rauhan! Burgwinkelistä näytti olevan ainoastaan nautinto, että rahat
loppuivat; minusta ei laisinkaan. Ja todellakin nukuimme Algierissa pari
yötä satamassa veneitten alla, lakanoinamme berberien likaama hietikko:
hirvittävää. Mutta Yrjö nauroi ja kiroili! Mitäpä siinä kertomista! Ja
sitten me ruvettiin lastaajiksi laivoihin. Minä tein karkeamman työn,
luonnollisesti; olinhan typerämpi, se on selvä; vieritin tynnöreitä
laiturille aluksen kannelta, ja Burgwinkel istui jalat ristissä
reelingillä ja veti viivan paperille aina kun olin saanut tynnörin
perille, — niinhän Tarkkanen on kertonut?"
"Niin", myönsi Julia; "mutta..."
"No, sallittakoon se ilo hänelle ja Burgwinkelille, joka nykyään muuten
palvelee upseerina Venäjällä ja kulkee ehkä Karpaateilla kuolemaansa
kohti tai on kuollut. Mutta teille sanon, ettei asia ollut aivan niin.
Kyllähän vieritin tynnöreitä, — ja niissä oli raskaitakin, minulle
kamalan raskaita, sementtiä, — sen lyhyen viikon tai puolitoista, jonka
olimme Algierissa kiipelissä; minä vieritin, ja Burgwinkel merkitsi
tehdyn työn kirjoihinsa; mutta huomasin kyllä hänen kepposensa, jos sitä
kepposeksi voi sanoa, ja annoin hänen siitä nauttia: tuosta, että hän
jotenkin muka sai iloa minusta. Mutta asiaan: se viikko tai puolitoista
oli kuumuutta ja väsymystä, pölyä, joka tunkeutui silmiin ja korviin
hien mukana; tipahtipa joku veripisarakin sormista, sillä sementti, kun
se tulee kosteaksi, syö pian hipiään reikiä; väsymys sellainen, ettei
leipä eikä edes oranssikaan maistunut, ainoastaan kitkerä ja kirpeästi
virkistävä sitruuna. Ja sitten saimme rahaa, palkkamme, sillä pääsimme
Italiaan, josta Venäjän konsuli auttoi meidät kotimaahan, oikeinpa
kunnialla, olimmehan ylioppilasmiehiä. Siinä seikkailumme. Nyt sen
saitte."
"Eikö muuta?" kysyi Julia Oljemark epäuskoisesti.
"No, oletteko sitten siitä enemmän kuullut?"
"En", vastasi Julia epäröiden. "Mutta, mutta..."
"Mitä mutta... Pyydän, hyvä rouva, suvaitkaa selittää!"
"Niin, mutta... Saada käydä siellä etelässä... Nähdä kaikkea, suuria
kaupunkeja..."
"Suuria kaupunkeja ei siellä ole!"
"Te olette auttamaton! Jotakin täytyy olla! Minä en voi uskoa, ettei
olisi!" huudahti Julia. "Rumaako vain, ja tukalaa kaikkialla? Mutta
sanoittehan itse, että siellä on ainakin aurinkoa! Ja minä uskon, että
olisi säveleitä, tanssia, jossakin! Kun minä hetkenkin sellaista
ajattelen... elämää... jotakin muuta..."
