oli perillä politiikasta. Kuulleet etenkin isältä: vaikka isä oli
sosialisti, vastusti sotaa ja kiivaili sitä vastaan, myönsi hän, että
nuorsuomalaisten lehti oli niissä asioissa oikeassa ja että Rolf Idell
oli viisas mies. Nyt aikoi Jalo Julku kysyä Rolf Idelliltä, millä
tavalla Saksaan päästäisiin. Olihan maisteri Klingstedt, jota huhuttiin
jääkärivärvääjäksi, varmaankin mennyt sinne, mutta millä tavalla?
Klingstedt oli tosiaan kaupungista poissa, yhtäkkiä kadonnut.
Kun Jalo Julku tuli nuorsuomalaisen lehden toimitukseen ja Rolf Idellin
eteen, ja hermostunut Rolf viimein nosti päätäntänsä vihreän
lampunvarjostimen valokehästä, tirkistellen poikaan kuin outoon ihmiseen
ainakin, ja sai kohta kuulla hänen asiansa, kimposi nopeasti Idell
pystyyn ja jätti paperinsa, joiden keskellä hän, laiha olento, oli
kiemurrellut yli pöydän kuin mikä mato, nenä ja sormet sotakartoissa.
Hän tiedusteli, ihmetteli kovasti nuoren Sutelinin aikomusta. Ja sitten
alkoi hän, rystysillään pöydän reunaan lyöden, moittia Jalo Sutelinia,
varoittaa häntä, todistaa hänelle vakuuttavasti, ettei Saksaan olisi
mentävä, imperialistiseen ja sodanhimoiseen Saksaan, vapaan,
kansanvaltaisen Suomen lapsen. Se hullutus täytyisi heittää, ellei
muuta, niin jo senkin vuoksi että Saksa varmaan, aivan varmaan joutuisi
tappiolle. Toimittaja selitti tarkasti, mistä syystä Saksa joutuisi
tappiolle; mutta ei Jalo Julku hänen selityksiään ymmärtänyt. Lopuksi,
arveli Rolf Idell, edestakaisin kuumassa huoneessa kävellen, että
päinvastoin olisi parempi mennä vapaaehtoisena ympärysvaltoihin.
"Ryssän housuihinko siis?" kysyi Jalo Julku Sutelin.
"Niin, en juuri Venäjälle tahdo kehottaa. Sota itsessäänkin on kamalaa,
voitettava paha, ja varsinkin ryssän armeijassa. Mutta varmaan olisi
parempi joutua vaikkapa sinne ja siihen surulliseen kohtaloon, —
surulliseen, muistakaa se: ehkä kaatumaan Karpaateilla, — kuin
itsekkään Preussin apulaiseksi. Onneksi luulen, että sota pian
loppuukin. Saksa ei voi kauan enää kestää. Ja jos lapsellinen
seikkailuintonne ei mitenkään anna teille rauhaa, niin ehkäpä saatte
Venäjällä sapelinne ja punaiset housunne sodassa käymättäkin."
"Venäjälle siis, harashoo!" huudahti nuori Sutelin.
Vieläkin varoitti toimittaja Idell häntä mokomasta aikeesta. Tiedusteli
uudelleen, miksi hän tahtoi sotilasalalle. Kuulusteli hänen kotiolojaan
aikaansa säästämättä; sanoi ymmärtävänsä häntä, mutta rukoili Jaloakin
ymmärtämään vanhempiaan. Ja lupasi viimein tulla häntä kotiin katsomaan;
sitä ennen ei Jalon pitäisi päättää mitään, ei lähteä minnekään.
Rolf Idell täytti aina lupauksensa; jo seuraavana päivänä hän meni
puutarhuri Sutelinille. Hän huomasi Jalo Julkun kodissa tosin eräitä
puutteita, mutta löi silti pojan aikomuksen leikiksi, koska koti
kuitenkin kaikitenkin oli kelpo koti. Jalo Julkun piti hänen mielestään
vain hoitaa kotonaan kaaliksia, tai ruveta palosotamieheksi, jos
kiiltävää kypärää tahtoi: käviväthän saksalaisetkin sotaa kekäleillä,
tulisuihkuilla ja tukehduttavilla kaasuilla. Esterinkin Rolf Idell
silloin näki, katsoi häntä kummastellen, mutta unohti hänet pian, kun
joutui juttelemaan politiikkaa itse puutarhurin kanssa. Kaksi tuntia hän
puhui melkein yksinään, vuoroin seisten, istuen tai kävellen. Ja Sutelin
kuunteli hartaasti. Heistä tuli hyvät ystävät, jos puutarhuri jo
ennenkin oli ollut hänen tuntematon ystävänsä, koska Rolf Idell oli
monilta mielipiteiltään sosialisti. Saksalaisia naurettiin, heidän
tappiotaan odotettiin.
