ostajille, joita tosin ei ollut lisäytynyt monta, mutta kyllin
halukkaita tiedoille. Sutelin sanoi tehneensä enemmän kuin moni muu isä
lastensa kasvattamiseksi. Ja se olikin totta. Hän, hellästi lapsiaan
rakastava isä, joka oli ylpeä heidän pienimmistäkin avuistaan ja
ansioistaan, oli pannut sekä poikansa että tyttärensä kouluun. Mutta
kolme vuotta koulua käytyään erosi Jalo Julku koulusta, jäädessään
toiseksi vuodeksi kolmannelle luokalle. Isä arveli, että kenties se
olisikin parempi, onhan rautateillä vakava toimeentulo. Ja kun poika oli
sattunut joutumaan yhteiskouluun vähän liian myöhään, pitkän matkaa
toisella kymmenellä ollessaan, niin pääsikin hän harjoittelijaksi yhden
vuoden kotona laiskoteltuaan, — harjoittelijaksi ei rautateille, vaan
telegrafiin. Sieltä erosi hän kumminkin parin kuukauden päästä sillä
syyllä, että telegrafi oli nykyään niin venäläistytetty, ettei kunnon
suomalainen julkeaisi siinä kuitenkaan palvella. Sitten oleskeli Jalo
Julku jälleen kotosalla, auttoi isäänsä puutarhassa, alakuloisena ja
happamin mielin. Sitä teki hän, kunnes rupesi laulajaksi kaupungin
Työväenyhdistykselle, kuplettilaulajaksi. Nyt riitti hänellä kotona,
pikku Esterin avulla, tekopartojen sommittelua ja koreiden pukujen
ompelemista, joihin tarpeisiin isän oli annettava rahaa. Isä ahersi ja
teki rahaa. Ja kaikissa työväen iltamissa kävi Sutelinin perhe
katselemassa esiintyvää poikaansa. Ja itse Sutelin alkoi kehua
kaupungillakin, iloisesti nauraen, että heidän Jalo Julkullaan oli hyvät
laululahjat:
"Musigaaliset lahjat."
Ne lahjat oli Sutelin huomannut pojassaan jo lapsena, kun Jalo Julku oli
niin hyvin matkinut koiria tai pientä vuohta; niin merkilliseltä oli
kuulunut, kun lapsi oli portailta määkinyt kaulaansa naputellen:
"Bää-ää-ää-ää!"
Sutelinin mielestä oli heidän suvussaan ollut jo ennenkin taiteellisia
lahjoja. Mielellään antoi hän nyt Jalolle ja pikku Esterille rahoja
heidän hommiinsa.
Ester, nuorempi, oli ollut suomalaisen yhteiskoulun ensimmäisellä
luokalla. Ja siihen hän jäi: ei tahtonut enää kouluun. Vanhemmilla, omin
voimin maailmassa taistelleilla ja alinomaiseen työhön tottuneilla, ei
ollut aikaa häntä estellä, jos ei taitoakaan eikä tietoja kouluasioista:
ajan vei maailmansodan alkupuoli ja hetki, jolloin täytyi puuhata
rikastuakseen, sillä silloin saattoi rikastua. Ester jäi koulusta
kotiin. Hän tahtoi parin vuoden kuluttua näyttelijäksi, ja hänestäkin
tuli statisti Työväenyhdistyksen harvoihin näytäntöihin. Nyt hän alkoi
ommella, harsia, liimailla kulta- ja hopeapapereita, ja ostella silkin
ja sametin kappaleita. Oikein hyvin hän oppi ompelemaan, ajattelivat
Sutelinin vanhukset. Ja kuinka soma oli Ester varsinkin kun hän
ompelutti itselleen näytäntöihin pukuja ompelijattarilla. Ester oli
todellakin pikku neiti, alkoi tulla neidiksi! Huippaili kaupungilla,
edestakaisin Ankeriasta eli Sisiliskon pyrstöä. Ja Jalo Julku kuljeksi
toisaalla.