Tistelberg sääli tuota naista, sellaisella epätoivolla lausui Julia
Oljemark nämä sanansa. Tistelbergiltä itseltään oli pian haihtunut
kaikki utuinen uneksiminen vieraiden olojen onnesta ja joistakin
merkillisistä seikkailuista vierailla mailla: väkevämpää hän tahtoi,
vakavampaa ja totisempaa kuin unet. Ja kuitenkin oli häneen tuolta
matkalta jäänyt jotakin, jota hän ryhtyi todella kaipaamaan tänä
syksyisenä iltana, aution ja pimeän meren rannalla, nukkuvan ja
hiljaisen pohjolan kaupungin vieressä. Oli jäänyt se auringonpaiste, —
pelkkä aineellinen aurinko, sellaisenaan. Ja siitä haaveillen alkoi hän
nyt kuvata aurinkoista Välimerta, eteläistä merta ja aurinkoa sillä
merellä. Laajasti hän kuvaili, yksityiskohdittain, sen meren lempeän
värin, ei sen inhottavia myrskyjä; kuvaili vaahtojen vyöt, korkeain
rantojen autereet. Ja sitten kertoi Isidor Tistelberg, omituisesti
kuvailemaan syttyen, Venetsiasta, jossa hän oli ollut yhden yön. Siellä
soudettiin naisia gondoleissa. — Niin, Tistelbergin mielessä eli ihana,
veikeä nainen, joka salli rakastaa itseään. Tistelbergin kuvaus sai
väriä ja vauhtia: helmeilevät vaahtovyöt kuohuivat ja sohisivat Adrian
meren hietikoilla, sellaisen meren, jonka sinisyyttä meidän on mahdoton
uneksiakaan todeksi, niin ihmeellinen, autuaallinen on se väri. Muutakin
Tistelberg sitten kuvaili, mutta pelkästään luontoa, joka oli hänelle
rakas, kaunista luontoa, ei synkkää ja vainoavalta tuntuvaa; eikä
ihmisiä, kärsiviä ja heikkoja.
Julia kuunteli sanattomana, vain välistä huudahtaen epämääräisestä
ihastelusta. Aallonroiskeesta olivat he väistyneet pois, Tistelbergin
mukana Julia Oljemark, ja kiersivät nyt uutta tietä takaisin kaupunkiin,
huomaamatta kulkuaan, kunnes olivat sen kadun kohdalla, josta Julia
tavallisesti erosi kotiinsa. Julia olisi tahtonut Tistelbergiä vieläkin
kertomaan. Hän piteli hyvästeltäessä Tistelbergin kättä kauan kädessään;
mutta raatihuoneen tornikello löi jo myöhäistä, hiljaa ja ikäänkuin
torkkuen, Julialle tuli hoppu kotiin: tuskin ennätti hän nyt
Tistelbergiä hyvästellä.
Tistelberg näki kotiin kävellessään ja kotonaan Julia Oljemarkin, tuon
syntisen naisen, yhä siellä laiturilla; pystynä, myrskyn huiskeessa,
solakkana, sirona, ponnistelemassa tuulta vasten, ja näki hänet
jonkinlaisessa huvipurressa, huulillaan luvattomat suutelot.
Tosiseikkailuako?
28
Julia oli myöhästynyt kävelyllä. Ovea tuli avaamaan hänen miehensä, eikä
sisäkkö. Tohtorin luonnostaan ja rasittumisesta ryppyinen otsa, sillä
hän teki kovasti työtä, oli tavallista synkemmissä rypyissä, ja hänen
silmänsä, jotka eivät yleensäkään katselleet ketään silmiin, eivät usein
Juliaakaan, saati sitten vieraita ihmisiä: ainoastaan silloin, kun
tohtori puhui tyttärestään Mairesta, hänen katseensa kirkastui ja
ilahtui, — tohtorin silmät vilkuivat nyt sinne ja tänne, ärtyisinä,
ikäänkuin epäluuloisina. Hän sanoi, nopeasti ja hätiköivästi, ikäänkuin
hänellä olisi ollut jonnekin kiire:
"No, tulithan — viimeinkin." Ja lisäsi heti:
"Ella on lähtenyt kaupungille sillaikaa kun olit poissa, karannut: se on
selvä, jonnekin työväen kokouksiin. Nyt se ruljanssi vasta alkaa, usko
minua, tuo työväen kiihtyminen. Vai annoitko sinä hänelle luvan mennä?"
Ella oli sisäkkö.