Sitten kävi Rolf Idell pari kertaa myöhemminkin Sutelineilla.
Mutta silloin oli Jalo Julku jo lähtenyt kotoa, Idellin suruksi, isän
katkeruudeksi, äidin itkuksi ja Esterin ylpeydeksi; lähtenyt
itsepäisesti, melkein karaten. Helsinkiin oli sanonut aikovansa,
tarjoutuvansa vapaaehtoisena Venäjän armeijaan. Pahinta oli, että hän
oli kirjoittanut Helsingistä joutuvansa Pietariin, nahkapoikien
harjoituskentille. Nyt oli hän kai sinne jo joutunut, koska kirjeitä ei
enää tullut. "Kurjuutta, kurjuutta saa Jalo kärsiä!" itki äiti.
"Kärsiköön! Minä kiroan hänet!" huusi puutarhuri Sutelin. Ester nauroi:
"Nyt Jalosta tulee jotakin..." "Kuin sinusta... joka makaat puoleen
päivään!" vastasi isä. "Et tee mitään, vain juokset. Minä... tapan
sinut! Ajan sinut kadulle."
Ester nytkytteli niskaansa salaperäisesti: "Isä on hupsu: kuinkapa minä
minnekään pääsisin, kun isä on ollut niin viisas, että on naulannut
kiinni ikkunankin."
Ullakon ja paloluukun kautta kiipesi tyttö illoin ulos, ja tuli takaisin
aamulla samaa tietä. Mitäpä hän olisi pelännyt?
25
Birger Bengelsson, vilkas kauppiaanpoika, oli tähän aikaan, jolloin
isänmaan kohtalo vaivutti mielet huoleen ja epätoivoon ja maailmansota
teki ihmiset entistä nautinnonhaluisemmiksi, raaemmiksi ja veltommiksi,
tuntuen meidänkin maahamme ja sen syrjäisimpiin sopukkoihin asti kuin
loitto ukkonen, omituisena, ahdistavana ja rauhallisen työnilon lamaten,
— Birger Bengelsson oli ikäänkuin viiri, joka pyörähtelee kaikkia
tuulia ennustellen. Hän rienteli kaikkialla, puhui kaikille tutuilleen
maailman politiikasta ja Suomen asiasta, viimeksimainitusta liioin
välittämättä; puhui ja väitteli, todistaen intohimoisesti ja
myrkyllisestikin, että hän oli aina oikeassa, kääntyi hänen
mielipiteensä sitten miten milloinkin. Yleensä suosi hän ententeä ja
kannatti Rolf Idelliä. Mutta hieno elämä, persoonallinen, älykäs elämä,
oli hänelle kuitenkin aina paljon tärkeämpi kuin maailmanpolitiikan
jännitys. Niinpä tänäkin iltana, jolloin hän oli järjestänyt luokseen
juomakekkerit ja kutsunut niihin kirjailija Keretin ja erään toisenkin
vieraan, joka oli hänen salaisuutensa ja yllätyksensä. Postimestarin oli
pikku Ester luvannut kirjeellä kutsua.