Vanhukset tekivät kotona työtä, mies otsansa hiessä, kaalismailla tai
navetassa, vaimo vieläkin kuumemmassa hommassa: hellan ääressä juustoa
keittäen, tai lönkytellen hänkin siitä navettaan, ansareille tai
kaalismaille, vilustumisesta välittämättä, ja taas sisälle, lonkissaan
ja sydämessään pistokset ja lihavuuden kivut, kolotukset ja ahdistukset,
jotka painoivat hänet vähän väliä tautivuoteelle, turvautumaan väkevään
kahviin, ei lääkäreihin, sillä hankalia ja vastenmielisiä olivat
lääkärien neuvot: hänen olisi pitänyt elää kasviksilla kuin sika tai
herrasväet. Navetassa ja keittiössä autteli mies Kristiina-rouvaa,
ahkeraa vaimoa ahkera mies. Kolme oli heillä lehmää, joita he yhdessä
syöttivät, lypsivät. Vuorotellen nähtiin heidät pihalla likaämpäreitä
kantamassa, miehellä sikari suussa, vuorotellen mustaa kahviaan
keittämässä. Kilpaa vaimonsa kanssa herra Sutelin kärsi rasituksesta ja
vilustumisesta johtuvat päänsäryt ja välistä kuumeetkin. Afääri kävi
hyvin, sodan jatkuessa yhä paremmin. Ainoa harmi oli herra Sutelinilla
tuo Jalo Julku, joka pian oli kuusitoistavuotias, mutta juoksi metsissä
pikkupoikain kanssa tai purjehti talvisin lahden puhtaaksi lakaistulla
jäällä luistimista ja parista äitinsä lakanasta tekemällään jahdilla,
sisaren ottaessa nyt tanssitunteja erään ruotsalaisen leskirouvan luona.
"Oikein hienon ruotsalaisen rouvan, aatelisen von Lindroosin", sanoi
puutarhuri Sutelin. Hän oli kyllä ankara suomenmielinen, niin
sosialistiksi kuin lukeutuikin, mutta eihän silti tarvinnut vihata
ruotsalaisista niitä, jotka olivat todella hyviä.
Ester oli luopunut Työväenyhdistyksen näyttämöltä ja aikoi nyt
tanssijattareksi. Jalo Julku samaten, mutta varvastanssijaksi, hän oli
siihen mielestään sopivampi. Ja yhä kalliimmiksi aineiltaan tulivat
Esterin vaatteet; milloin toi hän kaupungilta komean kapan, milloin
pitsejä, tai kantoi suuren hatun, joka oli ollut hyvin halpa. Mutta
hatusta tulikin sitten puodista iso lasku, ja samoin pitseistä ja
kapoista. Sutelin suuttui ja leppyi. Mutta kerran huomasi hän, että
häneltä oli kadonnut rahoja siitä pahvilaatikosta, johon hän ja
Kristiina niitä panivat puodissa kauppoja tehdessään ja jota aina, kun
keittiö pantiin kiinni, pidettiin makuuhuoneessa, nurkassa tuolilla.
Ester myönsi, että hän oli tarvinnut niitä rahoja, pari sataa markkaa.
Sutelinin raivo ja ärjymiset olivat suuret; mutta pian hän asian
unhotti, samoin kuin kassalaatikkonsa tuolille, ja teki työtä kahta
ankarammin.
Ja nyt oli neiti Suomela, tuo yhteiskoulun opettajatar, Esterin entinen
opettaja, tullut kertomaan, että puhuttiin Esteristä vallan hirvittäviä.
