hänellekin hyvä tuttu, oli ollut täällä kaksi vuotta, antausi helposti
puheisiin miltei kaikkien ihmisten kanssa ja tuli heidän ystävikseen,
jos he olivat ihanteellisia. Julia piti toimittaja Idellistä. Idell
pysähtyi ihmisten kanssa pakinoimaan kaikkialla: pankeissa vekseleitä
hoitaessaan, postikonttorissa, kadunkulmissa, aina pitkäksi aikaa, niin
pitkäksi, että hänen rouvansa, joka lähti hänen mukaansa välistä
kävelylle, saattoi syyllä valittaa ja uhkailla, ettei enää vasta lähtisi
odottelemaan joka paikkaan takertuvaa miestään. Toimittaja puolusti
itseään rouvalleen sillä, että hänen oli keskusteltava tärkeistä
asioista: milloin oli joku tiedustellut häneltä sitä tai tätä
poliittista asiaa, milloin joku toinen kaupungin laajenemisen
mahdollisuuksia, joku taas ruokatarpeiden ja varsinkin kalan
kallistumisen syitä ja miksi miinoja tänne lahden edustalle oli
heitetty. Ja usein oli toimittajalla itselläänkin painavia asioita
kohtaamilleen ihmisille. — Niinpä nyt rouva Oljemarkillekin: hän tahtoi
puhua tohtorinnalle, jonka aavisti ja uskoi hyväksi ihmiseksi, Ester
Sutelinista eli Sutelasta. Tiesihän tohtorinna asian? Rolf Idell kertoi
hiljaa:
"Kaupungilla puhutaan, että jotkut tunnottomat herrat, juopotteleva
postimestari Mölsä ja erikoinen ryyppykuningas Blöcker, olisivat
pahoinpidelleet tyttöstä. Ja jotkut muutkin, — juorutaan. Tämä on
tietysti meidänvälinen salaisuus, tohtorinna! Tyttö parka, jos niin on
asia! Minä olen käynyt hänen kotonaan, erään toisen asian yhteydessä:
kun tytön veli tahtoi välttämättä sotaan, tapattamaan itsensä. En voinut
asialle mitään, sillä poika, ajatelkaas, karkasi kuitenkin! —Mutta
tytön olen nähnyt. Hän on kyllä heikosti kasvatettu, mutta älykäs tyttö.
Sääli, jos hänet annettaisiin turmella. Mahdotonta on, että hän vielä
olisi turmeltunut, niin terveeltä ja näppärältä hän minusta vaikutti.
Mutta tämän kaupungin juopot herrat, etenkin tuo möhömahainen Blöcker,
turmelisivat kai tosiaan hänet. Nyt minulla on tällainen ehdotus: ettekö
te, tohtorinna Oljemark, jolla ei ole lapsia ainakaan kotona, ottaisi
tuota tyttöä luoksenne?"
Rouva Oljemark hämmästyi Rolf Idellin esitystä, niin luonnollisiin
ihmisyydentunteihin vetoava kuin se olikin. Hämmästyi, ja joutui siitä
hetkeksi neuvottomaan huoleen: hänen mielestään olisi tyttöä todella
ollut suojeltava, jos nyt suojelu auttaisi. Mutta Severi: hänkö sallisi
vierasta lasta kotiinsa, — ketään vierasta ihmistä, saati sitten
tuollaista pahantapaista kuin Esteriä!
Julia Oljemark esitti Rolf Idellille tämän esteensä, ja Idell nurkui
sitä puolestaan sanoen:
"Niin, ikävä seikka, ellei Severi sellaiseen suostu. Pitäisihän heikkoa
ja uhattua auttaa. Minä kyllä ottaisin tytön mielelläni meille, mutta
hänestä olisi haittaa vaimolleni: vaimoni tarvitsee rauhansa. Mutta
jotakin voisitte kuitenkin tehdä tytön hyväksi, rouva Oljemark: käydä
Sutelineilla, koettaa varoittaa lapsiparkaa. Hän on kyllä älykäs ja
oppii varmasti."