Istuttiin Bengelssonin dublettihuoneistossa, laskettujen ikkunaverhojen
takana. Birgerin isän, vakavamielisen hupsun, kuten Birger nauroi, ei
tarvinnut tietää näistä kekkereistä mitään. Paperilyhty loi valoaan
pöydälle, joka oli täynnä tavaraa: kahvikeittiö, leivoksia, karahveja,
laseja, valokuvakopioita ulkomaalaisista mestarimaalauksista. Birger
kaateli viinisekoitustaan ahkerasti varsinkin Keretille ja kehotteli
häntä juomaan, yllytti ylimielisesti, ja neuvoi hänelle siinä ohella
maailman miehen tapoja. Sutelinin tyttöäkin opetti hän hauskanpitoon, ja
iski salassa silmää postimestarille, joka itsekin halusta maistoi, mutta
hitaasti, eikä olisi kehottamalla vauhtia kumminkaan lisännyt. Birger
oli alkanut tapansa mukaan politiikalla: hän tiesi, mitä maailmalla oli
tulossa. Hän oli päässyt kaikesta perille Pariisissa, aivan varmaan;
siellä niitä ohjaksia pidettiin käsissä, ja hän tunsi eräitä henkilöitä,
jotka olivat aivan lähellä niitä, jotka ohjaksia hoitivat. Kuinka oli
hän tullut noiden henkilöiden tuttavaksi? Hän oli, tietysti omasta
aloitteestaan ja melkein yksinään, perustanut suurella tarmolla ja
viekkaudella Pariisissa ranskalaisille pienen vapaaehtoisen Punaisen
ristin osaston. Ensin oli häntä epäilty spioniksikin, mutta kun hänen
kulttuuri-ihailunsa huomattiin, ihailtiin häntäkin. Niissä hommissa oli
hän tietysti joutunut ranskalaisten sotaherrojen tuttavuuteen, ja tuota
valtioviisasta keksintöään sai hän kiittää siitäkin, että hänet
laskettiin Ranskasta palaamaan kotiin näinkin keskellä sotaa, ja
laskettiin suurenmoisin kunnianosoituksin. Birgerillä oli ranskalainen
mitalikin, ei luonnollisestikaan kunnialegioonan punaisessa nauhassa
kannettava, mutta varsin läheinen sille. Tällä kertaa ei hän kuitenkaan
viitsinyt nousta paikaltaan ja kaivaa esille sitä takkiaan, jonka
rintapielessä se oli: hän ei antanut paljon arvoa tuollaisille
ulkonaisille kunnianosoituksille — näin huvitteluseurassa.
Rintamallakin oli hän Ranskassa käväissyt, ja kertoi nyt saksalaisten
julkeista ja typeristä hävitystöistä siellä: kokonaiset maakunnat oli
ammuttu raunioiksi, metsät kaadeltu kranaateilla niin että oli mahdoton
nähdä edes pienoista vesaa, kylät, kaupungit pyyhkäisty olemattomiin,
sellaisetkin kulttuurin voittopatsaat kuin kirkot pommitettu
soraläjiksi, ja aivan tarpeettomasti...
Näin puheli Birger kauan, selitteli syitä, todisteli, vakuutteli.
Vastaanväittämistä ei ollut: väitteet hän kumosi lujasti, itsepäisesti,
pilkallisestikin. Mutta kun Esterin kasvot alkoivat hehkua, hänen
silmänsä älyttöminä kiiltää, ja hän poltti paperossin toisensa jälkeen,
yskien ja nauraa tirskuen ja heitellen paperossejaan pitkin lattiaa, ja
yhä villitymmin käytellen lasia ja pöllytellen sauhua, oli Birgeristä
viisainta, että hän toimittaisi tanssinsa ajoissa, muutoin ei tanssista
tulisi mitään. Ester oli varannut mukaansa hameen, jonka helmaan hän oli
ommellut heliseviä pelimarkkoja, Seurahuoneella hankkimiaan, ja
samanlaisilla helyillä koristetun tukkanauhan. Postimestari huokaili
itsekseen, kun Birger varusteli Esteriä tanssimaan. Birger vei tytön
sivuhuoneeseen pukeutumaan. Huokaillen ja totisena istui Leevi Mölsä,
alas pöytään katsellen. Ester ilmestyi takaisin miesten joukkoon, ja
hyppely alkoi. Huokaillen tyhjensi Mölsä lasinsa pohjaa myöten ja
naurahti hiljaa. Ester sanoi tanssivansa Carmenia. Se oli jotakin
merkillistä loikkaa. Ester lauloi itse Carmenia, ja Kyösti Kerettikin
rupesi sitä hyräilemään: hän innostui ja jyrisytti pian toreadorin
täydellä mahdilla, jäykästi ja hitaasti juhlalliseen sävyyn ja
pateettisesta Sitten ylisti hän Carmenia, tanssia katsomatta; se oli
hänestä maailman parhain, korkein sävellys, niin sanoo Nietzsche: siinä
on elämänmyöntämistä, voimaa, uhmaa. Pitkälti puhui runoilija. Birger
katseli häneen, ja vakuutti hänen olevan aivan oikeassa, sanoen:
"Uhmaa siinä on, uhmaa, eikä tuhmaa. Mutta katselehan nyt myöskin
tanssijaa. Katso ihmislasta!"