Julia ei heti keksinyt miten vastata. Hän oli antanut Ellalle luvan,
mutta vasta sitten kun hän itse olisi palannut kävelyltä, koska tiesi,
että Severi tahtoi ja tarvitsi aina kotona palvelusta, joko sisäkön tai
vaimonsa, mieluimmin vaimonsa. Eikä Ella ollut sanonut, minne aikoikaan,
johonkin palvelijattarien kokoukseenko vai vähän kävelemään; Juliasta
olisi ollut epähienoa kysellä sitä tytöltä. Ja paraniko palkollisten ja
työläisten into kokoutua vaatimaan itselleen yhä uusia etuja
vartioimalla heitä?
Nyt oli Severi omituisen, harvinaisen hermostunut.
Severin sanat Julia aavisti vain jonkinlaiseksi tekosyyksi, pahanilman
enteeksi; hänen täytyisi nyt pitää varansa. Riisuessaan hattuaan pisti
Julia hattuneulan suuhunsa, eikä tohtori sitten malttanutkaan odottaa
vastausta kysymykseensä, vaan sanoi kiireesti, katsellen alaspäin
niinkuin suuttuessaan tavallisesti:
"Ja minä kävin itse ruokasalissa ja keittiössä: tarvitsin kuumaa vettä
sublimaattiin, ja sain sen keittää! Ella on jättänyt muruja ruokasalin
pöydälle, kahvileivosten muruja; se ei ole paikallaan..."
"No", alkoi Julia säyseästi, riisuen päällystakkiaan, "eikös Martta
sitten ollut kotona?"
"Kyllä", vastasi tohtori, "mutta se ei ole hänen asiansa! Martan tehtävä
ei ole kantaa sisään ruokia, ei mitään keitoksia, vaan Ellan. Sinun
tehtäväsi on ohjata Ellaa. Ja sinun tehtäväsi katsoa, että ruokasalissa
on kaikki järjestyksessä; se on minun toivomukseni..."
Mentiin ruokasaliin, Julia edellä, tohtori perässä. Julia katseli
ruokapöytää, ja myönsi, tekeytyen ihmetteleväksi, kuinka Ella tosiaan
oli laiminlyönyt harjata kahvivehkeet korjattuaan muruset pöydältä pois.
Julia meni ja otti astiakaapin vierestä seinältä harjan ja muruslapion,
rauhallisesti liikkuen ja tyynesti; puoliso oli ärtynyt ja käveli
epäröiden sinne ja tänne kuin jotakin etsien: tähystellen ympärilleen
nurkasta toiseen.
"Keittiössä oven luona on repaleinen säkki", sanoi hän yhtäkkiä. "En
minä vain viitsinyt siihen koskea. Kysyin Martalta, mikä se oli, ja hän
sanoi, että se oli tilanomistaja Kuttingin säkki, se, jolla tuotiin
perunoita viikko sitten. Vielä palauttamatta, — tilanomistaja Kuttingin
säkki. Se sinun täytyy tietysti palauttaa..."
Severi Oljemark oli pysähtynyt pöydän ääreen ja painoi sen reunaan
nopeasti ja merkitsevästi kämmenensä. "Ai, — minä olen aivan sen
unohtanut!" huudahti Julia. "Unohtanut!" toisti tohtori hymähtäen.
"Mutta eihän unohtaa saa! Minä en unohda omia tehtäviäni. Suoritan mitä
on tehtävä! Sinä pidät hauskaa, no en sillä suinkaan sitä tarkoita,
ettet saisi pitää. Mutta minun ei ole hauskaa itse keitellä vettä
liuoksiini. Sehän on toisten asia. Niin, se säkki: melkein viikon
keittiön sopessa. Ja etkö joskus saa huomautetuksi, että Martta korjaa
hameensa keittiön eteisen seinältä palvelijattarien kamariin? Olen jo
sitä katsellut, nyt sen näin! Ja sinä: kirjahyllyäni ei ole tomutettu
pitkään aikaan; kun otan teoksiani, täytyy minun aina kohta pestä
käteni..."