Tohtorinna naurahti sielussaan sille, että Rolf Idell kyllä huomasi
itsellään olevan pätevän esteen, joka kielsi häntä ottamasta Esteriä
luokseen, mutta ei oikein käsittänyt toisten esteitä: tarjosi Esteriä
toisille. Hyvä oli Rolfin tarkoitus kylläkin, mutta... Julia Oljemark
piti Idellistä senkin tähden, että hän aina niin harrasti hyvää. Ihaili
häntä kuin onnellista, jollainen ei itse ole.
Julia Oljemark ei hennonut kyllin selvästi sanoa toimittajalle, että
kukaties tuo pikku tyttö sittenkin saattoi, surkeaa kyllä, myöskin itse
olla syypää noihin inhottaviin juoruihin. — Syypääkö? Mitä ihmisraukka
itselleen voi, jos hän on sellainen, miksi luonto on hänet luonut? —
Neuvoen saattaisi kumminkin häntä ohjata löytämään helpommin oman
paremman itsensä, jos hänellä se parempi oli. Julia lupasi käydä pikku
Esteriä katsomassa.
Ja hän piti sanansa: lupaus on aina lupaus. Jollakin tekosyyllä keksi
hän mennä Sutelinin kauppaan... ostamaan juustoa. Tuon likaisen juuston
syötti hän sitten kotona juoksukoirille, joita hän suosi ja joita usein
tuli Oljemarkin pihalle, häneltä makupaloja tahtomaan. Esterin Julia
tapasikin kotona, puodissa yksinään. Julia istahti, muka väsyneenä,
Sutelinin keittiön tuolille, puhutteli Esteriä ja koetti saada hänestä
selvää; alkoi hänen koristeistaan, tutki hänen luonnettaan, oli
huomaavinaan hänet pilalle menneeksi, ja varoitti häntä kautta rantain;
mutta sai siitä hyvästä takaisin sellaisia julkeita nenänheittoja, että
pudisti päätänsä Idellin kauniille uskolle ihmisten luonteen
viattomuudesta. Tai oikeastaanhan Idellkin uskoi vain kansan luonnetta
viattomaksi: olivathan hänestä sellaiset kuin Mölsät, Keretit ja
Blöckerit lurjuksia, jopa ainoastaan he. Samaa iloista, onnellista
ihanteellisuutta kuin — Tistelbergin. Julia Oljemark ei tietänyt,
nauraako heille, Idellille ja Tistelbergille, vai itkeäkö sellaista
kohtaloa kuin tämän Esterin, joka oli varmaankin oleva huono.
Ja — oliko hänen oma kohtalonsa oikeastaan paljon parempi? Tai hän itse
parempi tuota Esteriä? Itsensä myynyt, tajuttomasti, aavistamatta...
Ja elä entiseen tapaan, kuolemaan asti ilman sielun nousua, kirkkautta,
uhria jonkin sellaisen puolesta, jolle sydän vaati antamaan kaiken
todella puhtaasti!
Kyllähän pikku Esterin luona olisi käytävä vielä uudestaan. Nyt oli
käynti keskeytynyt, kun Sutelin ja hänen rouvansa olivat tulleet sisään.
Ainoastaan jotakin varoittavaa oli Julia ehtinyt rouvalle vihjaista,
niin rouva alkoi huutaa, melkein ajoi hänet ulos! Parhaiksi hänelle
itselleen! Sellaisia ovat ihmisraukat!
Julia olisi halunnut kertoa näistäkin huomioistaan Tistelbergille. Ja
viimein Tistelberg ilmestyikin jälleen taloon. Julia oli iloinen. Ja —
Tistelberg oli hiljainen, nöyrä, ikäänkuin totteleva. Jotakin
hätääntyneenkin näköistä hänessä oli.