Hän sieppasi Esterin, joka nyt lopetti, polvelleen ja suuteli häntä.
Sitten työnsi hän tytön Keretille. Keretti naureskeli ällistyneenä.
Postimestari nousi paikaltaan, käveli tuokion sinne tänne huoneessa ja
katseli esineitä, joita Birger oli tuonut ulkomailta. Hienoiksi
taide-esineiksi sanoi niitä Birger. Niissä oli jokin alaston veistos,
jokin maljakko, joitakin teräspiirroksia. Sitten istahti Leevi Mölsä
jälleen pöytään.
Kyösti Keretti oli ylimielinen. Huone alkoi tuntua hänestä kuumalta,
valot paperilyhtyjen sisällä hehkuvilta, aavemaisilta. Birger Bengelsson
kehui ja yllytti häntä. Keretti tahtoikin loistaa, — loistaa kylmästi
kuin jalokivet Oscar Wilden "Dorian Grayn muotokuvassa". Elämä oli
hänestä mahtia, voimaa, uhmaa. Aina hän himoitsi kauneutta, — rakasti
kaunista valhetta yli totuuden. Mitä siitä, jos mies sortuisikin lopulta
katuojaan, kuten Oscar Wilde, joka kuoli niin surkeana, ettei hänen
tuskiensa syvyydelle ollut missään vertaa: hän oli kuitenkin elänyt ja
sädehtinyt jalokivissä, kylmästi kuin talvinen kuura puissa
tulipalopakkasella. Birger Bengelsson nauroi Keretille, ja yllytti yhä
häntä, itsekin jo hieman räyhäten. Postimestari alkoi puhua, että näin
oli hyvä olla, käytteli pulloja ahkerasti ja yllytti Kyösti Kerettiä
rakkauteen, nauttien äitelistä sanoistaan, joilla hän sen teki.
Niin kului tunti ja toinenkin. Ovikello soi, Birger meni avaamaan, ja
johti sisälle Kyösti Keretin sairaanhoitajattaren. Hetki oli tukala,
Keretti hyväili juuri Esteriä pöhnäisen tavalla. Sairaanhoitajatar
katseli pariin kalpeana. Mutta Birger osasi notkealla esiintymisellä
kääntää asian leikiksi. Hän kehotteli neitiä muistamaan, mitä talossa
oli tarjolla, kaatoi hänelle kahvia ja täytti hänelle lasin. Nykyään tuo
neiti osasikin jo laseja ymmärtää, sen olivat Keretti ja Bengelsson
hänelle opettaneet.
Keretti tuijotteli hetken sairaanhoitajattareen, mutta jatkoikin vain
Esterin halailemista ja nousi ylös ja lauloi kumealla äänellä
toreador-aariaa Carmenista. Birger vaiensi hänet, työnsi sohvalle
istumaan. Ja nyt joutui puhe Carmenista härkätaisteluihin. Birger
Bengelsson tunsi nekin, oli lukenut muutamia suuria teoksia siltä
alalta: "Minä olen mies, jolle ei mikään inhimillinen saa olla
vierasta", kehui hän. "Niinhän Goethe sanoo, — vai lieneekö se ollut
Schiller?"
"Der Moraltrompeter von Seckingen!" mörähteli Keretti. "Niin kutsuu
häntä Nietzsche... aatteiden jalopeura."
Ester ahdisteli kovin Kerettiä.
Postimestari oli tekeytynyt ystäväksi sairaanhoitajattaren kanssa.
Asettui rohkeasti häntä lähelle, yllytti ilkkuvasti häntä muistamaan
lasiaan.
Birger Bengelsson puhui espanjalaisesta ylimyksellisyydestä, jota hän
ihaili, puhui laajalti, innostuen, kiihtyenkin. Ja sitten Birger tahtoi
näyttää, millä tavalla toreador torjuu härkää ja miten hän sen pistää
kuoliaaksi. Hänen seinällään oli taulujen välissä floretti, muisto
keskenjätetyn koulun ajalta, jota hän oli käynyt kaupungin
ruotsalaisessa lyseossa, kunnes oli kuudennelta luokalta eronnut
ruvetakseen isänsä liikettä hoitamaan. Liikemiestutkimuksissa oli hän
käynyt Pariisissakin. Oli lähtenyt sinne juuri ennen maailmansodan
syttymistä, eikä sodan aikana, ja päässyt sieltä tosiaan palaamaan
kotiin. Nyt sivalsi Birger floretin seinältä ja näytteli näppäryyttään,
pistellen tuolinselkään ja uuninluukun nuppiin. Härkä vain puuttui.
