sotamiehiä, eikä alkeita taiteellisiin taipumuksiin, sillä Oljemarkit
eivät osaa esimerkiksi laulaa, ja jos yrittävät, laulavat aina väärin:
heillä ei ole korvaa yhdelläkään, ketä Julia on tavannut. Niinikään
eivät Oljemarkit ole olleet liikemiehiä; ainoastaan joku suurissa
liikkeissä palveleva konttoristi on heissä nähty, sivuhyppy ja poikkeus
sekin, ja Oljemarkeista ikävänlainen poikkeus, tuo pienipalkkainen
konttoristi: suvun vaistot liikemiesalalla olisivat vaatineet ainakin
pankinjohtajaa, ja pelkästään sitä. Poikkeuksia siis konttoristi ja
piispa. Ja vielä kolmas syrjähyppy, kun Severi Oljemarkista, piispan
pojasta tuli lääkäri, ensimmäinen suvussaan; omituista, kai jonkinlainen
rappeutumisen ilmaus: suku on niin vanhaa ja yleensä omassa veressään
pysynyttä, sitä juuri mesallianseilla uudistamatta.
Severi Oljemark on ankaran kunniallinen mies, rehellinen,
velvollisuutensa täyttävä kuin koko hänen sukunsa. Tuo suvun
kunniallisuus, rehellisyys, arvo! Julia on kuullut välistä hiiskuttavan
eräästä petturista Oljemarkien suvussa, — petturista, kuten häntä
kutsutaan. Hän oli ollut juuri se konttoristi: oli kavaltanut liikkeen
rahaa, — ei suurta summaa, — ja näki pakolliseksi lähteä merille.
Merille hän katosi, sinne kuoli, kai hukkui. Hänestä ei esimerkiksi
Severi koskaan tahdo puhua, ja jos erehdyksessä tai pakosta puhuu, tekee
sen lyhyesti ja tuomiten, väheksyvästi. Konttoristi on hänelle ikäänkuin
suvun mätämuna, josta ei tiedä, halveksiako vai ihmetellä häntä:
surkuteltava olento, joka vaihtaa elämänsä varmalla maaperällä
myrskyiseen mereen, ja vaihtaa lapsellisesti näpistelemällä! Julia
ajattelee, että luonnollisesti ei sekään Oljemark olisi voinut kavaltaa
muuten kuin hiukan näpistämällä, pienen summan. Ja siitä sai hän,
pohjaltaan kunnon nuorukainen, niin katkeran kolahduksen sydämeensä,
ettei koskaan Suomeen palannut. Hän oli Juliasta syvintä osanottoa
herättävin koko Oljemarkien suvussa, tuo toisten armotta hylkäämä tai
ihmettelemä tahi pilkkaama, onneton, unohdettu surun lapsi.
Severi oli ja on heimossaan oma poikkeuksensa. Suvun ihailema
nuorukaisena ja nytkin, kuten jotakin hienoa poikkeusta sopii ihailla.
Jopa eräiden suvun naisten jumaloimakin. Hän on — ja oli varsinkin
nuorempana — kohtalaisilla lääkärinlahjoilla varustettu, ei suinkaan
harvinainen kyky, ei mikään uuden keksijä. Mutta omana poikkeuksenaan
hän on varmaankin degeneroitunut: hermostunut äärimmäiseen asti, sitä
hermostuneempi, mitä vanhemmaksi tulee, kuoreensa sulkeutuva, siis
sielulliselta rakenteeltaan heikko, kuten Julia myöntää itsensäkin
olevan, mutta heikko itsekkäällä, tyrannimaisella tavalla, osaten
kasvattaa heikolle sielulleen kilpikonnankuoren, kun se taas Julialta
mielestään puuttuu.