"Siveyden vartija, vanhapiika!" pilkkaa rouva Sutelin neiti Suomelaa,
miehen kertoessa tapahtumaa ostajille. Niin, Laina Suomela oli sanonut
leviteltävän huhua, että jotkut olivat nähneet Esterin ikkunan alla
tuoreita miehen saappaiden jälkiä, ja kalossien jälkiä! Sutelin vaati
opettajatar Suomelaa ilmaisemaan, kuka sellaista oli kaupungilla
jutellut. Mutta eipäs sopinut ilmaista; vastasi vain, että jotkut sitä
juttelivat. Sutelin vei neiti Suomelan heti tarkastukselle Esterinsä
ikkunan alle, sydämessään kauhistus, tuska, katkeruus, isänviha ja
pelko; mutta, Jumalan kiitos, ei siellä ollut saappaan jälkiä savessa,
sen voi neiti Suomela itse nähdä. Sutelin ei Esteristä sellaista
uskonut. Ilkeää juorua: sen voi neiti Suomela vakuuttaa noille
pahansisuisille Sutelinin naapureille. Ja neiti Suomela poistui,
kehottaen Sutelineja pitämään silmänsä auki, varmuuden vuoksi; sanoi
joutuneensa tänne ainoastaan sattumalta: kun oli mennyt tästä ohitse
tavallisella voimistelukävelyllään, piti hän velvollisuutenaan, koska
rakasti ahkeria kunnon ihmisiä, ilmoittaa heille, mikä kunnoton vaara
nykyisenä pahenevana aikana saattoi liukkaalla maailman polulla kohdata.
"Varokoon itse itseään liukastumasta!" huutaa rouva Sutelin yhä
katkerana, loukattuna. "Voi se olla hänellekin jokin kompastus
tarjolla!"
"Mutta Ester ei ole kompastunut", väittää herra Sutelin yhä samaa asiaa.
"Kyllä minä Esterin tunnen! Tai jos... minä tapan sinut, Ester, jos
jotakin sellaista hiukankin huomaan! Sinä tiedät, että Aleksander
Sutelinin uhkaukset eivät ole sitä... eivät ole leikkiä. Nyt, koreasti,
sinä alat tehdä työtä! On jo aika! Sinä autat äitiäsi lypsyssä..."
"Eikös sianhoidossa", ivailee Ester. Heillä on nyt sikakin, ensi kertaa
viime keväänä kasvuun pantu.
"Niin juuri, sianhoidossa!" karjuu Sutelin. "Itse sinä syöt
sianlihaa..."
"Ja lihotan itseni. Eikö isä ymmärrä... tanssia minä tahdon. Ja
kaikenlaista muuta..."
"Kuinka sinä sanot?" huutaa Sutelin. "Nyt koko maailma saa kuulla, että
minä sinut hylkään. Saat mennä Kastematosi häntään, siellä kuitenkin
oleksit! Saat murtaa sydämeni, vanhempiesi sydämen. Saat ajaa minut
hammasta purren hautaan. Huono lapsi sinä olet, kelvottomia heittiöitä
te molemmat!"
"No sitten me mennään kanssa, Ester ja minä!" sanoo ikkunan luota
poikakin, Jalo Julku. "Kun ei kotona anneta rauhaa, niin meri kutsuu. Ja
Ester..."
"Mitä Ester?" huutaa puutarhuri.
"Esteristä tulee tanssijatar. Sitten näette, kun hän Helsingissä... Ja
Pariisissa vielä Salomena. Ja kantaa teidän päätänne vadissa, sydämetön
isä", lopettaa poika katkerana.
Tämä kalahtaa Suteliniin. Tämä on jo liikaa. Hänen katkeruutensa muuttuu
yhtäkkiä haikeaksi.
"Menkää!" huutaa hän lyhyesti. "Tule, Kristiina, tule pois! Antaa heidän
mennä. He eivät tiedä, mitä he tekevät."
Ostajat lähtevät naurahdellen, ja rouva Sutelin seuraa miestään, joka on
yhtäkkiä kadonnut keittiöstä. Makuuhuoneessa hervahtaa Sutelin tuolille
istumaan, kumaraisena, väsyneenä, työstä kangistuneet kädet riipuksissa.
Siinä hän istuu vaiti, hengittää raskaasti, tuijottaa. Vaimo silittelee
hänen hapsiaan. Sutelin valittaa:
"Siihen taitavat mennä lapset. Eivät tottele. Sellaisia raakoja
uhkauksia! Päätämme — vadissa! Enkö ole heitä neuvonut...? Emmekö ole
heitä kasvattaneet. Ja heitä varten olemme tehneet työtä... niin
kovasti! Tyhjästä olemme alkaneet; tämä talo on maksanut meille verta,
ei pelkästään hikeä."