Tohtori esitti siinä paljonkin Julian laiminlyöntejä: milloin mistäkin
huoneesta puuttui jotakin, milloin taas Severi Oljemarkin omasta
vaatetuksesta, ja kukkasistakin oli sanottava, kukkasista, joiden
vaalinta oli Julian vahvin puoli ja jotka nyt loistivat ikkunoilla,
tosin kukattomina näin myöhäissyksyllä, mutta lehdiltään kiiltävinä,
alinomaa puhdistettuina. Julia kuunteli hiljaa; sydämessä alkoi
kuitenkin pakottaa ja kuohua; kuohunta täytyi masentaa. Severi oli
sanonut, että jokin palmuista, joita varten hän, tohtori, oli hommannut
vasituisesti kemiallista voimistusainetta, oli kuivetuttanut lehtiään,
latvasta. Julian oli mentävä tuota palmua katsomaan. Kun Julia avasi
salin oven ja painoi sen kiinnemmäksi, ikäänkuin antaakseen oven jäädä
ennalleen, ettei vain nyt kiihottaisi Severiä, sillä niin hermostuneelta
Severi tuntui, kolahti ovi. Severi Oljemark huudahti jotakin Julian
takaa ruokasalista. Ja tuli nopeasti hänen perästään, vetäisten oven
auki:
"Miksi sinä suljet oven?" kysyi hän rajusti.
Tämäpä omituista: kuinka Severi nyt noin? Harvoin hän tällä tavalla...
"Kuuntele paremmin minua!" huudahti Severi.
Julia pysähtyi salin kynnyksen eteen: "Mutta minähän kuuntelen! Ja ovi
— se kolahti kiinni".
Julian sydän kuohui niin ettei hän enää oikein jaksanut sitä hillitä;
hänen kasvonsa kalpenivat: "Maltahan nyt, tarkastan palmun, ehkä sille
raukalle on sattunut jotakin pahaa. — Ja sitten on hommattava
illallista."
"Pahaa — vai pahaa!" huudahti tohtori Oljemark. "Pidät huolta, hyvä se!
Kunhan muistaisit muutkin tehtäväsi!"
"Minä muistan ne!" vastasi Julia ylpeästi. Harvoin hän antoi itselleen
valtaa, nyt ei jaksanut hillitä kapinointiaan.
Tohtori jatkoi syyttelyitään: vikoja taloudenhoidossa ja talossa oli
paljon, ja niihin oli Julia syyllinen. Nopeasti tohtori ne luetteli.
Juliaa itketti ja kuohutti.
"Ei saa olla lapsellinen, itkeä!" varoitti tohtori. "Sinun täytyy
kuunnella."
"Voi kuinka sinä nyt!"
"Nyt taasko? Itsehän sinä aloitit! Kuka nakkelee ovea, niinkuin joku
palvelustyttö. Kuka... kuka..."
Julia oli nyt avannut salin ja ruokasalin välioven, koska Severi niin
tahtoi. Kävelylle lähtiessään oli hän pannut sen kiinni: oli illemmällä
lämmittänyt ruokasalin, tavallisen oleskeluhuoneensa, josta oli helppoa
pitää palvelijoitakin silmällä, — ja Juliahan piti kovasti lämpimästä.
Severi tuli hänen perässään ruokasaliin:
"Lyödä ovia: sellainen tapa täytyy jättää pois..."
Miksi oli Severi niin ärtynyt?
Julia heitti pöytäliinan jonka oli juuri saanut otetuksi kaapista,
pöydälle. Hän miltei itki.