Aikoinaan, silloin, kun Julia tutustui Severi Oljemarkiin, oli
nuorukainen ollut vapaa ja iloinen: käytöksessään sovinnaisen vapaa,
suvaitseva, oli sallinut ja nauttinutkin joskus pikarin viiniä, oli
osannut sukkeluuksiakin, jopa kaksimielisyyksiä, tosin kai muilta
tovereiltaan oppimiansa. Sellainen vapaus oli lisännyt kunnioitusta,
jota Julia tunsi hänen korutonta ulkoasuaan ja rauhallista, ikäänkuin
hänelle helppoa ahkeruuttaan kohtaan. Anteliaskin hän oli ollut,
muillekin paitsi Julialle, jonka jalkojen juureen hän laski
vilpittömästi kaiken suuren perintöomaisuutensa; ja hieno oli hän
luonteeltaan silloin: ei komeillut rahoillaan tai käyttänyt niitä
väärin, kuten siihen aikaan nuorten tapa oli, paljon enemmän kuin
nykyisin. Altis ja auttavainen hän oli tovereilleen; harvemmin köyhille,
piti näet köyhää itseänsä melkein aina syypäänä asemaansa: miksi ei se
tai se ihminen tehnyt uutterammin työtä, tai tyytynyt vähempään, taikka
ollut järkevämpi? Severi kohteli epäonnistuneita jo silloin
jonkinlaisella ivalla; ajatteli niitä, jotka kompastuvat oman luonteensa
heikkouksiin, kummastellen, tai piti rappiolle joutuneita
välttämättömyytenä, jolle ei lähimmäinen voisi mitään. Sellainen oli
Severi nuorena: rehellinen, suoraan silmiin katsova, hiukan iloinenkin;
puhdas, siisti, säntillinen, mutta jo kylmähkö.
Mutta avioliiton lyhyinä vuosina on hän nopeasti muuttunut. Järkevä hän
kyllä on nykyäänkin; ja käytökseltään ulkomaailman silmissä moitteeton;
rehellinen, usein vakaumuksestaan tinkimätön: uhrautuisi luultavasti
suuren vakaumuksen puolesta. Mutta Oljemarkien tavallinen sielunrauha,
jota ei tarvitse ulkopuolisilla keinoilla luoda, valtiasmainen lempeys,
jota voisi sanoa virkamiehyydeksi, on kadonnut. Häneen on varmaan
päässyt joitakin Oljemarkeille vieraita ominaisuuksia. Mistä, mahdotonta
ymmärtää! Eikö sekin anteliaisuus, joka oli ilmennyt hänessä etenkin
nuorena ja välistä myöhemminkin, koskien tosin yleensä verrattain
vähäisiä summia, eikö se ollut tunkeutunut häneen jostakin muualta? Eikö
se ollut hänelle varsin liikaa: sellaista keveyttä ja vapautta, joita
vastaan suvun kantaveri sitten on noussut? Liikaa vapautta heikolle,
järkevälle, ainaista samanlaista rauhaa tai työtä tahtovalle verelle?
Nuorempana, vielä avioliitossa, Severi maistoi joskus viiniä, josta
Julia erittäin pitäisi, Julia, äitinsä tytär siinäkin suhteessa, ja
myöskin isänsä tytär sellainen kuin isä oli ollut nuorempana. Niin,
katsos vain Severiä: siihen aikaan hän maistoi viiniä ja tupakoi; mutta
yhtäkkiä hänestä tuli joka suhteessa raitis! Viinit ja tupakan kielsi
hän itseltään siksi, että tunsi sydämensä niistä hiukan rasittuvan, tai
pelkästään senkin tähden, että sanoi sellaisen päätöksen olevan
järkevää; ja hän on sitten pitänyt päätöksensä: horjumatta,
itsepintaisesti, koskaan edes yrittämättä langeta. Helppoahan Severin on
pitää päätöksensä, ajattelee Julia. Miksi helppoa? Koska Oljemarkeissa
ei ole milloinkaan ollut muita intohimoja kuin säntillisyys. Julia ei
lue intohimoksi sitä, että muutamat suvun nuorukaiset — muutamat, eivät
suinkaan kaikki, sillä puhdasta se suku on, — ovat eläneet yhden tai
pari ylioppilasvuotta kevytmielisesti, pääkaupungin tarjoilijattarien
kanssa esimerkiksi; järkevän kevytmielisesti, siis varoen itseään
katunaisilta tai ainakin taudeilta. Yleensä puhtaina nuorina naimisiin
kiiruhdettuaan ovat he kyllä pysyneet sittemmin puhtaina,
moitteettomina, uskollisina. Mutta nuokin, jotka siten nuorempina
huikentelivat, tekivätkö he sen intohimosta vai järkevyydestä?
Severillä ei ole ollut seikkailuja senkään vertaa kuin joillakin suvun
heikommilla; siinäkin suhteessa hän on Juliasta ikäänkuin vailla
mielenkiintoa elämää kohtaan.