Kun Julia ruokasalissa kahvipöydässä — he joivat kahvia kahden kesken,
tohtorilla oli jokin kiireellinen hoidettava, — kertoi käynnistään
puutarhuri Sutelinilla, ei Tistelberg kovin ryhtynyt vastustelemaan,
vaikka ilmaisikin lyhyesti, rahvaanihailunsa mukaisesti, että hänestä
oli epäkohteliasta ja säädytöntä tunkeutua siten toisten kotiin:
sekautua noin häikäilemättä kansan asioihin. Kansan, tietysti kansan,
ajatteli Julia; kansa oli luonnollisestikin Tistelbergille nytkin muuta
kuin ihmiset yleensä.
Julia hymyili sille Tistelbergin ajatukselle, mutta ei nyt sitä ruvennut
vastustamaan: puhui sitten muista asioista.
Tistelberg katseli yhä omituisesti Juliaa kasvoihin, jäykästi ja
pitkään, ja värähti silloin tällöin. Ja hän tuskin puhui, kuunteli vain,
tarkkaan ja ikäänkuin oppia ottaen. Edellisellä kävelyretkellä
pilkahdellut kalsea ynseys oli kadonnut.
Kun he sitten lähtivät ulos kadulle, purkautui Julia Oljemarkin kipeä,
tuskallinen kaipuu saada puhua itsestään, puhua edes jollekulle, kenelle
tahansa, kuka vain olisi sellainen, että kuuntelisi osanotolla. Ja
Tistelberg oli nyt sellainen. Julia alkoi puhua, hapuillen, kiireesti,
katkonaisesti. Ensin hän pyyteli anteeksi Tistelbergiltä, soimasi
katkerasti itseään siitä, että tahtoi puhua kotioloistaan, paljastaa
asioita, joita tuli kätkeä kotoisen pyhyyden varjoon. Mutta hän puhui:
hän ei jaksanut sulkea kaikkea itseensä.
He tulivat kaupungin ulkopuolelle, pakkasten kelmentämille vainioille.
Siellä oli Julia kuin vapaudessa, poissa kotoaan. Julia puhui
yksitoikkoisesta elämästään, kauan, kaikenlaisilla esimerkeillä. Ja
lopulta, anteeksi pyytäen, miehestään. Olihan mies ahkera, rehellinen,
uskollinen, kunniallinen. Mutta... Julia keskeytti: "Mitä olen tehnyt?
Minä olen halpa, inhottava, petturi!..." Hän oli kauan hiljaa, puri
huuliaan. Ja sittenkin hän jatkoi, kun Tistelberg kyseli hiljaa ja
varovasti. Niin, Julian täytyi valittaa, että Severi oli onneton:
kehityksessään pysähtynyt, vääntynyt kieroksi, sukunsa taipumusten ja
oman taipumuksensa mukaan. — Julia puhui paljon asioita, usein
keskeyttäen, koettaen purra huulensa yhteen, mutta jatkaen sitten
jälleen, katkonaisesti, kivulla. Severin tarina selvisi hiljaa
kummastuneelle Tistelbergille.
Selvisi sellaisena kuin Julia Oljemark sen hänelle kertoi.
Ja lopuksi kuohahti Julia Oljemark: se, että hänen oli täytynyt
Mairestakin erota, kun ei tietysti kyennyt kasvattamaan häntä niinkuin
maailma tahtoi, — kaikkea osaavaksi, järkeväksi, tietoisesti ovelaksi,
— se, että Mairekin oli häneltä ikäänkuin kiusalla ryöstetty, se oli
menetys, johon hän ei löytäisi lohdutusta ja jota hänen oli sietämätöntä
antaa anteeksi; hän tunsi, että lapsi alkaisi täten erota hänestä
ainaiseksi.
Tistelberg kuunteli sanattomana, hämmästyen ja yhä enemmän järkyttyen.
Tällainen siis Julia Oljemark oli, tuo, joka hymyili välistä kuin hän
olisi ollut pelkkää iloa ja kujeilua! Tällainen, kituva, itsensä
orjuutetuksi tunteva.