"Ahaa", sanoi tohtori. "Sinä siis taas... Hyvä! Minä, minä... Minä en
tahdo tänään illallista. En sinun kanssasi. Syön yksinäni, omassa
huoneessani. Minä, minä en tahdo istua samassa pöydässä — sellaisen
seurassa! Ohhoh, kuinka kauan me olemmekaan olleet avioliitossa, etkä
sinä ole oppinut mitään! Et kerrassaan mitään. Näetkös nyt: et osaa olla
napisematta, kuten tapasi on. Yleensäkin napiset: milloin kiihdyt
puhumaan, että jokin pappi täällä on muka teeskentelijä, milloin
tuskittelet, että muut rouvat muka juoruavat sitä ja tätä tai ovat
sellaisia tai sellaisia. Ja nyt itse: katso nyt itseäsi!"
"Lopeta nyt, Severi."
"Minäkö, minun asiani ei ole lopettaa! Minä puhun sinulle, mitä tahdon.
— Niin, kymmeneen vuoteen et ole oppinut mitään, et hillitsemään
itseäsi. Onko se nyt: heitellä pöytäliinaa kuin..."
Tohtori ei lopettanut toraansa. Pitkään aikaan ei ollut sattunut
tällaista kotikohtausta; mutta sattuihan niitä joskus aikoinaan. Julia
ei ennättänyt ajatella, mistä se nyt johtui. Kauan puhui Severi Oljemark
yhtä ja samaa, kylmin ja katkerin mielin. Jos Julia äännähti, niin hän
vimmastui: ei sietänyt pienintäkään vastustamista. Julia istahti
ikkunapöydän ääreen ja itki. Tohtori sanoi:
"Hyst, että sinä viitsit noin kovaa. Martta kuulee! Ei saa ilmaista
kenellekään syrjäiselle asioita, jotka ovat meidän yhteisiämme! Ei saa!"
Tohtori kuiskasi näin, mutta kuiskaus oli miltei huutoa, ja lopulta löi
hän pöytään kapealla kädellään, tuijottaen Juliaan, koettaen katsoa
suoraan hänen silmiinsä; kapealla ja punaisen vivahteisella kädellään
hän takoi niin että pöytä kumahti. "Sitä ei saa tapahtua!"
Tohtori jatkoi, että Julia oli kehittymätön, heikosti opetettu nainen,
tuskin tyttökoulua käynyt. Oljemarkien suku oli ainakin sivistyneempää.
Ja viimein yltyi Severi Oljemark sanomaan, aiheettomasti, muuten vain,
katkerana, että talo, kaikki omaisuus oli hänen, vastuunalaisuuskin
samoin tässä talossa.
Tällaisia uhkaukselta kuuluvia sanoja ei Severi ollut sanonut
vuosikausiin. Mistä ne nyt johtuivat?
"Hm — missä olet ollut?" tuli Severin suusta viimein, kun hän oli kauan
kävellyt synkkänä sinne ja tänne. "Kai sellaisilla kävelyillä kuin
ennenkin: entisellä tarkoitan sitä aikaa, jolloin hän nujertui
keuhkotautiinsa."
"Se ei ole totta, että tässä mitään olisi!" huudahti Julia, yhtäkkiä
ymmärtäen ja loukkaantuneena. Salassa hän hiukan epäröi, mutta eihän
tässä mitä voinut olla; sen hän tiesi: ei ollut! Epäröinnin mukana
kasvoi hänen tahtonsa kieltää; hän toisti äskeistä kovemmin, saaden
omasta vakuutuksestaan helpotusta:
"Se ei ole totta!"
"No, — olkoon!" sanoi tohtori Oljemark. "Sitä en tahdo kuulla, en
sellaisista mitään. Mutta joko sinä nyt hommaat pöytään illallisen,
tai... Etkö ymmärrä, että sinä täten häiritset minun työtäni, teet
minut hermostuneeksi..."
Julia meni keittiöön. Vaiteliaan ja vanhahtavan Martan kanssa hän kattoi
pöydän kiireesti. Tohtori odotti sohvassa, lukien sanomalehtiä, jotka
olivat tulleet iltapostissa, lukien ja ymmärtämättä, mitä luki.