Raitis kaikin puolin on Severi Oljemark nykyään, moitteeton,
säntillisesti virkansa hoitava. Mutta muusta hän ei välitäkään kuin
säntillisyydestä koko elämässä: täsmälleen ylös vuoteesta; vaatteet,
joiden on oltava tarkoin kunnossa, ylle; sitten pieni aamiainen, ja
sitten sairaiden vastaanotto juuri totuttuina aikoina: minuutilleen ovet
auki. Jopa tuntunee Severistä sellainen sairas, jonka tauti on niin
mutkallinen ja vie tutkiessa niin paljon aikaa, ettei häntä saada
ajoissa poistumaan lääkärin luota, melkein rikolliselta. Ainakin Severi
on alkanut niitä usein ivailla: mitä auttaa heitä tutkia? Kun ihminen
kuolee, niin kuolee. Ja kaikista tutkittavista olisi aina päästävä
vanhojen, totuttujen lääkärikirjojen mukaan, samojen, jotka osaten
Severi Oljemark aikoinaan suoritti tutkintonsa. Uudet teokset,
lääketieteen edistysaskeleet, ovat hänestä aivan epäilyttäviä, ja
varmaan hermostuttavia. Uusiaikaiset kilpailijat sitä mukaa joskus
suorastaan vihattavia: sellainen on kuhnetohtori Ruusunen. Tuttua,
säännöllistä kaipaa Severi yhä enemmän. Työtunneilta säännöllisesti
päivälliselle; sitten hiukan kävelylle, jopa joskus lisäksi Suomalaiseen
Seuraan, nykyäänkin vielä, ja tunti illallisen jälkeen levolle.
Suomalaisessa Seurassa kävi hän muinoin ahkerammin; oli silloin suuresti
innostunut puolueasioista ja puolueensa aatteista, niin innostunut, että
oli tärkeimpiä henkilöitä, kun kaupunkiin hommattiin suomalaista
sanomalehteä, sitä, joka nyt vieläkin elää, Rolf Idellin hoidossa. Mutta
ensimmäinen lehtiyritys meni nurin, ja Severi Oljemark sai maksaa
kuluista parhaan osan. Ja Suomalaisessa Seurassakin täytyi hänen
hellittää kukkarostaan takuita eräiden hulttioiden puolesta. Ne takuut
eivät olleet suuria, mutta takuuseen ei Severi enää koskaan mene, eikä
sanomalehtiä kannattamaan tai muihin rahoja kysyviin yhteishommiin.
Vekseleihin hän ei koskaan piirrä nimeään. Hän oppi nopeasti ja vähästä!
Rahallisten ansain pelko poliittisen katkeroitumisen, epäuskon ja
epätoivon lisäksi: se osaltaan pitäneekin häntä nykyisin melkein poissa
Suomalaisen Seuran yrityksistä. Siitä, että ensimmäinen suomalainen
lehti meni nurin, — nyt on lehti uudella taloudellisella perustalla, —
syytettiin myöskin Severiä, kuten muitakin; mutta erikoisesti hän otti
syytökset korviinsa ja sulkeutui suomalaisten hommista syrjään. Tuskin
lähtee hän joskus iltamiin.
Kuitenkin hän on vielä intresseerattu politiikasta, — Juliasta iloinen
ilmiö, — sillä tavoin, että tahtoo lukea lehdistä uutisia ja kuulla
joidenkuiden merkkihenkilöiden otaksumia, sellaisten kuin esimerkiksi
Rolf Idellin. Mutta saatuaan tietonsa hän jälleen sulkeutuu, on
pessimistinen. Millään seurain tai yhdistysten yrityksillä ei hänen
mielestään enää pelastuta Venäjän painostuksesta. Maan ulkonainen hätä
synkistää Severiä entistä pahemmaksi. Jonkun kanssa tuokion puheltuaan
hän vetäytyy jälleen yksilölliseen kuoreensa, täsmälliseen
virkatyöhönsä, ja tilastotutkimukseensa, jonka hän on keksinyt
itselleen, samoin kuin Julia kukkasensa ja puutarhansa. Kuivaan
jokapäiväisyyteensä! Vaatia ruokansa, juomansa; torua Juliaa, jos siinä
suhteessa jokin erehdys sattuu; lukea sanomalehtensä; jutella politiikan
lisäksi naapureista, kun on kuullut heistä kaupungilla käydessään tai
talon vierailta jotakin uutta, ja jutella heistä ikäänkuin
voitoniloisesti, jos he ovat hairahtuneet, kylmästi ja pitäen
hairahtuneita typerinä; — sitten mennä iltatyöhönsä, tilastolappujen
ääreen, ja lopulta nukkumaan määrätyiksi tunneiksi. Sielullisen
ahdistuksen, epätoivonsa hetkinä Julia ajattelee kapinoiden: —Ja
hänelle, hänelle on minun hyväilyt annettava, kuten ruoka ja
terveellinen yöjuomakin valmistettava.