Köyhä puutarhurin renki oli Sutelin ollut Loviisassa. Siihen aikaan oli
hän ollut nimeltään Johansson: sitten, tänne muutettuaan, muutti hän
nimensäkin, ensi Sutelaksi, koska hän oli mielestään työssä, ja
syönnissäkin, oikea susi, ja koska nimien suomalaistuttaminen oli
silloin yleinen tapa. Kun hän sitten vaurastui, tuntui hänestä Sutelin,
tai joskus Sudelin, nimenä hienommalta. Loviisassa hän oli tavannut
Kristiinankin isäntänsä luona palveluksessa. Olivat mielistyneet
toisiinsa, ja rakastavat toisiaan yhä hellästi. Monta ponnistusta ovat
yhdessä kestäneet. Asuivat ensin vuokralla tässä samassa talossa,
säästäen kolikko kolikolta, kooten yhteiseen pesään. Tuli sitten heille
onnen aika, tämä maailmansota. Heillä oli yksi lehmä. Maito ja voi
kallistuivat nopeasti. Juusto rupesi kelpaamaan vähän huonompana kuin
ennen. Ja kaalitkin alkoivat jotakin kukkaroon tuottaa. Sitä paitsi
salli tilaisuus nyt gulassata messinkirojulla, tinalla, vanhoilla
säkeillä, jos jollakin. Niin tuli Sutelineista yhtäkkiä miltei rikkaita.
Lehmiä lisää, rahaa pankissa, ja talo heidän omansa. Hyvää ja onnellista
olisi nyt kaikki, ellei varsinkin tuo Ester, — tällainen häpeä, koko
kaupunki huutaa.
"Ei se voi olla totta!" lohduttelee rouva Kristiina Sutelin. "Minun
Esterini, niin nokkela, viisas... Ja lapsi!"
"Jota minä pienenä makuutin rintaani vasten", valittaa herra Sutelin.
"Mutta silmällä täytyy pitää. Minä naulaan hänen ikkunansa kiinni, ja
sanon hänelle ja Jalo Julkulle kovat sanat. Ellei Jalo Julku rupea
ahkeraksi, saa hän mennä vaikka virolaiseen perunajaalaan..."
"Jeesus siunatkoon!" huudahtaa rouva. "Hyh, merellä on miinoja! Hukkuu.
Ei, ei niin."
"Hukkukoon. Mutta merille sanoi tahtovansa. Minne hän pääsisi. Eipäs
pääse poika, haha. Edes Viron jaaloja ei nykyään kulje. Mutta joutaisi
hukkua, uittaa itseään. Niin ymmärtäisi, mitä kunnon isä hänelle
merkitsee. Ja Esterin ikkunan minä..."
"Niin ei ainakaan kaupungin rakeilla ole haukkumista", sanoo rouva
Sutelin.
"Kuules, yhtenä yönä minä olin kuulevinani siellä jotakin.
Kaalinvarkaita ne kai olivat... Kelpaa nyt ihmisille Aleksanderin
kaalit. En, en minä Esteristä sellaista voi uskoa, hänen silmänsäkin
ovat niin... On lapsi... uppiniskainen..."
"Niin, niin on. Ja kenenkäpä muun tämä olisi kuin Holmbergin akan
juonia? Minä sanon hänelle vielä, — en tervehdi häntä. Mutta mennään
nyt puuhiimme. Lehmäraukat jäivät lypsämättä tässä touhussa. Oih, voih,
en jaksaisi. Autathan minua, vain ylös tuolista, Santer!"
"Autan omaa muoriani", vastaa Sutelin. Aviopuolisot nousevat. Keittiöstä
ovat lapset lähteneet. Ulko-ovi on auki. Satelee yhä räntää. Vanhukset
vetävät jalkaansa saappaita, ylleen palttoita. Hakevat kiulujaan pöydän
alta. Pojan merirosvosapeli pistää jollakin peltisakarallaan Sutelinia
käteen, niin että hän sadattelee ja heittää esineen toiseen nurkkaan.