Yhtäkkiä Tistelberg muisti jälleen unensa: ruumiin paareilla. Se ruumis
oli ollut tämä Julia Oljemark. Oliko Julia tosiaan elävä, kituva ruumis?
Ja rouva Oljemark oli uskonut salaisuutensa hänelle.
Miksi hän teki sen?
Pelolla ajatteli Tistelberg, miksi hän teki sen, ja oli luottamuksesta
onnellinen.
Sellaista luottamusta ei hän pettäisi!
Julia näytti virkistyneen kävelystä, myöhäissyksyn ilmasta ja oudoista
tunnustuksistaan. Ripeästi hän asteli lopulta, ja hänen poskissaan
loisti tuore kylmän ilman hehku. He kiersivät jonkin ennen kulkemansa
taipaleen, katsomatta ympärilleen, ja palasivat kaupunkiin. Tistelberg
erosi Juliasta pääkadulla, hiljaisena, entistä hiljaisempana, ikäänkuin
äskeistä nöyrempänä.
Ja sitten hän jättäysi työttömäksi. Olisi kyllä ollut työtä. Turhaan
viittaili Onni Tarkkanen hänelle, leikillisesti, että hänen sopisi
viimeistellä se tai se lasku, se tai se karttakopio. Tistelberg
kuljeskeli huoneissa juuri mitään puhumatta, omissa ajatuksissaan. Tai
oli väsynyt, loikoi sängyssään, polttaen piipullisen toisensa jälkeen,
niin että rouva Tarkkanen sanoi pian liisteröivänsä ikkunapaperilla
välioven raotkin umpeen.
Öisin pyöri Tistelbergin mielessä kummallisia kuvia. Kummallisia,
pöyhkeitä, sairaalloisia mielikuvia:
— Kotka hän tahtoisi olla, kotka, joka tempaisi karitsan susien
kynsistä, haavoittuneen, tuskasta värisevän. Mikä kotka? Minkä karitsan?
Tistelberg vain näki karitsan, mutta ei uskaltanut ajatella, mikä se
oli. Ja minne hän, tuo kotka muka, sen tempaisi, minne veisi, ja mitä
varten? Luonnollisesti kotkakin iskisi siinä kyntensä karitsaan, ja
uhrin veri vuotaisi. Omituinen, hullu mielikuva!
27
Se mielikuva ajeli ja kidutti Tistelbergiä kauan. Pian oli hän
selvittänyt itselleen, että karitsa tarkoitti Julia Oljemarkia. Ja että
tuo koko kuva oli johtunut rouva Oljemarkin rohkeista tunnustuksista.
Tistelbergillä oli ikävä, mutta ei sellainen kuin ennen. Oikeastaan ei
se entistä ikävää ollutkaan.
Ja tuo järjetön mielikuva yhä vain yltyi, kasvoi juopumuksen tavalla,
kun sitten Julia Oljemark, jonka nuori insinööri nyt haki kävelyretkelle
miltei joka päivä, — ellei Julia tullut sopimuksen mukaan tapaamaan
häntä pääkadun kulmaan, — se mielikuva yhä vain yltyi ja kiihtyi,
salaperäisenä ja luokseen tempaavana, kun Julia kertoi tai tunnusti
edelleen hänelle:
"Vaikea minun on elää; mutta velvollisuuteni minä aina koetan täyttää.
Velvollisuuteni. Luonnollisesti teistä tuntuu itsekehunnalta, että puhun
näin. Ja miksi teille tällaista puhun? En tiedä; jollekulle täytyy
sielunsa ilmaista; muutoin sydän pakahtuisi. Sanon sydän, ruumiillinen
sydän: sillä uskon, että sydämeni on tullut heikoksi pelkästä itseni
hillitsemisestä..."