Sellainen on Julian hiljainen koti, joka nyt on lapsetonkin.
Julia säälii ja koettaa ymmärtää Severiä, mutta...!
Mikä koti! Millaiseksi on Severi sen tehnyt: riistänyt Mairen häneltä!
Koti sellainen kuin varmaan kaikkien Oljemarkien koti on ollut;
huonekaluissa ja talouskapineissa paljon jaloudellaan arvokkaita
niinkuin vanhaan sukuun pakostakin on täytynyt tulla: jokin mahonkinen
lipasto, jokin kullattu peilipöytä, hopeiset kandelaaberit jne. Mutta
kaikki mauttomien rinnalla. Eikä Severi anna hävittää mauttomia: ne ovat
sukuesineitä, ja kelpaavat Severille; sitä kelpaamista Julia ei aivan
kunnioita. Mahdotonta on sovitella kauniita ja arvokkaita rumien kanssa
sointumaan. Julia myöntää tosin itselleen, että turhuutta on tavoitella
sitä kotoista viihdyttävyyttä, jota hän kaipaisi; sillä voisihan rikas
käyttää varansa parempaankin kuin kaunisteluun: sitä tulisi käyttää
ihmisten hyväksi, puutteen poistamiseen köyhien keskuudesta. Mutta eihän
Severi paljon köyhistä välitä. Eivätkä autetut olekaan aina hyvillään
avusta: eivät ole kiitollisia. Hänellä on omat kokemuksensa eräistä
köyhistäkin: hän on käynyt heitä auttamassa, — säästäen heille omista
pukurahoistaan, — ja useimmat heistä ovat jotakin saatuaan vaatineet
lisää; tai arvostelleet lahjoja, jopa sepittäneet lahjoittajasta
narrillisia juttuja, jos hän on ollut avomielinen, puhunut heille omista
suruistaan, pienemmistä tietysti. Mitä he sitten olisivat sanoneet, jos
hän olisi paljastanut koko sydämensä, rikkaan ihmisen huolet. Vaatia
lisää, arvostella, kannattaisiko rikkaan antaa vielä parempaa: pilkkaako
kansa hyvyyttä? Onko hyvyys siitä tyhmyyttä? Onko Severi siinä suhteessa
oikeassa, ilman kokemuksia? Ei ole Julialla enää oikein kansaakaan. Ja
koti on Severistä valmis, täydellinen, siitä ei puutu mitään.
Omituista: postimestari Mölsé, tuo hupaisan lauhkea, mutta liian
kuumaverinen juovuksissa, se ensin opetti Julian arvostelemaan kotiaan,
puhumalla, millaista tavatonta hän, Mölsé, kodilta toivoisi. Se
arvostelu heräsi Juliassa silloin, kun Maire täytyi panna Helsinkiin
kouluun. Julia ajattelee nyt paljon kotiaan; ei pidä siitä, ja rakastaa
kuitenkin sitä. Onhan se koti hänen huolensa nähnyt; kuten tuttava on
tuokin uusiaikainen kaappi, jonka päällä sirot kandelaaberit ojentelevat
mutkaisia käsivarsiaan, tai salin sohva, joka ei tahtonut sopeutua, eikä
sopeudu, minnekään, tai istumisesta vaaleaksi kulunut keinutuoli
kullatun peilipöydän vieressä. Mutta hän on koettanut tehdä kotinsa
kodikkaaksi. Siksi hän ei tiedä, mitä hän siinä rakastaa, mitä ei, —
mitä noista esineistä, joita hän miltei pelkäsi, kun näki ne ensin
Severin isän kotona, juhlallisesti ja arvokkaasti sijoitettuina, mutta
keskenään riidellen. Nyt — onko hän niihinkin perehtynyt, sopeutunut
kuin johonkin välttämättömään? Julian oma huone on kuin vastapainona
muulle. Se on äärimmäisen yksinkertainen, tuskin siinä on huonekaluja
laisinkaan; sänky niin kapea kuin kerrotaan olevan luostarien
nunnakammioissa; ainoastaan pieni, paikoin kullattu rokokookaappi on
siinä ylellisyyttä, ja kukkaset, jotka ikkunalla levittävät kukkiessaan
epäterveellistä huumaansa.