Lyhtyyn tulta, ja sitten taarustaa pari navetalle, kummallisen
näköisinä: rouva kuin paksu vaatekasa, ja molemmilla päässä huivi,
miehellä sidottuna ikäänkuin vanteeksi pään ympärille: päänsärkynsä
vuoksi hän sen niin sitoo, ettei tuuli pääsisi korviin. Lehmät ja sika
tervehtivät heitä röhisten, Sutelinin riemuksi ja ylpeydeksi: hän
läiskäyttää kädellään sikaansa selkään, koettelee sen vatsaakin, nauraa,
ja menee sitten lehmän luo, asettuu sen alle ja alkaa lempeitä pakisten
lypsää. Vaimo hyväilee ja lypsää toista lehmää. Sutelinin nenää siinä
vielä syyhyttää; täytyy tyrkkiä sieraimia kovasti: sellainen virkistää
kuin nuuska. Sian kirpeä haju lienee pannut nenää syyhyttämään. Hän
raastaa sieraimiaan, ja juttelee:
"Mutta siasta lähtee ainakin kolme tuhatta, ja sen porsaista lisää: sata
markkaa kappaleelta. Ennen sai possuja viidellä markalla..."
"Vai niin! Niitä sai ilmaiseksi", huudahtaa vaimo. "Siellä kotipuolessa
annettiin niistä suutarinmarkka tai neula, että kauppa olisi ollut
kauppa, muuten ei porsas olisi elänyt, sanottiin..."
"Ja nyt niistä saa jo sata markkaa kappaleelta, hehehe", nauraa Sutelin,
riemuiten, hillittömästi, onnellisena.
24
Kun Sutelinin vanhukset puhelivat keskenään ruoka- ja makuuhuoneessa,
lähti Ester saattamaan veljeään kaupungille. Jalo Julku vihastui näet
isäänsä kovasti, vihastui lopullisesti siitä, mitä hän on kauan pitänyt
vanhempiensa, etenkin isän, tyranniutena häntä ja siskoa kohtaan. Hän
työnsi hatun päähänsä ja päätti toteuttaa aikeensa, jota hän jo usein
oli sisarensa kanssa pohtinut. Matkalla Ester, — pieneksi häntä yhä
sanotaan, mutta kokoonsa nähden hänellä kyllä on jo ikääkin — yhytti
häntä ja palasi sitten kotiin. Hän puolestaan vastaisi vanhempiensa
haukkumisiin kipakasti; eikä hän omissa hommissaan mitään pahaa
aavistanut. Rouva ja herra Sutelin olivat navetassa, Ester pääsikin
ilman muuta omaan huoneeseensa, lukitsi oven sisältä ja oli kuin ainakin
kotonaan.
Salissa oli sekaisin perheen vaatteita, veljen naamareita ja leluja,
Esterin tanssipukuja, tavallisesti hylättyjä heti kun valmistuivat,
kaikenmoista rojua, kukkanen ruukussaan lattialla ja muutamia kirjoja
huiskin haiskin pöydällä ja tuoleilla. Ester raivasi itselleen yhden
tuolin tyhjäksi, samoin kulman pyöreästä pöydästä, kaivoi sängystään
patjojen välistä suuren konttorikirjan ja kuljetti sen pöydälle. Ryhtyi
puuhaan musteella ja kynällä. Se oli mustilla kansilla varustettu
konttorikirja, nurkat ja selkä vahvistetut harmaalla kankaalla. Ihan
uusi konttorikirja; neliskulmainen paperiläiskä sen kannessa oli vielä
puhdas ja siihen oli Ester tekstannut: Reskontra. Suojuslehdelle kirjan
sisään oli tyttö kirjoittanut omalla heiluvalla käsialallaan: Ester
Sudell. Ensimmäiselle varsinaisista lehdistä, joiden yläkulmissa oli
suuret painetut numerot ja joiden reunat olivat varustetut kultaisilla
aakkosilla, oli sukaistu vasemmalle puolelle "Debet" ja oikealle
"Kredit". Nyt otti tyttö sormiinsa kynän ja kirjoitti Debet-puolelle
postimestari Mölsän nimen. Nimen jälkeen lisäsi hän: Leviaattani. Sitten
hän mietti, veti tämän nimen poikki musteella viivoja ristiin rastiin,
tuhersi muutamia toisia nimiä, ja uudestaan Leevi Mölsän nimen, merkiten
sen kohdalle vastakkaiselle sivulle: "Toi kilon omenoita."