Julia keskeytti jälleen. Kyyneleet silmissä puhui hän muuta, toisti
vanhan rukouksensa:
"Anteeksi, että olen näin julkea... paljastan pyhiä salaisuuksia. Halpa
olen, matalamielinen raukka. Mutta minua tuskastuttaa, kun hän ärtyy
pienimmästäkin... Ellei heti valmistu kaikki kotoinen vähäinen, mitä hän
vaatii ja mihin hän on tottunut, niin hän kuohahtaa. Mutta —en minä
juuri milloinkaan sano vastaan... Hillitsen itseni: sekin on
velvollisuuteni. Mutta raskasta on aina, aina niin... Ja sydän siitä
kärsii: olen saanut sydäntaudin..."
Kului hetki, vielä puhui Julia miehestään, nimeä mainitsematta. Ja
lopuksi hän sanoi, yhtäkkiä:
"Ja kuulkaas: tiedättekös, minä olen rakastanut erästä, en ole
puhdas..."
Julia vaikeni jälleen. Tistelberg hätkähti. Kaipuu, joka varmaan tempoi
häntä Julian puoleen, kiihtyi tuskallisesti.
Julia kertoi sitten hitain ja alakuloisin, katkeilevin sanoin, että tuo
vieras mies, jota hän oli rakastanut ja josta hän oli Tistelbergille jo
aikaisemmin heikosti tullut vihjanneeksi, oli asunut erään kevät- ja
kesäkauden tässä kaupungissa. Oli nainut täältä, ja hänellä oli
lapsiakin. Oli sairastanut keuhkotautia. Sitten oli hän joutunut pois
virastaan Helsingissä, jossa oli ollut luonnontieteen opettajana. Täällä
hän oli kuollut appelassaan. Tuo mies, joka rakasti luontoa, ymmärsi
sitä, iloitsi siitä, ja sai siitä lohdutuksen vaipua hautaan
kapinoimatta, pitäen ihmisen kuolemaa luonnollisena asiana niinkuin
kukkasen tai puun lakastumista kukinnan ja hedelmöimisen jälkeen, — tuo
mies oli antanut Julialle paljon: sielunrauhaa, ja pieniä, suloisia
iloja, jotka siitä asti ovat tehneet elämän siedettäväksi. Oli antanut
Julialle ilon luonnosta, ihmeellisiä salaisuuksia kätkevistä siemenistä,
mullasta, jonka äidinvaistot aurinko herättää. Ja se mies — arasti
mainitsi Julia hänen nimensä — oli rakastanut Juliaa ja Julia häntä.
Heidän sielunsa olivat olleet toinen toistensa. Mutta sitten — hänkin
kuoli.
Tistelberg ei huomannut Julian käyttävän sanoja: heidän sielunsa.
Vihasihan Tistelberg sanaa: sielu. Hän luuli vain Julian tunnustavan
vapisevalla, katuvalla äänellä, että he olivat olleet toistensa, ja
kummallinen kiihko hänen rinnassaan kasvoi väkivaltaiseksi. Pitkän
hetken he kulkivat vaiti illan hämärässä, kaupungin ulkopuolella,
liejuista tietä, ohi muutamien matalain puuhökkelien, työväen asumusten,
Julia hiukan edellä.
Tistelberg ei kuunnellut tarkkaan; hänen teki mieli katsella Juliaa,
eikä hän sitä tahtonut tehdä. Ja lähetäkin Juliaa teki mieli, jälleen
sellaisena kuin sillä kävelyllä, jolloin hän oli Julian entisiä unelmia
pilkannut, yhtä sydämettömänä, mutta nyt kuumasti kaivaten. Mutta hän ei
lähestynyt: askelkin lähestyä kammotti. Julia ajatteli:
— Niin se maailmassa käy, kaikki katoaa! Kuinka tohdinkaan puhua
toiselle näin siitä, jota silloin koko sielustani rakastin ja jonka
pelastamiseksi taudista ja kuolemasta olisin antanut vereni!
Tistelberg aprikoi, oliko Julia Oljemark tosiaan niin syntinen kuin
kertoi, ja hän tunsi ja uskoi, että hän sitä oli. Niin hän uskoi, ja
tuli häikäilemättömäksi tuota langennutta kohtaan. Samalla hellyydestä
arastellen kysyi Tistelberg pian, naiivisti ja yksinkertaisessa
kiihkossa, kuinka sitten oli Julian tyttären laita, miten se oli...?