Ajattelematta mitään — vain synkkänä.
Sitten aterioitiin ääneti. Tohtori tavallisen nopeasti; pian hän odotti,
että Juliakin lopettaisi ja voitaisiin nousta pöydästä. Julialle ei
ruoka maistunut: armosta annettua ruokaa se oli. Ja nopeasti noustiin.
Tohtori pani kätensä ristiin tuolinsa selustalle, vanhan tavan mukaan,
ja kiiruhti sitten omaan huoneeseensa.
Sisäkkö oli sillä välin palannut kotiin, mutta Julia järjesti itse
tohtorin vuoteen, sillä ehkä olisi Ella viivyttänyt Severin levolle
pääsemistä, tai hän itse, Julia olisi saattanut sitä viivyttää, jos
olisi kenties jotenkin johtunut nuhtelemaan Ellaa. Sillaikaa kun Julia
järjesteli kamarissa, istui Severi sanattomana kirjoituspöytänsä
ääressä, synkeänä, kaareva otsa käden varassa. Lyhyesti vastasi hän
vaimonsa hyvänyöntoivotukseen, kehotti sulkemaan oven, ja jäi sitten
yksinäisyyteensä.
Tohtoria hieman harmitti, että hän oli tullut maininneeksi Julialle
jotakin noista kävelyretkistä, kiertelyistä Tistelbergin kanssa: oli
siten antanut itsestään sellaisen kuvan kuin olisi ollut mustasukkainen
tai luullut vaimostaan ja Tistelbergistä jotakin. Kävelkööt. Niin saa
Julia ajanvietettä: joskus hän valittaakin muka sitä, ettei hänellä ole
enää mitään, millä aikansa kuluttaisi. Mairekin hänellä pitäisi olla.
Mustasukkainen? Mistä?
Severi Oljemark myöntää itselleen, että aikoinaan oli hän kyllä ollut
tavallaan mustasukkainen, silloin, kun se keuhkotautinen opettaja täällä
oleskeli ja eli. Mutta sehän kuoli pian. Ja Julia on sen jälkeen
vanhentunut. Ja mikä on nyt tämä Tistelberg? Tyhjätasku, vetelehtijäkin.
Opettaja olisi saattanut olla vaarallisempi: oli suorittanut loistavat
tutkintonsa, hankkinut itselleen toimen... Mutta tauti hänestä selvän
teki.
Ei, mustasukkainen hän ei ollut. Kujeksikoon Julia, jos tahtoo. Mutta
olkoon kotona varsinkin silloin, kun häntä ehdottomasti tarvitaan. Hän
on tottunut Juliaan. Paljon ei hän yleensä vaimonsa kanssa puhu, hänellä
ei ole aikaa sellaiseen, eikä haluakaan lörpötellä turhia: mitä Julia
ymmärtää hänen asioistaan? Hänellä on praktiikkansa, ja nyt tuo
tieteellinen tilastotutkimus, ja tulossa useitakin uusia tutkimuksia,
joista ei Julialle maksa vaivaa puhua. Mutta vaikka hän oleksiikin
enimmät aikansa yleensä omassa kamarissaan, tieteellistä työtään
miettien, niin tuntuu hyvältä, että Julia on talossa, jossakin siellä.
Työpöydän ääressä tarvitsee milloin lasin vettä, milloin esille sen tai
sen kirjan hyllyltä, milloin mitäkin. Julia on nopea tulemaan, näppärä
antamaan. — Ja kun väsynyt mies on viimein asettunut vuoteeseen,
peittää Julia huopaisella hänen jalkansa, vie hänen pukunsa
tarkastettavaksi ja sammuttaa hänen huoneestaan sähkön. Niin on
mukavampi.
Joskus hän pakinoi kumminkin Julian kanssa ruokasalissa tai salissa.