Ester oli pieni, kitukasvuinen. Usein hän sairasteli, vilustuen
juoksennellessaan, mutta ei välittänyt itsestään enempää kuin
vanhemmatkaan hänen nuhistaan tai kuumeistaan. Hänen tukkansa oli miltei
musta, kuten isän, kihartava ja ohut. Iho oli keltaisen samea kuin rouva
Sutelininkin.
Nyt oli hänellä uusi sukkela homma mielessä, tuo konttorikirja. Siihen
hän nyt merkitsi lisää nimiä, valoa lamppuun sytyttämättä: tuskin erotti
hän enää omaa kirjoitustaan, lehtien ruudukoita ei yhtään.
Mutta sen tehtyään lähtisi hän uuteen seuraan, Birger Bengelssonin
luokse. Siellä näkisi hän runoilija Kyösti Keretinkin, ja sinne oli
kutsuttu myöskin se vanha veitikka Leevi Mölsä, tietysti. Ester aikoi jo
sulkea kirjansa, mutta piirsikin sitten Bengelssonin ja Kyösti Keretin
nimen siihen, ja niiden jälkeen kysymysmerkit.
Pikku Ester ajatteli, että hänestä tulisi jotakin suurta, suuri
tanssijatar, tai jotain semmoista. Aivan niinkuin kerrottiin noissa
kirjoissakin, joita hän oli lukenut, ja lukenut aikaisin: suurista
naisista, miljonäärilordeista, seikkailijoista. Ja paitsi näitä suomen
kielellä ilmestyneitä jännitysromaaneja oli hän hankkinut muutamia
ruotsalaisia ja eräitä saksalaisiakin kertomuksia. Saksaa hän ei tosin
ymmärtänyt, mutta olipahan hänellä edes pari saksalaista kirjaa.
Usein kävi Sutelineilla, enimmäkseen vain kuljeksiakseen, isompia
tyttöjä Blöckerin olutpanimolta tai naisia Klingstedtin sahalta.
Lukeutuivathan Sutelinitkin, etenkin itse Sutelin, sosialisteihin. Ja
paitsi että rouva Kristiina Sutelin oli suustaan leveä, — tavaton
haukkumaan sellaisia naapureitaan, joita piti vihamiehinään, ja ne
olivat useimmiten sellaisia, jotka olivat jollakin tavoin menestyneet,
ja yleensäkin kaupunkilaisia, — paitsi että rouva Sutelin puhui
kaikkien kuullen mitä tahansa, lisäsivät nuo tehtaannaisetkin Esterin
tietoja. Ja vielä enemmän ne lisääntyivät, kun hän alkoi juosta
työväentalolla. Siellä vasta oli tietäviä tyttöjä — ja kehittyneitä
poikia. Siellä kuuli Ester paljon salaperäistä. Ja siellä hän tapasi
myöskin Blöckerin kaljatehtaan kuskin. Miten se oikein kävi, ei Ester
tiedä; hän pitää sitä sukkelana, aikaihmisen tekona, mutta salaa sitä
kuitenkin muilta, paitsi eräiltä tehtaantytöiltä, — salaa Jalo
Julkultakin.
Mutta tuon kuskin nimi on merkitty ensimmäiseksi hänen uuteen
konttorikirjaansa.
Ester himoitsee olla Salome, Kleopatra, mikä tahansa sellainen kuin
kaikki tuossa saksalaisessa kirjassa, hänen kirjoistaan suloisimmassa,
jonka kannessa ja sisällä on kuvia nuorukaisista, jotka polvistuvat
kuningattariensa jalkoihin. Mahtavien miesten valtiatar hän tahtoo olla.
Miehet kantavat hänelle uhriaan, ken mitäkin. Mutta rahoilla, jos hän
niitä alkaa saada, aikoo hän ostaa itselleen kaikenmoista: onhan typerä
isä jo monesti nalkuttanut hänelle rahojen tuhlaamisesta. Naiset
tarvitsevat rahaa. Mutta enemmän kuin rahaa rakastavat he elämää.