23
Rouva Oljemark ja insinööri Tistelberg eivät tavanneet muutamaan aikaan.
Kaikki oli kaupungissa ennallaan. Oskar Klingstedtistä ja kadonneista
koulupojista oli vähän lakattu puhumasta.
Mutta sitten alettiin jutella, jonkin ajan kuluttua taas entistä
enemmän, puutarhuri Sutelinin tytöstä, ja tavalla, joka sai Juliankin
pistäytymään Sutelinilla, toivossa auttaa, ei uteliaisuudesta.
—Sutelinin talo kaupungin reunalla on huonossa hoidossa ja ränsistynyt.
Se on ollut aikoinaan maalattu keltaiseksi, mutta väri on karissut pois,
joten se näyttää mustalta ja homeiselta. Aitaa ei rakennuksen ympärillä
ole, mutta vanha portiksi aiottu paikka kuitenkin patsaineen, ja toisen
patsaan vieressä lepää pino mätäneviä hirsiä. Kauempana pihalla jälleen
kierrättää kulkijaa kasa olkia, sinne tänne hajonneena; sitten on tiellä
ruiskukannu tai korvo, ja lopuksi ruostunut rullaäes.
Melkein keskelle pihaa on kyhätty navetta, josta leviää kitkerä haju ja
jonka lähelle on availtu kukkamaita, rikkaruohon ja pääsiäisliljojen
kilpakenttiä.
Vanhoista hirsistä kyhätty navetta aiheutuu siitä, että Sutelin
harjoittaa nykyään varsinaisen ammattinsa ohella myöskin karjanhoitoa,
maidon, voin ja juuston myyntiä. Kauppaliikkeen tapaisena on perheellä
keittiö.
Keittiön portailla, jonne näkyy kolme ansaria tai lasiruuduilla katettua
taimilavaa ja niitä alempana kaalismaa, siellä estävät tulijain
askeleita luudat, lapiot ja luutturievut, joita on levitetty portaitten
kaiteille. Keittiö on jaettu kahteen osastoon, väliaitana tiski, jonka
takana maitoa myydään, ja vieressä hyllyt, joilla kotitekoisia juustoja
pidetään, kesällä kärpästen suosimia juustoja.
Tiskin takana ähkii tavallisesti rouva Sutelin maito- ja kermamitat
kädessä, tavattoman lihava ja lyhyt nainen, lihavuuttaan keinumalla
kulkeva. Joskus siellä tapaa itse puutarhurinkin, lyhyen, vantteran
miehen, jolla on punainen naama, hatara, omituisen hieno ja kihara tukka
ja melkein aina sikari kynsissä. Lapsistakin näkee välistä toisen, tuon
Ester-nimisen pikku tytön, mutta nykyään harvemmin kuin vielä menneenä
vuonna.
Tausta keittiöstä kuuluu kotiin eikä yleisölle, kaikenlaisine sekaisin
heitettyine rojuineen. Hellalla porisee miltei joka hetki kahvipannu,
ahkeran avioparin työhönkiihottaja, jopa usein, kiireimpien hommien
lomassa, ainoa ravitsija. Sisäovesta, joka paukahtelee yhtä mittaa,
etenkin lasten siitä edestakaisin rientäessä, näkee ruoka- ja
makuuhuoneeseen: näkee ruokapöydän, jossa kärpäsillä on talvellakin
tekemistä, sillä melkein kaiken päivää siinä on ainakin sokeria ja
muutama vehnäskönttä, sekä valtavan rautasängyn, vuode peittämättömänä,
levällään. Tuon huoneen seinillä on väripainoskuvia, leninkejä, housuja,
paperikukkia, sanomalehtiä, laskuja, samoin kuin pöydälläkin ja lipaston
päällä. Siellä nukkuvat isä, äiti ja poika, nimeltään Jalo Julku, mutta
tytär pienessä, kapeassa lokerossa, jota sanotaan saliksi: pienikokoinen
Ester alkaa näet jo tulla tyttöikään.