Julia ei ensin ymmärtänyt nuoren miehen sopertelevien sanojen
ulkomuotoakaan, eikä sitten niiden sisältöä, vaikka Tistelberg toisti
kysymyksensä selvemmin, yhä julkeammin. Julia hymähti hänelle
vastaukseksi, itseään säälien ja surkutellen ihmistä yleensä; mutta
kiusallinen oli kysymys, tunkeutuen hänen kaikkein arimpaansa, pyhäksi
sanotun avioliiton salakammioon, joka ei ollut hänelle enää pyhä, oli
ollut muuta jo monet, monet vuodet. Juliaa itketti. Oi rakkaus! Se
pyhittäisi! Mutta missä sitä on?
Vaikeaa, inhottavaa oli tällaisista puhua, häveliäisyydenkin vuoksi.
Mistä sanat tähän?
Mutta siitäkin ja juuri siitä täytyisi puhua. Täytyisi! "Romaaneissakin
kerrotaan, että korvarippi katolisessa kirkossa tosiaan vapauttaa
syntisiä raukkoja", sanoi Julia. Vastenmielisesti, sopertaen, sanoja
etsien selitti hän, että ihmisellä on toki ruumiskin. Hänen sanansa
katkesivat, hänen sydäntään pöyristi, ja kurkkuaan ikäänkuin tukehdutti,
kunnes hän vielä jatkoi:
"Syntinen, surkea ruumis."
— Syntinen, syntinen, ajatteli Tistelberg, vahvistuen äskeisissä
luuloissaan. Avionrikkoja. Niin näkö pettää!
He olivat kiertäneet puolipimeässä esikaupungin kujia, nousseet
rautatien radalle, kulkeneet hamuillen ratapölkkyjä pitkin, joissa
täytyi aina joka kolmannen ja neljännen välillä harpata, olivat tulleet
mäen vierelle, jonka harjalta alkoi kuulua tuulen humua tutuista,
vääristä männyistä. Ja nyt he joutuivat pientä, mukulakivistä kujaa
takaisin pääkadulle, sille kohdalle, missä katu kääntyi laiturille. Oli
pimeä, ilma kostea. Laituri autio. Jokin lauta rantamakasiinin seinässä
loukutti, sillä merellä kävi kiivas tuuli. Ei vihmonut vettä, mutta
laiturin lankut olivat kosteat ja hukkaat ikäänkuin märästä sumusta.
Takana oli kaupunki, sen keskus melkoisen loitolla, tuon Madon eli
Sisiliskon pyrstön toisessa päässä, pienine taloineen, kitkerine,
kuluttavine suruineen, joita ei usein ihmisten elämän pinnalla näkynyt.
Heikkona utuna hohtivat etäältä keskustan sähkövalot, ja täällä,
syrjemmällä, oli vielä himmeämpää, miltei pilkkopimeää; yksi ainoa lyhty
paloi sataman kulmauksessa.
Meri kohisi, pärskyi. Sen laineet löivät laivasillan puisiin pylväihin,
ja joskus kohu oikein kiihtyi ja heitti hulmahtavan, kastelevan kuohun
Julian ja Tistelbergin jalkoihin ja kasvoille. Piilipuu tuolla
takimmaisen aitan seinustalla, musta ja kookas, taipui luokkina, sihisi
ja vinkui, niin lehdetön kuin olikin. Taivas oli musta, ja ulappa, joka
aukeni oikealla, vielä mustempi: salaperäinen ja tyly, lähetellen
aaltoja kaukaa, pimeästä, toisista maailmoista, suuren Itämeren takaa.
Julia Oljemark meni yhä lähemmäksi laiturin äyrästä, pidellen hattuaan,
joka leveä- ja pehmeäreunaisena pyrki paljastamaan hänen otsansa.