Neiti sairaanhoitajatar olisi kyllä sopiva Carmen, joka katselisi
sankarinsa taistelua lavalta.
"Kaapin päältä!" huudahti Ester ja alkoi pyrkiä vaatekaapin päälle.
Birgerin ja postimestarin avulla hän sinne pääsikin, ja postimestari
piteli häntä siellä tuokion kiinni. Kyösti Keretin kiskoi Birger
käsipuolesta häräksi, jota vastaan hän, toreador, taistelisi. Huoneessa
oli kuuma, Birger riisui takkinsa. Nyt alkoi taistelu. Leevi Mölsä
kantoi Esterin takaisin sohvalle. Keretti ei osannut möyrytä eikä
hyökätä. Hän pelkäsi Birgerin florettia: vaikka sen kärki oli
säämiskällä ympäröity, saattoi se osua silmiin. Postimestarista oli nyt
sairaanhoitajatar kaunis: kaunis oli nainen tällaisella onnellisella
hetkellä. Birger kehotti Mölsää ja neitiä katselemaan taide-esineitä,
joita hänen toisessa huoneessaan oli; hän itse kyllä pitäisi sillaikaa
huolta härästä: voimistelu tekisi lihavalle Keretille hyvää. Birger piti
kovaa ääntä, huusi komennussanoja niinkuin miekkailunopettaja, polki
jalkaa, käski Kerettiä tuonne nurkkaan, josta hänen oli muka rynnättävä:
"Sinun täytyy puskea minua kohti pää alhaalla kuin oikea sonni ainakin,
kuuletko, Keretti! Cornu, — cornichon. Ymmärrätkö mitä se on?"
Keretti möyrysi ja hyökkäili, Bengelsson nauroi ja pisteli häntä
miekallaan.
Se oli sellainen vapaa juhla, jollaisia Birger sanoi pariisilaisten
viettävän.
Ja seuraavina päivinä kertoi sitten Bengelsson kaikkialla, missä
liikkui, entisille tutuilleen ja uusillekin, mikä suunnaton idiootti
Keretti on. Sillaikaa kun toinen mies, jonka nimeä Birger ei tahtonut
mainita, oli eilen ryöstänyt Keretin rakastajattaren, oli hän, Birger,
pidättänyt Kerettiä. Ja miten! Tekemällä hänestä härän. Siinä hän
mainitsi kuitenkin postimestarin, epähuomiossa, vaikkei olisi
tahtonutkaan, sillä olihan Leevi Mölsä hänestä intelligentti mies, joka
osasi elää! Nyt kasvaisi Kerettiä ihailleelle sairaanhoitajattarelle äly
päähän, ja nyt aikoi Birger puolestaan seurustella hänen kanssaan:
kehittää häntä. Keretistä ei se tyttö välittäisi enää yhtään,
tuollaisesta härästä. Ja rouvansa kanssa oli Keretti jo auttamattomassa
riidassa. — Mutta toinenkin intressantti tyttö tässä kaupungissa oli,
iloinen, mutta hölmö, aivan sellainen kuin Pariisin kahviloissa:
Sutelinin Esteri. Hänet tyrkkäisi Birger nyt Keretille. Leevi Mölsä oli
kyllä narrannut Esteriä, tietysti pilallaan vehkeillyt sen kanssa,
mutta...
Haikeasti katui Leevi Mölsä tätäkin juhlaa, tätä mielensä sekaannusta.
Vaimoaan kohtaan, joka sai siitä kuulla kiertoteitse, pahansuovien
ystävättärien suusta, oli hän entistä hellempi: hän tunsi itse
vajonneensa yhä enemmän syntiin. Rouva Mölsä itki ja suri, mutta ei
puhunut miehelleen mitään, vaipui vain kotielämässään entistä syvempään
haluttomuuteen. Leevi Mölsä kävi kirkossa katumusta tekemässä, ja
lankesi uudestaan: etsi juopotellessaan käsiinsä tuon veikeän
sairaanhoitajattaren, tai tunkeusi Esterin huoneeseen. Ja Esterille oli
hän hankkinut avaimen, joka sopi Sutelinin ulko-oveen.
