tistelberg oli hämillään. Ajatteli, mitä tehdä. Aikoi mennä sisälle,
ruveta työhön: paljon olikin viime aikoina jäänyt rästejä. Mutta olihan
paitsi noita töitä, joita hän sanoi ex officio-töikseen, myöskin pieni
mielityö: kopio tohtori Oljemarkin huvilapalstan kartasta. Itse kartta
oli kyllä jo tehty, mutta vielä ei ollut ilmoitettu tohtorille, että se
oli valmis, joten Julia ei siis ainakaan sitä olisi saattanut tulla
tänne noutamaan. Tistelberg kysyi itseltään, mitä varten hän siis olisi
tullut? Ja nauroi itselleen:
"Olenpa hullu. — Äitiparkani!"
Siitä kartankopiosta Julia ei tietänyt kerrassaan mitään. Ei tietänyt
edes Tarkkanenkaan. Vasta muutamana iltana oli Tistelberg piirtänyt sitä
itsekseen, vähän kuin salaa. Siihen oli merkitty paitsi tavallisia
maanlaatuja jokainen huomattava puukin, kuin topografikartassa: mäntykö,
koivu tai koiranheisi, mikäli Tistelberg niitä muisti siltä käynniltä,
jonka hän oli tehnyt toisten kanssa syksymmällä palstalle. Olipa
merkitty eräät kauneimmat ja muhkeimmat kivetkin, ja varsinkin
kalliopengermät, istuinpaikat, joista voi katsella merelle. Suuren alan
tuosta lehdestä, joka oli käännetty taskussa tai käsilaukussa
pideltäväksi, vei otsikkokirjoitus, tekstattu ilmansuuntaruusun
yläpuolelle isoilla, koukeroisilla kirjaimilla: kartta Maire-nimisen
palstatilan kaikista tiluksista, Uudenmaan läänissä, siinä ja siinä
kihlakunnassa jne.
Tohtori Oljemark oli päättänyt antaa huvilalleen nimen tyttärensä
mukaan.
Tistelberg ei ollut tohtinut oikein tunnustaa itselleen, mihin hän tämän
korukartan aikoi.
Tistelberg mietti portaissa vielä tuokion, mennäkö näpertelemään tuota
pikku kopiotaan. Mutta sitten hän kääntyi ja lähtikin kaupungille.
Tämä oli hulluutta. Julia Oljemarkia ei näkynyt, ja muitakin kulkijoita
oli harvassa. Tistelberg ajatteli, että hän kävelisi kuitenkin hiukan
vain turhaan, ja sitten oli mentävä kotiin takaisin. Siellä olisi ehkä
jo Onni rouvineen: ikävä vastakohta koko tälle narritukselle, varsin
selväjärkinen vastakohta.
Neljännestunnin kuluttua meni Tistelberg takaisin kotiin, hämärää,
miltei pimeää katua.
Kun hän tuli asuintalonsa pihalle, seisoi siellä, ison saarnin varjossa,
joka oli jätetty keskelle kivettyä pihaa, rouva Oljemark. Seisoi ääneti:
katsellen Tistelbergiin ikäänkuin syrjästä, käsi huulilla, pureskellen
jotakin. Hän ei hetkeen tervehtinyt Tistelbergiä, joka säpsähti:
kauhistui kuin olisi jokin hirvittävä syvyys auennut hänen edessään. Ja
samalla Isidor riemuitsi.
Viimein rouva Oljemark tervehti ja liikahti. Viimeinkö? Kai hyvinkin
kohta. Hän sanoi tulleensa tänne tapaamaan herrasväki Tarkkasta. Eivätkö
Tarkkaset olleet kotona? Julia oli heitä tässä hiukan odottanut. Ehkä he
tulisivat pian?
Tistelberg ei vastannut, ei kuullut, mitä Julia sanoi. Hän näki rouva
Oljemarkin heittävän kädestään jonkin korren, sitä hän kai oli
pureskellut. Miksi hän pureskeli kortta? Hämmästys ja pelko kuohuivat
Isidorissa, kauhukin, syvä järkytys, sekoittaen hänen jokaisen
ajatuksensa. Jäykästi alkoi hän nousta portaita, pyytäen viimein rouva
Oljemarkin sisään: kyllä Tarkkaset tulisivat, kai piankin. Rouva
Oljemark menikin sisään. Tistelberg avasi sanattomana huoneiston oven,
käsin, jotka tuskin löysivät oven ripaa, ja astui edellä eteiseen ja
saliin. He istuivat sitten salissa, Julia päällystakkiaan riisumatta,
jutellen niitä ja näitä, verkalleen: miksi Julia oli tullut, pienelle
kyläilylle vain; ja kertoivat kaupunkilaistapahtumia, joita Julia ei
ihmetellyt, ei edes Ester-juttuakaan, ei ihmisten tekoja pahoitellut, ja
yhtä ja toista muuta. Isidor vastaili väkinäisesti.
Sitten nousi Julia yhtäkkiä. Sanoi, että hänen täytyi nyt lähteä: hän ei
voisi enää odottaa. Hän oli vain tullut tiedustamaan, joko sen kartan
saisi.