Vaatteissakin teki tuuli vastarintaa, nyki ja hulmutti. Tistelberg
katseli, kuinka vartalo kuvastui puvun alla: aivan kuin jotakin
tarmokasta, itsepäistä näytti Juliassa olevan, kun hän siinä hangoitteli
tuulta vastaan, ja se näky, tuo tarmo, joka oli kuin yllätys,
riemastutti omituisesti Tistelbergiä. Hänen olisi tehnyt mieli auttaa
Juliaa: vetää häntä leikkien vasten tuulta, vasten kuohulaineitten
pärskyvää vaahtoa. Hän seurasi nyt Julia Oljemarkia laiturin päähän,
viimeisen paalun viereen. Puhui jotakin, että myrskyä vastaan oli hauska
puskea, ja nauroi ilosta, mutta hermostuneesti, ikäänkuin jännityksessä.
Julia ei hänen nauruaan kuullut hyrskeitten sohisevalta pauhultakaan.
Mutta hänen äskeinen tunnustuksensa, tuo kaikkein kauheimman esille
kaivaminen, jonka hän oli tehnyt, oli helpottanut. Ja meren takana
olivat oudot maat, kaukana, kaukana... Niin, nekin maat, joissa hänen
isänsä oli seikkaillut vapaana, nuorena ja iloisena. Sellainen oli ollut
hänen isänsä, ja sellainen oli kai Julia Ihanderinkin oikea luonne:
vapaa, leikkivä, iloinen, ehkä onnellinenkin. Voisiko hän palautua
entiselleen, omaan itseensä, sellaiseksi kuin hän muistaa olleensa
nuorena tyttönä: ajattelematon, veikeä, kenties suloinen? Voisiko hän,
— jos hän esimerkiksi pääsisi sinne, etelään, aurinkoon? Pois täältä,
sumuisesta, raskaasta?
Yhtäkkiä kysyi Julia Tistelbergiltä, muuttuneella, melkein iloisella
äänellä:
"No, nyt olisi teidän aika lopultakin kertoa seikkailunne siellä
etelässä. Sen olette luvannut."
"Luvannut? Jokohan?" hymähti Tistelberg.
"Niin, niin, luvannut!" vahvisti Julia sormellaan varoitellen ja
nauraen.
"Se ei ole mikään seikkailu", väitti Tistelberg halveksivasti. "Minua
harmittaa, että tekin viitsitte sellaisia udella. Ihmisten joutavaa
lorua, höperöiden, jotka eivät ole missään käyneet."
"Niin; mutta meille tavallisille ihmisille ovat sellaiset joutavat
kuitenkin seikkailuja", huokasi Julia. "Pitäkäähän toki lupauksenne!"
Tistelberg täytti piippunsa, tupakoi harmissaan tuokion, ja oli vaiti.
Julia heristi taas kädellään aivan lähellä hänen kasvojaan, ja
Tistelberg alkoikin kertoa, lyhyesti, ärtyneesti. Nuorina vuosina, joita
hän ei enää muistanutkaan, oli hän kaivannut maailmalle, merille, kun
sanoi kotona kärsineensä yksinäisyyttä ja kovaa kohteluakin: isä
vangitsi häntä tuohon kirottuun maanmittaukseen, ja teki hänestä
ammattinsa mestarin! No niin, ylioppilaana hän lähti puoliväkisin
merille. Sanottiin kai, että hän silloin oli rappiolla: maisteli väkeviä
usein. Mutta hän joi ilolla, huomatkoon rouva Oljemark sen! Ja
samanlaisella ilolla oli hän jättänyt lukunsakin kesken. Lieneekö
sellainen ihminen, joka valtavasti iloitsee, rappiolla? Hänellä oli
toveri, se Yrjö Burgwinkel. He pestautuivat koululaivaan. Mutta kiipeily
laivan mastoihin, myrskyt ja vilu eivät olleetkaan Isidorista niin
mieleisiä kuin hän oli kuvitellut, eivätkä Yrjöstäkään. Ja Englannissa
Yrjö esitti, että he karkaisivat.