Äskettäin kaupungilla kierrellessään kuuli Ester, että Birger Bengelsson
on paljon kokenut poika, sellainen oikea mies, käynyt Pariisissa, ja
siellä jotakin tehnyt. Ester meni heti Bengelssonin kotiin, ja tapasi
hänet omalla puolellaan: hän asuu kivirakennuksessa, omassa kamarissaan,
johon on eri sisäänkäytävä. Birger nauroi hänelle veitikkamaisesti, ja
kutsui hänet täksi illaksi luokseen pieniin kekkereihin, joihin tulisi
muun muassa runoilija Kerettikin. Birger sanoi tahtovansa nähdä, miten
Ester tanssii.
Esterin toiveet ovatkin perusteltuja. Bengelsson tahtoi häntä tosiaankin
tulemaan luokseen. Miksi hän ei olisi tahtonut: silläkin tavalla voi
ärsyttää pikkukaupunkilaisia, tuhmia poroporvareita. Ja onhan Birgerin
suurin ilo ärsyttää ihmisiä, tehdä heille älykkäitä ilkeyksiä, joista he
suuttuvat.
Hänen huvinsa on muun puutteessa tutkia tätejään, "fastereita", kun he
tulevat hänen kotiinsa vieraisille. Hän usuttaa heitä toistensa
kimppuun: kuiskaa salaa jollekin tädille erikseen, että tuo toinen
fasteri on puhunut muka hänestä sitä tai sitä pahaa. Sitten houkuttelee
hän toisen tädin jollakin tavoin syrjään ja kertoo hänelle, mitä
ilkeyttä muka tuo äskeinen on hänestä puhunut. Samoin ärsytellään kolmas
ja neljäskin täti. Sitten istuvat kaikki tädit yhdessä kahvipöydässä;
hetki jäykkyyttä, karsaita silmäyksiä, ja yhtäkkiä syttyy ilmisota,
tulinen sanasota, salaviittauksineen, julkiotteluineen. Birger nauraa,
se vintiö; niin hän typeriä kiusaa, se tekee heille hyvää.
Ei ole kauan siitä, kun hän tahtoi tehdä kasvattavaa hyvää runoilija
Kyösti Keretille.
"On ikävää, on epäkohta, että niin etevällä taiteilijalla kuin sinulla,
Kyösti, on yksinkertainen vaimo", sanoi hän Keretille, mennen hakemaan
hänet kanssaan kävelylle. Se tapahtui heti noiden kansanopistojuhlien
jälkeen, tuskin päivä siitä yöstä, jonka hän oli ryyppinyt Keretin
kotona iltaman loputtua. "Vaimo, jolla on rahaa, mutta ei anna sinun
niitä käyttää! Mitä varten on raha, ellei ihminen sillä jotakin tee,
uhraa sitä kauneudelle, runoudelle, taiteelle!" Ja kauan juteltuaan
antoi Birger vapauttavan neuvon: "Luovu hänestä, ota uusi nainen, mutta
älä vaimoa; onhan tässäkin kaupungissa naisia!"
Bengelsson teki sitten piakkoin Keretin erään sairaanhoitajattaren
tutuksi. Tuo naisveitikka oli kihloissa jonkun teologin kanssa, joka
asui Helsingissä, luki yliopistossa. Teologi kuului olevan hiukan
hihhulismiin kallistuvainen: kukin näinä sekavina aikoina hätääntyi
etsimään pelastusta jollakin erikoisella tavalla. Ja sulhasen
vaikutuksesta oli neidistä itsestäänkin tullut innokas hihhuli. Mutta
Keretti, joka oli vieläkin kaunis ja jolla oli rahaakin, — Bengelsson
hankki hänelle vekseleillä, joita milloin mikin Birgerin tuttu tunnusti,
sillä Birger sanoi, ettei hänen oma nimensä käynyt, — Keretti käänsi
sairaanhoitajattaren piankin hihhulismista todelliseen pakanuuteen:
sanoi lyöneensä papin laudalta niin että pamahti. Tosiaan kihlaus
purkaantui, ja Keretti seurusteli nyt sairaanhoitajattaren kanssa.