Tistelberg naurahti itsekseen: vai kartan? Miksi Julia nyt vasta puhui
kartasta? Ja Tistelberg sanoi ylimielisesti:
"Mikäpä kiire sillä kartalla!"
Julia ei vastannut. Tistelberg ajatteli: Toisesta syystä Julia oli
tullut. Pihalla seistessään ja täälläkin oli sanonut aikoneensa tänne
kyläilylle.
Julia päätti lähteä, meni eteiseen, käänsi sinne tulen. Hän pelkäsi
Tistelbergiä, hyvästeli, aikoi poistua kättelemättä, vain nopeasti
terveiset Tarkkasille virkkaen, ja avasi ulko-oven. Tistelberg seisoi
salin ovella, kalpeana, ja naurahti ylimielisesti; hänen silmissään
tuikahti voitonvarma, lempeä välkähdys, hymyilevä syrjäkatse, joka oli
hänelle ominainen. Julia seisoi jo kynnyksellä, oven aukeamassa,
kumarassa, epäröiden. Tistelberg meni verkkaan ovelle, sanoi:
"Ettekö anna edes kättä?"
Julia säpsähti, katsoi tarkkaavasti Tistelbergiin. Sitten hän veti
nopeasti hansikkaan kädestään, nauroi, voitoniloisesti hänkin, ojensi
kätensä Tistelbergille, vetäisi toisenkin hansikkaansa pois ja ojensi
Tistelbergille molemmat kätensä, iloiten, kun tunsi Tistelbergin
tarttuvan epäröiden ja hiljaa käteensä. Tistelberg puristi hänen
kättänsä lämpöisesti, pitkään. Julia nauroi jälleen, hänen äänensä soi
toisesta kuin kujeileva huilu, tempasi kätensä irti, kääntyi nopeasti,
sysäsi oven kiinni ja oli kadonnut.
"Hän tuli, kun minä kutsuin — sielussani!" huudahti Tistelberg
itsekseen liikuttuneena. Tistelberg oli kaivannut Juliaa. Oli anellut,
täällä kaukana, matkan päästä, Juliaa tulemaan, ja Julia oli tullut.
Tistelberg oli kiitollinen. Kuinka Julia sen aavisti? Ja aavistiko hän
ehkä yleensä paljonkin? Tiesikö hän unista tapauksia?
32
Tistelbergin sielunelämä oli horjahtanut perustaltaan. Olihan sitä
tapahtunut ennenkin; muutaman kerran oli hän ollut vähällä hylätä
elämänuransa, jolle hän ajatteli joutuneensa vain ulkopuolisista syistä,
jopa toisen ihmisen pakotuksesta, — hylätä mitään sen parempaa
itselleen tietämättä.
Nyt alkoi hänelle jälleen tulla tuollainen halu syöksyä jonnekin, pois
laitumelta.
Julia Oljemark oli kysynyt häneltä, kuinka paljon hän Juliasta piti.
—Mitä Julia aavisti?
Uni, jonka Tistelberg aikoja sitten oli Juliasta nähnyt, vaivasi häntä
kuin hänen oma aavistuksensa. Julian ahdas elämä, jota Tistelberg oli
myöntynyt pitämään köyhänä, tuotti hänelle tuskaa.
Ajan hurja sekasorto, milloin hän sitä enää muisti, sekasorto, josta ei
tullut loppua, tuntui kiihottavan häntä nauttimaan tuokiosta,
välinpitämättömänä, väkivaltaisesti. Ja Julia oli hänestä langennut
nainen.
Kerran aamulla sellaiseen aikaan, kun juna lähti Helsinkiin, sattui
Isidor kamarissaan katsomaan kelloaan ja muisti, että juna lähtisi, ja
lähtisi pian. Hän pukeutui nopeasti, päätti matkustaa Helsinkiin. Vain
pariksi päiväksi, ilmoittamatta Onni Tarkkaselle tai hänen rouvalleen
mitään tästä matkasta. Hiljaa ja nopeasti hän liikkui; oli pian
portaissa, lukitsi oven, heitti avaimen kirjeluukusta sisään, ja oli
kohta aamuisella kadulla ja sitten rautatieasemalla.
Se leski, Emma Havola, jota hän oli rakastanut menneenä keväänä, oli
noin viikko sitten kirjoittanut hänelle, vihdoinkin jälleen. Isidor ei
ollut koko syksynä, eikä edes loppukesälläkään, kirjoittanut Emmalle
yhtään ainoaa sanaa. Nytkään oli Tistelberg tuskin viitsinyt lukea hänen
kirjettään, valittavaa ja nopeasta unohtamisesta närkästynyttä; oli
sullonut kirjeen huolimattomasti rutistaen taskunsa pohjalle.
Eilisiltana myöhään ja tänään aamun hämärässä herätessään oli hän
muistanut, että hänellä oli Helsingissä lohduttaja, Emma. Muun muassa
hänen luokseen Tistelberg nyt aikoi; mitä tuo muu, toiset asiat, olivat,
ei hän tietänyt: kunhan vain matkusti, tunsi vapautumista, pääsi
aprikoimasta sitä pulmaa, että oli rakastunut Julia Oljemarkiin, toisen
miehen vaimoon.