Tänä myöhäissyksyn päivänä, — surkeantuntuisena päivänä, sillä on
satanut räntää, ja pihaa peittää lumensekainen sohjo ja räystäät
tippuvat pitkin pituuttaan kylmää vettä, — käy Sutelinin keittiössä
erimoinen rähinä, muuten vanhastaan tuttu niille kaupunkilaisille, jotka
tilaavat sieltä maitoa ja ostavat voita ja juustoa; enimmäkseen
vähävaraisia nuo kauppatutut ovat. Puutarhuri itse siellä rähisee,
yksikseen, vaikka ei huoneessa yksinään ollen: sillä kun hän on oikein
kiihtyneellä päällä, oikein punainen, ei hänen vaimonsakaan uskalla edes
valittaa, saati sitten väittää vastaan, sen vähemmin lapset, joista
poika nyt seisoo selin ikkunan edessä, ja tyttö istuu tuolilla
halkolaatikon vieressä, uppiniskaisena, ylimielisenä, nenä pystyssä.
Eikä Sutelin välitä vieraistaan, kun hän oikein pauhaa; ei nytkään,
vaimonsa mittaillessa voita ostajalle ja kääriessä sitä hiljaa
huokaillen paperiin, silmissään äärimmilleen rasittunut, tuskallinen
ilme.
"Sinun ei tarvitse puolustaa sisartasi! Sinun ei tarvitse, mokoma mies!"
huutaa Sutelin täyttä kurkkua Jalo Julkulle, niin kiivaasti, että tukka
hänen päässään värisee; hän seisoo tiskin vieressä, syrjittäin ostajiin,
puhuen pojalleen, ja lyö raivoissaan nyrkillään tiskiin, lyö kerran, lyö
toisen: rahat tiskillä hyppivät koholla. "Sinun, Jalo, ei tarvitse puhua
mitään. Sinä pidät turpasi kiinni, mokoma merirosvo! Minä se olen, joka
tässä ja täällä vastaan tyttärestäni. Sinusta ei ole hänen
vartijakseen."
"Ei Ester ole sellaista tehnyt", huokaa rouva Sutelin viimein, puhuen
hiljaa, ikäänkuin pelkästään ostajalle.
"Minä nyljen elävältä Laina Suomelan", karjuu itse Sutelin. "Mitä asiaa
hänellä oli tänne tulla! Koskaan hän ei meiltä osta, mutta juoruja
kuljettaa. Trulli hän on, trulli! Valheita! Minä haastan hänet
vastaamaan kunnianloukkauksesta. Neiti Suomela on porvari: hän tietysti
luulee, että siitä, joka kuuluu sosialisteihin, voi juosta juttelemassa
mitä tahansa. Mutta minä näytän, kaikille! Ester — eihän Ester ole
sellainen? Niin... minä kasvatan itse lapseni..."
Utelias ostaja, erään asioitsijan piika, tiedustelee, mistä on nyt
kysymys. Herra Sutelin on väsynyt ärjymisestään, jota on saattanut jo
kauankin kestää; hän vain kiroilee vastaukseksi, kiroaa kimeästi ja
katkerasti ja pusertelee polttavaa otsaansa, vapisee ja ähkii. Rouva
Sutelinkin voihkii; ja yhtäkkiä, kun mies on vaiennut, purkautuu
hänenkin suustaan haukkiminen, samalla kun silmät hänen myhkyisen
otsansa alla kipenöivät ja kyräilevät, purkautuu sähisevinä sanoina:
"Neiti Laina Suomela! Suomettarelainen! Nylkeä hänet pitäisi... Antaa
hänelle sellainen potku, että... Keksii sekin! Se itse se kantaa
juorukonttia! Ja sitten tulee meille neuvomaan: ii-ii! Entä vielä
tohtorinna Oljemark! Se rouvahan se kaikissa tölleissä luutii..."
"Tämä ei ole mikään tölli", oikaisee herra Sutelin. "Talo tämä on...
omalla, rehellisellä työllä hankittu talo. Ja kovalla työllä! Minä olen
tehnyt työtä! Kunpa lapset olisivat sellaisia kuin isä. Mutta ei. Toista
oli Sutelien suku, Sudellit! Heitä on ollut arvoviroissakin, juuri niin,
näitä Sudelinejä." Ostajalle hän selittää: "Sellainen on nimemme ollut
satoja vuosia, vaikka minä olen sitä muuttanut suomalaisemmaksi. Niin,
Loviisassa poliisikomisaariuksena palvellut Sudell on saanut
keisarillisen mitalinkin. Kunnian väkeä olemme aina olleet... Ja nyt
häväistään! Meidän Esteriä!"