Juttelee siitä, mikä on lähimpänä hänen sydäntään: Mairesta,
ainokaisestaan. Puhuu yksin: Julialla ei ole siihen mitään sanottavaa,
tuskin hän tytöstä välittäneekään? Sama se hänelle, millainen Mairesta
tulee; laiminlöi hänen kasvatuksensakin kotona. Mairesta oli tullut
hulttio.
Mutta sellainen oli Julia. Kerran hän rakasti toista miestäkin, ja
toisen vaimon puolisoa, kuten hän itse sen silloin tunnusti. Miksi
tulikin sellaista tunnustamaan? Mitä se Oljemarkia liikutti? Miksi tuli
turmelemaan hänen rauhaansa?
Nykyäänkin sanoo Julia aina, milloin lähtee insinööri Tistelbergin
kanssa, niinkuin ei tohtorista olisi yhdentekevää, käveli hän tuon
nuorukaisen seurassa tai ei! Tistelberg, — ja Oljemark, hän, tällaisen
kodin ja suuren rahallisenkin omaisuuden omistaja: mikä vertailu!
Mitäpä olisi Severin puhelu Julian kanssa muuta kuin yksinpuhelua?
Julian sanoja ei hän kuuntele, tai jos kuuntelee, naurahtelee niille:
Julia puhuu aina yhtä ja samaa, puhuu ja aprikoi yhteiskunnallisia
mullistuksia, niinkuin mikäkin vallankumoussankari, hyväksyy haihatellen
kaikenmoista rohkeaa ja hassua, sellaista, jota maailmassa ei tule
tapahtumaan. Maattomille pitäisi nykyään Julian mielestä antaa maata,
torppareille ja mäkitupalaisille! Papisto pitäisi reformeerata, ja jos
jotakin sellaista fantiseeraa. Ja valittaa seikkoja, joita hän sanoo
kaupungin juoruiksi; jos joku vain kertoo sen tai sen rouvan leningeistä
taikka mainitsee, mitä ruokia ja juomia niillä ja niillä kutsuilla oli
ollut, niin ei ole se Juliasta mieleen: ei saisi hiiskahtaakaan.
Kannattaapa niistä suuttua: onhan uutisista pakiseminen toki ainoa
vaihtelu työlle uhratussa elämässä! Siksi ei tohtori Juliaa
kuuntelekaan, vaan puhuu itse mitä haluaa. Ja jos Julia kovin innostuu,
taputtaa hän vaimoaan leikillisesti ja rauhoittavasti kädelle, sanoo:
"No, no, älä sinä, Julia, viitsi!"
Ja muista kuin pienistä asioista ei tohtori tahdo jutella: ei
politiikasta, kirjallisuudesta ja sellaisesta. Hän ei ihmisistä tosiaan
välitä, juuri hän voi olla heistä välittämättä. Rakastaako heitä?
Enemmän kuin puolikymmentä vekseliä on tohtori saanut maksaa toisten
puolesta, ja kolme takausta, joista yksi oli kuuden tuhannen. Ja lisäksi
hän uhrasi varojaan turhaan siihen sanomalehtihommaan. Riittää jo hänen
osaltaan! Nykyään ottaa hän joka pennin sairailtaankin. Köyhiä hän ei
rupea hoitamaan, sillä hyvä; tiedustelee heti, kun tulevat lääkäriin,
onko heillä varoja. Aivan varattomille vaatii hän kunnan avustuksen,
sillä hyvä, se riittäköön. Mutta sellaisille omistaville, joilla olisi
tilaisuus maksaa, mutta jotka eivät tahdo, lähettää hän pian karhuamisen
lääkäriliiton lomakkeella, ja panee uloshakuun, ellei se auta, sillä
hyvä: ihmisen on täytettävä maailmassa velvollisuutensa. Ja hän itse
täyttää: tekee aina työtä, eikä tuhlaa mihinkään. Mutta katkera hän
kuitenkin on.