Useimmiten oli myöskin Birger seurassa, milloin Seurahuoneella, milloin
Birgerin kotona, ja lopulta Keretin kotona. Nuori rouva Keretti oli
loukkaantunut, kauhuissaan. Viimein päätti hän lähteä lapsineen takaisin
Helsinkiin, elättää itse siellä henkensä ja poikansa.
Birger Bengelsson kertoo tästä kepposestaan varsinkin läheisimmille
tuttavilleen:
"Kamala idiootti tuo Keretti. Ja tämä tekee hänelle hyvää: saakoon kokea
maailmassa muutakin kuin avioliiton tylsyyttä. Minä olen koettanut tehdä
hänestä miestä. Pitäisi vieläkin häntä narrata!"
Ja kun Ester Sutelin, Birgerille ennestään tuntematon, yhtäkkiä tuli
hänen luokseen visiitille, ja Birger oli hetken häntä hiljaa katsellut
ja nähnyt, mikä hän oli laatuaan, nimittäin tylsä, mutta kuitenkin
tyttö, jolla oli piru nahassa, siis tavallaan viisas, — kun Ester tuli
visiitille, niin päätti Birger narrata Kerettiä Esterilläkin.
Sairaanhoitajatar, johon Birger oli Keretin tutustuttanut, olikin
Birgeristä aivan liian kiltti ja hellä sellaiselle kuin Keretille.
Menisivät vielä naimisiin! Sairaanhoitajatar uhrasi jo kaiken
palkkansakin Keretille, ja uhrasi maineensa: aivan samoin kuin entinen
vaimo, vieläpä alttiimmin! Oli sillä onni, tuolla Keretillä! Ja
sairaanhoitajatar oli Birgeristä koko sievä nainen; hän kelpasi
muillekin miehille kuin Keretille, oikeille viisaille miehille.
— Antaa Kyöstin nyt hölmötellä tämän pikku idiootin kanssa: sotkea
suhteensa sairaanhoitajattareen, ajattelee Birger Bengelsson
järjestäessään paperilyhtyjä kattoon ja pulloja pöydälle. Siinä on
pirtusta tehtyä, naisille sopivaa viiniä. — Antaa hölmötellä ja sotkea.
Siitä sotkusta on tuleva itku ja hammastenkiristys rakastajattarelle,
helppo unohdus hupakolle naiselle. Ja Keretti siitä vain viisastuu.
Kyösti tarvitsee viisastuakseen Mefistonsa!
Tänä iltana ovat nuo kekkerit. Hurjat, hupsut ja narrilliset niiden
pitää olla, oikeinpa kuin Pariisissa.
Vaivaisen pieni Ester oli Birgerin ihmeeksi sanonut, että hänpä hommaisi
niihin kekkereihin mukaan postimestarinkin, parhaan ystävänsä. Birger
onki Esteriltä lisää tietoja, ja huomasi, että postimestari ja tyttö
olivat todellakin ällistyttävän läheisiä ystäviä; se oli Birgerille
naurun ja ilon aihe; mielellään hän suostui Esterin ehdotukseen.
Nyt alkaa Ester pukeutua Salomeksi noihin juhliin, nopeasti ja pimeässä,
etteivät ukko ja äiti viereisessä huoneessa mitään huomaisi.
Sääli, ettei Jalo Julku päässyt siskon mukaan: mutta hänellähän on
tärkeitä asioita kaupungilla: hän aikoo lähteä Saksaan jääkäriksi.
Niin, Jalo Julku on mennyt toimittaja Rolf Idellin puheille. Hän oli
päättänyt lopultakin poistua kotoa, niin suuttunut ja loukkautunut on
hän isänsä haukkumisista ja äitinsä joutavista itkuista. Miksi eivät
vanhemmat anna hänen olla rauhassa, miltei aikamiehen? Eivätkä anna
siskonkaan alkaa flirttailla, kuten muut tytöt tekevät?