"Hyh, rouva Oljemark", myhähti rouva Sutelin, jatkaen omaa ajatustaan.
"On se kuljeksinut jonkin herran kanssa ennenkin, lehtorin, ja nykyään
insinööri Tistelbergin, sen seipään. Mutta mitä, Herran nimessä, on
neiti Suomelalla tässä asiassa? Vanhapiika! Kunhan tekisi itse lapsia...
sitten voisi opettaa muita lapsia kasvattamaan. Niin, niin", jänkkäsi
rouva Sutelin, "hän kuuli muka kaupungilla puhuttavan pahaa Esteristä.
Meidän Esteristä!" Viimeiset sanat tulivat itkevällä äänellä. "No, miten
sen olette kuullut? kysyin minä. Mistä sen kuulit, sano? Mutta eipäs
kelvannut sanoa. Mistä hän sen olisi kuullut. Tietysti Holmbergin
akalta, rouva Holmbergilta, joka meitä aina syö; jonka mielestä
Sutelinit ovat kaupungin suurimpia roistoja; joka haukkuu meitä sioiksi,
kun hänen miehensä nyt on päässyt terveyslautakunnassa — pikkulain
tarkastajan arvoon. Hahaa: kurkistelkoon nyt sellaisiin paikkoihin!
Varmaan se viisas vanhapiika on kuullut vain tältä tarkastajatar
Holmbergilta, että meidän Esterin luona kävisi miehiä! Herra Jumala
siunatkoon! Herra Jumala! Postimestari ja... ja... Herra Jumala!"
Rouva Sutelin itki.
Puutarhuri Sutelin joutui uudestaan raivoon, kun kuuli vaimonsa
toistavan tarinaa, niin se häneen koski. Jälleen hän lensi punaiseksi,
imi sikariaan, kopisti nyrkkiään tiskiin, menipä hellan luoksekin ja
takoi sitä siihen, ärjyi tyttärelleen Esterille:
"Se on vale! Raaka, kirottu vale. Sellainen sinä et ole, Ester, vaikka
sinut monasti kyllä potkaisisin kotoa kadulle. Sillä oikea lapsi sinä et
ole. Sinä et tahdo muistaa, miten minä olen saanut sinun tähtesi tehdä
työtä, sinun ja Jalo Julkun, ja niin te palkitsette minut! Etkö ole
nähnyt, miten minä teen työtä! Pilkkoiseen pimeään asti illalla, ja
rankkasateessakin viljelyksillä. Ja Jalo Julkukin se vain makaa: sitä te
osaatte, nykyaikaiset lapset. Ja kumminkin minä olen kasvattanut teidät!
Te olette saaneet opetusta enemmän kuin moni muu, enemmän kuin aikoinaan
minä; jos minä olisin niin paljon saanut, olisi minusta tullut herra,
sen minä takaan..."
"Jopahan!" sanoo Ester. "Kenraali kai..."
"Kenraali!" toistaa Sutelin ällistyen, ja hänen harvat hiuksensa
karkaavat pystyyn katkerasta vimmasta. Hän alkaa taas ärjyä, kaikki
mahdolliset kirosanat etsien, toinen toistaan karkeampia:
"Suu kiinni. Häpeäisit, Ester! Että sinä uskallatkin! Mitä sinä olet?
Koulua olet saanut käydä; yhteiskoulua pidetään nykyään kaikkein
parhaana kasvatuslaitoksena... mutta humbugi se kai on, koska tytöistä
kasvaa tuollaisia. Ja pojista ämmiä, kuten tuo Jalo. Iso mies: leikkii
puusapeleilla. Minä poltan ne sapelit, usko minua, Jalo. Minä katkon ne,
ja katkon päähäsi. Minä ajan sinut pois kotoa. Saat mennä. Ja sinä,
Ester, et myöskään pysynyt koulussa, etkä tahdo mitään tehdä: auttaa
vanhempiasi, jotka teitä elättävät ja saavat raataa päivät ja yöt
tähtenne, sinä Ester!"