"Yrjö tietysti oli sitten kaikessa johtajana, niin kai Tarkkanen on
kertonut?" kysyi Isidor.
"Niin", vastasi Julia Oljemark. "Mutta en minä oikein sitä usko."
"Vai ette usko", hymyili Isidor tyytyväisenä. "Mutta se on totta, että
hän se esitti Englannissa minulle karkaamiskeksintönsä, ja laati tarkan
matkasuunnitelman. Ja me karattiin, muka; helppo homma, jota ei kannata
sanoa karkaamiseksi: olimme Hullissa päässeet lomalle kaupunkia
katselemaan; junia oli tarjolla, ja hätäkös ajaa niillä, kun meillä oli
isiemme rahoja taskussa! Hätäkös seikkailla sillä tavalla, pikku
herroina Lontooseen ja sieltä Southamptoniin, josta sitten laivalla
Espanjaan, Coruñaan."
"Espanjaan!" huudahti Julia Oljemark.
"Niin, kylmään ja ilottomaan Espanjaan..."
"No, no... älkää toki hävittäkö mielikuviani!" valitti Julia samalla
kertaa leikillä ja tosissaan. "Kylmään Espanjaan: onko moista kuultu!
Sen täytyy olla paradoksi tai kiusaa minulle! Ja: iloton Espanja..."
"Iloton Espanja, niin juuri!" vahvisti Tistelberg. "Minä en voi sietää
yleensä tuollaisia romanttisia sepustuksia vieraista maista, enää! Surua
on kaikkialla, ehkä enemmän muualla kuin meillä. Huonon pohjan saamme
onnellemme, jos luulemme löytävämme sen joistakin toisista olosuhteista,
muualta kuin omasta itsestämme: se on jokaisen hankittava omasta
rinnastaan. Niin, ainakin Kastilia, jonka näimme, on kylmä, tietysti
talvella. Kesällä se on helvetti, niin sitä itse espanjalaiset kutsuvat.
Ja iloton maa. Ei siellä kansa osaa soittaa, eikä tahtonekaan: se lienee
epämusikaalista yleensä. Madrid on pieni, ikävä ja surkea. Ja sen
asukkaat ovat omaan piiriinsä sulkeutunutta hienostoa tai
lukutaidottomia, köyhiä, tautien runtelemia kerjäläisiä. Siinä
romantiikkanne. Ja muuta en siitä iloisesta maasta tiedä, sillä pian
matkustimme Sevillan kautta Cadiziin; ikävän ja lattean Sevillan:
sellainen se on talvella. Saattaa kesällä olla iloinenkin..."
"Ja siellähän toki kitarat soivat, ja viini helmeilee?" "Saattanee
kyllä, jos viinin helmeily on teistä asia, josta kannattaisi antaa
matkakertomus! Köyhyyttä näin siellä, kuten muuallakin tuolla joutavalla
matkalla, jota suvaitsette sanoa seikkailuksi. Paljon köyhyyttä ja
tavallisia, arkisissa huolissaan yrittäviä ihmisiä, sellaista, mistä ei
tietysti sovi kertoa matkakuvauksissa, tuollaisissa, joita luulisi
olevan helpoin asia maailmassa tehdä: liioitella paratiisillisia
maisemia ja luetella raunioita, koota kirjansa lehdille museoista kaikki
taideteokset, joista on jo tuhat kertaa ennen kirjoitettu: — vanhaa,
puolinaista, valheellista! No niin; mutta Sevillassa Burgwinkel väitti,
että kohta tulee parempaa, kun päästään Afrikan puolelle. Rahaa oli
tarpeeksi, ja me päästiin. Ajeltiin sievästi junassa Algieriin. Ja...
jokohan myöntäisin jotakin? Se oli sittenkin ihana kaupunki. Ei näkynyt
museoita joka paikassa. Ja aurinko paistoi." Julia taputti käsiään: "Kas
niin, johan te innostutte!"