Katkera nyt vaimolleen: viipyä sillä tavalla kaupungilla. Ja monena
iltana yhtä mittaa. Laiminlyödä velvollisuutensa! Kävelköön kenen kanssa
kävelee, sitä ei hän tahdo ajatella! Mutta olkoon kotona silloin, kun
tarvitaan, ja silloinkin, kun hänen seurassaan halutaan jutella. Ja
oppikoon sävyisämmäksi! Nytkin heitteli pöytäliinaa, ellei kenties
lyönytkään ovea tahallaan kiinni. Sopimatonta käytöstä.
Itkeköön nyt Julia huoneessaan, tohtori ei siitä välitä. Eikä kukaan
sitä näekään, kun on yö.
— Minä asetun rauhassa levolle, ajattelee tohtori. Sähkölamppu on minun
nyt sammutettava itse: se on epämukavaa. Oli sekin monttööri, asetti
sähkönappulan kauas ovenpieleen eikä sängyn päähän! Mutta Juliapa se
juuri sanoi monttöörille, että näinkin kelpaisi. Julia on muka
vaatimaton; mutta sitä hän ei osaa ajatella, että tohtori saattaa
vilustua yöllä kylmälle permannolle astuessaan: onhan mattojen välissä
rakoja. Ja siihen paikkaan se hermostuttava nappula jäi, vaikka siitäkin
on Julialle sanottu.
29
Kerran Julia saattoi Tistelbergin vielä suuremman pelonsekaisen
järkytyksen valtaan kuin se uni, jonka Tistelberg oli Juliasta nähnyt.
He kävelivät silloin neiti Flotmanin kanssa.
Julia oli tutustuttanut Tistelbergin Hildur Flotmaniin: vienyt hänet
katsomaan eräitä kuistinpiirustuksia, joita arkkitehti laati tohtori
Oljemarkin huvilaa varten.
Täytyihän Julian saada seurustella Tistelbergin kanssa. Nyt tuntui
Severi alkavan hermostua, ärtyä siitäkin, vaikkei siinä ollut mitään
pahaa oikeastaan. Tosin Julia jotakin kammoi, ja niinpä oli hyvä
keksintö, että hän sai Hildurista, jonka tuttavaksi oli Isidorin
hommannut, kolmannen henkilön kävelyretkille: ikäänkuin todistajaksi,
joka voi vastata, että nuo kävelyt olivat tuollaista tavallista
ajanvietettä ja joka teki ne ikäänkuin taatummiksi, turvallisemmiksi.
Neiti Flotman asui itse rakentamassaan talossa, mutta vuokralla. Talo
oli kivimuuri, tavallaan kolmikerroksinen; se oli hohtavan valkeaksi
rapattu, galvanisoidulla peltikatolla varustettu; ikkunat leveät;
katunurkkauksessa torni, jonka seinät Flotman oli halkonut ylhäältä alas
asti viirumaisilla aukoilla, torni-ikkunoilla. Koko rakennuksen seiniin
oli kiinnitetty koristeita: alas mukulakiviä, ja ylemmäksi sinne tänne
vihreitä kaakeliruutuja. Kaupunkilaiset ylpeilivät tällä modernilla
kivimuurillaan, ja hieman neiti Flotmanillakin, jonka suorasukaisesta
vanhanpiian elämästä olivat kuitenkin hieman närkästyneet.
Neiti Flotman, kukoistava ja komea, mutta tosiaan tarvittaessa nenäkäs,
keitti itse kahvinsa ja ruokansa, taiteellisen työskentelynsä lomassa.
Kahvi oli hyvin väkevää, ja neidin puheet ihmisistä, varsinkin miehistä,
peittelemättömiä, jopa hyökkääviä; hyökkäysten aiheita arkkitehti
etsikin, ja nauroi ilkkuvasti kun niitä löysi.