26
Kaupungilla alettiin puhua paljon pienen Esterin kepposista, ja supista
jotakin postimestarista ja muistakin henkilöistä, joilla muka olisi
ollut tekemistä "Ester-jutussa", kuten asiaa ruvettiin nimittämään.
Isidor Tistelberg ihmetteli itsekseen:
— Omituista! Tällaistako on suurten maailmantapahtumien aika?
Euroopassa taistellaan sotakentillä, Venäjä uhkaa kesken kaiken Suomen
niellä, ja täällä: eletään miltei kuin ennenkin. Jutellaan touhukkaasti
tuosta sairaalloisesta tytöstä, Leevi Mölsästä, tehtailija Blöckeristä,
Kyösti Keretistä, ja se tiesi kenestä kaikista herroista. Leevi Mölsä on
muka surkein koko joukossa, kaupunkilaisten yllätykseksi ja
ällistykseksi; Blöcker kulkee vanhaa rappeutumisensa latua yhä alaspäin,
ja Keretti on hylännyt kotinsa, juotuaan vaimonsa rahat, jopa hylännyt
uuden morsiamensakin, ja renttuilee entistä veltommin, matkii Birger
Bengelssonia jokaisella eleellään, sanallaan, yksinpä naurullaankin.
Sellaisia asioita ajatellaan, ja maailmassa, siellä kaukana, miljoonat
kaatuvat, kansain kohtaloista heitetään kuoleman arpaa. Täällä elellään;
ja kiistellään: unohdetaan riitain vuoksi suuremmat asiat, joista
nämäkin pienet ehkä aiheutuvat: ajan levottomasta tuskasta. Metsä
piilottuu puiden tähden. Entä hän itse? Eikö hänkin kiintynyt
ajatuksillaan Ester-juoruihin? Tietysti, sen myönsi hän itselleen. Mutta
ei huomannut kiintyneensä niihin niin paljon, että hän, samalla kun
asiaa inhoksui, ikäänkuin iloitsikin siitä: todistihan se taas muka
oikeaksi porvarillisen surkeuden, matalan ja sairaalloisen hengentason,
sillä ehdottomasti matalana hän sitä piti, vaistosta ja ulkonaisesta
tottumuksesta. Hän ilkkui näitä rehjastelevia porvareita, ja surkutteli
koko kaupunkia niinkuin se olisi ollut pelkästään heitä; ei ajatellut,
että olihan siellä toki muitakin ihmisiä, kunniallisia ja tarkoin
velvollisuutensa täyttäviä, paljon muitakin kuin nämä muutamat
onnettomat, joista "Ester-jutun" yhteydessä pahaenteisesti puhuttiin.
Tistelberg kohotti pöyhkeillen päätänsä, ja kaipasi jotakin korkeampaa,
puhtaampaa kuin se, mistä Ester-seikkailu oli ilmauksena.
Pari viikkoa kului hänen menemättä pyytämään Julia Oljemarkia kanssaan
kävelylle. Kuitenkin oli ikäänkuin sanattomasti päätetty, että
Tistelberg hakisi rouva Oljemarkin mukaansa, niin Tistelberg muisteli.
Mutta nyt tuntui siltä kuin se olisi ollut sopimatonta, Julian miehenkin
vuoksi.
Tistelberg oli viime retkellä omituisesti kiivaillut Juliaa vastaan. Nyt
hän sitä katui. Miksi hän ei ollut antanut naisen rauhassa kertoa
muistojaan, unelmiaan, ehkä kaipuutaan? Miksi hän oli sillä tavoin vähän
väliä hyökännyt?
Ja kerran sitten Tistelberg näki merkillisen unen... Aina hän pilkkasi
niitä, jotka uskoivat uniin.
Hänen kamarinsa sisustus insinööri Tarkkasen luona oli jäänyt
tilapäiseksi. Mitäpä siitä nyt täydentämään: hän ei enää ollut varma,
milloin haluaisi itsestäänkin muuttaa Tarkkaselta pois. Ikävää siellä
oli hänen mielestään, varsinkin nyt, kun rouva oli tuonut sinne
järkeilevän, tyhjästä saivartelevan hengen, oikean poroporvarillisen
hengen. Ja pakko auttaisi hänen salaa herännyttä muuttohaluaan: talossa
läheni iloinen perhetapaus, huoneisto oli ahdas, ja vuokralaisen olisi
luonnollisesti ainakin tulevan vuoden alusta hankittava itselleen toinen
asunto.
Kamarin sisustus oli tilapäinen, köyhä; siihen kuului vain rautasänky,
tuoli ja suuri, maalaamaton piirustuspöytä huiskin haiskin heiteltyine
papereineen, eipä paljon muuta.
Autiossa huoneessaan näki Tistelberg yöllä seuraavaa unta: lieneekö hän
ollut tosiaan oikeassa unessa vai puolittain valveillaan, hän vain näki
tyhjän huoneensa ja tuon yön. Oli hiljainen yö, koko kaupunki nukkui
pikku touhuistaan. Luultavasti aamuyö. Kuutamo, niin kalpea, että sitä
tuskin voi sanoa kuun valoksi, lepäili kamarin kalseilla seinillä.
Tistelbergin hankkimat vihreät tapetit olivat nopeasti haalistuneet,
kelmeäksi oli mennyt hänen mielivärinsä, luonnon väri, metsien väri.
Kuun hämärä hohde väikkyi tuossa hiljaisen kamarin seinämällä, joka
näytti aivan tyhjältä, sillä siinä ei ollut ei tuoleja, pöytiä, ei
mitään. Vain uuni häämötti nurkassa seinän vieressä.
Mutta jonkinmoisella lavalla, joka oli keskellä tuota seinämää tai
keskellä permantoa, — paareilla tai ruumislavalla varmaankin, —lepäsi
Julia Oljemark, kuolleena. Hänen kasvonsa olivat kellertävät ja valkeat;
hänen profiilinsa kaunis. Huulet, erikoisen kauniit, olivat nyt vakavat.
Jokin verho peitti hänen ruumistaan päähän ja luultavasti käsiin asti;
mutta jalkoterät näkyivät paljaina, lämpöisinä.
Tistelberg parahti unessaan ja heräsi. Hän katsahti huoneensa tyhjälle
seinälle, näki ainoastaan hämärän valon, jota ei saattanut valoksi
sanoa, tunsi yön hiljaisuuden, autiuden tunteen, omituisen tuskan;
muisti nähneensä unta. Ja huomasi silmänsä kosteiksi. Ja hän valitti
tuokion itsekseen, järkyttyneenä:
"Julia, Julia!"
Kummallisesti se uni järisytti hänen sieluaan. Sieluun hän ei uskonut,
mutta... mistä se uni oli tullut? Miksi juuri tällainen, niin
—juhlallinen?
Päivän ja toisenkin Tistelberg sitä aprikoi.
Ja sitten hän ei enää voinut, ei jaksanut olla menemättä tohtorinna
Oljemarkia tapaamaan: hänellä oli entistä ahdistavampi ikävä täällä.
Nöyränä, ikäänkuin päästään pyörällä, hän sinne meni. Ja Julia huomasi
kohta tuon nöyrän sävyn, hiljaisen ja alttiin, ja oli siitä tyytyväinen,
jopa onnellinen, vaikkei Tistelberg, kun he sitten lähtivät kävelemään,
untansa hänelle kertonut: sitä kertoa olisi ollut julkeaa, ja muutenkin
mahdotonta, niin järkyttynyt oli hän vielä siitä; tukala olisi ollut
siihen edes koskettaa.
Rouva Oljemark ei näiden viikkojen aikana ollut halunnutkaan kohdata
Tistelbergiä, ja sattumakin oli kohtaamisen estänyt. Tai ehkäpä ei
kävelytoveri hänestä välittänyt, kun ei viitsinyt tulla noutamaan?
Alistuen oli Julia painunut tavallisiin arkisiin tehtäviinsä,
yksitoikkoisiin, hänelle vuodesta toiseen tuttuihin. Niin, painunut
jälleen ikäänkuin ikeensä alle, alinomaiseen polttavaan, hiljaiseen
kipuunsa, koettaen sitä tukehduttaa tarpeettomallakin työllä: riennellen
siellä ja siellä, lähtien sinne tai sinne, esimerkiksi kerran
Sutelineille, ja sellaisillekin ostoksille, jotka olisivat olleet
palvelusväen tehtäviä: ei hän palvelijoita niihin pyytänyt, vaan teki ne
itse.